Part 2

"En minä tiedä. Minä tiedän sen vaan että tässä maailmassa voi löytyä nainen, kymmenen vuotta vanhempi minua, joka voi tulla sinun luoksesi ja anastaa sinun rakkautesi kymmenen vuotta sen jälkeen kun minä jo olen vanha vaimo, harmaapäinen ja Totan pojan hoitaja. Se on väärin ja pahasti. Heidän pitäisi myöskin kuoleman."

"Nyt sinä olet, ikävuosistasi huolimatta, lapsi, jonka minä otan syliini ja kannan alas portaita myöten."

"Tota! Varo Totaa, minun herrani! Sinäpä se olet vallaton kuin pikku lapsi!" Ameera nosti Totan polvelleen suojaan nauraen, kun Holden sylissään kantoi heidät alas portaita. Tota avasi silmänsä ja hymyili kuin pieni enkeli.

Hän oli hiljainen lapsi ja ennenkuin Holden oikein taisi käsittää että hän oli maailmassakaan, oli hänestä kasvanut pikku kullankarvanen lemmikki, joka oli tuon kaupungin laidassa olevan talon itsevaltias. Nämät kuukaudet olivat täydellisen onnen aikaa Holdenille ja Ameeralle -- onnen, joka oli vallan erillään maailmasta, suljettuna tuon puisen oven takana, jota Pir Khan vartioitsi. Päiväseen aikaan Holden hoiti virkaansa säälien sydämestään sellaisia, jotka eivät olleet yhtä onnellisia kuin hän, ja osoittaen semmoista mieltymystä pikku lapsiin, että moni äiti aseman pienissä seurueissa sekä ihmetteli että oli hyvillään. Illan hämärtäessä hän palasi Ameeran luo, joka oli vallan täynnä juttuja Totan ihmeellisistä toimista: kuinka hän oli taputellut käsiään ja liikutellut sormiaan semmoisella voimalla ja tarkoituksella että se oli vallan ilmeinen ihme; kuinka hän sitten myöhemmin oli aivan itsestään ryöminyt pois matalalta makuusijaltaan lattialle ja seisonut molemmilla jaloillaan kolmen hengenvetämän ajan. "Ja ne olivat pitkiä hengenvetämiä, sillä minun sydämeni oli ilosta vallan värähtämättä", sanoi Ameera.

Sitten Tota otti leikkitoverikseen molemmat mullit, pienen harmaan oravan, faraorotan, joka eli kolossa kaivon luona ja varsinkin Mian Mittu papukaijan, jonka höyheniä hän armottomasti nyki, ja Mian Mittu kirkui kunnes Ameera ja Holden saapuivat.

"Voi sinua veitikka! Sinä pikku jättiläinen! Noinko sinä kohtelet veljeäsi katolla! _Tobah, tobah!_ Hyi, hyi! Mutta minäpä tiedän loitsukeinon, joka tekee hänet viisaaksi kuin Suleiman ja Aflatoun [Salomo ja Plato]. Katsoppas nyt", sanoi Ameera. Hän otti koruompelulla koristetusta kukkarosta kourallisen mantelia. "Katso! Me luemme seitsemän. Jumalan nimessä!"

Hyvin vihasena ja höyhenet pörröllään asetettiin Mian Mittu häkkinsä katolle, ja istuutuen lapsen ja linnun väliin Ameera musersi ja kuori mantelin hampaillaan, jotka olivat manteliakin valkosemmat. "Tämä on varma taikakeino, minun elämäni; älä naura. Katso, minä annan papukaijalle toisen puolikkaan ja Totalle toisen." Mian Mittu nokkasi varovasti toisen puolikkaan Ameeran huulilta ja hän suuteli toisen puolikkaan lapsen suuhun, joka söi sen hitaasti, silmät kummastelevina. "Tämän minä teen seitsemänä päivänä ja varmaan hän, joka on meidän omamme, on kasvava taitavaksi puhujaksi ja viisaaksi. Oi Tota, mikä sinusta tuleekaan kun sinä kasvat mieheksi ja minä olen harmaapäinen?" Tota veti lihavat jalkansa somasti käppyrään. Hän osasi kontata eikä viitsinyt kuluttaa elämänsä kevättä turhissa puheissa. Hän tahtoi nykiä Mian Mittu papukaijan höyheniä.

Kun Tota oli kohonnut arvoasteissa niin paljon, että hän oli saanut hopeaisen vyön, joka yhdessä hänen kaulaansa ripustetun neliskulmaisen ja hopeaan piirretyn tenhokalun kanssa muodosti tärkeimmän osan hänen puvustaan, silloin hän läksi käydä lylleröimään vaaralliselle retkelle pihan poikki Pir Khanin luo ja tarjosi hänelle kaikki kalleutensa palkaksi, jos hän vaan antaisi hänen ratsastaa edes hiukkasen Holdenin hevosella. Tota oli nähnyt mummonsakin siten hierovan kauppaa verannalla pikku tavarain kauppiaiden kanssa. Pir Khan itki, asetti tuon pehmeän pikku jalan harmaahapsisen päänsä päälle alamaisuutensa merkiksi ja kantoi tuon rohkean seikkailijan takaisin äitinsä syliin, vakuuttaen että Totasta tulisi monen miehen johtaja, ennenkuin hänelle partakaan oli kasvanut.

Eräänä kuumana iltana kun hän istui lattialla isänsä ja äitinsä keskellä katsellen katupoikien alkamaa loppumatonta paperileija-sotaa, hän pyysi isäänsä antamaan hänellekin paperileijan, jota Pir Khan saisi lennättää, sillä häntä peloitti leikkiä sellaisten esineitten kanssa, jotka olivat häntä itseään suuremmat; ja kun Holden sanoi häntä pikku narriksi, nousi hän seisomaan ja sanoi verkalleen, tuntien syvästi oman arvonsa: "_Hum park nahin hai. Hum admi hai_." (Minä en ole mikään narri, minä olen mies.)

Tuo vastaus herätti omituisia tunteita Holdenissa ja pani hänet todenteolla miettimään Totan tulevaisuutta.

Hänen ei olisi tarvinnut siitä huolehtia. Totan elämä tuotti liian täydellistä iloa kestääkseen kauvan.

Siitä syystä se otettiin pois, niinkuin monet asiat Intiassa otetaan pois, äkkiä ja aavistamatta. Tämän talon pikku hallitsija, kuten Pir Khan häntä nimitti, kävi surulliseksi ja valitteli vaivoja, hän, joka ei tuskista ennen mitään tiennyt. Ameera, hurjana pelvosta, hoiti häntä yöt päivät, mutta toisen päivän aamun sarastaessa Intian tavallinen syyskuume sammutti Totan elämän. Tuntui vallan mahdottomalta, että hän voisi kuolla, ja Ameera ja Holden eivät ensimmältä voineet käsittää, että se todellakin oli kuollut ruumis, joka makasi vuoteella. Sitten Ameera löi päätään huoneen seinään ja olisi heittäytynyt pihakaivoon, ellei Holden väkivoimalla olisi häntä estänyt.

Ainoastaan yksi armo suotiin Holdenille. Kun hän ratsasti virastoonsa heleässä aamuvalossa, löysi hän siellä odottamassa tavattoman paksun postilaukun, joka vaati tarkkaa miettimistä ja kovaa työtä. Hän ei kuitenkaan käsittänyt tätä jumalien hyvyyttä.

III.

Kun kuula ensin iskee, ei se tuota enempää tuskaa kuin jos hyppysillään hiukan nipistäisi. Runneltu ruumis ei ilmoita vastalausettaan sielulle ennenkuin kymmenen taikka viidentoista sekunnin kuluttua. Sitten tulee jano, pakotus ja kuoleman kamppaus ja ääretön valitusten paljous. Holden käsitti tuskansa hitaasti niinkuin hän oli käsittänyt onnensakin ja hänellä oli sama pakoittava tarve salata sen pienimmätkin jäljet. Alussa hänestä tuntui vaan niinkuin jotain olisi irtautunut hänestä ja että Ameera tarvitsi lohdutusta, kun hän istui tuolla pää polviin kumarruksissa, väristen, kun Mian Mittu katolla huusi "Tota! Tota!" Lopulta koko hänen jokapäiväinen elämänsä loukkasi häntä. Se oli ilmeinen vääryys että ainoakaan lapsi asemalla oli elossa ja mellasteli iltasilla kun hänen oma lapsensa makasi kuolleena. Se tuotti niin polttavaa tuskaa kun joku niistä kosketti häntä, ja kun onnelliset isät kertoivat lastensa viimeisistä urostöistä, sattui se häneen kuin puukon pisto. Hän ei voinut selittää tuskaansa. Hänelle ei ollut apua, ei lohdutusta, ei osanottoa, ja Ameera kuljetti häntä joka ilta koko itsesyytösten helvetin läpi, joka on valmistettu niille, jotka ovat kadottaneet lapsen ja uskovat että pikkunen -- pienen pieni -- lisävarovaisuus vaan olisi lapsen pelastanut. Ei ole monta helvettiä, jotka olisivat tätä pahempia, mutta Holden tuntee henkilön, joka on täydessä järjessään istautunut miettimään, että voiko vai eikö voi häntä syyttää vaimonsa kuolemasta.

"Ehkä", oli Ameeran tapa sanoa, "ehkä minä en kylliksi suojellut häntä. Suojelinko minä vai enkö minä suojellut häntä? Aurinko, joka paistoi katolle kun hän leikki siellä niin kauvan yksinään, ja minä -- _ahi!_ minä olin käherryttämässä tukkaani -- aurinko ehkä silloin tuotti häneen kuumeen. Jos minä olisin varoittanut häntä välttämään aurinkoa, olisi hän ehkä elossa. Mutta, oi minun elämäni, sano että minä olen syytön! Sinä tiedät, että minä rakastin häntä niinkuin minä rakastan sinua! Sano että minua ei voi syyttää, muutoin minä kuolen -- minä kuolen!"

"Ei ketään voi syyttää. Jumala sen tietää, ettei voi. Se oli sallittu, ja kuinka me olisimme voineet sitä estää? Se on ollutta ja mennyttä. Anna olleen olla, armas!"

"Hän oli minulle koko sydämeni. Kuinka minä voin olla ajattelematta sitä kun minun käsivarteni tuntee joka yö, että hän ei ole siinä? _Ahi! Ahi!_ Oi Tota, tule takasin minulle -- palaja jälleen, ja olkaamme kaikki yhdessä kuten ennenkin!"

"Rauhoitu! rauhoitu! Itsesi tähden ja minun tähteni, jos sinä rakastat minua, rauhoitu."

"Tästä minä näen, että sinä et siitä välitä, ja mitäpä sinä välittäisitkään? Valkosten miesten sydän on kivestä ja sielu raudasta. Voi, jos minä olisin nainut miehen omasta kansastani -- vaikka hän olisi lyönytkin minua -- enkä milloinkaan olisi syönyt muukalaisen leipää!"

"Olenko minä muukalainen, minun poikani äiti?"

"Mikäs muu sahib? ... Voi, anna minulle anteeksi -- anna! Kuolema on tehnyt minut hulluksi. Sinä olet minun sydämeni elämä, ja minun silmieni valo, ja elämäni henki, ja -- ja minä olen työntänyt sinut luotani, vaikkapa silmänräpäyksenkin vaan. Jos sinä menet pois, keltä minä sitten pyydän apua? Älä suutu. Usko minua, se oli tuska, joka puhui, enkä minä, sinun orjasi."

"Sen minä tiedän -- minä tiedän. Meistä kolmesta on nyt vaan kaksi jäljellä. Sitä suuremmasta syystä meidän nyt pitäisi koettaa olla yksi."

He istuivat lattialla vanhaan tapaansa. Oli lämmin yö aikaisin keväällä, kalevantulet leimahtelivat taivaan rannalta ja etäältä kuului silloin tällöin hiljaista ukkosen jyrinätä. Ameera nojautui Holdenin syliin.

"Kuiva maa huutaa lehmän lailla sadetta, ja minä -- minä pelkään. Näin ei ollut silloin kun me tähtiä luimme. Mutta sinä rakastat minua yhtä paljon kuin ennen, vaikka yksi side on katkennut? Vastaa."

"Minä rakastan enemmän kuin ennen, sillä meidän yhteinen surumme on uutena siteenä; ja sen sinä tiedät."

"Niin, tiedän", sanoi Ameera kuiskaten hiljaa. "Mutta minusta tuntuu niin hyvältä kun kuulen sinun sanovan niin, minun elämäni, joka olet niin voimakas auttamaan. Minä en tahdo olla lapsi enää, vaan vaimo ja sinulle apuna. Kuule. Anna minulle _sitarani_, niin minä tahdon laulaa tyynesti."

Hän otti kevyen hopealla silatun _sitaran_ ja alkoi laulaa suuresta sankarista Rajá Rasalusta. Käsi hapuili kieliä, ääni tuntui epäröivältä ja taukosi vähä väliä, ja erään matalan äänen kohdalla muuttui tuoksi pieneksi kehtolaulu paraksi, jossa kerrotaan pahasta variksesta:

Luumut kasvaa varvikossa, Maksaa pennin vaan, Naula maksaa pennin vaan, _Baba_ -- pennin --

Sitten tulivat kyyneleet ja tuo surkea kapina kohtaloa vastaan, kunnes hän nukkui hiljaa valitellen unissaan ja puristaen oikeata käsivarttaan likelle ruumistaan ikäänkuin hän sillä olisi tahtonut suojella jotain, jota ei ollut siinä.

Tämän yön jälkeen elämä kävi hiukan helpommaksi Holdenille. Tuo alituinen suru, jonka kuolema tuotti, pakoitti hänet työhön ja työ virkisti häntä täyttämällä hänen ajatuksensa kahdeksan tai yhdeksän tuntia päivässä. Ameera istui yksin kotona ja hautoi suruansa, mutta hänkin kävi onnellisemmaksi kun hän huomasi että Holden oli tyynempi, kuten naisten tapa on. He tunsivat onnea taas, mutta täällä kertaa varovasti.

"Siitä syystä, että me rakastimme Totaa, hän kuoli. Jumala kadehti meitä", sanoi Ameera. "Minä olen ripustanut suuren mustan saviastian meidän ikkunaamme torjumaan pahoja silmäyksiä meistä, ja me emme saa huutaa iloamme, vaan meidän pitää kulkea hiljaa tähtien alla, muutoin Jumala löytää meidät. Eikös se ole hyvin puhuttu, sinä arvoton?"

Hän oli aikonut sanoa: sinä rakastettu, mutta muutti sen näyttääkseen täten kuinka vakavasti hän tarkoitti, mitä oli puhunut. Mutta suutelo, joka seurasi tuota uutta nimeä, oli semmoinen että mikä jumala tahansa olisi sitä kadehtinut. He kulkivat edestakasin sanoen: "Se on turhaa -- se on turhaa", ja toivoen että kaikki haltiat nyt kuulisivat heitä.

Mutta haltiat hommailivat muita asioita. He olivat suoneet kolmellekymmenelle miljoonalle ihmisiä neljä onnen vuotta, jolloin ihmiset elivät mukavasti, vuodentulo oli varmaa ja syntyneitten lukumäärä oli vuosi vuodelta kasvamassa; maakunnista ilmoitettiin että yksinomaa maata viljelevä väki oli lisääntynyt niin, että nyt asui kullakin neliöpenikulmalla tuota rasitettua maata vaihdellen yhdeksästäsadasta kahteentuhanteen henkeen. Jo oli aika tehdä tilaa. Parlamentin jäsen Ala-Tootingista, joka kulki ympäri Intiaa silinterihatussa ja hännystakissa, puhui laveasti Britannian lain siunauksesta ja lausui ainoana tarpeellisena toivomuksenaan, että pantaisiin toimeen asianomaisesti vahvistettu valitsijasysteemi ja yleinen äänestys-oikeus. Hänen kärsivälliset isäntänsä hymyilivät ja pyysivät häntä olemaan tervetullut, ja kun hän keskeytti puheensa ilmoittaakseen sulosanoilla ihastustansa veripunasesta dhakpuun kukasta, joka nyt kukki liian aikaisin, siten ennustaen sairaita aikoja, niin silloin he hymyilivät vielä entistä enemmän.

Se oli Kot-Kumharsenin maakunnan varapäällikkö, joka kerran klubissa puoleksi leikillisesti kertoi erään tapahtuman, mikä sai Holdenin veren jäähtymään, hänen kuunnellessaan loppujuttua.

"Hän ei kiusaa enää ketään. En ole eläessäni nähnyt niin hämmästynyttä ihmistä. Voi helkkari, minä luulen että hän aikoo nostaa siitä kysymyksen parlamentissa. Hänen matkatoverinsa samassa laivassa -- joka ruokapöydässä istui hänen vieressään -- sairastuu koleraan ja kuolee kahdeksassatoista tunnissa. Älkää naurako pojat. Parlamentin jäsen Ala-Tootingista on äärettömästi suutuksissaan siitä; mutta hän on vielä enemmän peloissaan. Minä luulen, että hän hommaa kirkastetun persoonansa pois koko Intiasta."

"Minä antaisin hyvin paljon, jos kolera hänetkin tapaisi. Se pidättäisi muutamia hänen kaltaisiaan valtioviisaita asemillaan. Mutta mitä nyt kuuluu kolerasta? Tämähän on vallan liian aikaista semmoisille seikoille", sanoi eräs hyödyttömän suolannuolimen hoitaja. "Kyllä kai", sanoi maakunnan varapäällikkö miettiväisenä. "Me olemme kasvattaneet heinäsirkat luonamme. Meillä on paikka paikoin kolera kaikkialla pohjoisessa -- me sanomme ainakin 'paikka paikoin' siisteyden vuoksi. Kevättouvot ovat huonot viidessä maakunnassa, eikä kukaan ihminen näytä tietävän missä talvisateet viipyvät. Meillä on nyt maaliskuu kohta käsissä. Minä en tahdo ketään pelottaa, mutta minusta näyttää siltä kuin luonto aikoisi lopettaa laskunsa tänä kesänä paksulla verisellä viivalla."

"Juuri kun minä aioin pyytää virkavapautta", sanoi ääni toiselta puolen huonetta.

"Tänä vuonna ei anneta paljon virkavapauksia, mutta sitä enemmän taitaa tapahtua virkaylennyksiä. Minä olen tullut tänne anomaan hallitukselta että minun toivomani kanavan rakentaminen pantaisi hätäaputöitten luetteloon. Nyt on paha tuuli, joka ei ennusta mitään hyvää. Minä saan vihdoin viimeinkin tuon kanavan valmiiksi."

"Se on siis tuo vanha veisu", sanoi Holden, "nälänhätä, kuume ja kolera?"

"Ei, ei suinkaan! Ainoastaan paikkakunnallinen puute ja eri vuodenaikoina esiintyvien tautien tavallista suurempi ilmaantuminen. Sen saatte lukea kaikissa virallisissa ilmoituksissa, jos elätte vielä ensi vuonna. Te olette onnen poika. Teillä ei ole vaimoa, joka on toimitettava pois vaarapaikoilta. Vuoristoasemat tulevat olemaan täynnä vaimoväkeä tänä vuonna."

"Minä luulen että te olette taipuvainen liiottelemaan puhetta basaareissa", sanoi nuori virkamies sihteeristöstä. "Minä olen huomannut --"

"Ehkä olette", sanoi maakunnan päällikkö, "mutta teillä on hyvin paljon vielä huomattavaa poikani. Sillä välin minä tahdon huomauttaa teille --" Ja hän veti virkamiehen sivulle ja rupesi keskustelemaan tuon kanavan rakennustavasta, joka oli semmoisena sydänasiana hänelle.

Holden palasi asuntoonsa ja alkoi ymmärtää ettei hän ollut yksin maailmassa, ja että hän oli levoton toisen tähden, mikä on erinomaisen tyydyttävä pelvon tunne miehen sielulle.

Kaksi kuukautta myöhemmin, kuten päällikkö oli ennustanut, alkoi luonto kuitata laskujansa verisellä kynällä. Heti kevättouvon kantapäillä alkoi kuulua leivän huuto, ja hallitus, joka oli määrännyt, ettei kukaan saisi kuolla nälkään, lähetti vehnää. Sitten tuli kolera kaikilta kompassin suunnilta. Se hyökkäsi puolen miljoonan lukuiseen pyhissävaeltaja-joukkoon erään pyhän arkun luona. Moni kuoli jumalansa jalkain juureen, toiset pakenivat ympäri maata tuoden ruton mukanaan. Se hiipi alkuasukasten vallitettuun kaupunginosaan ja tappoi kaksisataa henkeä päivässä. Väki tulvaili juniin, riippuen kiinni astuinlaudoissa ja lymyten vaunujen katolla; ja kolera seurasi heitä, sillä joka asemalla vedettiin asemasillalle kuolleita ja kuolevaisia, jotka haisivat kalkkivedelle ja karbolihapolle. Ne kuolivat tienvieriin ja englantilaisten hevoset säikähtivät ruumiita heinikossa. Sadetta ei kuulunut ja maa kovettui rautaiseksi ettei kukaan pääsisi piiloutumaan sen sisään. Englantilaiset lähettivät vaimonsa vuoristoon ja palasivat työhönsä, yleten virassaan aina sitä myöten kuin heitä määrättiin täyttämään sotarinnassa syntyneitä aukkoja. Holden, kipeänä pelvosta, että hän ehkä kadottaisi kalleimman aarteensa maan päällä, oli koettanut parastansa saadakseen Ameeran lähtemään äitinsä kanssa Himalayan tienoille.

"Minkätähden minä menisin?" sanoi hän eräänä iltana katolla.

"Täällä on tautista, ja väkeä kuolee, ja kaikki valkoset _mem-logit_ ovat menneet."

"Kaikkiko?"

"Kaikki -- paitsi ehkä joku vanha jöröpää, joka loukkaa miehensä sydäntä jäämällä tänne kuoleman vaaraan."

"No niin; se joka jää, on minun sisareni, ja sinä et saa häntä ylenkatsoa, sillä minäkin käyn vanhaksi. Minä olen iloinen siitä että kaikki ylpeät Valkoset _mem-logit_ ovat menneet."

"Puhunko minä vaimolle vai lapselle? Lähde vuoristoon ja minä pidän huolen siitä, että sinä matkustat kuin kuninkaan tytär. Ajattele lapsukainen. Punaseksi kiillotetuissa mullivaunuissa, jotka ovat hunnulla ja uutimilla peitetyt, metalliset papukaijat vaunujen aisoissa ja punanen vaate riippumassa. Minä lähetän kaksi palvelijata sinua saattamaan, ja --"

"Lopeta jo! Sinä se olet lapsi kun tuommoista puhut. Mitä hyötyä minulla on semmoisista leluista? _Hän_ olisi hyväillyt mulleja, leikkinyt satulaloimen kanssa. Hänen tähtensä, ehkä -- sinä olet tehnyt minut hyvin englantilaiseksi -- minä olisin lähtenyt. Nyt minä en tahdo. Antaa _mem-logien_ paeta."

"Heidän miehensä lähettävät heidät, armas."

"Hyvin sinä puhut. Mistä saakka sinä olet ollut minun mieheni, jolla on valta määrätä, mitä minun tulee tehdä? Minä olen vaan synnyttänyt sinulle pojan. Sinä olet minulle ainoastaan minun sieluni koko toivo. Kuinka minä voisin erota sinusta kun minä tiedän, että jos sinua onnettomuus kohtaisi, vaikkapa niin pienen pieni kuin minun pikkusormeni kynsi -- eikös se ole pieni? -- niin minä sen tietäisin, vaikka olisin paratiisissa? Ja täällä, tänä kesänä sinä voisit kuolla -- ah, _janee_, kuolla! -- ja kuollessa sinä pyytäisit apua Valkoselta vaimolta ja viimeisessä silmänräpäyksessä hän ryöstäisi sinun lempesi minulta."

"Mutta lempi ei synny silmänräpäyksessä eikä kuolinvuoteella."

"Mitä sinä tiedät lemmestä, sinä kivisydän? Hän ottaisi sinun viimeiset kiitoksesi, ja Jumalan ja Profetan ja Beebee Miriamin kautta, sitä minä en milloinkaan kestäisi. Minun herrani ja minun armaani, älä puhu enää tuommoista järjetöntä minun pois lähdöstäni. Siellä, missä sinä olet, siellä olen minäkin. Sillä hyvä."

Hän kietoi käsivartensa Holdenin kaulaan ja pani kämmenensä hänen suulleen.

Eipä ole juuri onnea sen täydellisempää kuin se joka on anastettu miekan varjossa. He istuivat yhdessä nauraen ja nimittäen toisiaan vallan ääneensä kaikilla lempinimillä, jotka suinkin saattoivat herättää jumalien raivoa. Kaupunki heidän allaan oli täynnä omaa kurjuuttaan. Rikkivalkeat leimusivat kaduilla, väki hindulaisissa temppeleissä kirkui ja ulvoi, sillä jumalat eivät tahtoneet kuulla näinä päivinä. Suuren muhamettilaisen alttarin luona pidettiin jumalanpalvelusta ja minareeteista kaikui melkein lakkaamatta kutsut rukouksiin. He kuulivat valitukset taloista, joissa kuolo oli käynyt, ja kerran kuului erään äidin tuskan huuto, hän kun oli menettänyt lapsensa ja rukoili häntä palajamaan takasin. Hämärässä he näkivät kuolleita kannettavan pitkin kaupungin katuja ja jokaista paaria seurasi oma pieni murehtijajoukkonsa. Siitä syystä he suutelivat toisiaan ja värisivät.

Luonnon lasku oli verinen ja ankara, sillä maa oli kovin rasittunut ja tarvitsi hengenvuoroa ennenkuin jokapäiväiselämän virta taas pääsisi peittämään sen. Kypsymättömien isien ja kehittymättömien äitien lapsilla ei ollut mitään vastustusvoimaa. He olivat peloissaan ja odottivat hiljaa, että miekka taas kätkeytyisi tuppeensa marraskuussa, jos niin oli sallittu. Englantilaisten joukossa syntyi aukkoja, mutta ne aukot täytettiin. Hallituksen hätäaputyöt, kolerasairaalat, lääkkeiden jakaminen ja mahdollinen terveyden hoito menestyivät, sillä niin oli käsketty.

Holdenia oli käsketty pitämään varalta, että olisi valmiina lähtemään täyttämään sen miehen paikkaa, joka ensiksi kaatuisi. Jokaisena päivänä hänen täytyi olla kaksitoista tuntia näkemättä Ameeraa; ja hän saattoi kuolla kolmen tunnin kuluessa. Holden ajatteli, millaista hänen tuskansa olisi, ellei hän kolmeen kuukauteen saisi nähdä Ameeraa, taikka jos Ameera kuolisi hänen ollessaan poissa. Hän oli niin varman varma siitä, että Ameera kuolisi -- niin varma, että kun hän nosti katseensa telegrammista ja näki Pir Khanin hengästyneenä ovessa, niin hän naurahti ääneensä. "No?" -- kysyi hän.

"Kun huuto kaikuu yössä ja henki värähtelee kurkussa, kuka tietää tenhovoiman, joka silloin voi auttaa? Joudu nopeaan, taivahinen. Se on musta kolera."

Holden ratsasti täyttä karkua kotiinsa. Taivas oli synkkänä pilvistä, sillä tuo kauvan viipynyt sade oli nyt saapunut ja kuumuus oli vähenemässä. Ameeran äiti oli häntä vastassa pihalla, valitellen: "Hän on kuolemaisillaan. Hän on kuoleman oma. Hän on jo melkein kuollut. Mitä minun pitää tehdä, sahib?"

Ameera makasi siinä huoneessa, jossa Tota oli syntynyt. Hän ei ollenkaan liikahtanut kun Holden tuli, sillä ihmissielu rakastaa yksinäisyyttä ja kun se on valmis lähtemään pois, se lymyytyy usvaiseen rajamaahan, johon elävät ihmiset eivät voi sitä seurata. Musta kolera tekee työnsä hiljaa ja selittämättä. Ameera oli eroamaisillaan elämästä, ikäänkuin kuolon enkeli itse olisi laskenut kätensä hänen päällensä. Tuo nopea hengitys näytti osoittavan, että hän joko pelkäsi tai tunsi tuskaa, mutta ei silmä eikä suu vastannut Holdenin suuteloihin. Tässä ei voinut mitään, ei sanoa, ei tehdä. Holden saattoi vaan odottaa ja kärsiä. Sateen ensi pisarat alkoivat tipahdella katolle ja hän saattoi kuulla ilohuutoja kuivuneesta kaupungista.

Sielu palasi takasin vähäksi aikaa ja huulet liikkuivat. Holden kumartui alas kuuntelemaan. "Älä ota mitään minusta", sanoi Ameera. "Älä ota mitään hivuksia minun päästäni. _Hän_ pakoittaisi sinut polttamaan ne sitten myöhemmin. Sen liekin minä tuntisin. Lähemmä! Tule lähemmäksi! Muista vaan, että minä olin sinun ja synnytin sinulle pojan. Vaikka sinä huomenna naisit valkosen naisen, on sinulta ainaiseksi otettu pois tuo ilo puristaa syliisi esikoista poikaasi. Muista minua kun sinun poikasi on syntynyt -- tuo poika, joka on kantava sinun nimeäsi kaikkien kuullen. Hänen onnettomuutensa tulkoon minun päälleni. Minä tunnustan -- minä tunnustan" -- huulet henkäsivät loppusanat hänen korvaansa -- "ettei ole muuta jumalaa kuin -- -- sinä armas."

Sitten hän kuoli. Holden istui hiljaa ja kaikki hänen ajatuksensa olivat hyytyneet, kunnes hän kuuli Ameeran äidin nostavan uudinta.

"Onko hän kuollut, sahib?"

"Hän on kuollut."

"Silloin minun pitää murehtia, ja sitten minä otan tämän talon huonekalut huostaani; sillä ne tulevat olemaan minun. Eihän sahib tahdo sitä kieltää. Sehän on niin vähän, niin kovin vähän, sahib, ja minä olen vanha vaimo. Minä tahtoisin maata mukavasti."

"Jumalan tähden, ole vaiti nyt! Mene valittamaan jonnekin, jossa minä en voi sinua kuulla."

"Sahib, hän on haudattava neljän tunnin kuluessa."

"Minä tunnen tavat. Minä menen ennenkuin hänet viedään pois. Se seikka on sinun vallassasi. Pidä huolta, että vuode -- jolla -- jolla -- hän lepää --"

"Ahaa! Tuo kaunis punanen sohva. Minä olen jo kauvan toivonut --"