Part 3

"Että vuode jätetään koskematta minua varten. Kaikki muu koko talossa on sinun. Vuokraa rattaat, ota kaikki ja mene pois ja korjaa ennen auringon nousua kaikki tyyni paitsi sen, mitä minä olen käskenyt mulle säästämään."

"Minä olen vanha vaimo. Minä tahtoisin viipyä täällä edes murehtimispäivät, ja nyt on sadekin juuri alkanut. Minnekä minä menen?"

"Mitä se minua liikuttaa? Minun käskyni on että sinä menet. Huonekalut ovat tuhannen rupeen arvoiset ja minun lähettilääni tuo sinulle sata rupeeta tänä iltana."

"Se on kovin vähän. Ajattele rattaiden vuokraa."

"Sinä et saa mitään ollenkaan ellet nyt lähde ja joutuun! Oi vaimo, mene tiehesi ja jätä minut kuolleeni luo!"

Äiti mennä laahusti alas rappusia ja huolissaan että vaan saisi huonekalut haltuunsa, unohti valittaa. Holden jäi Ameeran luo ja sade tulvaili katolle. Hän ei voinut ajatella yhtäjaksoisesti tuon melun tähden, vaikka hän kyllä koetti. Sitten neljä lakanoihin verhottua, aaveen tapaista olentoa hiipi yksitellen huoneesen ja tirkistelivät häntä huntujensa läpi. Ne olivat kuolleen pesijöitä. Holden läksi huoneesta ja meni hevosensa luo. Hän oli saapunut tänne kuolettavassa, tukahduttavassa helteessä kahlaten nilkankorkuisessa tomussa. Nyt hän löysi pihan sateen valamana lammikkona täynnä sammakoita; keltanen puro tulvaili portin alitse ja vinkuva tuuli ajoi sadenuolet rakeitten tapaan multavalleja vastaan. Pir Khan värisi pienessä kojussaan portin luona, ja hevonen polki levottomana vedessä.

"Minulle on kerrottu sahibin käsky", sanoi Pir Khan. "Se on hyvä. Tämä talo on nyt autio. Minä menen myöskin, sillä minun apinanaamani muistuttaisi vaan siitä, mikä on ollut. Mitä sohvaan tulee, tuon minä sen aamulla sinun taloosi. Mutta muista, sahib, se on oleva sinulle kuin puukko, jota väännetään vereksessä haavassa. Minä lähden toivioretkelle, enkä tahdo mitään rahaa. Minä olen lihonut armollisen herrani turvissa, jonka suru on minun suruni. Viimeisen kerran minä pidän suitsia sinulle."

Hän kosketti Holdenin jalkaa molemmilla käsillään ja hevonen juosta karahutti tielle, jossa kahisevat bamburuo'ot tavottelivat taivasta ja kaikki sammakot kurnuttivat. Holden ei voinut sateelta mitään nähdä. Hän peitti silmänsä käsillään ja mumisi: "Voi, sinä peto! Sinä petomainen peto!"

Uutinen hänen surustaan oli jo tunnettu hänen asunnossaan. Hän saattoi sen huomata isäntänsä silmissä, kun Ahmed Khan kantoi sisään hänen ruokansa ja ensi kerran elämässään laski kätensä Holdenin olkapäälle sanoen: "Syö, sahib, syö. Ruoka on hyvää surussa. Olen minäkin kokenut semmoista. Mutta varjot syntyvät ja katoavat, sahib. Varjot syntyvät ja katoavat. Tässä on keitetyitä munia."

Holden ei voinut syödä eikä nukkua. Taivas lähetti alas kahdeksan tuumaa sadetta sinä yönä, pesten maan puhtaaksi. Vesi repi alas valleja, turmeli tiet ja aukoi matalat haudat muhamettilaisella hautausmaalla. Koko seuraavan päivän satoi ja Holden istui hiljaa kotonaan ajatellen suruaan. Kolmannen päivän aamuna sai hän sähkösanoman, joka sisälsi ainoastaan seuraavaa: "Ricketts, Myndonie. Kuolemaisillaan. Holden. Ylennetty. Heti." Silloin hän ajatteli, että ennenkuin hän lähtee, tahtoisi hän nähdä tuon talon, jossa hän oli ollut herra ja hallitsija. Ilma selkisi hiukan. Pahanhajuinen maa höyrysi ja Holden oli kiireestä kantapäihin saakka punanen pistävästä kuumuudesta, jonka tukehduttava kosteus synnytti.

Hän huomasi että sade oli repinyt alas mullasta rakennetut portin tolpat ja tuo raskas puuovi, joka oli hänen maailmaansa suojannut, riippui retkallaan yhdestä saranasta. Pihalla kasvoi kolmen tuuman korkuista ruohoa; Pir Khanin maja oli tyhjä ja turvonneet katto-oljet riippuivat kattolautojen välissä. Harmaa orava oli ottanut haltuunsa verannan, ikäänkuin talo olisi ollut autiona kolmekymmentä vuotta, eikä vaan kolme päivää. Ameeran äiti oli vienyt pois kaikki paitsi muutamia homeisia niinimattoja. Pienten skorpioonien rapsuttaminen, kun ne juosta vilistivät lattian poikki, oli ainoa ääni koko talossa. Ameeran huone ja tuo toinen huone, jossa Tota oli asunut, oli paksussa homeessa; ahtaat portaat, jotka johtivat katolle, olivat raitaiset ja täplikkäät sateen tuomasta mudasta. Holden näki kaiken tämän, tuli ulos taas ja tapasi tiellä hyyri-isäntänsä Durga Dass'in -- majesteetillisena, ystävällisenä, puettuna Valkoseen musliiniin ja ajaen yksin istuttavissa kääseissä. Hän tuli katsomaan taloaan, nähdäkseen kuinka katot kestivät ensimmäisen sateen hyökkäystä.

"Minä olen kuullut", sanoi hän, "että te ette enää tule vuokraamaan tätä taloa, sahib?"

"Mitä te aiotte tehdä sillä?"

"Minä ehkä vuokraan sen pois uudelleen."

"Silloin minä tahdon pitää sen kunnes tulen takasin."

Durga Dass oli vaiti hetkisen. "Älkää huoliko siitä, sahib", sanoi hän. "Kun minä olin nuori mies, niin minäkin -- Mutta nyt minä olen porvariston jäsen. Hohhoo! Ei. Kun linnut ovat lentäneet pois, mitä silloin enää pesällä tekee? Minä annan repiä sen alas; aina minä hirsistä jonkun hinnan saan. Se on revittävä alas ja maistraatti rakennuttakoon kadun sen poikki paloportaista kaupungin muuriin, kuten he tahtovat. Niin ettei kukaan voi tietää, millä paikalla tämä talo on seissyt."

Hänen oma aviovaimonsa.

Shakespeare sanoo jotain toukista (vai oliko se jättiläisistä taikka kovakuoriaisista), että ne nousevat sitä vastaan, joka niiden päälle tallaa liian raskaasti. Varminta on ettei rupea ollenkaan polkemaan toukkia -- ei edes viimeksi kotimaasta tullutta nuorinta luutnanttia, jonka napit tuskin vielä ovat silkkipaperista päästetyt ja jolla on mehevän englantilaisen lihan puna poskilla. Tässä kertomuksessa puhutaan toukasta, joka rupesi kiemurtelemaan. Lyhyyden vuoksi nimitämme Henry Augustus Ramsay Faizannea "Toukaksi", vaikka hän oikeastaan oli erittäin sievä poika, jolla ei ollut haiventakaan kasvoissa, ja joka vyötäisiltään oli hoikka kuin tyttönen, kun hän tuli toiseen Shikarrien jääkäri rykmenttiin, jossa hän sai kärsiä kaikenlaisia ikävyyksiä. Shikarrien rykmentti on ylpeätä väkeä ja sitä täytyy olla taitava kaikenmoisissa asioissa -- pitää osata soittaa banjoa, taikka ratsastaa tavallista paremmin, taikka laulaa, taikka näytellä -- ollakseen heille mieliksi.

Toukka ei tehnyt muuta kuin pudota keikahteli hevosensa selästä ja työnsi lastuja irti portintolpista kärryillään. Tämäkin kävi yksitoikkoseksi ajan pitkään. Hän ei tahtonut pelata vistiä, hän repi rikki biljaardikankaan, oleskeli paljon itsekseen ja kirjoitti mammalleen ja sisarelleen kotimaahan. Neljä näistä viidestä seikasta oli paheita, joita Shikarrit eivät hyväksyneet ja joita he päättivät poistaa. Jokainen tietää kuinka vanhemmat luutnantit kasvattavat nuorempia, eivätkä salli niiden koskaan kiivastua. Se on terveellistä eikä vahingoita ollenkaan, ellei vaan kärsivällisyys lopu; silloin se on harmillista. Oli kerran mies -- mutta tämä kuuluu toiseen juttuun.

Shikarris jääkärit kiusasivat Toukkaa kovin paljon ja hän kärsi kaikki valittamatta. Hän oli niin hyvä ja niin harras oppimaan, ja hän punastui niin sievästi, että hänen kasvatuksensa loppui hyvin lyhyeen ja jokainen jätti hänet rauhaan, paitsi vanhin luutnantti, joka yhä edelleen koetti tehdä Toukan elämän karvaaksi. Vanhin luutnantti ei tarkoittanut pahaa, mutta hänen leikkinsä oli karkeata ja hän ei oikeen ymmärtänyt, missä piti lopettaa. Hän oli liian kauvan saanut odottaa omaa komppaniaa ja tuommonen seikka saattaa aina miehen katkeraksi. Paitsi sitä hän oli rakastunut ja se teki asian vielä pahemmaksi.

Eräänä päivänä kun hän oli lainannut Toukan rattaat naiselle, jota ei ollut olemassakaan, ja oli itse ajellut niillä koko iltapäivän, ja oli tuon saman olemattoman naisen nimessä kirjoittanut Toukalle kirjeen ja nyt kertoi upseeriklubissa koko jutun, niin Toukka nousi paikaltaan ja sanoi tyynellä naisellisella äänellään: -- "Se oli aika hyvä kuje; mutta minä lyön vetoa kuukauden palkasta kuukauden palkkaa vastaan sittenkun sinä olet nimitetty, että minä teen sulle kepposen, jonka sinä muistat koko elämäsi ajan ja jonka rykmentti muistaa vielä sitten kun sinä olet kuolleena ja haudattuna." Toukka ei ollut ollenkaan suutuksissaan ja koko upseeristo nauroi ääneensä. Sitten vanhin luutnantti katseli Toukkaa kiireestä kantapäähän ja päinvastaiseen suuntaan ja sanoi: "Asia on sovittu, lapsukainen". Toukka pyysi upseereja todistamaan että veto oli lyöty ja jatkoi sitten lempeästi hymyillen erään kirjan lukemista.

Kaksi kuukautta kului ja vanhin luutnantti yhä kasvatti Toukkaa, joka rupesi hiukan kiemurtelemaan kun kuuma aika oli lähestymässä. Minä jo mainitsin että vanhin luutnantti oli rakastunut. Hulluinta tässä asiassa oli se että tyttö myöskin oli rakastunut vanhimpaan luutnanttiin. Ja vaikka eversti lausui rumia sanoja ja majuri tirskui ja naineet kapteenit näyttivät äärettömän viisailta ja nuoremmat upseerit hymyilivät ylenkatseellisesti, niin nämät kaksi rakastavaista kuitenkin menivät kihloihin.

Vanhin luutnantti oli niin ihastuksissaan kun hän samaan aikaan sai sekä oman komppanian että tytön, että hän unohti kiusata Toukkaa. Morsian oli sievä tytön tyllykkä ja olipa hänellä hiukan rahaakin. Hänestä ei muutoin kerrota ollenkaan mitään tässä kertomuksessa.

Eräänä iltana juuri kun kuuma aika oli alkanut, koko upseeristo, paitsi Toukkaa, oli kokoontunut klubihuoneen edustalle. Musiikki oli lakannut soittamasta, mutta ei kenenkään tehnyt mieli mennä sisään. Ja kapteenien rouvat olivat myöskin siellä. Kihlatun miehen hupsuus on vallan rajatonta laatua. Vanhin luutnantti oli selittänyt kihlattunsa erinomaisia ominaisuuksia ja rouvat olivat hymähdelleet suostumuksensa miestensä haukotellessa, kun samassa kuului hameiden kahina pimeässä ja väsynyt, heikko ääni lausui:

"Missä minun mieheni on?"

Minä en ollenkaan tahdo saattaa Shikarrisrykmentin moraalia epäluulon alaiseksi, mutta se on tosiasia, että neljä miestä samassa hypähti ylös ikäänkuin heitä olisi ammuttu. Kolme heistä oli naimisissa. Ehkä he pelkäsivät, että heidän vaimonsa olivat tulleet kotimaasta äkkiarvaamatta. Neljäs sanoi hypähtäneensä ylös hetken vaikutuksesta. Hän selitti sen jälestäpäin.

Sitten ääni huudahti: -- "Oi Lionell!" Lionell oli vanhimman luutnantin nimi. Nainen tuli pikku pöydillä palavien kynttilöiden valopiiriin ja ojensi nyyhkyttäen kätensä pimeää nurkkaa kohti, jossa vanhin luutnantti istui. Me nousimme pystyyn tuntien sydämessämme, että nyt oli pahinta odotettavissa. Tässä matoisessa maailmassa me niin vähän tiedämme lähimmäisemme elämästä -- joka muutoin ei muita koskekaan -- ettemme ollenkaan hämmästy kun ratkaiseva isku kohtaa. Saattaa se isku jonakin päivänä tavata meitä itseämmekin. Vanhin luutnantti oli ehkä luiskahtanut väärälle polulle nuoruudessaan. Miehille useinkin käy niin hullusti. Me emme tietäneet; me tahdoimme kuulla; ja kapteenien rouvat tahtoivat myöskin kuulla. Jos hän oli horjahtanut, niin oli se anteeksi annettavaa, sillä tuo tuntematon nainen pölysissä kengissään ja harmaa matkapuku yllään oli kerrassaan suloinen, hivukset mustat ja silmät suuret, kyyneleiset. Hän oli pitkä ja kaunisvartaloinen, ja hänen äänensä oli niin surullisen nyyhkyttävä, että oikeen kävi sääliksi. Heti kun vanhin luutnantti oli noussut seisaalleen, heittäytyi nainen hänen kaulaansa sanoen häntä "omaksi kullaksi" ja selittäen että hän ei jaksanut odottaa kauemmin yksinään Englannissa ja että kullan kirjeet olivat käyneet niin lyhyiksi ja kylmiksi ja hän oli oman kultansa oma aina maailman loppuun asti ja antaisiko kulta hänelle milloinkaan anteeksi? Tämä ei ollut oikeen naisten tapaan sanottu. Se oli liian suoraan menemistä asiaan.

Asema näytti tosiaankin synkältä, ja kapteenien rouvat vilkuilivat silmikulmiensa alta vanhimpaan luutnanttiin, ja everstin naama harmaiden partaharjaksien ympäröimänä oli synkkä kuin tuomiopäivä, eikä kukaan virkkanut sanaakaan.

Sitten eversti sanoi lyhyesti: "No hyvä, herra?" ja nainen nyyhkytti uudelleen. Vanhin luutnantti oli puoleksi tukehtunut syleilystä, mutta hän änkytti kuitenkin:

-- "Se on helvetin vale! Minulla ei eläessäni ole ollut vaimoa!" -- "Älä kiroo", sanoi eversti. "Tule klubihuoneesen. Meidän täytyy saada tämä selville", ja hän huokasi itsekseen, sillä hän oli tottunut luottamaan Shikarreihinsa.

Me menimme etuhuoneesen, joka oli täysin valaistu, ja siellä me näimme kuinka ihana tuo nainen oli. Hän seisoi meidän keskellämme, väliin itkuun tyrskähtäen, väliin jäykkänä ja ylpeänä, ja sitten taas ojentaen kätensä vanhinta luutnanttia kohti. Se oli vallan kuin neljäs näytös murhenäytelmässä. Hän kertoi meille kuinka vanhin luutnantti oli nainut hänet käydessään kotimaassa loma ajallaan kahdeksantoista kuukautta sitten; ja hän tuntui tietävän kaikki mitä mekin tiesimme ja hiukan enemmänkin vanhimman luutnantin entisyydestä. Luutnantti vaaleni ja kävi tuhkanharmaaksi koettaen joskus hiukan keskeyttää tuota sanatulvaa; ja me, jotka näimme kuinka suloinen tuo nainen oli ja kuinka syylliseltä luutnantti näytti, pidimme viimeksi mainittua mitä pahimpana petona. Me säälimme häntä samalla kumminkin.

Minä en koskaan unohda mistä kaikesta tämä nainen syytti vanhinta luutnanttia. Eikä hänkään sitä unohda. Kaikki tämä tapahtui niin äkkiarvaamatta ja aavistamatta, häiriten meidän yksitoikkoista elämätämme. Kapteenien rouvat seisoivat taampana, mutta heillä oli silmät auki ja me näimme että he jo olivat lausuneet tuomionsa vanhimmasta luutnantista. Eversti näytti viittä vuotta vanhemmalta. Yksi majuureista varjosti silmiään kädellään ja tarkasteli siten naista. Toinen siveli viiksiään ja hymyili tyynesti ikäänkuin hän olisi katsellut näytelmätä. Peremmällä vistipöydän jaloissa vanhimman luutnantin koira ajeli kirppuja. Minä muistan kaiken tämän niin selvään kuin minulla olisi valokuva kädessäni. Minä muistan tuon kauhun katseen vanhimman luutnantin kasvoissa. Se oli vallan kuin olisimme nähneet miestä hirtettävän, mutta vielä paljoa hauskempaa. Viimein nainen sanoi että vanhimman luutnantin vasempaan olkapäähän oli piirretty kirjaimet F.M. Me tiesimme kaikki sen todeksi ja viattomuudessamme arvelimme että nythän asia oli vallan selvä. Mutta yksi poikamies majuureista sanoi hyvin kohteliaasti: -- "Minä otaksun, että teidän vihkimätodistuksenne olisi kumminkin enemmän vakuuttava."

Tämä saattoi naisen raivostumaan. Hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että hän piti vanhinta luutnanttia mitä suurimpana koirana ja paitsi sitä ylenkatsoi majuuria ja everstiä ja meitä muita. Sitten hän purskahti itkuun ja veti povestaan erään paperin sanoen majesteettisellä äänellä: -- "Ottakaa tämä! Ja antakaa minun mieheni -- minun laillisesti vihityn mieheni -- lukea se ääneensä -- jos hän uskaltaa!"

Katsojissa syntyi suhinata ja miehet vilkasivat toisiinsa kun vanhin luutnantti hämmästyneenä ja hoiperrellen astui esiin ja otti paperin. Me katsoa tuijotimme häneen arvellen että jokohan nyt oli tulossa jotakin meitäkin koskevaa. Vanhimman luutnantin kurkku oli kuiva, mutta kun hänen katseensa olivat kiitäneet paperin yli, pääsi häneltä helpotuksen huokaus, ja hän huusi naiselle: -- "Sinä peijakkaan veitikka!" Mutta nainen oli juossut pois toisesta ovesta ja paperiin oli kirjoitettu: -- "Tämä on todistuksena siitä, että minä, Toukka, olen täydellisesti maksanut velkani vanhimmalle luutnantille ja että vanhin luutnantti nyt on minulle velkaa, suostumuksen nojalla helmikuun 23:lta p:ltä, jolloin upseeriklubi oli todistajana, yhden kuukauden kapteenin palkan Intian keisarikunnan rahassa."

Sitten pantiin lähetystö heti Toukan huoneesen ja se löysi hänet istumasta sängyn laidalla, jossa hän verkalleen riisui hattunsa, irtotukkansa, silkkihameensa j.n.e. Hän tuli heti klubiin ja Shikarrit pitivät semmoista melua, että tykkiväen upseeristo lähetti kysymään eivätkö hekin saisi ottaa osaa iloon. Minä luulen melkein että me muut, paitsi everstiä ja vanhinta luutnanttia, olimme hiukan noloissamme, kun ei skandaalista tullutkaan mitään. Mutta semmoinenhan se on ihmisluonto. Toukan näyttelykyvystä ei ollut kuin yksi ajatus. Se oli niin lähellä surkeata surunäytelmää, kuin ikinä pila voi olla. Kun useat luutnantit viskoivat häntä sohvatyynyillä saadakseen selville, miks'ei hän ennen ollut kertonut näyttelynerostaan, sanoi hän tyynesti: "Eihän sitä kukaan minulta ole kysynytkään. Minulla oli kotona tapana näytellä sisarieni kanssa." Mutta ei mikään tyttöjen kanssa näytteleminen selvittänyt kylliksi Toukan onnistumista sinä iltana. Muutoin minusta se ei ollut oikeen sopivata pilaa. Sillä se olisi voinut käydä vaaralliseksi. Yleensä ei ole hyödyllistä leikkiä tulen kanssa, ei pilallakaan.

Shikarrit nimittivät Toukan rykmentin teaatteriseuran johtajaksi, ja kun vanhin luutnantti maksoi velkansa, jonka hän tekikin heti, lahjoitti Toukka rahat kulissien ja pukujen ostamiseksi. Hän oli hyvä Toukka, Shikarrit olivat ylpeitä hänestä. Ainoa harmi tästä oli, että hän ristittiin "vanhimman luutnantin rouvaksi", ja nyt on asemalla kaksi "vanhimman luutnantin rouvaa", ja se voi väliin panna matkustavaisten päät pyörälle.

Myöhemmin minä kerron teille samanlaisen jutun, mutta siitä pila oli kaukana ja se loppui vallan surkeasti.

Yli rajain.

Jokaisen pitäisi aina kaikissa olosuhteissa pysyä omassa säädyssään, rodussaan ja piirissään. Pysykööt valkoset valkosten luona ja mustat mustien parissa. Silloin eivät mitkään asian luonnollista kulkua häiritsevät seikat tapahdu äkkiarvaamatta ja odottamatta.

Tässä kertomuksessa puhutaan miehestä, joka vallan tahallaan heittäytyi arvokkaan jokapäiväisseuraelämän varmojen rajojen ulkopuolelle.

Ensiksikin hän tiesi liian paljon; ja toiseksi hän näki liian paljon. Hän tunkeutui liian syvälle alkuasukkaiden elämään; mutta ei hän enää milloinkaan tee sitä uudestaan.

Kaukana kaupungin keskittyy rautaristikko ikkunalla varustettuun umpimuuriin. Laskuojan päässä on iso karjatarha ja muureissa molemmin puolin ojaa ei ole ikkunoita. Ei Suchet Singh eikä Gaur Chand salli naistensa katsella maailmaa. Jos Durga Charan olisi ajatellut samoin kuin he, niin hän nyt olisi onnellisempi, ja pikku Bisesa olisi voinut leipoa omat leipänsä. Hänen huoneestaan saattoi nähdä tuon rautaristikkoisen ikkunan kautta ahtaan pimeän laskuojan, jonne ei aurinko milloinkaan paistanut ja jossa puhvelit piehtaroivat sinisessä mudassa. Hän oli leski, noin viidentoista vuoden vanha, ja hän rukoili yöt päivät, että Jumala lähettäisi hänelle rakastajan; sillä hän ei hyväksynyt yksinään elämistä.

Eräänä päivänä mies -- Trejago oli hänen nimensä -- sattui tulemaan Amir Nathin laskuojalle kävellessään noin ilman aikojaan; ja päästyään puhvelien ohi hän kompastui suureen rehukasaan.

Silloin hän huomasi, että laskuojan päässä oli loukku, ja hän kuuli hiukan naurun kihitystä ristikkoikkunan takaa. Se kuului sievältä tuo pieni naurun kihitys ja Trejago, joka tiesi, että nuo vanhat "Tuhannenessä Jitha Megjin _busteen_ takana on Amir Nathin laskuoja, joka pää ja yhden yön" sadut ovat tällaisissa suhteissa erittäin sopivia neuvonantajia, hiipi ikkunan alle ja kuiskasi värssyn "Har Dyalin lemmen laulusta", joka alkaa:

"Voiko kukaan seistä suorassa, kasvot loistavaa aurinkoa kohti, taikka rakastaja lemmittynsä luona? Jos jalkani horjuvat, oi sydämeni sydän, voiko minua moittia siitä, olenhan ihanuutesi loiston häikäisemä?"

Rautaristikon takaa kuului naisen rannerenkaan hiljainen kalina ja vieno ääni jatkoi laulun viidennestä värsystä:

"Voi, voi, saattaako kuu kertoa lemmestään lotus kukalle, kun taivaan portit ovat suljetut ja sadepilvet kokoontuvat?

"He ovat ryöstäneet minun lemmittyni ja vieneet hänet kuormahevosilla pohjoiseen päin.

"Rautavitjat he panivat minun armaani jalkoihin.

"Käske nuolenampujain joutua -- -- --"

Ääni lakkasi äkkiä ja Trejago läksi pois Amir Nathin laskuojalta ihmetellen kuka kumma se saattoi laulaa "Har Dyalin lemmen laulun" niin suloisesti.

Seuraavana aamuna, kun hän ajoi virastoonsa, vanha vaimo pisti käärön hänen rattailleen. Käärössä oli lasisen rannerenkaan puolikas, veripunanen _dhak_ kukka, pieni _bhusa_ eli rehutukko ja yksitoista kardemummaa. Tämä käärö oli kirje -- ei tuommonen kömpelö harmia tuottava kirje, vaan viaton, salaperäinen rakkauskirje.

Trejago tiesi liian paljon näistä asioista, kuten jo sanoin. Ei ainoankaan englantilaisen pitäisi osata selittää esinekirjettä. Mutta Trejago lateli kaikki esineet virastopulpettinsa kannelle ja alkoi niitä tutkistella.

Särkynyt lasirengas merkitsee koko Intiassa hindulaista leskeä, sillä kun mies kuolee, niin vaimon rannerenkaat rikotaan käsivarsista. Trejago ymmärsi tuon pienen lasipalan merkityksen. _Dhak_ kukka merkitsee joko "toivon", "tule", "kirjoita" tahi "vaara", aina sen mukaan millaisten esineiden kanssa se on. _Yksi_ kardemumma merkitsee "mustasukkainen", mutta kun jotakin esinettä on useampia samassa esinekirjeessä, niin ne kadottavat varsinaisen merkityksensä ja niillä tarkoitetaan vaan aikaa taikka, jos suitsutusainetta, juustoa tahi safrania seuraa mukana, paikkaa. Ilmoitus oli siis seuraava: -- "Leski -- _dhak_ kukka ja _bhusa_, -- kello yksitoista." _Bhusa_ tukko selvitti seikan Trejagolle. Hän ymmärsi, -- nämät kirjeet antavat paljon tilaa vaistomaisille otaksumisille -- että _bhusa_ tukko oli otettu tuosta suuresta rehukasasta, johon hän oli kompastunut Amir Nathin laskuojan luona ja että kirje mahtoi olla ristikkoikkunan takana asuvan henkilön lähettämä; ja tämä henkilö oli leski. Kirje sisälsi siis tämän: -- "Leski laskuojan luona, jossa on _bhusa_ kasa, pyytää teitä tulemaan kello yksitoista."

Trejago viskasi kaikki kapineet tuleen ja naurahti. Hän tiesi että Idässä ei ollut tapana käydä lempiseikkailuilla ikkunoiden alla kello yhdentoista aikaan aamupäivällä, eivätkä naiset liioin viikkokausia edeltäkäsin sovi siitä milloinka yhdytään. Siis hän meni samana iltana kello yksitoista Amir Nathin laskuojalle puettuna _boorkaan_, joka peittää miehen yhtä hyvin kuin naisenkin. Heti kun kaupungin kellot olivat lyöneet, vieno ääni ristikkoikkunan takana alkoi laulaa "Har Dyalin lemmen laulua" siitä värssystä alkaen, jossa Panthanityttö pyytää Har Dyalia palaamaan. Tämä laulu on hyvin kaunis alkukielellä. Käännöksessä sen surumielisyys haihtuu. Se on jokseenkin tällainen:

"Yksin katolla ma kuljen, käännyn pohjoisehen päin. Katselen ma salamoita, kuin ne loistaa välkähtäin, Kaiun kuulen askeltesi, pohjoisesta kuulen tään. Tule, riennä armahani, muutoin kuolen ikävään!

Juuressa mun jalkojeni basaari on hiljainen. Kamelit ja sotavangit uupuneet on unehen, Merkit voittoretkiesi lepoon painaneet on pään, Tule, riennä armahani, muutoin kuolen ikävään!

Isän vaimon vanhan on jo ikä saanut uupumaan, Minä raukka taloss' isän orjana vaan olla saan, Leiväksen sain surun suuren, kyyneliä juomaan jään, Tule, riennä armahani, muutoin kuolen ikävään!"

Kun laulu loppui, Trejago astui esiin ristikkoikkunan alle ja kuiskasi: -- "Minä olen täällä."

Bisesa oli kaunis tyttö.

Sinä iltana sai moni omituinen seikka alkunsa ja silloin alkoi myöskin kaksinaiselämä, niin hurja, että Trejago nykyjään joskus epäilee, että eikö liene kaikki ollut unta vaan. Bisesa taikka hänen vanha palvelijansa, sama, joka oli tuonut esinekirjeen, oli irroittanut rautaristikon muurista, niin että ikkuna avautui sisään päin ja muuriin syntyi siten neliskulmainen aukko, jonne sukkela mies saattoi kiivetä.