Part 4

Päiväseen aikaan Trejago hoiti totuttuun tapaansa virastotyötään taikka pukeutui vierailupukuunsa ja kävi vieraissa aseman naisten luona, itsekseen aprikoiden että kuinkahan kauvan he olisivat tuntevinaan häntä, jos he tietäisivät pikku Bisesa raukasta. Illalla, kun koko kaupunki oli levolla, hän kääriytyi pahan hajuiseen _boorkaan_, kulki Jitha Megjin _busteen_ läpi, kääntyi nopeasti Amir Nathin laskuojalle nukkuvan karjan ja mykkien muurien ohi, ja sitten vihdoin viimeinkin Bisesan luo; siellä hän kuuli vanhan vaimon hengittävän syvään ja tasaisesti tuon pienen kolkon huoneen oven takana, jonka Durga Charan oli antanut sisarensa tyttärelle asunnoksi. Kuka taikka mikä Durga Charan oli, sitä Trejago ei milloinkaan kysynyt, ja kuinka kummassa häntä ei huomattu eikä otettu kiinni, sitä hän ei ihmetellyt, ennenkuin hänen tunteensa oli tyyntynyt ja Bisesa... mutta siitä puhumme sittemmin.

Bisesa oli alituisena ilona Trejagolle. Hän ei tuntenut asioita enemmän kuin linnunpoikanen ja hänen hullunkuriset mietteensä ulkomaailman tapahtumista, jotka huhuina tunkivat hänenkin luokseen, huvittivat Trejagoa melkein yhtä paljon kuin hänen sopertelevat kokeensa lausua hänen nimensä -- "Christopher". Ensimmäistä tavua oli hänen aina mahdoton lausua ja hän teki lystinnäköisiä pikku liikkeitä ruusukätösillään, ikäänkuin hän olisi tahtonut viskata pois koko nimen, ja sitten hän laskeutuen polvilleen Trejagon eteen kysyi häneltä, vallan samalla tavalla kuin englantilainen nainenkin olisi tehnyt, rakastiko Trejago todellakin häntä. Trejago vannoi rakastavansa häntä enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Joka oli totta.

Kun tätä hulluutta oli kestänyt noin kuukauden päivät, pakottivat olosuhteet Trejagon toisessa elämässä hänet osottamaan erityistä kohteliaisuutta eräälle naistuttavalleen. Se on varmaa, että tällaisista asioista ei kerrota ainoastaan omien maamiesten piirissä, vaan ainakin sataviisikymmentä alkuasukasta niistä tietää myöskin. Trejagon piti olla kävelemässä tämän neidin kanssa ja jutella hänen kanssaan musiikkilehterillä sekä pari kolme kertaa käydä hänen kerallaan ajelemassa; eikä hän hetkeäkään epäillyt, että tämä vaikuttaisi hänen rakkaasen salaiseen elämäänsä. Mutta uutinen levisi tavalliseen mystilliseen tapaan suusta suuhun, kunnes Bisesan palvelija sai siitä kuulla ja kertoi Bisesalle. Lapsi kävi surulliseksi ja teki taloustoimensa huonosti, niin että Durga Charanin vaimo löi häntä.

Viikkoa myöhemmin Bisesa torui Trejagoa hänen uskottomuudestaan. Hän ei ymmärtänyt kierrellä, vaan puhui suoraan. Trejago nauroi ja Bisesa polki pientä jalkaansa -- pienoista jalkaansa, hieno kuin rinkikukkanen, jonka saattoi piilottaa käteensä.

Paljon siitä mitä on kirjoitettu "itämaisesta intohimosta ja herkkätuntoisuudesta" on liioteltua ja toisen suusta kuultua, mutta on siinä vähän tottakin; ja kun englantilainen huomaa tuon vähän, niin se tuntuu vallan yhtä liikuttavalta kuin mikä intohimo tahansa hänen omassa säännöllisessä elämässään. Bisesa raivosi ja riehui ja vihdoin uhkasi tappaa itsensä, ellei Trejago heti lupaisi jättää tuon vieraan _memsahibin_, joka oli tullut heidän väliinsä. Trejago koetti selittää ja näyttää hänelle, ettei hän ymmärtänyt näitä asioita, kuten länsimaalaiset. Bisesa nousi ylös ja sanoi yksinkertaisesti:

"En ymmärrä. Mutta sen minä vaan tiedän, että ei se ole hyvä, että sinä sahib olet käynyt minulle rakkaammaksi omaa sydäntäni. Sinä olet englantilainen. Minä olen vaan musta tyttö" -- hän oli vaaleampi kultatankoja rahapajassa, -- "ja mustan miehen leski."

Sitten hän nyyhki ja sanoi: "Mutta oman sieluni ja äitini sielun kautta vannon, että minä rakastan sinua. Sinulle ei mitään pahaa saa tapahtua, käyköönpä minulle kuinka tahansa."

Trejago puheli lapselle ja koetti häntä rauhoittaa, mutta hän näytti vallan luonnottomasti liikutetulta. Hän sanoi, ettei mikään muu häntä tyydyttäisi kuin se, että heidän suhteensa nyt kerrassaan loppuisi. Trejagon pitäisi mennä pois nyt heti. Ja hän meni. Kun hän hyppäsi ulos ikkunasta, tyttö suuteli hänen otsaansa kahdesti ja hän kulki kotiinsa mietteissään.

Viikko kului ja kolmekin viikkoa, eikä Bisesa lähettänyt mitään tietoja. Trejago, jonka mielestä tätä eroa oli kestänyt vallan kyllin kauvan, meni Amir Nathin laskuojalle viidennen kerran kolmen viikon kuluessa, toivoen että vastattaisiin hänen kolkutukseensa huojuvaan ristikkoon. Eikä hän erehtynyt.

Nyt oli uusikuu ja valon säde sattui suorastaan Amir Nathin laskuojaan ja ristikkoikkunaan, joka vedettiin syrjään, kun hän koputti. Huoneen mustasta pimeydestä Bisesa ojensi käsivartensa kuutamoon. Molemmat kädet olivat ranteista poikki leikatut ja pätkät olivat jo melkein parantuneet.

Sitten, kun Bisesa painoi päänsä käsivarsiensa väliin ja itkeä nyyhkytti, joku huoneesta karjasi kuin villi peto, ja terävä esine -- veitsi, miekka tahi keihäs, -- lensi Trejagon _boorkaan_. Se ei lävistänyt hänen ruumistaan, vaan tunkeutui erääsen kupeen lihakseen, ja sen haavan tähden hän ontui hieman koko loppuikänsä.

Ristikko vedettiin paikoilleen. Huoneesta ei näkynyt mitään elon merkkiä -- ei muuta kuin kirkas kuutamo korkealla muurilla ja pimeys Amir Nathin laskuojalla.

Sitten ei Trejago muista muuta, kuin että hän raivottuaan ja riehuttuaan kuin hullu noiden armottomien muurien välillä, huomasi olevansa joen rannalla aamun sarastaessa, ja siellä hän heitti pois _boorkansa_ ja läksi paljain päin kotiinsa.

Mikä tähän surulliseen loppuun oli syynä -- oliko Bisesa aiheettomassa epätoivossaan kertonut kaikki, vai oliko suhde älytty ja hänet pakotettu kiduttamalla tunnustamaan, tiesikö Durga Charan Trejagon nimen ja mikä tuli Bisesan kohtaloksi -- tuota kaikkea Trejago ei tiedä vielä tänäkään päivänä. Jotain hirveätä oli tapahtunut ja ajatus siitä, mitä se mahtoi olla, vaivaa Trejagoa öillä silloin tällöin ja pitää hänet valveilla aamuun asti. Omituista tässä on, ettei hän tiedä missä Durga Charanin talon etupuoli on. Mahdollisesti se on semmoiseen pihaan päin, joka on yhteinen kahdelle tai useammalle talolle, taikka ehkä se lienee jonkun Jitha Megjin _busteen_ kadun takana. Trejago sitä ei tiedä. Hän ei voi saada Bisesaa -- pikku Bisesa raukkaa -- takasin jälleen. Hän on kadottanut hänet alkuasukkaiden kaupunginosaan, jossa jokaisen miehen talo on niin vartioittu ja niin salaperäinen kuin hauta; ja ristikko-ikkuna Amir Nathin laskuojaan päin on muurattu umpeen.

Mutta Trejago käy vierailemassa säännöllisesti ja häntä pidetään sangen siistinä miehenä.

Hänessä ei ole mitään erinomaista, muuta kuin se että hänen oikeanpuolinen jalkansa on hiukan jäykkä, johon on syynä jänteen nyrjähtäminen.

Dungaran tuomio.

Tätä juttua kerrotaan vielä _Sâl_ lehdoissa Berbulda vuoristossa ja asian vakuudeksi osoittavat kertojat katotonta ja ikkunatonta lähetystaloa. Suuri jumala Dungara, kaikkien olevien esineiden hallitsija, hirmuinen, yksisilmäinen, kantava punasta elefantin hammasta, teki tuon kaiken; ja jokainen, joka ei usko Dungaraan, tulee saastutetuksi Yat-hulluudella -- sama hulluus, joka rankaisi Buria Kolin poikia ja tyttäriä, kun he kääntyivät pois Dungarasta ja pukivat päälleen vaatteita. Niin sanoo Athon Daze, joka on pyhän arkun ylimmäinen pappi ja punasen elefantin hampaan vartia. Mutta jos sinä kysyt Buria Kolien apulaisveronkantajalta ja päälliköltä tuota asiata, niin hän nauraa -- ei siitä syystä, että hän tahtoisi olla ilkeä lähetystointa kohtaan, vaan siitä syystä, että hän itse oli näkemässä, kuinka Dungaran kosto kohtasi kunnia-arvoisan Justus Krenkin, Tübingenin lähetystoimen pastorin, hengellisiä lapsia ja Lottaa, hänen siveätä vaimoansa.

Jos kuka kuitenkin ansaitsi jumalien hyvää kohtelua, niin oli se juuri kunnia-arvoisa pastori Justus, ennen muinoin Heidelbergiläinen, joka pelkästä kutsumuksesta läksi erämaihin ja otti keltatukkaisen, sinisilmäisen Lotan kanssaan. "Me tahdomme nämät pakanat, nyt pakanallisten tapojen pimittämät, paremmiksi tehdä", sanoi Justus virkauransa aikaisimpina päivinä. "Niin", lisäsi hän vakuutuksella, "he tulevat hyviksi ja käsillään työtä tekemään oppivat. Sillä kaikkien hyvien kristittyjen täytyy tehdä työtä." Ja pienemmällä apurahalla kuin englantilaisella maallikkosaarnaajalla, Justus Krenk asettui asumaan Kamalan ja Malairin vuorensolan taakse, Berbulda joen toiselle puolelle aivan lähelle sinertävää Panth vuorta, jonka harjalla oli Dungaran temppeli -- vallan Buria Kolien maakunnan sydämessä -- alastomien, hyväluontoisten, kainojen, hävyttömien, laiskojen Buria Kolien maakunnan.

Tiedätkö millaista elämä on lähetystöjen raja-asemilla? Koeta kuvitella yksinäisyyttä, joka on vielä paljoa suurempi kuin ikinä missään pienimmässäkään nurkkakunnassa, jonne hallitus on sinut lähettänyt -- yksinäisyyttä, joka painaa valvovia silmäluomia ja ajaa sinut suin päin ryhtymään päivän töihin. Sinne ei tule mitään postia, siellä ei ole ainoatakaan puhetoveria sinun omaa rotuasi, siellä ei ole mitään teitä. Siellä on tosin ruokaa niin paljon, että hengissä pysyy, mutta sitä ei ole hauska syödä, ja kaiken elämän sulon ja elämän pyrintöjen tulee saada alkunsa sinussa itsessäsi ja siinä ihanteellisuudessa, joka sinussa on.

Aamusilla kuuluu paljaiden jalkain kapse, kun proselyytit, epäilijät ja julkiset pilkkaajat astua tepsuttelevat verannalle. Sitä täytyy olla väsymättömän ystävällinen ja kärsivällinen, ja ennen kaikkia viisas, sillä oppilaat ovat puolittain lapsellisen yksinkertaisia ja puolittain niillä on miehen kokemus ja metsäläisen viekkaus. Seurakunnalla on tuhansia aineellisia tarpeita, joita tulee ottaa huomioon. Sinun, joka uskot olevasi persoonallisesti edesvastauksessa heistä Luojan edessä, sinun täytyy urkkia esiin tuosta reuhaavasta joukosta pienimmätkin henkisyyden hiukkaset, jotka ehkä ovat kätkettyinä heissä. Jos sinä vielä yhdistät sielujen hoitoon myöskin ruumiiden hoidon, on tehtäväsi vieläkin vaikeampaa, sillä sairaat ja vialliset ovat valmiit paikalla kääntymään vaikka millaiseen uskoon, kunhan vaan tulevat parannetuiksi, ja sitten he nauravat sinulle kun sinä olet kyllin yksinkertainen uskomaan heitä.

Kun päivän työ alkaa väsyttää ja aamuinnostus on rauennut, syntyy sinussa masentava tunne työsi turhuudesta. Tätä vastaan täytyy taistella, ja ainoana kannuksena kupeessasi on usko että sinä sodit perkelettä vastaan elävien sielujen puolesta. Se on suuri ja riemuisa usko, mutta se, joka voi säilyttää sen horjumatta kaksikymmentä neljä tuntia yhtämittaa, hänellä täytyy olla tavattoman vahva ruumis ja samoin hermot.

Kysy Bannockburnin parantavain ristiretkien harmaapäisiltä vanhuksilta, millaista elämää heidän saarnaajansa saivat kärsiä; puhele Racinen evankeliumiyhdistykselle, noille laihoille amerikkalaisille, jotka kehuvat sillä, että he voivat mennä sinnekin, jonne ei kukaan englantilainen uskalla heitä seurata; koeta saada Tübingenin lähetystön pappeja puhumaan kokemuksistaan -- jos voit. Sinua käsketään lukemaan painettuja kertomuksia, mutta niissä ei puhuta mitään noista miehistä, jotka ovat menettäneet nuoruutensa ja terveytensä, kaiken, minkä mies voi menettää, paitsi uskonsa, erämaihin. Ei niissä puhuta englantilaisista tytöistä, jotka ovat lähteneet sinne ja kuolleet kuumetautisiin metsikköihin Panth vuorilla, tietäen alusta alkaen että siellä oli melkein varma kuolema odotettavissa. Harva pappi se teille kertoo näistä asioista enemmän kuin nuoresta David St. Beestä, joka lähetettynä Herran työhön, murtui äärettömässä yksinäisyydessä ja palasi melkein mielipuolena päälähetystöön, huutaen: -- "Ei ole mitään Jumalaa, vaan minä olen vaeltanut perkeleen kanssa!"

Kertojat vaikenevat näissä asioissa, sillä eihän sivistyneen Valkosen miehen urhoollisuus, erehdys, epäilys, epätoivo eikä itsensäkieltämys ole minkään arvoista verraten siihen, että joku puoli-inhimillinen sielu on pelastettu haaveellisesta uskostaan puuhaltioihin, vuoren peikkoihin ja virtamörköihin.

Gallio, tämän maakunnan varapäällikkö "ei ollenkaan välittänyt näistä asioista". Hän oli ollut kauvan siinä maakunnassa ja Buria Kolit pitivät hänestä ja toivat hänelle tuomisiksi tuulastettuja kaloja, orchideita metsän usvaisesta, kosteasta sydämestä ja niin paljon metsänriistaa kuin hän suinkin jaksoi syödä. Vastalahjaksi hän antoi heille kiniiniä ja yhdessä ylimmäisen papin Athon Dazen kanssa ratkaisi heidän yksinkertaisia oikeusjuttujaan.

"Kun te olette olleet muutamia vuosia tässä maassa", sanoi Gallio Krenkin pöydässä, "niin te rupeatte huomaamaan että toinen uskonto on yhtä hyvä kuin toinenkin. Minä koetan kyllä auttaa teitä niin paljon kuin voin, mutta älkää loukatko minun Buria Kolejani. He ovat hyvää kansaa ja he luottavat minuun."

"Minä tahdon heille sanaa Jumalan opettaa", sanoi Justus ja hänen pyöreä naamansa hehkui innostuksesta, "ja tietysti minä en tahdo heidän ennakkoluuloilleen mitään väärin ja ajattelematta tehdä. Mutta, oi ystäväni, tuo välinpitämättömyys kaikesta uskonnosta on hyvin paha."

"Hm", sanoi Gallio, "minulle on annettu heidän ruumiinsa ja maakuntansa hoidettavaksi, mutta te saatatte koettaa, mitä voisitte tehdä heidän sielujensa hyväksi. Älkää vaan käyttäytykö niinkuin teidän edeltäjänne, sillä muutoin minä en voi vastata teidän hengestänne."

"No miten sitten?" kysäsi Lotta rohkeasti, ojentaen hänelle teekupin.

"Hän läksi ylös Dungaran temppeliin -- totta puhuen, hän oli vallan ensikertalainen tässä maassa -- ja alkoi mukuroida Dungara vanhusta päähän sateenvarjollaan; silloin Buria Kolit ajoivat hänen ulos ja mukuroivat häntä vallan hurjasti, Minä olin maakunnassani ja pappi lähetti sanantuojilla minulle kirjeen, jossa seisoi: 'Herrani tähden vainottu. Lähettäkää osa rykmenttiä!' Lähimmät sotajoukot olivat sadan penikulman päässä, mutta minä arvasin, mitä hän oli tehnyt. Minä ratsastin Panthiin ja puhelin vanhalle Athon Dazelle kuin isälle, sanoen hänelle että hänen kaltaisensa viisaan miehen olisi pitänyt ymmärtää, että sahib oli saanut auringonpiston ja oli hullu. Minä en ole nähnyt ketään niin pahoillaan elämässäni, kuin Athon Daze nyt oli. Hän koetti puolustautua, lähetti puita ja maitoa ja lintuja ja jos jotakin. Minä annoin viisi rupeeta pyhälle arkulle ja sanoin Macnamaralle, että hän oli ollut varomaton. Hän sanoi että minä olin kumartunut alas Rimmonin huoneesen. Mutta jos hän vaan olisi silloin mennyt vuoren harjun poikki ja häväissyt Palin Deoa, Suria Kolien epäjumalaa, niin olisi hän tullut pistetyksi kuumennetulla bamburuo'olla aikoja ennen kuin minä olisin ennättänyt tehdä mitään, ja sitten minun olisi pitänyt hirttää muutamia noista roisto raukoista. Olkaa ystävällinen heille Padri ... mutta minä en luule että te saatte paljoa aikaan."

"En minä", sanoi Justus, "mutta minun Mestarini. Me tahdomme pienistä lapsista alkaa. Moni niistä pistoksen sydämeensä saa, se on niin. Lasten perästä äidit, ja sitten miehet. Mutta että te sisällistä myötätuntoisuutta meihin tuntisitte, minä suuresti haluaisin."

Gallio eleli kuten ennenkin, ollen hengenvaarassa korjaellessaan kansansa mädänneitä bambusiltoja, tappaessaan liian rohkean tiikerin silloin tällöin, nukkuessaan höyryävissä metsiköissä, taikka ajaessaan takaa Suria Kolilais rosvoa, joka oli katkaissut päät muutamilta veljiltään Buria kansaa. Gallio oli käyräjalkainen, vaappuva nuori mies, joka luonnostaan oli vallan ilman uskontoa ja sen kunnioitusta. Hän tahtoi hallita itsevaltaisesti, minkä hän saattoi tehdäkin tässä yksinäisessä maakunnassaan.

"Ei kukaan tarvitse minun paikkaani", oli hänellä tapana sanoa jörömäisesti, "ja minun päällikköni pistää nenänsä tänne ainoastaan silloin kuin hän varmaan tietää, ettei täällä liiku minkäänlaisia kuumetauteja. Minä olen tämän maan hallitsija, niin pitkälle kuin silmä kantaa, ja Athon Daze on minun varakuninkaani."

Gallio kerskaili aina mitä suurimmasta elämän ylenkatseestaan -- vaikk'ei hän milloinkaan ulottanut tätä teoriiaansa itseään ulommalle -- -- mutta tietysti hän kuitenkin ratsasti neljäkymmentä penikulmaa lähetysmajalle, pelastamansa pieni ruskea lapsi satulansa edessä.

"Tässä olisi jotain teille Padri", sanoi hän. Kolien on tapana heittää liikanaiset lapsensa kuolemaan. Enkä minä ymmärrä miksi he eivät saisi sitä tehdäkin, mutta te voitte kasvattaa tämän yhden. Minä löysin sen Eerbuldan niemekkeellä. Minä aavistan että sen äiti on koko matkan nyt seurannut minua metsän halki."

"Se on ensimmäinen meidän laumaamme", sanoi Justus ja otti huutavan pikku olennon syliinsä tuudittaen sitä voimakkaasti. Niinkuin susi väijyy metsässä, niin odotti Matui, lapsen äiti, joka sukunsa lakia totellen oli kantanut sen kuolemaan, tykkivin sydämin, väsyneenä ja jalat haavoitettuina bamburuoikossa, katsellen lähetysmajaa nälkäisillä äidin katseilla. Mitähän tuo kaikkivaltias varapäällikkö aikoi tehdä? Söisiköhän tuo mustatakkinen pikku mies hänen pienosen tyttärensä elävältä, sillä Athon Daze sanoo sen olevan tapana kaikilla mustatakkisilla miehillä.

Matui odotti bamburuokojen juurella koko pitkän yön, ja aamulla tuli kaunis valkonen nainen, jonka kaltaista Matui ei ollut milloinkaan nähnyt, ja hänen sylissään oli Matuin tytär puettuna puhtaasen pukuun. Lotta ymmärsi vaan vähän Buria Kolien kieltä, mutta kun äiti puhuu äidille, niin heidän on vallan helppo ymmärtää toisiaan. Ojennetuista käsistä, jotka kainosti tavottelivat Lotan hameen lievettä, kiihkeistä kurkkuäänistä ja hartaista katseista Lotta ymmärsi kenenkä kanssa hän oli tekemisissä. Matui otti lapsensa takasin -- tahtoi olla tuon ihmeteltävän Valkosen vaimon palvelijana, vallan orjana, sillä hänen oma sukunsa ei kuitenkaan enää hänestä huolisi. Lotta itki hänen kanssaan kyynelvarastonsa kuiviin saksalaiseen tapaan, johon kuuluu myöskin ahkera nenän niistäminen.

"Ensin lapsi, sitten äiti ja vihdoin mies, ja Jumalalle kunnia kaikesta", sanoi Justus Toivorikas. Mies tulikin joutsineen ja nuolineen, hyvin vihaisena tosin, sillä hänellä ei ollut ketään, joka hänen ruokansa keittäisi.

Mutta kertomus tästä lähetystoimesta on pitkä ja minulla ei ole tilaisuutta selittää kuinka Justus, unohtaen varomattoman edeltäjänsä kohtalon, ankarasti löi Motoa, Matuin miestä, kun tämä näet oli hävytön. Moto säikähti, mutta saatuaan selville, ettei häntä siinä silmänräpäyksessä tapettu, rohkaisi mielensä ja rupesi Justuksen uskolliseksi liittolaiseksi ja ensimmäiseksi proselyytiksi. Minä en voi kertoa kuinka tuo pieni seurakunta kasvoi kasvamistaan Athon Dazen suurimmaksi harmiksi; kuinka Dungaran pappi väitteli viekkaasti koko maailman Luojan papin kanssa ja voitettiin; kuinka Dungaran temppelin saatavat, linnut, kalat ja hunajakakut alkoivat vähentyä; kuinka Lotta selitti Evan kirousta naisille ja kuinka Justus koetti parastaan saadakseen miehet ymmärtämään Aatamin kirouksen; kuinka Buria Kolit vastustelivat tätä sanoen, että heidän jumalansa oli laiska jumala, ja kuinka Justus vähitellen voitti heidän vastenmielisyytensä työhön opettaen heille, että tuo musta maa oli rikasta ja tuotti muutakin kuin vaan tryffeliä.

Kaikki nämä seikat kuuluvat monen kuukauden historiaan ja kaikkien noiden kuukausien kuluessa harmaapäinen Athon Daze mietiskeli kostoa siitä, että kansa ei enää välittänyt Dungarasta. Metsäläisen kavaluudella teeskenteli hän ystävyyttä Justusta kohtaan viitaten siihen, että ehkä hän itsekin vielä kääntyisi. Mutta Dungaran seurakunnalle hän sanoi synkästi: -- "Nuo Padrin joukkolaiset ovat pukeneet vaatteita yllensä ja palvelevat ahkerata jumalaa. Siitä syystä Dungara kostaa heille hirmuisesti kunnes he ulvoen heittäytyvät Berbuldan aaltoihin". Öisin punasen elefantin hampaan kantaja mölisi ja karjui vuorien välissä ja Dungaran uskolliset palvelijat valvoivat ja sanoivat: -- "Kaikkien olevien olentojen jumala miettii kostoa luopioille. Ole armollinen Dungara meille, sinun lapsillesi, ja anna meille kaikki heidän viljansa!"

Myöhään, kun kylmä ilma oli alkanut, saapui päällikkö vaimonsa kanssa Buria Kolien maakuntaan. "Käykääppäs katsomassa Krenkin lähetystalolla", sanoi Gallio. "Hän tekee hyvää omalla tavallaan ja minä arvelen, että he olisivat hyvillään, jos te avaisitte bamburuokotemppelin, jonka hän on saanut rakennetuksi. Kaikissa tapauksissa te saatte nähdä sivistyneitä Buria Koleja."

Suuri melu nousi lähetystalolla. "Nyt hän ja hänen armollinen rouvansa omilla silmillään näkevät, että me hyviä töitä olemme tehneet, ja -- niin -- me tahdomme heille oppilapsemme omilla käsillä tehdyissä puvuissaan näyttää. Se on oleva suuri päivä -- Jumalalle kunnia", sanoi Justus; Lotta sanoi "Amen".

Justus oli omaan hiljaiseen tapaansa hiukan kadehtinut Baselin kutojalähetystöä, kun hänen omat oppilaansa näet olivat niin saamattomia käsitöissä, mutta Athon Daze oli nykyjään opettanut muutamia heistä häkylöimään kiiltäviä silkkisäikeitä eräästä kasvista, jota kasvoi runsaasti Panth vuoren rinteellä. Siitä saatiin vaatetta, joka oli valkeata ja pehmeätä, melkein kuin Tyvenen meren _tappa_, ja tänä päivänä piti oppilasten ensikerran pukeutua siitä tehtyihin vaatteisin. Justus oli ylpeä työstään.

"Heidän pitää Valkosiin vaatteisin puettuina päällikön ja hänen jalosukuisen rouvansa vastassa olla, laulaen _Nyt kiittäkäämme Jumalaa_. Sitten hän temppelin on avaava, ja -- niin -- ja Galliokin uskoinaan on alkava. Seisokaa noin lapset, kaksittain, ja --, Lotta, minkätähden ne noin raapivat itseään? Ei ole sopivata tuollalailla kiemurrella, Nala lapseni. Päällikkö tulee kohta ja tuo kiusaa häntä."

Päällikkö, hänen vaimonsa ja Gallio kiipesivät vuoren rinnettä lähetystalolle. Proselyytit seisoivat kahdessa rivissä hohtavan Valkosena joukkona, jossa oli noin 40 henkeä. "Haa", sanoi päällikkö, joka saavuttamallaan mielen taipuvaisuudella heti oli valmis uskomaan, että hän oli alusta pitäen kannattanut tätä laitosta.

"Menevät eteenpäin, näen mä, jättiläisaskeleilla."

Ei sen paremmin voinut sanoa! Lähetysseurakunta meni tosiaankin eteenpäin -- ensin hieman hypähdellen ja naamasta näkyi että heitä samalla hävetti ja oli paha olla, mutta sitten juosten kuin kärpästen puremat hevoset ja hurjistuneet kengurulaumat. Panth vuoren harjalta kuului punasen elefantinhampaan kantaja mölisevän ankarasti ja murheellisesti. Proselyytti joukko horjui, erosi ja hajosi ulvoen ja kirkuen tuskasta. Justus ja Lotta seisoivat kauhun valtaamina.

"Se on Dungaran tuomio!" huusi ääni. "Minä palan! minä palan! Joutukaa virtaan, muutoin me palamme!"

Väki pyöri ja riehui kallioilla Berbuldan rannalla, kiemurrellen, polkien ja väännellen ja repivät pois vaatteensa virtaan Dungaran rummun kiihoittamina. Justus ja Lotta pakenivat melkein itkien päällikön luo.

"Minä en voi ymmärtää! Eilen", änkytti Justus "heillä oli kymmenet käskyt... Mitä tämä on? Jumalan ja kaikkien hyvien henkien kautta maalla ja merellä. Nala! Oi häpeätä!"

Juosten ja huutaen ilmaantui kalliolle heidän päänsä yläpuolelle Nala, koko lähetysseurakunnan ylpeys, neljäntoista vuotias tyttö, hyvä, oppivainen ja siveä -- ja nyt hän oli alaston kuin ilmeinen päivä ja potki kuin metsäkissa.

"Tämänkö tähden", kirkui hän ja heitti takkinsa Justusta kohti, "tämänkö tähden minä jätin heimoni ja Dungaran -- teidän Pahan paikkanne tulen tähden? Sokea apina, mitätön maan mato, kuivattu kala, se sinä olet, sinä joka sanoit etten minä milloinkaan tulessa palaisi! Oi Dungara, minä palan nyt! Nyt minä palan! Armahda minua kaikkien olevien esineiden Jumala!"

Hän kääntyi ja heittäytyi Berbuldaan, ja Dragaran rumpu mölisi riemuten. Viimeisten proselyyttien ja heidän opettajansa välillä oli nyt neljännes penikulma kuohuvata virtaa.

"Eilen", valitti Justus "hän oppi koulussa kirjaimet -- Voi! Tämä on saatanan työtä!"

Mutta Gallio katseli uteliaasti tytön takkia, joka oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Hän tunnusteli sen kudontaa, veti takin hiansa ylemmäksi päivettynyttä rannettaan ja painoi vaatetta käsivarttaan vastaan. Sille paikalle syntyi hehkuvan punanen täplä Valkoseen ihoon.

"Ahaa!" sanoi Gallio tyynesti, "sitä minä luulinkin."

"Mitä se on?" kysyi Justus.