Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista
Part 6
Tieto siitä, että hänellä ja Liinakolla oli yhteinen suuri salaisuus, teki Wee Willie Winkien tavattoman mallikelpoiseksi kolmen viikon ajalla. Mutta sitten vanha aatami puhkesi esiin ja hän laati "leiri valkean" -- kuten hän itse sitä nimitti -- puutarhan pohjukkaan. Kuinka hän saattoi aavistaa, että kipinät lentäisivät everstin heinäsuovaan ja polttaisivat viikon ravinnon hevosilta? Äkkiarvaamaton ja nopea oli rangaistus -- hyväkäytösmerkki otettiin pois ja sen surun lisäksi vielä annettiin kolme päivää kotiarestia -- ei saanut liikkua muualla kuin rakennuksessa ja verannalla -- ja vielä päälle päätteeksi isäkään ei läsnäolollaan häntä ilahduttaisi tällä ajalla.
Hän kesti tuomionsa kuin mies, joksi hän toivoi kerran kasvavansa, ojentihe suoraksi, vaikka alahuuli hiukan vavahteli, tervehti sotilastapaan ja päästyänsä sisään juoksi katkerasti itkemään lastenkamariin, jota hän sanoi omaksi kortteerikseen. Liinakko tuli iltapäivällä sinne ja koetti lohduttaa pikku syyllistä.
"Minä olen alestissa", sanoi Wee Willie Winkie surkeasti, "ja minä en saa puhua sinulle."
Hyvin aikaisin seuraavana aamuna hän kiipesi rakennuksen katolle -- se ei ollut kielletty -- ja huomasi Miss Allardycen juuri ratsastavan ohi.
"Minnekä sinä menet?" huusi Wee Willie Winkie. "Joen poikki", vastasi Miss Allardyce ja ratsasti edelleen.
Tämän maakunnan, johon 195:s rykmentti oli sijoitettu, rajana pohjoisessa oli virta, joka talvisaikaan kuivui. Jo aikaisimpina ikävuosinaan Wee Willie Winkietä oli kielletty menemästä joen poikki ja hän oli saanut selville että Liinakkokin -- tuo melkein kaikkivaltias Liinakko -- ei milloinkaan ollut käynyt joen toisella puolella. Wee Willie Winkielle oli kerran luettu suuresta sinikantisesta kirjasta kertomus kuninkaan tyttärestä ja peikoista -- hyvin ihmeellinen kertomus, jossa peikot aina kävivät sotaa ihmisten kanssa, kunnes eräs Tuhkimus niminen henkilö ne voitti. Siitä saakka hän oli otaksunut, että joen takana noilla mustilla ja purppuran hohtavilla vuorilla asui peikkoja, ja totta oli, että jokainen sanoi siellä olevan pahoja ihmisiä. Hänen omassa kodissaankin peitettiin ikkunoiden alaosat vihreällä paperilla, sillä jos nuo pahat ihmiset saisivat vapaasti katsella sisään, niin ne ampuisivat rauhallisiin asuinhuoneisin ja mukaviin makuukammioihin. Varmaan virran takana, johon koko maailma päättyi, oli pahoja ihmisiä. Ja heidän alueelleen oli majuuri Allardycen iso tyttö, Liinakon omaisuus, menemäisillään. Mitä Liinakko sanoisi, jos jotain tapahtuisi hänelle. Jos peikot ryöstäisivät hänet kuten ennen Tuhkimuksen kuninkaantyttären? Hän oli vaikka millä keinolla palautettava takaisin.
Talossa oli hiljaista. Wee Willie Winkie ajatteli hetken isänsä ankaraa suuttumista ja sitten -- karkasi arestistaan. Tämä oli vallan tavaton rikos. Matalalla oleva aurinko loi hänen varjonsa pitkänä ja mustana puutarhan polulle, hänen mennessään talliin ratsuansa pyytämään. Hänestä tuntui aamuhämärän hiljaisuudessa niinkuin koko suuri maailma olisi seissyt hiljaa ja katsellut Wee Willie Winkien tottelemattomuutta. Uninen tallirenki auttoi hänet satulaan ja koska tämä yksi suuri rikos oli tehnyt kaikki pienemmät viat vähäpätöisiksi, sanoi Wee Willie Winkie ratsastavansa Liinakko sahibin luo ja käänsi hevosen kapealle polulle, jossa se tuon tuostakin polki kukkalavojen pehmeätä multaa.
Hevosen askelten tuottama hävitys oli viimeinen paha teko, joka eroitti hänet ihmiskunnan suosiosta. Hän kääntyi ajotielle, kumartui eteenpäin ja ratsasti, niin kovaa kuin hevonen suinkin pääsi, virtaa kohti.
Mutta virkuinkaan poniratsu ei vedä vertoja pitkäaskeleiselle juoksijalle. Miss Allardyce oli jo kaukana, oli kulkenut laihopeltojen halki, päässyt poliisivartioiden ohi näiden vielä nukkuessa, ja hänen ratsunsa jo potki kiviä virtaäyräillä, kun Wee Willie Winkie jätti kanttoonan ja Brittiläisen Intian taaksensa. Eteenpäin kumartuneena ja yhä vielä piiskaten hevostaan Wee Willie Winkie hyökkäsi Afganien alueelle. Hän näki paraiksi Miss Allardycen mustana pilkkuna kiitävän pitkin kivistä tasankoa. Syy tytön lähtöön oli vallan yksinkertainen. Liinakko oli toissa iltana liian aikaisella isännyydellä kieltänyt häntä milloinkaan ratsastamasta virralle. Ja nyt hän oli lähtenyt sinne näyttääkseen omaa tahtoaan ja opettaakseen hiukan Liinakkoa.
Wee Willie Winkie oli tuskin ennättänyt noille vieraille vuorille, niin hän huomasi tytön ratsun astuvan harhaan ja kompastuvan pahasti. Miss Allardyce pääsi irti siitä, mutta hänen nilkkansa nyrjähti pahoin, niin ettei hän voinut seistä. Kun hän nyt näin oli näyttänyt uskallustaan, rupesi hän itkemään katkerasti ja hämmästyi samassa nähdessään valkosen, avosilmäisen lapsen _khaki_ takissa melkein läkähtyneellä poniratsulla.
"Oletko sinä kovin pahasti loukkaantunut?" kirkui Wee Willie Winkie heti, päästyään pyssyn kantaman päähän. "Sinun ei pitäisi olla täällä."
"En tiedä", sanoi Miss Allardyce surkeasti, eikä ollut huomaavinaan moitetta. "Hyvä Jumala, lapsi, mitä sinä täällä teet?"
"Sinä sanoit meneväsi villan poikki", läähätti Wee Willie Winkie hypäten alas poninsa selästä. "Eikä kukaan -- ei Liinakkokaan -- saa mennä villan yli, ja minä latsastin sinun pelässäsi niin kovasti, mutta sinä et seisahtunut ja nyt sinä olet loukannut itsesi ja Liinakko suuttuu minuun ja -- minä olen kalannut alestistani! Minä olen kalannut alestistani!"
Tuleva 195:n rykmentin eversti istui maahan ja itkeä nyyhkytti. Huolimatta tuskasta nilkassaan oli tyttö liikutettu.
"Oletko sinä ratsastanut koko matkan kanttoonasta saakka, pikku mies? Minkä tähden?"
"Sinähän olet Liinakon omaisuutta. Liinakko sanoi sen minulle!" valitti Wee Willie Winkie onnettomana. "Minä näin hänen suutelevan sinua; ja hän sanoi pitävänsä sinusta enemmän kuin Bellistä taikka Butchakoilasta taikka minusta. Ja siitä syystä minä tulin. Sinun täytyy nyt nousta ylös ja tulla takasin. Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne. Tämä on paha paikka, ja minä olen kalannut alestistani."
"Minä en voi liikahtaa, Winkie", sanoi Miss Allardyce valittaen. "Minä olen loukannut jalkani. Mitä minun pitää tehdä?"
Hän oli purskahtamaisillaan itkuun ja tuo rohkaisi Wee Willie Winkietä, jota oli kasvatettu pitämään kyyneleitä mitä suurimpana miehuuttomuuden merkkinä. Vaikka voihan sentään sallia miehenkin masentuvan, jos hän sattuu olemaan niin suuri syyllinen kuin Wee Willie Winkie.
"Winkie", sanoi Miss Allardyce, "kun sinä olet hiukan levähtänyt, niin ratsasta takasin ja käske heitä lähettämään tänne jonkun minua noutamaan. Minuun koskee niin hirveästi."
Lapsi istui hiljaa hetkisen ja Miss Allardyce sulki silmänsä; hän oli melkein pyörtyä tuskasta. Hän havahtui äkkiä siitä, että Wee Willie Winkie heitti ohjakset poninsa niskalle ja päästi sen irralleen, lyödä huimasten sitä piiskallaan. Pieni eläin nelisti kanttoonaan päin.
"Voi, Winkie! Mitä sinä teet?"
"Hst!" sanoi Wee Willie Winkie. "Tuolla tulee mies -- se on noita pahoja miehiä. Minun täytyy jäädä sinun luoksesi. Isä sanoo, että miehen aina täytyy suojella tyttöjä. Jack juoksee nyt kotiin ja sitten he tulevat tänne meitä hakemaan. Siitä syystä minä päästin sen menemään."
Ei ainoastaan yksi, vaan pari kolme miestä ilmestyi kallion särmän takaa, ja Wee Willie Winkien sydän alkoi sytkähdellä, sillä juuri samalla lailla peikot olivat tulleet ryöstämään ja kiusaamaan Tuhkimuksen sielua. Tuolla lailla ne olivat leikkineet Tuhkimuksen puutarhassa, Wee Willie Winkie oli nähnyt kuvan siitä, ja tuolla lailla ne olivat peljästyttäneet kuninkaantyttären imettäjää. Hän kuuli, kuinka he puhelivat keskenään, ja ilokseen hän tunsi sekasikiö koiran Pushton, joka oli ollut eräällä nykyjään palveluksesta erotetulla tallirengillä hänen kotonaan. Miehet, jotka tuolla lailla puhuvat, eivät voi olla pahoja peikkoja. Ne ovat luultavasti vaan alkuasukkaita.
Ne tulivat sen pyöreän kiven kohdalle, jossa Miss Allardycen ratsu oli kompastunut.
Silloin nousi kalliolta Wee Willie Winkie, ylhäisrotuinen lapsi, kuuden ja kolmen neljänneksen vuoden vanha, ja huusi urhoollisesti ja pontevasti "_Jao_!" Poni oli jo virran toisella puolen.
Miehet purskahtivat nauruun, mutta alkuasukasten naurua Wee Willie Winkie ei voinut sietää. Hän kysyi heiltä, mitä he tahtoivat ja miksi he eivät menneet pois. Toisia ilkeänaamaisia ja käyräperäisillä pyssyillä varustettuja miehiä ryömi esiin vuoren siimeksestä, kunnes Wee Willie Winkie näki niitä parikymmentä kappaletta. Miss Allardyce kirkasi.
"Kuka sinä olet?" kysyi yksi miehistä.
"Minä olen evelsti sahibin poika ja minun käskyni on, että te heti menette matkoihinne. Te mustat miehet pelotatte neiti sahibia. Jonkun teistä täytyy juosta kanttoonaan keltomaan, että neiti sahib on loukannut itsensä ja että evelstin poika on täällä hänen luonaan."
"Ettäkö pistäisimme jalkamme ansaan?" kuului naurava vastaus. "Kuulkaappa mitä poikanen puhuu!"
"Sanokaa että minä lähetin teidät -- minä, evelstin poika. He antavat teille lahaa."
"Mitä me nyt tässä lörpöttelemme. Tuokaa tänne lapsi ja tyttö, niin voimme ainakin vaatia lunnaita. Me olemme ylänkökylien herroja", sanoi ääni takaa.
Nämä olivat peikkoja -- pahempia kuin jättiläiset -- Wee Willie Winkie sai panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei purskahtaisi itkuun. Mutta hän tunsi, että itkeminen alkuasukasten nähden, lukuun ottamatta hänen äitinsä _ayahia_ (naispalvelijaa), oli paljoa häpeällisempää kuin mikä uppiniskaisuus tahansa. Paitsi sitä hänellä, tulevalla 195:n rykmentin everstillä, oli tuo peljättävä rykmentti takanaan.
"Aiotteko te viedä meidät pois?" sanoi Wee Willie Winkie hyvin kalpeana ja levottomana.
"Aiomme kyllä, pikku _sahib Bahadur_", sanoi pisin miehistä, "ja sitte syömme teidät myöhemmin." "Se on lapsen puhetta", sanoi Wee Willie Winkie. "Miehet eivät syö toisia miehiä."
Naurun hohotus keskeytti hänet, mutta hän jatkoi päättävästi: -- "Ja jos te viette meidät pois, niin minä sen sanon teille, että koko minun lykmenttini tulee tänne samana päivänä ja tappaa teidät joka miehen. Kuka tahtoo viedä minun sanani evelsti sahibille?"
Alkuasukasten kieltä -- Wee Willie Winkie osasi kolmeakin -- tuo poika helposti puhui, vaikkei hän vielä osannut ärrääkään lausua.
Toinen mies liittyi keskusteluun, huutaen: -- "Voi teitä hullut miehet! Se on totta, mitä tuo poika sanoo. Hän on koko tuon valkosen sotajoukon sydän. Rauhan tähden antakaa heidän molempien mennä, sillä jos me otamme pojan, niin rykmentti tulee tänne ja hävittää koko laakson. _Meidän_ kylät ovat laaksossa ja me emme pääse pakoon. Tuo rykmentti on täynnä piruja. He potkasivat Khoda Yarin kylkiluut poikki kun hän koetti ottaa pyssyjä; ja jos me kosketamme tuota lasta, niin he polttavat ja rosvoavat ja ryöstävät kuukausmääriä kunnes ei mitään ole jäljellä. Parempi on lähettää mies viemään sanaa ja saamaan palkinnon. Minä sen sanon, että tuo lapsi on heidän Jumalansa, ja he eivät säästä ketään meistä eikä vaimojamme, jos me teemme hänelle pahaa."
Se oli Din Mahommed, everstin virasta erotettu tallirenki, joka täten mielet käänsi ja nyt seurasi kiivas ja vihanen keskustelu. Wee Willie Winkie seisoi ylempänä kuin miss Allardyce ja odotti päätöstä. Varmaan hänen oma "lykmenttinsä" ei häntä hylkäisi, jos se vaan tietäisi hänen pulastaan.
Yksinäinen ratsu toi sanoman 195:teen rykmenttiin, vaikka kyllä everstin talossa jo oli ollut aika hämmästys tuntia ennen. Pikku hevonen laukkasi valtatietä pääparakkien eteen, jossa miehiä istui pelaillen huvikseen. Devlin, E-komppanian lipunkantaja, katsahti tyhjään satulaan ja juoksi kaikkiin parakkihuoneisin ajaen ylös jokaisen huonekorpraalin, jonka vaan tapasi. "Ylös pojat! Jotain on tapahtunut everstin pojalle", huusi hän.
"Hän ei ole voinut pudota satulasta! Ei hiidessäkään, ei ole voinut", jupisi rummunlyöjä-poika. "Menkää virran poikki hakemaan. Jos hän on jossakin, niin siellä hän juuri on, ja ehkä Pathanit jo ovat ottaneet hänet. Älkää hiidessä hakeko häntä virran uomasta! Menkää virran toiselle rannalle."
"Mott puhuu kerran järkevästikin", sanoi Devlin. "E-komppania! joutuun virran yli!"
Sitten E-komppania, useimmat paitahiasillaan, kiiruhti pelastamaan kallista henkeä, jälkijoukon karttaessa hikoilevaa kersanttia kiirehtimään vielä enemmän. Kanttoonassa syntyi aika elämä kun 195:n rykmentin miehiä oli hakemassa Wee Willie Winkietä, ja vihdoin eversti, niin väsyneenä ettei jaksanut kirotakaan, saavutti komppaniansa, joka juuri pyrki eteenpäin virran rantakivillä.
Vuorella, jonka juurella Wee Willie Winkien peikot keskustelivat olisiko viisasta viedä poika ja tyttö pois, vartia ampui kaksi laukausta.
"Mitäs minä sanoin?" kiljui Din Mahommed. "Se oli varoitus! Sotamiehet ovat jo ulkona ja tulevat tuolla tasangon poikki! Mennään pois! He eivät saa nähdä meitä pojan luona!"
Miehet odottivat hetkisen ja sitten, kun vielä kerran kuului pyssyn laukaus, vetäytyivät vuoristoon hiljaa, kuten olivat tulleetkin.
"Lykmentti tulee", sanoi Wee Willie Winkie salaisesti Miss Allardycelle, "ja kaikki on nyt hyvin. Älä itke!"
Hän tarvitsi itse saman neuvon, sillä kymmenen minuuttia myöhemmin, kun hänen isänsä saapui paikalle, hän itki katkerasti, kätkien päänsä Miss Allardycen helmaan.
195:n rykmentin miehet saattoivat hänet kotiin riemuhuudoilla, ja Liinakko, joka oli ratsastanut hevosensa vaahtoon, tuli häntä vastaan ja hänen suureksi harmikseen suuteli häntä julkisesti miesten nähden.
Mutta hänen harminsa tuli lievitetyksi. Paitsi sitä, että hänen isänsä antoi hänelle anteeksi arestista karkaamisen, niin luvattiin hänelle hyväkäytösmerkki niin pian kuin vaan äiti ennättäisi ommella sen hänen takkinsa hiaan. Miss Allardyce oli kertonut everstille jotakin, joka sai hänet ylpeilemään pojastaan.
"Hän oli sinun omaisuutesi Liinakko", sanoi Wee Willie Winkie, osoittaen Miss Allardyceä likaisella etusormellaan. "Minä tiesin, että hänellä ei ollut lupaa mennä villan yli, ja minä tiesin, että lykmentti tulisi minua hakemaan kun minä lähetin Jackin kotiin."
"Sinä olet sankari, Winkie" sanoi Liinakko -- kerrassaan sankari!"
"Minä en ymmällä mitä sinä talkoitat", sanoi Wee Willie Winkie, "mutta sinä et saa sanoa minua Winkieksi enää. Minä olen Percival Will'am Will'ams."
Sillä tavalla Wee Willie Winkiestä kasvoi mies.
Aurelianus Mc Gogginin kääntyminen.
Tämä ei ole oikeastaan mikään kertomus. Se on tutkimus ja minä olen hyvin ylpeä siitä. Sillä tutkimus osoittaa aina taitoa.
Kukin ihminen on oikeutettu pitämään oman uskontonsa; mutta ei kellään -- kaikista vähemmin nuorella väellä -- ole oikeutta sitä väkisin tyrkyttää muille. Hallitus lähettää silloin tällöin Intiaan hiukan kierotuumaisia virkamiehiä, mutta omituisimpia pitkiin aikoihin oli Mc Goggin. Hän oli mallikelpoinen -- erinomaisen mallikelpoinen -- mutta hänen mallikelpoisuutensa oli luiskahtanut väärään suuntaan. Sen sijaan että hän olisi tutkinut alkuasukasten kieltä, niin hän lueskeli erään Comte nimisen, luulen ma, ja Spencer nimisen miehen sekä professori Cliffordin kirjoittamia kirjoja. (Te löydätte kyllä nämä kirjat kirjastoista). He arvostelevat ihmisten sisimpiä sellaisten kannalta, joilla ei ole vatsaa. Ei kukaan estänyt Mc Gogginia lukemasta niitä, mutta hänen olisi pitänyt saada vitsaa mammaltaan. Ne panivat hänen päänsä pyörälle ja hän saapui Intiaan varustettuna hienonnetulla uskonnolla paitsi työhommiaan. Siinä ei ollut pitkä uskontunnustus. Se sisälsi vaan, että ihmisellä ei ole mitään sielua, ettei ole olemassa mitään Jumalaa eikä tulevaista elämää ja että meidän pitää rehveltää jossakin ihmiskunnan hyväksi.
Hiukan vähäpätöisempi pykälä näkyi olevan se, että vielä pahempi kuin käskeminen on käskyn totteleminen. Ainakin Mc Goggin väitti niin, mutta minä arvelen että hän ehkä oli lukenut väärin ensimmäiset aikeensa.
Minä en sano sanaakaan pahaa hänen uskonnostaan. Se oli tehty Lontoossa, jossa ei ole muuta kuin koneita ja asfalttia ja rakennuksia -- ja kaikki tuo sumun peitossa. Tietysti mies siellä rupeaa ajattelemaan, ettei löydy mitään häntä itseään korkeampaa ja että Lontoon rakennushoitokunta on kaikki toimittanut. Mutta tässä maassa, jossa me näemme todellisen ihmiskunnan -- raa'an, ruskean, alastoman ihmiskunnan -- ilman mitään sen ja hehkuvan taivaan välillä ja ainoastaan rasittunut, köyhdytetty maa allaan, täällä tuumat hiukan tasaantuvat ja useimmat ihmiset palaavat takasin yksinkertaisempiin teoriioihin. Elämä Intiassa ei ole kyllin pitkä tuhlattavaksi tutkimuksiin onko kaikkien puuhien etunenässä korkeampaa johtajata. Tästä syystä nimittäin: valtuusmies on korkeampi kuin apulainen, päällikkö on korkeampi kuin valtuusmies, varakuvernööri on korkeampi kuin päällikkö ja varakuningas on korkeampi kuin kaikki nuo neljä. Häntä käskemässä on taas valtioministeri, joka on vastuunalainen keisarinnalle. Jos taaskin keisarinna ei ole vastuunalainen Luojalleen -- jos ei mitään Luojaa ole häntä ylempänä -- niin koko meidän valtiojärjestyksemme on väärä. Joka on tuiki mahdotonta. Kotimaassa on ihmisillä kuitenkin yksi puolustus. He ovat suureksi osaksi tallissa ruokittuja ja ovat käyneet henkisesti pulleiksi. Otappas suuri ja pullea hevonen ratsastaaksesi, niin se kuolaa ja tährää kuolaimet niin ettet yhtään voi nähdä niitä. Mutta kuolaimet ovat kuitenkin olemassa vallan entisellään. Ihmiset eivät käy pulleiksi Intiassa. Ilmanala ja työ siellä estää heitä puhumasta puuta heinää.
Jos Mc Goggin olisi pitänyt tuon suurella kirjaimella alkavan ja ismi tavulla loppuvan uskontonsa itsekseen, niin ei kukaan ihminen olisi siitä välittänyt, mutta hänen molemmat isoisänsä olivat olleet Wesleyläisiä saarnaajia ja saarnainto oli mennyt perintönä hänelle. Hän tahtoi, että jokaisen klubissa piti ymmärtämän, ettei heillä ollut mitään sielua ja auttaman häntä panemaan Luojaa viralta pois. Hyvin monet sanoivat hänelle, että hänellä epäilemättä ei ollut mitään sielua, sillä hän oli niin nuori, mutta siitä ei ollenkaan seurannut, että hänen vanhemmat toverinsa olivat yhtä kehittymättömiä; ja olkoonpa sitten tulevaista elämää tai ei, niin he ainakin tahtoivat tässä elämässä lukea sanomalehtensä rauhassa. "Mutta se ei ole pääasia -- se ei ole pääasia!" oli Aurelianuksen tapa sanoa. Miehet viskoivat häntä sohvatyynyillä ja käskivät hänen menemään mihin paikkaan tahansa, jota hän uskoi. He ristivät hänet "Blastodermiksi" -- hän näet sanoi polveutuvansa sen nimisestä perheestä, joka kuulemma eli jolloin kulloin esihistoriallisena aikana, -- ja he koettivat loukkauksilla ja naurulla saada häntä vaikenemaan, sillä hän oli ainaisena vastuksena klubissa ja paitsi sitä hän oli hävytön vanhemmille miehille. Hänen maakuntapäällikkönsä, joka jo oli virassa rajamailla kun Aurelianus vielä piehtaroi sängyn peitteellä, sanoi hänelle, että ollakseen kelpo mies, Aurelianus oli suuri hölmö. Ja se on varmaa, että jos hän olisi malttanut tehdä työtään, olisi hän muutaman vuoden perästä kohonnut sihteeristöön. Hän oli juuri sellainen tyyppi, joka siellä menestyy -- pelkkää päätä vaan, ei ollenkaan ruumista ja tuhansia teoriioja. Ei ainoakaan sielu välittänyt Mc Gogginin sielusta. Hänellä sai kernaasti olla kaksi taikka ei yhtään sielua, taikka jonkun toisen sielu. Hänen tuli vaan totella käskyjä ja pysyä lestissään eikä turmella klubia "ismeillään".
Hän teki työtä mainiosti, mutta hän ei hyväksynyt ainoatakaan käskyä koettamatta parantaa sitä. Se oli vika hänen uskonnossaan. Se teki ihmiset liian vastuunalaisiksi ja vetosi liian paljon heidän rehellisyyteensä. Joskus voi johtaa vanhaa hevosta riimustakin, mutta varsaa ei milloinkaan. Mc Goggin puuhasi enemmän kuin kukaan hänen ikäisensä mies. Hän lienee luullut, että kolmekymmen sivuinen tuomio viidenkymmenen rupeen asiassa -- jossa molemmat riitapuolet vannovat väärin niin että hurisee -- edistäisi ihmiskunnan asiata. Olipa miten oli, hän teki työtä liian paljon, harmitteli saadessaan muistutuksia ja selitti ihmeellistä uskonoppiaan virastonsa ulkopuolella, kunnes tohtori varoitti häntä rasittamasta itseään liiaksi. Ei kukaan ihminen voi tehdä lisätyötä kahdeksantoista annaksen edestä kullekin rupeelle kesäkuussa kärsimättä siitä. Mutta Mc Goggin oli vielä henkisesti pullea ja ylpeä itsestään sekä taidostaan, eikä tahtonut kuulla mitään huomautuksia. Hän teki työtä säännöllisesti yhdeksän tuntia päivässä.
"Hyvä", sanoi tohtori, "te murrutte, sillä teillä ei purjeet kestä semmoista vauhtia." Mc Goggin oli hiukan omituinen.
Eräänä päivänä tapahtui loppukohtaus -- niin draamallisesti kuin mahtikohta jossakin näytelmässä.
Se oli juuri ennen sadeaikaa. Me istuimme verannalla elottomassa, kuumassa, tukehduttavassa ilmassa haukotellen ja toivoen että tumman siniset pilvet tuolla alkaisivat purkaa vettä ja jäähdyttäisivät ilmaa. Hyvin, hyvin etäältä kuului hiljaisena kuiskauksena, kuinka rankkasade tulvaili virtaan. Eräs miehistä kuuli tuon, nousi seisomaan, kuunteli ja sanoi vallan luonnollisesti: -- "Jumalan kiitos!"
Silloin Blastodermi käännähti paikaltaan ja sanoi: "Miksi? Minä vakuutan teille, että se on seuraus vallan luonnollisista syistä -- atmosfeerinen ilmiö mitä yksinkertaisinta laatua. Miksi meidän siis pitäisi kiittää olentoa, joka ei milloinkaan ole ollut -- joka on ainoastaan tarumainen --"
"Blastodermi", röhisi mies lähimmällä tuolilla, "pidä suusi ja heitä minulle _Pioneeri_! Me tunnemme jo kaikki sinun tarumaisuutesi". Blastodermi sieppasi pöydältä sanomalehden ja hypähti niinkuin joku olisi pistänyt häntä. Sitten hän heitti lehden pyytäjälle.
"Niinkuin jo sanoin", jatkoi hän hitaasti ja hiukan ponnistamalla -- "vallan luonnollisten syitten seuraus -- vallan luonnollisten syitten. Minä tarkoitan --"
"Heh, Blastodermi, sinä annoit minulle _Calcutta Mercantile lehden_."
Tomu nousi pieninä pyörteinä, puun latvat huojuivat ja tuuliviirit vinkuivat. Mutta ei kukaan tarkastanut sateen tuloa. Me kaikki tuijotimme Blastodermiin, joka oli noussut seisaalleen ja koetti kangertaa puhetta. Sitten hän sanoi hyvin hitaasti: --
"Vallan selvä -- sanakirja -- punanen laiho -- vastuunalainen -- syy -- muistaa -- kansi -- -- yksin."
"Blastodermi on juovuksissa", sanoi joku. Mutta Blastodermi ei ollut juovuksissa. Hän katsoi meihin hämmästyneenä ja rupesi käsillään viittomaan meille pilvien synnyttämässä puolihämärässä. Sitten hän melkein kirkui: --
"Mitä tämä on? -- -- En voi -- -- säästää -- -- saavuttaa -- -- tori -- -- musta -- --"
Hänen puheensa tuntui jäätyvän hänessä ja -- juuri kuin salama iski kahdesta kohden, jakaen koko taivaan kolmeen osaan ja sade tulvaili rankkanaan -- juuri silloin Blastodermi kävi vallan mykäksi. Hän potki ja riehui kuin vikuri hevonen ja hänen silmänsä olivat täynnä kauhua.
Tohtori saapui kolmen minuutin perästä ja kuuli asian laidan. "Se on _aphasia_" sanoi hän. "Viekää hänet huoneesensa. Minä _tiesin_ että niin kävisi." Me kuljetimme Blastodermin rankkasateessa kotiinsa ja tohtori antoi hänelle bromkaaliumia nukuttaakseen häntä.
Sitten tohtori tuli takasin ja sanoi, että hän vaan kerran ennen -- eräässä intialaisessa sotamiehessä -- oli nähnyt yhtä täydellisen _aphasia_ kohtauksen. Minä olen myöskin nähnyt helpon _aphasian_ rasittuneessa miehessä, mutta tämä äkkinäinen mykkyys oli vallan kamalata, vaikka se tosin, kuten Blastodermi itse olisi sanonut, oli "seurauksena vallan luonnollisista syistä".
"Hänen täytyy ottaa virkavapaus tämän tähden", sanoi tohtori; "hän on kykenemätön työhön ainakin kolme kuukautta. Ei, ei se ole hulluutta taikka muuta semmoista. Hän ei vaan ollenkaan voi hallita puhettaan eikä muistiaan. Minä luulen, että Blastodermi nyt varmaan pysyy ääneti."
Kaksi päivää myöhemmin Blastodermi taas sai puhelahjan. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: -- "Mitä se oli?" Tohtori selitti sen hänelle. "Mutta minä en voi sitä käsittää!" sanoi Blastodermi, "minä olen vallan terve, mutta minä en voi hallita muistoani, minusta näyttää -- minun _oma_ muistini -- voinko minä?"
"Lähde vuoristoon kolmeksi kuukaudeksi, äläkä ajattele sitä", sanoi tohtori.
"Mutta minä en voi sitä käsittää", intti Blastodermi, "se oli minun _oma_ mieleni ja muistini."