Part 7

"Minä en voi siihen mitään", sanoi tohtori, "on paljon asioita, joita sinä et voi käsittää ja kun sinä olet elänyt minun ikäisekseni, niin sinä tiedät tarkkaan mitä kaikkea sinä uskallat sanoa omaksesi tässä maailmassa."

Tämä isku masensi Blastodermin. Hän ei voinut sitä ymmärtää. Hän läksi vuoristoon arkana ja vavisten, epäillen voisiko hän lopettaa lauseensa, jonka oli alkanut.

Tämä synnytti hänessä terveellisen epävarmuuden. Tuo luonnollinen selitys, että hän oli tehnyt liiaksi työtä, ei tyydyttänyt häntä. Mikä lieneekään pyyhkinyt sanat hänen huuliltaan, niinkuin äiti pyyhkii pienen piimäsuun, ja häntä pelotti -- pelotti kamalasti.

Klubi oli siten rauhassa hänen palattuaankin, ja jos sinä joskus vielä satut kuulemaan Aurelianus Mc Gogginin saarnailevan ihmiskunnan asioista -- taivaallisista asioista hän ei enää näy tietävän yhtä paljon kuin ennen -- niin nostapa vaan sormi huulillesi hetkiseksi, niin näet mikä tapahtuu.

Älä syytä minua, jos hän viskaa juomalasin naamaasi!

Mennyttä kalua.

Ei ole viisasta kasvattaa poikalasta vallan "tietämättömänä elämän pahuudesta", kuten vanhemmat sanovat, jos hänen täytyy mennä maailman taisteluun. Ellei hän ole ainoa poikkeus tuhannesta, täytyy hänen varmaan kärsiä paljon turhia huolia ja joutuu ehkä pahaan pulaan siitä syystä vaan, ettei hän tunne asiain oikeata laatua.

Anna penikan syödä saippuata kylpyhuoneessa taikka purra vasta kiillotettua kenkää. Se puree ja murisee kunnes se vähitellen oppii ymmärtämään että kengän muste ja pesusaippua tuottavat sille pahoinvointia; siitä sille sitten selviää, että saippua ja kengät eivät ole terveellisiä. Joku vieras vanha koira opettaa sille pian kuinka epäviisasta on purra suurten koirien korvia. Ollen nuori se muistaa tuon, ja kuusikuukautisena se lähtee maailmaan hyvätapaisena pikku elävänä, jolla on puhdistunut ruokahalu. Jos sitä olisi pidetty erillään kengistä ja saippuasta ja suurista koirista kunnes se olisi joutunut täysikasvaneeksi ja hampaat täysin kehittyneiksi, niin arvelkaappas kuinka kamalan pahasti se silloin olisi voinut ja kuinka sitä olisi höyhennetty! Sovita tämä seikka "elämän pahuuden tietämättömyyteen" ja mieti mikä on seurauksena. Se ei kuulu kauniilta, mutta kahdesta pahasta se on parempi.

Oli kerran poika, jota oli kasvatettu "pahuuden tietämättömyys" -periaatteiden mukaan; ja nämä periaatteet tappoivat hänet. Hän oli kotonaan yhtämittaa syntymähetkestään saakka aina siihen päivään asti, jolloin hän paraimpina oppilaina tuli Sandhurstiin. [Sandhurstissa, noin 50 km. Lontoosta, on sotilaskoulu. Suoment. muist.] Hänelle opetettiin tarkkaan kaikki, minkä yksityisopettaja suinkin saattoi, ja sitten hänellä vielä oli kaupanpäälliseksi se erityinen avu, ettei hän "milloinkaan koko elämässään ollut tuottanut vanhemmilleen hetkenkään murhetta". Se, minkä hän oppi Sandhurstissa, paitsi tavallisia aineita, ei ollut kovin tärkeätä. Hän katseli ympärilleen, ja saippua sekä kengän muste, niin sanoaksemme, maistuivat hänestä aika makealle. Hän pureksi niitä hiukkasen ja tuli ulos Sandhurstista hieman turmeltuneempana kuin hän oli sinne tullut. Sitten seurasi väliaika ja kohtaus hänen kotolaistensa kanssa, jotka toivoivat paljon hänestä. Seuraavana vuonna hän eleli kuten ainakin semmoinen, jota "maailma ei ollut turmellut", kolmannen luokan asemapataljoonassa, jossa nuoremmat upseerit olivat lapsia ja vanhemmat vanhoja piikoja. Vihdoin hän tuli Intiaan, jossa hänen vanhempansa eivät enää voineet hänestä pitää huolta ja jossa hänellä ei ollut muuta turvaa kuin oma itsensä murheen hetkinä.

Intia on ennen kaikkia semmoinen paikka, jossa ei saa ottaa asioita liian vakavalta kannalta -- paitsi puolipäivän aurinkoa tietysti. Liikanainen työ ja liialliset ponnistukset tappavat miehen aivan yhtä varmaan kuin kaikenlainen irstaus ja liika juominen. Kurtiisi ei ole vaarallista, sillä jokainen muuttaa yhä olopaikkoja ja jompikumpi rakastavista joutuu pois asemalta, eikä palaja milloinkaan. Hyvästä työstä ei ole hyötyä, sillä miestä arvostellaan hänen huonoimpien tointensa mukaan ja toinen ottaa tavallisesti koko kunnian hänen parhaimmista hommistaan. Huono työ ei haita ollenkaan, sillä toiset tekevät vielä huonompaa työtä, eikä missään maailmassa kunnottomat työntekijät pysy niin kauvan pystyssä kuin Intiassa. Huvitukset eivät ole minkään arvoiset, sillä sinun täytyy alkaa ne alusta yhä uudelleen, kun sinä kerran olet ne kokenut ja useimpien huvituksien tarkoituksena onkin vaan koettaa voittaa toisten ihmisten rahoja. Sairaus ei ole vaarallista, sillä se on vallan jokapäiväistä, ja jos sinä kuolet, täyttää toinen mies sinun paikkasi, ennenkuin nuo kahdeksan tuntia ovat kuluneet sinun kuolemastasi hautajaisiin. Ei mikään muu ole minkään arvoista kuin kotilupa ja eläkerahat, ja nekin vaan siitä syystä, että ne ovat niin harvinaisia. Intia on veltto maa, jossa kaikki ihmiset työskentelevät epätäydellisillä koneilla ja kaikkein viisainta on, ettei katsele ketään eikä mitään vakavalta kannalta, vaan koettaa pyrkiä niin pian kuin suinkin johonkin toiseen paikkaan, jossa huvi on huvia ja hyvä maine jonkin arvoista.

Mutta puheena oleva poika -- tämä kertomus on yhtä vanha kuin itse Intian kukkulat -- tuli sinne ja otti kaikki asiat vakavalta kannalta. Hän oli sievän näköinen ja häntä lelliteltiin. Hän piti hyväilyjä vakavina asioina ja huokaili semmoisten naisten tähden, jotka eivät olleet senkään arvoiset, että olisi maksanut vaivaa satuloida hevonen mennäkseen vieraisille heidän luokseen. Hän viihtyi hyvin tuossa uudessa vapaassa elämässään Intiassa. Se _tuntuukin_ miellyttävältä alussa, aliluutnantin kannalta nähden -- pelkkiä hevosia, neitosia, tansseja, y.m.s. Hän maisteli kaikkea tuota, niinkuin penikka saippuata. Mutta hän rupesi vasta myöhään syömään sitä, kun hänen hampaansa jo olivat täysin kehittyneet. Hän joutui helposti ulkopuolelle rajoja -- aivan niinkuin penikka -- eikä voinut ymmärtää, miksi häntä ei kohdeltu yhtä hienotuntoisesti täällä kuin hänen isänsä kodissa. Se loukkasi hänen tunteitaan.

Hän riiteli toisten poikien kanssa ja, ollen tunteellinen aina ytimiin saakka, muisteli hän näitä riitoja ja ne kiusasivat häntä. Hänen mielestään vistipeli ja _gymkhanas_ ja muut tuommoiset pelit (joitten tarkoituksena oli tuottaa huvitusta työn jälkeen) olivat hauskoja; mutta hän piti näitäkin vakavina seikkoina, yhtä vakavina kuin juominkeja seuraavata kohmeloa. Hän menetti rahansa vistissä ja _gymkhanas_ pelissä, sillä nämä olivat hänelle tuntemattomia.

Hän katseli näitä vahinkojaan vakavalta kannalta ja tuhlasi niin paljon voimia ja vaivoja _ekka_ tammojen kilpa-ajon tähden, jossa vetosummana oli kaksi kultamohuria [1 kultamohuri = noin 38 markkaa. Suoment. muist.], ikäänkuin olisi ollut Derbyn kilpailu. Osittain tähän oli syynä kokemattomuus -- melkein samoin kuin penikka riitelee maton pätkän kanssa -- ja osittain siihen oli syynä se, että häntä huimasi hiukan tullessaan entisestä hiljaisesta elämästään vilkkaamman elämän loistoon ja humuun. Ei kukaan puhunut hänelle mitään saippuasta eikä kengän musteesta, sillä tavalliset ihmiset otaksuvat, että toinen tavallinen ihminen tietää olla varovainen käsitellessään noita aineita. Oli surkeata nähdä, kuinka poika sai kovia kolauksia, aivan niinkuin liian kireellä pidetty varsa kompastuu ja loukkaa itsensä päästessään irti tallirengiltä.

Tätä hillitsemätöntä vallattomuutta huvituksissa, jotka eivät olleet kerrassaan minkään arvoiset, vielä vähemmin ansaitsivat hommaa ja touhua, kesti kuusi kuukautta -- yhtä kauvan kuin kylmää vuodenaikaa -- ja me ajattelimme että kuumuus ja tieto siitä, että hän oli menettänyt rahansa ja terveytensä ja saanut hevosensa rampaantumaan, selvittäisi poikasen ja tekisi hänet vakavaksi. Yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä tapauksessa sadasta olisi käynytkin niin. Me voimme nähdä millä Intian asemalla tahansa, että tämä periaate pitää paikkansa. Mutta tässä yksityistapauksessa ei käynytkään siten, sillä poika oli herkkätuntoinen ja otti kaikki asiat vakavalta kannalta -- kuten jo olen sanonut senkin seitsemän kertaa. Tietysti me emme voineet tietää, kuinka nämä vallattomuudet vaikuttivat häneen persoonallisesti. Ne eivät olleet sen kummempia, vaan vallan keskinkertaista laatua. Hän oli ehkä raha-asioissa joutunut hieman rappiolle koko elämän ajakseen ja tarvitsi vähän hoitoa. Muistot hänen tempuistaan kyllä haihtuisivat yhtenä ainoana kuumana vuodenaikana ja pankkiirit selvittäisivät hänen rahahuolensa. Hänellä lienee kumminkin ollut vallan toinen käsitys kaikesta ja hän luuli joutuneensa auttamattomasti rappiolle. Hänen everstinsä puheli hänelle vakavasti, kun kylmä vuodenaika oli loppunut. Se saattoi hänet vielä entistä onnettomammaksi, vaikka se vaan oli tavallinen everstin muistutus.

Se, joka nyt seuraa, on omituinen esimerkki siitä, kuinka me kaikki olemme keskinäisessä yhteydessä toisiimme ja vastuunalaisia toisistamme. Kun poikanen kerran puheli erään naistuttavansa kanssa, lausui tämä jotain, joka lopullisesti murti hänen mielensä. Ei maksa vaivaa kertoa sitä, sillä se oli vaan tuommoinen julma, pikkunen, ajattelematta lausuttu lause, joka pani hänet punastumaan korviaan myöten. Hän pysyi huoneessaan kolme päivää ja sitten pyysi kahden päivän loma-aikaa mennäkseen ampumaan erään kanavainsinörien majatalon läheisyyteen, noin kolmenkymmenen penikulman päähän. Hänen pyyntöönsä suostuttiin, ja sinä yönä hän oli upseeriklubissa vielä entistä vallattomampi ja hurjempi. Hän sanoi menevänsä "ampumaan suuria eläimiä", ja läksi matkaan puoliyhdentoista aikaan _ekka_ rattailla. Peltopyitä -- jotka olivat ainoana metsän riistana lähellä majataloa -- ei voi sanoa "suuriksi eläimiksi"; siitä syystä jokainen nauroi hänelle.

Seuraavana aamuna eräs majuureista palasi kotiin lyhyeltä loma-ajalta ja kuuli pojan lähteneen ampumaan "suuria eläimiä". Majuuri oli mieltynyt poikaan ja oli usein kylmän vuodenajan kestäessä koettanut hillitä häntä. Hän rypisti silmäkulmiaan kuultuaan retkestä ja läksi pojan huoneesen tutkien kaikki paikat siellä.

Kohta hän tuli takasin ja tapasi minut juuri kun minä toin korttiani upseeriklubiin. Etusalissa ei ollut ketään muita.

Hän sanoi: "Poika on lähtenyt ulos ampumaan. Ammutaanko milloinkaan tetureja revolverilla ja kirjoitusneuvoilla?"

Minä sanoin. "Turhaa puhetta, majuuri!" sillä minä huomasin, mitä hän tarkoitti.

Hän sanoi: "Turhaako lienee vai ei, minä aion mennä kanavalle nyt -- vallan paikalla. Minä olen levoton."

Sitten hän mietti hetkisen ja sanoi: "Osaatko sinä valehdella?"

"Itsehän sen parhaiten tiedät", vastasin minä. "Se on minun virkani."

"Hyvä on", sanoi majuuri, "sinun pitää tulla minun kanssani -- nyt paikalla -- _ekka_ rattailla kanavalle ampumaan antiloopeja. Pue päällesi metsästyspuku -- joutuun -- ja tule tänne sitten pyssyinesi."

Majuuri oli mahtava mies, ja minä tiesin ettei hän turhanpäiten olisi ruvennut käskemään. Siitä syystä minä tottelin ja palatessani löysin majuurin istumassa _ekka_ rattailla -- pyssyn kotelot ja eväät olivat istuimen alla -- vallan valmiina metsästysretkelle lähtemään.

Hän lähetti ajurin pois ja istui itse ohjaksiin. Me ajelimme hiljakseen niin kauvan kuin olimme aseman alueella, mutta ennätettyämme tasangon poikki vievälle tomuiselle tielle, päästi hän täyttä karkua. Samassa maassa syntynyt hevonen jaksaa melkein kuinka paljon tahansa, jos siksi tulee. Me emme viipyneet täyttä kolmea tuntia noissa kolmessakymmenessä penikulmassa, mutta hevosparka oli puolikuolleena.

Kerran minä kysäsin: -- "Mitä tämä tulinen kiire tarkoittaa, majuuri?"

Hän sanoi tyynesti: "Poika on ollut yksin, vallan itsekseen -- yksi, kaksi, kolme -- neljätoista tuntia nyt! Minä sanon sen sinulle, että nyt minä olen levoton."

Tuo levottomuus tarttui minuunkin ja minäkin puolestani kiirehdin hevosta.

Kun me saavuimme kanavainsinöörien majatalolle, huusi majuuri pojan palvelijata, mutta ei kuulunut mitään vastausta. Sitten me astuimme talon sisään ja huutelimme poikaa nimeltä, mutta eipä kuulunut mitään vastausta.

"Hän on tietysti metsästämässä", sanoin minä.

Samassa minä huomasin eräässä ikkunassa pienen myrskylampun palaa tuikittavan. Kello oli nyt neljä iltapäivällä. Me molemmat seisahdimme kuin naulatut verannalle ja pidätimme hengitystämme kuullaksemme joka hiiskauksenkin. Sisältä huoneesta kuului kärpäslauman "_surrr -- surrr -- surrr_". Majuuri ei virkkanut mitään, mutta hän riisui kypärin päästään ja me astuimme sisään vallan hiljaa.

Poika makasi kuolleena sohvalla keskellä autiota, valkoseksi maalattua huonetta. Hän oli ampunut päänsä melkein murskaksi revolverillaan. Pyssykotelot olivat vielä avaamatta, ja pöydällä oli pojan kirjoitusneuvot ja valokuvia. Hän oli tullut tänne kuolemaan kuin myrkytetty rotta!

Majuuri sanoi hiljaa itsekseen: -- "Poika parka! Sinä kurja raukka!" Sitten hän kääntyi pois vuoteesta lausuen: -- "Minä tarvitsen sinun apuasi tässä asiassa."

Koska minä tiesin, että poika oli itse lopettanut päivänsä, niin minä ymmärsin vallan hyvin millaista apua tässä tarvittiin ja läksin pöydän luo, otin tuolin, sytytin sikarin ja aloin tutkia kirjoituskapineita. Majuuri katseli minun olkapääni yli ja toisti itsekseen: "Me tulimme liian myöhään! -- Niinkuin rotta komerossaan! -- Voi kurja raukka!"

Poika oli varmaan kuluttanut puolet yöstä kirjoittamalla omaisilleen, everstilleen ja eräälle tytölle kotimaassa. Heti lopetettuaan oli hän nähtävästi ampunut itsensä, sillä hän oli jo ollut kauvan aikaa kuolleena, kun me saavuimme sinne.

Minä luin kaikki, mitä hän oli kirjoittanut ja annoin aina lopetettuani joka arkin majuurille.

Me näimme hänen selityksistään, kuinka kovin vakavalta kannalta hän oli ottanut kaikki. Hän kirjoitti "häpeästä, jota hän ei jaksanut kantaa" -- "iäksi tahratusta kunniasta" -- "rikollisesta hulluudesta" -- "menetetystä elämästä", ynnä muuta sellaista. Sen ohessa puhui hän isälleen ja äidilleen koko joukon yksityisiä asioita, jotka ovat vallan liian pyhiä tässä mainittaviksi. Kirje tytölle tuolla kotimaassa oli kaikkein surkein; minun kurkkuni oli tukkeutua sitä lukiessani. Majuuri ei koettanutkaan pysyä kuivin silmin. Minä kunnioitin häntä siitä syystä. Hän luki huojutellen ruumistaan edes takasin ja itki kuin nainen, koettamatta ollenkaan salata sitä. Kirjeet olivat niin surkean surullisia, toivottomia ja liikuttavia. Me unohdimme kaikki pojan tuhmuudet ja ajattelimme vaan tuota raukkaa sohvalla ja täyteen töhrittyjä kirjeitä kädessämme. Oli vallan mahdotonta lähettää nuo kirjeet hänen kotiinsa. Ne olisivat särkeneet hänen isänsä sydämen ja tappaneet hänen äitinsä, kuoletettuaan ensin hänen luottamuksensa poikaansa.

Vihdoin majuuri pyyhkäsi silmiään aivan peittelemättä ja sanoi: -- "Onpa nämä hauskoja juttuja englantilaiselle perheelle! Mitä meidän nyt pitää tehdä?"

Minä kun tiesin, mistä syystä majuuri oli tahtonut minua kanssaan tänne, sanoin: -- "Poika kuoli koleraan. Me olimme hänen luonaan kuolinhetkellä. Me emme saa tyytyä puoleen työhön. Tule kanssani!"

Sitten alkoi surkean koomillisin kohtaus elämässäni -- kun me laitoimme kokoon laajan, kirjoitetun valheen, varustettuna meidän vakuutuksillamme, lohdutukseksi pojan omaisille kotimaassa. Minä alotin konseptin tuohon surkeaan kirjeesen, ja majuuri pisti aina silloin tällöin sanan väliin, samalla kun hän kokoili kaikki pojan kirjoitukset ja poltti ne uunissa. Ilta oli kuuma ja hiljainen, kun me alotimme, ja lamppu paloi kovin huonosti. Vihdoin viimein minä sain konseptin tyydyttäväksi. Siinä seisoi kuinka poika oli ollut kaikkien hyveiden perikuva, koko rykmentin lempilapsi, jota odotti suuri tulevaisuus, j.n.e.; kuinka me autoimme häntä hänen sairaudessaan -- meillä ei tietysti ollut aikaa keksiä pikku valheita -- ja kuinka hän kuoli ilman tuskia. Minun oli paha olla pannessani paperille kaikki nuo asiat ja ajatellessani noita ihmisraukkoja, jotka tulisivat lukemaan tuon kaiken. Sitten minä nauroin koko asian luonnottomuudelle ja nauruun sekottui itku -- ja majuuri sanoi, että meidän molempien täytyi saada jotain juotavaa.

Minua pelottaa sanoa kuinka paljon whiskyä me joimme ennenkuin kirje oli valmis. Se ei vaikuttanut kerrassaan mitään meihin. Sitten me otimme pojan kellon, medaljongin ja sormukset.

Lopuksi sanoi majuuri: -- "Meidän täytyy lähettää myöskin kihara hänen tukastaan. Naisväki panee arvoa semmoiseen."

Mutta oli olemassa syitä, joiden tähden me emme voineet löytää ainoatakaan kiharaa, jonka olisi voinut lähettää. Poika oli mustatukkanen ja onneksi oli majuurin tukka myöskin musta. Minä leikkasin suortuvan majuurin tukasta ohimon yläpuolelta ja asetin sen samaan kääröön, jota me juuri laitoimme. Minua tapasi taas naurun ja itkun sekainen kohtaus, niin että minun täytyi lopettaa. Majuurin oli melkein yhtä paha olla; ja me molemmat tiesimme, että vaikein tehtävä oli vielä jäljellä.

Me suljimme käärön, jossa oli valokuvat, medaljongi, sinettejä, sormukset, kirje ja hivuskihara, pojan omalla lakalla ja sinetillä.

Sitten sanoi majuuri: -- "Herran nimessä, mennään ulos -- pois tästä huoneesta -- hiukan ajattelemaan!"

Me menimme ulos ja kävelimme kanavan äyräillä tunnin verran syöden ja juoden eväitämme, kunnes kuu nousi. Minä tiedän nyt vallan hyvin, miltä murhamiehistä mahtaa tuntua. Vihdoin viimein me väkisinkin menimme takasin huoneesen, jossa oli lamppu ja tuo toinen, ja nyt alkoi seuraava osa työtämme. Minä en aio kertoa siitä lähemmin. Se oli liian kauheata. Me poltimme vuoteen ja varistimme tuhkan kanavaan; me otimme maton lattialta ja heitimme sen samaa tietä. Minä läksin läheiseen kylään ja lainasin sieltä kaksi suurta kuokkaa -- minä en huolinut ketään kyläläisistä auttamaan -- ja sillä aikaa majuuri toimitti -- -- nuo toiset seikat. Meillä oli neljän tunnin ankara työ kaivaessamme hautaa. Koko ajan väittelimme olisiko oikein lukea nyt niin paljon kuin muistimme ulkoa ruumiiden hautaussiunauksesta. Me sovimme vihdoin siten, että luimme Isä meidän rukouksen ja tätä tilaisuutta varten sepitetyn yksityisen rukouksen pojan sielunrauhan puolesta. Sitten me täytimme haudan ja palasimme verannalle -- ei huoneesen -- ja rupesimme maata. Me olimme väsymyksestä puolikuolleina.

Herättyämme sanoi majuuri uupuneena: -- "Me emme voi palata kotiin ennenkuin huomenna. Meidän täytyy antaa hänelle kyllin kuolinaikaa. Hän kuoli aikaisin _tänä_ aamuna, muista se. Se tuntuu luonnollisimmalta". Majuuri oli siis valvonut koko ajan ajatellen.

Minä sanoin: -- "Mutta miksi me emme kuljettaneet hänen ruumistaan takasin kanttoonaan?"

Majuuri mietti hetkisen: -- "Sillä, väki juoksi pakoon kuullessaan puhuttavan kolerasta. Ja meidän ekka rattaat ovat poissa!"

Tämä oli vallan totta. Me olimme vallan unohtaneet koko hevosemme ja se oli palannut kotiin.

Me olimme siis yksin koko tuon paahtavan kuuman päivän kanavan majatalossa, kertoen yhä uudelleen ja uudelleen juttumme pojan kuolemasta, nähdäksemme oliko siinä yhtään heikkoa kohtaa. Eräs alkuasukas tuli sinne iltapäivällä, mutta kun me sanoimme hänelle, että eräs sahib oli kuollut koleraan, juoksi hän tiehensä. Illan suussa majuuri kertoi minulle kaikki pelkonsa pojan tähden ja kauheita juttuja itsemurhista taikka melkein täytetyistä itsemurhista -- juttuja, jotka pöyristivät hiukset päässä. Hän kertoi itse kerran vaeltaneensa samassa varjojen alhossa, ollessaan nuori ja tottumaton tähän maahan. Siitä syystä hän ymmärsi millainen sekamelska mahtoi olla poika paran rasittuneissa aivoissa. Hän sanoi myöskin että nuorukaiset katumuksen hetkinä pitävät syntejään paljoa vaarallisempina ja sovittamattomampina kuin ne todella ovatkaan. Me keskustelimme yhdessä koko illan, toistaen kertomustamme pojan kuolemasta. Heti kun kuu oli noussut ja poika, meidän kertomuksemme kannalta nähden, juuri haudattu, läksimme me suoraa tietä asemalle päin kulkemaan. Me kuljimme kello kahdeksasta illalla kello kuuteen aamulla, mutta vaikka me olimme puolikuolleina väsymyksestä, muistimme kuitenkin mennä pojan huoneesen panemaan pois hänen revolverinsa ja tarpeeksi paljon patruunoita laukkuun. Samoin me panimme hänen kirjoitusneuvonsa pöydälle. Me haimme everstin ja ilmoitimme hänelle kuoleman tapauksen ja enemmän kuin koskaan ennen tuntui meistä kuin olisimme murhaajia. Sitten me panimme maata ja nukuimme kunnes viisari ennätti kiertää koko kellon kertaasen, sillä me olimme vallan menehtymäisillämme uupumuksesta.

Kertomustamme uskottiin niin kauvan kuin oli välttämätöntä, sillä ennenkuin pari viikkoakaan oli kulunut, oli jokainen unohtanut pojan. Muutamat kumminkin ennättivät sanoa, että majuuri oli käyttäytynyt kelvottomasti kun hän ei tuonut ruumista asemalle saamaan sotilashautausta. Surkein asia kaikista oli pojan äidin kirje majuurille ja minulle -- kaikki sivut täynnä itkun ja musteen sekaisia täpliä. Hän kirjoitti mitä kauniimpia sanoja meidän suuresta ystävyydestämme ja siitä kiitollisuuden velasta, jossa hän on oleva meille koko elämänsä ajan.

Tavallansa hän olikin meille kiitollisuuden velassa, vaikk'ei juuri niin kuin hän tarkoitti.

Amorin nuolet.

Ennen muinoin eli Simlassa hyvin kaunis tyttö, köyhän mutta kunnioitettavan piiri- ja istuntotuomarin tytär. Hän oli hyvä tyttö, mutta eihän hän voinut sille mitään, että hän tunsi voimansa ja osasi sitä käyttää. Hänen mammansa oli hyvin levoton tyttärensä tulevaisuudesta, niinkuin kaikkien hyvien mammojen tulisi olla.

Kun mies on komisaario ja naimaton ja saattaa kantaa takissaan kullalla ja emaljilla ympäröittyjä jalokivikoristeita, suuria kuin sylttitortut, ja saa kulkea ovesta ennen kaikkia muita paitsi neuvoston jäseniä ja alikuvernööriä ja varakuningasta, niin semmoisen miehen kanssa maksaa vaivaa mennä naimisiin. Niin ainakin naiset sanovat. Siihen aikaan oli Simlassa komisaario, joka oli, kantoi ja teki kaiken sen, minkä juuri luettelimme. Hän ei ollut kaunis mies -- hän oli ruma -- rumin mies koko Aasiassa, kahdella poikkeuksella. Hänen kasvonsa olivat sellaiset, että maksoi vaivaa uneksia niistä ja sitten koettaa kovertaa niitä piipun koppaan. Hänen nimensä oli Saggott -- Barr-Saggot -- Anthony Barr-Saggott ynnä sen jälkeen kuusi arvonimikirjainta. Virallisessa suhteessa hän oli parhaita miehiä koko Intiassa. Yhteiskunnallisessa suhteessa hän oli kuin imarteleva gorilla.

Kun hän käänsi huomionsa Miss Beightoniin, niin Mrs. Beighton, luulen ma, itki ilosta, kun kohtalo oli suonut hänelle semmoisen palkinnon hänen vanhoilla päivillään.

Mr. Beighton ei virkkanut mitään. Hän oli huoleton mies.

Komisaario on aina hyvin rikas. Hänen palkkansa on suurempi kuin saiturikaan voi uneksia -- se on niin ääretön, että hän voi säästää kihnustella siinä määrin, että neuvoston jäsenkin melkein joutuisi pahaan maineesen semmoisesta. Useimmat komisaariot ovat ahneita; mutta Barr-Sagott oli poikkeus. Hänen vieraanvaraisuutensa oli kuninkaallinen, hänen hevosensa mainioita ja hän piti tanssiaisia, sanalla sanoen, oli hyvin tärkeä henkilö maakunnassa ja esiintyikin semmoisena.

Lukijan tulee muistaa, että kaikki nämä tapahtumat, joista nyt kerron, tapahtuivat melkein esihistoriallisena aikana Brittiläis-Intialaisessa historiassa. Löytyy ehkä vielä ihmisiä, jotka muistavat sen ajan, jolloin kaikki pelasivat krokettia ennenkuin lawn-tennis vielä oli keksitty. Te voitte uskoa minua kun sanon, että oli aika ennen sitäkin, jolloin ei krokettipelikään vielä ollut keksitty ja jolloin joutsella ampuminen -- joka uudestaan tuli muotiin Englannissa vuonna 1844 -- oli yhtä suurena maan rasituksena kuin lawn-tennis tätä nykyä. Ihmiset haastelivat silloin oppineesti "nuolen kantamista", "harhaanampumisesta", "sisään kääntyneistä kaarista", "56-punnan kaarista", "taantuvista" taikka "itse vaikuttavista kaarista", aivan niinkuin me nyt puhumme "vauhdista", "pallon kiidättämisestä ennen maahan tuloa", "verkkoon heitosta", "palautuksesta" ja "16 luodin heittoverkoista".

Miss Beighton ampui vallan taivaallisesti naisten ampumamatkan -- s.o. 180 jalkaa -- ja yleisesti tunnustettiin, että hän oli paras naisampuja Simlassa. Häntä sanottiin "Tara Devin Dianaksi".