Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista

Part 10

Chapter 103,078 wordsPublic domain

Minä tunsin, että hivukset nousivat pystyyn päässäni ja sydämeni jyski kuin höyrykone. Onneksi sinetin kaivertaja näytti oikean karvansa kaikkein vaikuttavimmalla tempullaan ja saattoi minut jälleen tyyntymään. Kun hän oli lopettanut tuon ihmeellisen matelemisensa, kohotti hän päänsä lattiasta niin korkealle kuin suinkin taisi ja sieraimista syöksyi tulta. Minäpä satun tietämään, miten tuommoinen tulen syökseminen tapahtuu -- osaan sen tempun tehdä itsekin -- niin että se tyynnytti minua. Koko homma oli petosta. Jos hän olisi jatkanut vaan tuota matelemistaan koettamatta suurentaa vaikutusta, niin taivas tiesi mitä minä olisinkaan uskonut. Molemmat tytöt huusivat nähdessään tulen liekin ja, hänen päänsä pudota jymähti leuka edellä lattiaan, muun ruumiin viruessa liikkumatta, käsivarret ristissä takana. Nyt seurasi runsaasti viiden minuutin paussi, jolla ajalla sinisen vihertävä liekki sammui. Janoo kumartui laittamaan toista nilkkarengastaan ja Azizun käänsi kasvonsa seinään päin ottaen rottakoiran syliinsä. Suddhoo ojensi vaistomaisesti kätensä Janoon _huquaa_ kohti ja Janoo työnsi sen lattian poikki hänelle. Juuri ruumiin yläpuolella seinällä riippui kaksi kuningattaren ja Walesin prinssin heleäväristä kuvaa pahviraameissa. Ne katselivat näyttelyä ja minusta tuntui niinkuin ne vielä olisivat enentäneet tuon kaiken omituista vaikutusta.

Juuri kun hiljaisuus alkoi käydä sietämättömäksi, ruumis käännähti ympäri ja vyöri astian luota toiselle puolen huonetta jääden sinne makaamaan selälleen. Astiasta kuului hiljainen "pulp" -- aivan samanlainen molahdus kuin syntyy kalan ottaessa kiinni kärpästä -- ja viheriäinen valo astian keskessä leimahti jälleen.

Minä tähystelin astiata ja näin veden pinnalla kelluvan kuivan, ryppyisen, mustan hindulaislapsen pään -- silmät ja suu auki ja päälaki paljaaksi ajettu. Tämä oli vielä inhoittavampaa kuin mateleminen, sillä se tuli niin äkkiä. Meillä ei ollut aikaa virkkaa sanaakaan, ennenkuin pää rupesi puhumaan.

Lukekaa vaikka Poen kertomus magnetiseeratun kuolleen miehen äänestä, niin ette sittenkään ymmärrä puoliakaan, kuinka hirvittävätä tuon pään ääni oli. Joka sanan välillä oli yksi tai kaksi sekuntia ja itse äänessä kaikui jonkunmoinen "ring-ring-ring" aivan kuin kellon kilinä. Se kaikui hitaasti monta minuuttia, aivan kuin puhellen itsekseen, ennenkuin kylmä hiki minusta rupesi haihtumaan. Sitten minä älysin asian luonnollisen selityksen. Minä katselin oven edessä makaavaa ruumista ja huomasin erään lihaksen juuri kaulan ja hartioitten rajalla liikkuvan säännöllisesti, vaikk'ei sillä lihaksella ole mitään tekemistä ihmisen luonnollisessa hengittämistoiminnassa. Koko laitos oli egyptiläisten kotijumalain huolellinen jäljennös, jommoisista joskus saa lukea, ja ääni oli mitä oivallisinta ja hämmästyttävintä vatsassa puhumista. Koko tällä ajalla pää hiljaa kellui astian laitaa vasten puhuen. Se kertoi Suddhoolle, joka paikalla taas rupesi vaikeroimaan, hänen poikansa sairaudesta ja kuinka tuo sairaus oli kehittynyt aina tähän iltaan saakka. Minä tulen aina kunnioittamaan sinetin kaivertajaa siitä, että hän niin tarkkaan seurasi Peshawarista tulleiden sähkösanomien aikaa. Se kertoi vielä, että taitavat lääkärit yöt päivät hoitivat sairasta ja että hän vähitellen paranisi, jos tuo mahtava poppamies, jonka palvelija astiassa kiikkuva pää oli, saisi kaksinkertaisen palkan.

Tässä juuri ilmaantui erehdys taiteelliselta kannalta nähden. Se on kerrassaan järjetöntä pyytää sovitun maksun lisäämistä kaksinkertaiseksi semmoisella äänellä, jommoisella Lazarus lienee puhunut noustessaan kuolleista. Janoo, jolla on tosiaankin miehen järki, vaikka hän on vaimo, huomasi tuon yhtä pian kuin minäkin. Minä kuulin hänen ylenkatseellisesti jupisevan: "_Asli nahin! Fareib_!" ja juuri kun hän sen oli sanonut sammui valkea astiassa, pää lakkasi puhumasta ja me kuulimme oven sarantojen narisevan. Sitten Janoo iski valkean tulitikulla, sytyttäen lampun ja me näemme että pää, astia ja sinetin kaivertaja olivat poissa. Suddhoo väänteli käsiään ja vakuutti jokaiselle, joka vaan kuulla tahtoi, että vaikka hänen iankaikkinen autuutensa siitä riippuisi, niin hän ei voisi hankkia toista kahtasataa _rupeeta_. Azizun oli melkein hysteerinen nurkassaan. Janoo taasen istui tyynenä vuoteella ja rupesi keskustelemaan, että eiköhän liene kaikki ollut vaan _bunao_ eli petostemppu.

Minä selitin niin paljon kuin taisin sinetin kaivertajan _jadoosta_, mutta hänen todistustapansa oli paljoa yksinkertaisempi: -- "Semmoinen loitsiminen, joka aina pyytää lahjoja, ei ole mitään oikeata loitsimista", sanoi hän. "Minun äitini sanoi minulle, että ainoa tehokas lemmen juoma on se, joka annetaan vaan rakkaudesta. Tuo sinetin kaivertaja on valehtelija ja piru. Minä en uskalla puhua enkä tehdä mitään enkä ryhtyä mihinkään, sillä minä olen velkaa Bhagwan Dassille, leipurille, kahdesta kultasormuksesta ja raskaasta nilkkarenkaasta. Minun täytyy ostaa ruokani hänen puodistaan. Sinetin kaivertaja on Bhagwan Dassin ystävä ja hän myrkyttäisi minun ruokani. Tuota hullua _jadoota_ on kestänyt jo kymmenen päivää ja se on maksanut Suddhoolle monta _rupeeta_ joka ilta. Sinetin kaivertaja käytti ensin mustia kanoja, sitruuneja ja _mantrasia_. Hän ei milloinkaan ennen näyttänyt meille mitään semmoista kuin tänä iltana. Azizun on hupsu ja kohta hänestä tulee _purdahnashin_. Suddhoo on jo kadottanut voimansa ja järkensä. Arvelkaa nyt! minä olin toivonut saavani Suddhoolta monta _rupeeta_ hänen eläessäänkin ja paljon enemmän vielä hänen kuoltuaan; ja nyt tuo hupsu tuhlaa kaikki rahansa sinetin kaivertajalle, tuolle paholaisen ja aasin tamman sikiölle!"

Silloin minä kysäsin: -- "Mutta mikä sai Suddhoon vetämään minua samaan puuhaan? Tietysti minä voin puhua sinetin kaivertajalle ja hänen täytyy maksaa takasin. Koko juttu on lapsen lorua -- häpeällistä -- ja järjetöntä."

"Suddhoo _on_ vanha lapsi", sanoi Janoo. "Hän on elänyt katolla nämät seitsemänkymmentä vuotta ja on yhtä järjetön kuin vuohen vuona. Hän haki teidät tänne ollakseen varma siitä, ettei hän rikkonut sen _sirkarin_ (maakunnan) lakia, jonka suolaa hän on syönyt vuosikausia. Hän jumaloi tomuakin sinetin kaivertajan jalkain alla ja tuo lehmän nielijä on kieltänyt häntä menemästä poikansa luo. Mitä Suddhoo tietää teidän laistanne ja salamapostista? Minun täytyy katsella vaan kuinka hänen rahansa päivä päivältä luiskahtavat tuolle valehtelevalle konnalle alikerrassa."

Janoo polki jalkaansa lattiaan ja melkein itki harmista. Suddhoo taaskin vaikeroi ryijyn alla nurkassa ja Azizun koetti auttaa piipun vartta hänen vanhaan suu parkaansa.

Sillä kannalla asiat ovat nyt. Ajattelemattomasti olen minä auttanut ja kehoittanut sinetin kaivertajaa petkuttamaan itselleen rahaa vääryydellä, mikä on kielletty 420:ssä luvussa Intian rikoslaissa. Minä en siitä syystä voi tehdä mitään tässä asiassa. Minä en voi ilmoittaa asiata poliisille. Mitkä todistajat todistaisivat ilmoitukseni oikeiksi? Janoo kieltää järkähtämättä ja Azizun on hunnulla peitetty vaimo jossakin lähellä Bareillyä -- kadonneena tähän meidän laajaan Intiaan. Enkä minä liioin voi itse ottaa lakia omiin kouriini ja puhua sinetin kaivertajalle, sillä minä olen varma siitä, että Suddhoo epäilisi minua ja paitsi sitä Janoo varmaan tulisi myrkytetyksi, sillä hänen velkansa leipurille sitoo häntä kiireestä kantapäihin. Suddhoo on vanha narri, ja joka kerta kuin me tapaamme toisemme mutisee hän tuon minun järjettömän leikkipuheeni, että hallitus ennemmin suosii ja yllyttää taikatemppujen käytäntöä kuin kieltää. Hänen poikansa on terve nyt, mutta Suddhoo on täydellisesti sinetin kaivertajan vallassa ja tämän neuvoja hän seuraa kaikissa toimissaan. Janoo näkee, kuinka nuo rahat, jotka hän aikoi viekotella Suddhoolta, joka päivä luiskahtavat sinetin kaivertajalle ja hän käy päivä päivältä yhä kiukkuisemmaksi ja synkemmäksi.

Hän ei milloinkaan virka asiasta mitään, sillä hän ei uskalla, mutta ellei mikään estä häntä, niin minä pelkään että sinetin kaivertaja kuolee koleraan -- valkoseen arsenikkikoleraan -- keskipaikoilla toukokuuta. Ja sillä lailla minä vielä saan mieltäni painamaan murhankin Suddhoon talossa.

Toinen mies.

Aikoja sitten seitsenkymmen luvulla, ennenkuin mitään julkisia rakennuksia oli rakennettu Simlassa ja tuosta leveästä Jakko vuoren ympäri vievästä tiestä ei vielä uneksittukaan, Miss Gaureyn vanhemmat pakottivat tyttärensä naimaan eversti Schreiderlingin. Eversti ei voinut olla _paljoa_ enemmän kuin kolmekymmentä viisi vuotta vanhempi morsiantaan; ja koska hänellä oli palkkaa kaksisataa _rupeeta_ kuussa ja paitsi sitä omia rahoja, niin häntä täytyi pitää sangen varakkaana. Hän oli hyvää sukua ja kylmänä vuoden aikana häntä vaivasi jonkunmoinen keuhkotauti. Kuumalla säällä hän sai usein halvauskohtauksia, mutta hän ei siitä kuollut kumminkaan.

Huomatkaa, että minä en moiti Schreiderlingiä. Hän oli hyvä aviomies oman käsityksensä mukaan, eikä hän ollut pahalla tuulellakaan muuta kuin voidessaan pahoin, joka tapahtui noin seitsemänätoista päivänä kuukaudessa. Hän oli melkein antelias vaimolleen raha-asioissa ja se oli hänen puoleltaan suuri myönnytys. Mutta Mrs. Schreiderling ei kumminkaan ollut onnellinen. Hänet naitettiin ennenkuin hän oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja kun hän jo oli antanut koko pienen sydän parkansa toiselle miehelle. Minä olen unohtanut hänen nimensä, mutta sanokaamme häntä nyt vaan "toiseksi mieheksi". Hänellä ei ollut rahoja eikä tulevaisuuden toiveita. Eikä hän ollut edes kauniskaan; ja minä luulen että hän oli virkatoimissa komisariaatissa. Mutta huolimatta kaikesta tuosta tyttö rakasti häntä hellästi ja he olivat jo vähän niinkuin kihloissa, kun Schreiderling astui esiin ja ilmoitti Mrs. Gaureylle tahtovansa naida hänen tyttärensä. Silloin ensimmäinen kihlaus purettiin -- huuhdottiin pois Mrs. Gaureyn kyynelillä, sillä tämä arvoisa nainen hallitsi taloaan itkemällä toisten tottelemattomuutta hänen ylivallalleen ja tuota kunnioituksen puutetta, jota hänen täytyi kärsiä vanhoilla päivillään. Tytär ei seurannut äitinsä esimerkkiä. Hän ei milloinkaan itkenyt. Ei edes hääpäivänäänkään.

Se toinen mies kärsi kohtalonsa ääneti ja tuli siirretyksi huonoimmalle asemalle, minkä ikinä saattoi löytää. Ehkä ilmanala siellä tyynnytti häntä. Häntä vaivasi horkka ja se lienee haihduttanut hänen muut huolensa. Paitsi sitä hänellä oli sydänvika myöskin. Yksi lämsistä oli vikaantunut ja kuume teki sen vielä pahemmaksi. Se näyttäytyi myöhemmin.

Siten kului monta kuukautta ja Mrs. Schreiderling rupesi sairastelemaan. Hän ei kuihtunut verkalleen kuten henkilöt romaaneissa, mutta hän näytti vetävän puoleensa kaikki tautilajit, mitkä milloinkaan ilmaantuvat asemilla, alkaen tavallisesta kuumeesta ja siitä yhä ylöspäin. Hän ei milloinkaan ollut muuta kuin tavallisen sievän näkönen parhaimpinakaan aikoinaan, mutta tauti teki hänet rumaksi. Schreiderling sanoi niin. Hän oli ylpeä siitä, että hän aina uskalsi suoraan sanoa ajatuksensa.

Kun Mrs. Schreiderling lakkasi olemasta kaunis, niin Schreiderling heitti hänet oman onnensa nojaan ja palasi entisiin poikamiestapoihinsa. Mrs. Schreiderlingin oli tapana ratsastaa Simlan puistokäytävällä surkean näköisenä, harmaa Teraihattu niskassa ja kauhean näkönen vanha satula rämä allaan. Schreiderlingin anteliaisuus ei ulottunut hevosta edemmäksi. Hän sanoi, että mikä satula tahansa kelpaisi niin hermostuneelle naiselle kuin Mrs. Schreiderling oli. Mrs. Schreiderlingiä ei koskaan pyydetty tanssimaan, sillä hän tanssi huonosti ja paitsi sitä hän oli niin harvapuheinen ja ikävä, että harvoin kukaan viitsi käydä vieraisilla hänen luonaan. Schreiderling sanoi, että jos hän olisi tietänyt että Mrs. Schreiderlingistä tulisi tuommoinen variksen pelätti naimisiin jouduttuaan, niin ei hän ikinä olisi nainut häntä. Hän oli ylpeä siitä, että uskalsi sanoa ajatuksensa suoraan, tuo oiva Schreiderling!

Schreiderling jätti vaimonsa Simlaan kerran elokuussa ja läksi itse rykmenttinsä luo. Sillä aikaa Mrs. Schreiderling hiukan elpyi, mutta entistä ulkomuotoaan hän ei koskaan saanut jälleen. Minä kuulin klubissa, että se toinen mies oli tulossa Simlaan sairaana -- hyvin sairaana -- parantuakseen ehkä täällä. Kuume ja sydänlämsät olivat melkein tappaneet hänet. Mrs. Schreiderling tiesi sen myöskin ja paitsi sitä hän tiesi -- josta minä en välittänyt hankkia tietoa -- minä päivänä sen toisen miehen piti tulla. Minä luulen, että tuo toinen mies kirjoitti hänelle siitä. He eivät olleet nähneet toisiaan sitten kuin kuukautta ennen häitä. Ja nyt seuraa ikävin osa tätä kertomusta.

Kerran myöhäinen vierailussa käynti pidätti minua Dovedell hotellissa iltahämäriin saakka. Mrs. Schreiderling oli ratsastanut pitkin puistokäytävätä koko iltapäivän sateessa. Minun kulkiessa pitkin Cartroadia ajoi tonga ohitseni, ja minun ratsuni, joka oli kyllästynyt pitkään odottamiseen, läksi nelistämään. Juuri tien vieressä tongakonttorin lähellä seisoi Mrs. Schreiderling likomärkänä kiireestä kantapäihin odottaen tongaa. Minä aloin ratsastaa mäelle päin, sillä eihän tonga minua liikuttanut, mutta juuri silloin Mrs. Schreiderling alkoi huutaa. Minä käännyin takasin paikalla ja näin tongakonttorin lamppujen valossa Mrs. Schreiderlingin polvillaan märällä tiellä, juuri saapuneen tongan takaistuimen vieressä, huutaen kamalasti. Sitten hän putosi kasvoilleen lokaan, kun minä saavuin sinne.

Takaistuimella istui hyvin suorana ja jäykkänä, toinen käsi tongapeitteellä ja vesi tippuen hatusta ja viiksistä, se toinen mies -- kuolleena. Nuo kuusikymmentä penikulmaa ylämäkeä röykyttävillä rattailla lienee ollut liian paljon hänen sydänlämsilleen, luulen ma. Tongan ajaja sanoi: -- "Tämä sahib kuoli kaksi asemaa tuolla puolen Solonia. Silloin minä sidoin hänet nuoralla kiinni, muutoin hän olisi pudonnut maantielle, ja siten me tulimme Simlaan. Antaisiko sahib minulle juomarahaa? Tuo", hän osoitti sitä toista miestä, "olisi antanut minulle _rupeen_."

Toinen mies istui naama irvistelevänä ikäänkuin häntä olisi huvittanut tuo hänen naurettava matkansa ja Mrs. Schreiderling loassa alkoi vaikeroida. Ei ollut ketään muita kuin me neljä konttorin ulkopuolella ja sade virtasi tulvanaan. Ensi työksi oli Mrs Schreiderling vietävä kotiinsa ja toiseksi piti asettaa niin, ettei hänen nimeään sekotettu tähän asiaan. Tongan ajaja sai viisi _rupeeta_ hankkiakseen basaarivaunut Mrs. Schreiderlingille. Sitten hänen piti ilmoittaa tongakonttorissa, kuinka tuolle toiselle miehelle oli käynyt ja asianomaiset saivat sitten ryhtyä sopiviin toimenpiteisin.

Mrs. Schreiderling kannettiin katoksen alle sateen suojaan ja kolme neljännes tuntia me molemmat odotimme vaunujen tuloa. Se toinen mies jätettiin istumaan entiselleen. Mrs. Schreiderling koetti tehdä jos jotakin, mutta ei vaan itkenyt, joka epäilemättä olisi ollut terveellisintä hänelle. Hän koetti huutaa heti, kun hän oli tointunut tainnoksistaan ja sitten hän rupesi rukoilemaan sen toisen miehen sielun puolesta. Ellei hän itse olisi ollut puhdas kuin päivä, olisi hän rukoillut omankin sielunsa puolesta. Minä odotin, että hän sen tekisi, mutta hän ei sitä tehnyt. Sitten minä koetin pyyhkiä vähän likaa pois hänen vaatteistaan. Vihdoin vaunut tulivat ja minä vein hänet pois -- osittain väkivallalla. Se oli kamala toimi alusta loppuun saakka, mutta pahinta oli kun vaunujen täytyi tunkeutua seinän ja tongan välitse ja Mrs. Schreiderling näki lyhdyn valossa tuon laihan keltasen käden tongan peitteellä.

Hän joutui kotiin juuri kun kaikki ihmiset olivat menossa tanssiaisiin varakuninkaan palatsiin -- Peterhoffiin, kuten siihen aikaan sanottiin -- ja tohtorille selitettiin, että hän oli pudonnut hevosen selästä ja minä olin löytänyt hänet tuolla puolen Jakko vuorta. Tohtori sanoi, että minä tosiaankin ansaitsin kiitosta kun noin nopeasti hommasin hänelle lääkärin apua. Mrs. Schreiderling ei kuollut -- Schreiderlingin tapaiset miehet naivat aina sellaisia naisia, jotka eivät helposti kuole. He jäävät eloon ja rumentuvat.

Mrs. Schreiderling ei milloinkaan kertonut tuosta ainoasta kerrasta, jolloin hän naimisensa jälkeen tapasi sen toisen miehen, ja kun tämän illan tapahtumia seuraava kylmettyminen ja yskä olivat siksi parantuneet, että hän pääsi ulos, niin ei hän milloinkaan sanallakaan tai pienimmälläkään liikkeellä osoittanut tavanneensa minua tongakonttorin luona. Ehkei hän sitä tiennytkään.

Hänellä oli tapana ratsastaa edes takasin puistokäytävällä tuolla kauhean huonolla satulallaan sen näköisenä, kuin hän joka hetki olisi odottanut jonkun tulevan tuolta kadun kulmasta. Kahden vuoden kuluttua hän läksi kotimaahan ja kuoli -- Bournemouthissa, luulen ma.

Schreiderlingin oli tapana puhua "rakkaasta vaimo parastaan" upseeriklubissa ollessaan hiukan "liikutettu". Hän tahtoi aina puhua suoraan ajatuksensa, tuo oiva Schreiderling.

Venus Annodomini.

Hänellä ei ollut mitään tekemistä numero kahdeksantoista kanssa Braccio Nuovossa Vatikanissa, Viscontin Cereksen ja Niilijumalan välillä. Hän oli vaan intialainen jumalallinen olento -- englantilais-intialainen oikeastaan -- ja me nimitimme häntä Venus Annodominiksi eroitukseksi muista Annodomineista samaa katoamatonta laatua. Vuoristossa kerrottiin taruna, että hän oli kerran ollut nuori, mutta ei ainoakaan elossa oleva mies uskaltanut julkisesti astua esiin väittämään, että tuossa tarussa oli perää. Miehet ratsastivat Simlaan, oleskelivat siellä jonkun ajan, läksivät pois, tekivät nimensä tunnetuiksi, toimittivat elämäntyönsä, palasivat takasin Simlaan ja löysivät siellä Venus Annodominin vallan samanlaisena kuin he olivat hänen jättäneet. Hän oli muuttumaton kuin Intian kukkulat, mutta ei aivan niin viheriäinen. Kaiken minkä kahdeksantoistavuotias tyttö saattoi kestää ratsastamisessa, kävelemisessä, tanssimisessa, huvituksissa ja liioittelemisissa yleensä, sen kesti Venus Annodominikin, eikä hänessä voinut huomata mitään väsymyksen tai kyllästymisen oireita. Paitsi ikuista nuoruutta sanottiin hänen vielä keksineen ikuisen terveyden salaisuuden, ja hänen maineensa levisi ympäri maita, mantereita. Hän ei enää ollut vaan nainen, hänestä oli tullut yhteiskunnallinen laitos niin suuressa määrin, ettei ainoatakaan nuorta miestä voitu pitää täysin kasvatettuna, ennenkuin hän oli jonkun aikaa palvellut Venus Annodominin alttarin juurella. Ei kukaan ollut hänen kaltaisensa, vaikka moni kyllä koetti apinoida häntä. Kuusi vuotta hänessä ei vaikuttanut enempää kuin kuusi kuukautta muissa naisissa, ja kymmenen vuotta ei vaikuttanut häneen niinkään paljon kuin viikon kuume muihin naisiin. Jokainen ihaeli häntä ja palkinnoksi hän oli ystävällinen ja kohtelias melkein jokaiselle. Nuoruus oli muuttunut hänelle tottumukseksi niin pitkän ajan kuluessa, ettei hän enää voinut siitä erota -- taikka totta puhuen hän ei käsittänyt ollenkaan, että oli välttämätöntä siitä erota -- ja hänen lähimpänä ympäristönään oli aina nuorta väkeä.

Venus Annodominin ihailijoiden joukossa oli nuori Gayerson. Häntä sanottiin "hyvin nuoreksi Gayersoniksi" eroitukseksi isästään, jolla oli nimenä "nuori" Gayerson. Isä oli siviilivirkamies Bengalissa ja nuorukainen tavoiltaan sekä sydämeltään. "Hyvin nuori" Gayerson ei tyytynyt palvelemaan Venus Annodominia tyynesti ja näön vuoksi, kuten muut nuoret miehet, eikä ymmärtänyt kunnioittavalla ja kiitollisella alamaisuudella vastaanottaa sellaisia suosion osoituksia häneltä kuin ratsastusmatkan, tanssin, taikka hetken keskustelun. Hän oli vaatelias, ja siitä syystä Venus Annodomi ei antanut hänen lähestyä. "Hyvin nuori" Gayerson kiusasi itseään turhamaisella tavalla melkein sairaaksi hänen tähtensä; ja hänen ihailunsa ja vakavuutensa saattoivat hänen käyttäytymään joko ujosti, taikka isoäänisesti, taikka epähienosti, riippuen hänen mielialastaan kulloinkin, muihin vanhempiin miehiin verraten, jotka kumartelivat Venus Annodominia. Venus Annodomini sääli "hyvin nuorta" Gayersonia. Tämä nuorukainen muistutti hänelle poikaa, joka kaksikymmentäkolme vuotta takaperin oli ihaillut häntä rajattomasti ja jota kohtaan hän sen sijaan oli tuntenut enemmän kuin viikon kestävätä hellyyttä. Mutta poika oli mennyt menojaan ja nainut toisen tytön ennenkuin vuosikaan oli kulunut siitä kun hän Venus Annodominia jumaloi; ja nyt oli Venus Annodomini melkein -- ei sentään kokonaan -- unohtanut hänen nimensäkin. "Hyvin nuorella" Gayersonilla oli samat suuret sinisilmät ja sama tapa työntää alahuultaan esiin, kun hän oli liikutettu tai harmissaan. Mutta Venus Annodomini kohteli häntä kumminkin jäykästi. Hän ei pitänyt liiasta innosta, vaan tahtoi tyyntä ja hiljaista hellyyttä.

"Hyvin nuori" Gayerson oli onneton eikä ollenkaan koettanutkaan peittää suruaan. Hän oli armeijassa -- linjarykmentissä luulen ma, vaikka en minä ole oikeen varma siitä -- ja koska hänen kasvonsa olivat kuin peili ja otsa kuin avonainen kirja hänen viattomuutensa tähden, niin toverit armeijassa tekivät hänen elämänsä raskaaksi ja katkeroittivat hänen luonnostaan herttaisen mielensä. Ei kukaan muu kuin "hyvin nuori" Gayerson itse tietänyt kuinka vanhaksi "hyvin nuori" Gayerson luuli Venus Annodominia ja hän ei siitä koskaan kertonut kenellekään. Ehkä hän luuli, että Venus Annodomini oli kaksikymmentä viisi vuotta, taikka ehkä viimeksi mainittu henkilö oli hänelle sanonut olevansa siinä iässä. "Hyvin nuori" Gayerson olisi uinut Indus virran yli sadeajalla täyttämään Venus Annodominin pienintäkin käskyä ja hän luotti häneen sokeasti. Jokainen myönsi, ettei se ollut Venus Annodominin syy, sillä hän ei milloinkaan Mrs. Hauksbeen taikka Mrs. Reiverin tavoin liikuttanut sormeakaan vetääkseen ketään luokseen. Sitä saattoi ihaella ja kunnioittaa Mrs. Hauksbeeta, ylenkatsoa ja välttää Mrs. Reiveriä, mutta jokaisen täytyi pakosta jumaloida Venus Annodominia.

"Hyvin nuoren" Gayersonin isällä oli piirikunnan veronkantajan paikka taikka joku muu hallinnollinen virka erittäin ikävässä osassa Bengalia -- täynnä Babus joukkoja, jotka sanomalehdissä haukkuivat "nuorta" Gayersonia "Neroksi" ja "Scyllaksi" ja "Charybdikseksi"; ja paitsi Babus joukkoja siellä oli alituinen punatauti ja kolera yhdeksän kuukautta vuodessa. "Nuori" Gayerson -- hän oli noin neljäkymmentä viisi vuotta -- melkein piti Babus ystävistään, sillä ne huvittivat häntä, mutta hän tunsi vastenmielisyyttä punatautia kohtaan, ja kun hän suinkin vaan pääsi sieltä, läksi hän Darjilingiin useimmiten. Mutta juuri tänä kesänä hän päätti tulla Simlaan poikaansa tervehtimään. Poika ei ollut siitä kovin hyvillään. Hän kertoi Venus Annodominille, että hänen isänsä oli tulossa sinne ja Venus Annodomini punastui hiukan ja sanoi että olisi hauskaa tutustua häneen. Sitten hän katsoi kauvan ja miettiväisenä "hyvin nuoreen" Gayersoniin, sillä hän sääli poikaa hyvin, hyvin paljon ja poika oli hyvin, hyvin suuri narri.

"Minun tyttäreni tulee tänne parin viikon päästä, Mr. Gayerson", sanoi Venus Annodomini.

"Teidän mikä sitten!" sanoi "hyvin nuori" Gayerson.

"Tyttäreni", sanoi Venus Annodomini. "Hän on ollut jo seuraelämässä kotimaassa koko vuoden ja minä tahdon, että hän hiukan näkisi Intiaa. Hän on nyt yhdeksäntoista vuotias ja sangen järkevä tyttö, luulen ma."

"Hyvin nuori" Gayerson, joka oli juuri täyttänyt kaksikymmentä kaksi vuotta, melkein putosi istumaan hämmästyksestä, sillä hän oli itsepäisesti uskonut parempaa tietoansa vastaan Venus Annodominin nuoruutta. Venus Annodomini katseli ikkunauutimien takaa, mikä vaikutus hänen sanoillaan olisi, ja hymyili.

"Hyvin nuoren" Gayersonin isä tuli Simlaan kaksitoista päivää myöhemmin eikä ollut kahtakymmentä neljää tuntia ollut siellä, ennenkuin kaksi hänen vanhaa tuttavaansa olivat kertoneet hänelle, kuinka "hyvin nuori" Gayerson oli käyttäytynyt.