Part 5

-- Sinä näyt sentään osaavan myöntää, -- huomautti hän pistelijäästi hymähtäen. Sitte hän vaikeni ja tähysteli etäisyyteen. Minusta hän tuntui pysyvän vaiti liian kauan, jonka tähden kärsimättömästi huoahdin. Vihdoin kysyi hän kääntämättä minuun harhailevaa katsettaan:

-- Kuka on sinun Jumalasi?

Tähän asti oli hän puhunut pehmeästi, ystävällisesti, jota minun oli mieluista kuulla. Hän, kuten muutkin ajattelevat ihmiset, oli hieman surullinen, minä ymmärsin häntä ja arkuuteni oli kerrassaan kadonnut. Mutta nyt lausuu hän suuren kysymyksen, johon meidän aikamme ihmisen on työläs vastata, jos hän vain tahtoo olla rehellinen. Kuka on minun Jumalani? Jospa olisin sen tiennyt!

Tuon miehen kysymys oli minut musertanut ja kukapa muukaan minun sijassani olisi voinut säilyttää rohkeutensa. Vaan hän katseli minuun terävillä silmillään, hymyili yhtenään ja odotti vastaustani.

-- Pysyt liian kauan ääneti miehenä, joka minulle voisi antaa vastauksen. Ehkä voit jotain sanoa, jos kysyn näin: sinä kirjoitat ja tuhannet lukevat tuotteitasi; mitä sinä sitte saarnaat? Oletko ajatellut tarkemmin opetusoikeuttasi?

Ensi kerran elämässäni katsoin syvälle itseeni. Älköön ajateltako, että ylennän itseäni tai alennan vetääkseni ihmisten huomion puoleeni -- eihän kerjäläiseltä almua anota. Mutta olenhan löytänyt itsestäni paljon lämmintä tunnetta ja harrastusta, paljon sitä, mitä tavallisesti sanotaan hyväksi, mutta kaikkiyhdistävää tunnetta, tuota suoraa ja selvää ajatusta, johon kaikki elämän ilmiöt sisältyvät, sitä en ole itsestäni löytänyt. Sielussani on paljo vihaa, se kytee siellä aina, toisinaan leimahtaa se kirkkaana liekkinä. Mutta vieläkin enemmän on sielussani epäilystä. Toisinaan järkyttää se niin voimakkaasti järkeäni ja ahdistaa sydäntä, että pitkän aikaa tunnen itseni sisällisesti autioksi. Ei mikään kiihota minua elämään, sydämmeni on kylmä kuin ruumis, järki nukkuu ja mielikuvitus on painajaisen alla. Sokeana, kuurona ja mykkänä vietän minä näin pitkiä päiviä ja öitä mitään haluamatta, mitään ymmärtämättä. Minusta tuntuu silloin, että olen jo ruumiina ja vain jostain odottamattomasta erehdyksestä jäänyt hautaamatta. Tämmöisen olemisen kauhu vain enenee elämisen välttämättömyyden tietoisuudesta, sillä kuolemassa on vielä vähemmän merkitystä ja paljon pimeyttä... Varmaan riistää se vihankin nautinnon...

Mitä minä oikeastaan saarnaan, minä, semmoisena kuin olen? Ja mitä voin sanoa ihmisille? Sitäkö, mitä heille on ammoin sitte sanottu ja aina sanotaan, mikä aina löytää kuulijoita, mutta ei tee ihmisiä paremmiksi? Mutta onko minulla sitte tämmöisten aatteiden ja käsitysten saarnaamisoikeutta, jos minä itse, niissä kasvatettuna, usein menettelen toisin, kuin ne vaativat? Jos teen vastoin näitä, niin merkitseekö se, että vakaumukseni niiden todellisuudesta on oikea, "minä"-lle perustuva vakaumukseni? Mitä vastaan tuolle miehelle, joka istuu rinnallani? Hän olikin jo väsynyt odottamaan, jonka vuoksi sanoi:

-- En olisi tehnytkään sinulle näitä kysymyksiä, ellen olisi huomannut, ettei kunnianhimosi ole ehtinyt hävittää rehellisyyttäsi. Kun sinä rohkenet kuulla minua, niin päätän siitä, että rakkautesi itseesi on järkevää, sillä kehittäessäsi sitä et näy pelkäävän vaivojakaan. Sen tähden huojennan minä asemasi raskautta ja puhelen kanssasi kuin syyllisen kanssa, vaan en rikollisen.

-- Oli aika, jolloin keskuudessamme eli suuria sanansankaria, jotka hyvin tunsivat elämän ja ihmissielun, miehiä, joita elähytti masentumaton into pyrkiä olemisen täydellisyyteen, joita elähytti syvä usko ihmiseen. He loivat kirjoja, jotka eivät koskaan joudu unhoon, sillä niissä kirjoissa lausutaan ikuisia totuuksia ja kuihtumaton kauneus tuoksuaa niiden sivuilla. Niihin kirjoihin piirretyt kuvat ovat eläviä, sillä niissä on pyhän innostuksen henkeä ja eivätkä siellä mainitut esimerkit teoista ja toimista eivätkä elämän ohjeet koskaan tule horjumaan. Niissä kirjoissa on miehuutta ja leimuavaa vihaa ja niissä soi rakkaus sydämmellisenä ja vapaana eikä niissä ole ainoatakaan liikaa sanaa. Sieltä tiedän sinun ammentaneen henkesi ruokaa. Mutta henkesi on ehkä nauttinut liian vähän, sillä sinun puheesi rakkaudesta ja totuudesta tuntuu väärennetyltä, ulkokultaiselta, tuntuu kuin tahtoisit pakottamalla pakottaa siihen itseäsi. Sinä heijastat vierasta valoa kuin kuu, valosi on raukean himmeää, se synnyttää paljon varjoja ja valaisee heikosti eikä lämmitä ketään. Olet liian köyhä antaaksesi ihmisille jotain tosiarvokasta ja sitä mitä ihmisille annat, sinä et anna sen korkean nautinnon tähden, että rikastuttaisit elämää aatteiden ja sanan tenholla, vaan paljoa enemmän siksi, että tahdot vetää elämästäsi satunnaisen tapahtuman suuren, yli-ilmiön arvoiseksi, jommoiset ovat ihmisille välttämättömiä. Sinä annat, ottaaksesi elämästä ja ihmisiltä sitä enemmän. Sinä olet köyhä voidaksesi jotain lahjoittaa, suoraan sanoen koronkiskuri -- joka panet kokemuksen murusesi kasvamaan korkoa omaa menestystäsi varten. Sinun kynäsi on tylsä pystyäkseen todellisuuteen, se tuhrii kokoon vain elämän pikku tapauksia ja kuvatessasi arki-ihmisten arkitunteita sinä ehkä tarjoat heille paljo alhaisia totuuksia. Mutta voitko luoda heille pikkuisenkaan, henkeäkohottavan petoksen? Et! Sinä olet vakuutettu siitä, että on hyödyllistä penkoa arkipäiväistä soraa ja löytää siitä ainoastaan surullisia pikku totuuksia, jotka näyttävät vain, että ihminen on ilkeä, tyhmä, epärehellinen, että hän on aina ja täydellisesti riippuva ulkonaisista olosuhteista, että hän on voimaton raukka yksinään ja itsessään. Tiedätkö, oletko jo ehkä saanut hänet siitä vakuutetuksi? Sillä hänen sydämensä on kylmä ja järki on tylsä. Kuinkas muuten! Hän katsoo kuvaansa sinun kirjoistasi, jotka, jos ne vain ovat kirjoitetut sillä vakuutuksella, jota te niin usein pidätte lahjakkuutena, aina jossain määrin hypnotiseeraavat ihmistä. Hän katsoo itseään sinun kuvauksessasi ja nähdessään, miten huono hän on, hän ei huomaa mahdollisuutta tulla paremmaksi. Voitko sinä tehdä sen, kun sinä itse -- mutta, minä säästän sinua sen tähden, että sinä kuunnellen minua, et ajattele sitä, miten voisit minua vastustaa ja näyttää toteen syyttömyytesi. No niin! Opettajan, jos hän on rehellinen, tulee aina olla tarkkaavainen oppilas. Kaikki te aikamme elämän opettajat riistätte ihmiseltä paljoa enemmän kuin annatte, sillä te puhutte ainoastaan puutteista ja näette ne. Mutta ihmisessä täytyy olla hyveitäkin. Onhan niitä teissä? Vaan missä kohden te eroatte likaisista tusina-ihmisistä, joita te kuvaatte niin ankarasti ja herkeämättä pitäen itseänne oikeina saarnamiehinä ja paheiden perkaajina, että hyve saisi riemuita? Huomaatteko te, että hyve ja pahe vain sotkeutuvat teidän kokeistanne saada niille selviä rajoja, sotkeutuvat kuin musta ja valkea lanka, jotka kerrattuina tulevat harmaiksi?... Ja Jumalako se sitte on teidät maailmaan lähettänyt? Hän olisi valinnut paljoa väkevämpiä. Hän olisi sytyttänyt heidän sydämiinsä kirkkaan elämän, totuuden ja ihmisrakkauden tulen ja ne palaisivat meidän olemisemme pimeydessä kuin Hänen voimansa ja kunniansa valot... mutta te käryätte kuin saatanan riemusoitsut ja teidän kärynne tunkeutuu järkeen ja sydämeen ja myrkyttää ne uskottomuuden saastalla. Sano, mitä te opetatte?

Minä tunsin poskellani tuon miehen kuumaa hengitystä enkä uskaltanut katsoa hänen silmiinsä, koska pelkäsin niiden katsetta. Hänen sanansa putoilivat aivoihini kuin tuliset pisarat ja ne minua kirvelivät... Kauhistuen ymmärsin, miten vaikeaa on vastata yksinkertaisiin kysymyksiin ja minä en vastannutkaan.

-- Minä, kaiken sen innokas lukija, jota sinä ja sinunlaisesi kirjoittavat, kysyn: mitä varten te kirjoitatte? Tehän kirjoitatte paljon... Tahdotteko herättää ihmisten sydämissä hyviä tunteita? Mutta kylmin ja voimattomin sanoin te ette voi sitä tehdä, ette! Eikä siinä kyllä, ettette voi antaa elämälle mitään uutta, vaan se vanhakin, jota te annatte, on näivettynyttä, rutistunutta, muodotonta. Teoksianne lukiessa ei opi mitään eikä häpeä muun kuin teidän tähtenne. Aina ja yhtenään arkipäiväistä, arki-ihmisiä, arki-ajatuksia... Milloin ruvetaan puhumaan ahdistetusta hengestä ja sen uudestasyntymisen välttämättömyydestä? Missä on elämän luovan kyvyn sotahuuto, missä miehuuden opetukset, missä rohkaisevat sanat, jotka hengelle antavat lentoa?

-- Sinä ehkä sanot: elämä ei anna muita muotoja kuin niitä, joita me jäljittelemme. Älä sano niin, sillä ihmiselle, jolla on onni omistaa sanan suuri lahja, on häpeällistä näyttää heikkoutensa maailmalle ja tunnustaa, ettei hän kykene kohoamaan sen yläpuolelle. Jos olet maailman kanssa yhtä tasalla, jos et mielikuvituksesi voimalla kykene luomaan uusia muotoja, joita elämässä ei ole, mutta jotka ovat välttämättömiä sen opettamiseen mitä hyötyä on silloin sinun työstäsi ja miten puolustat kutsumustasi? Ajattele, etkö sinä vahingoita sillä ihmisiä, kun kasaat heidän ajatuksensa täyteen mokomalla romulla, kuin ottamasi valokuvat heidän tapauksista köyhästä elämästään ovat? Sillä sinun täytyy tunnustaa, ettet osaa kuvata niin, että kuva elämästä synnyttäisi ihmisessä kostavaa häpeää ja palavan halun luoda olemisen uusia muotoja... Voitko sinä kiihdyttää elämän valtimon lyöntiä, voitko puhaltaa siihen toiminnan halua, kuten muut ovat tehneet?

Kummallinen toverini pysähtyi hetkiseksi ja minä ajattelin hänen sanojaan.

-- Näen ympärilläni paljon viisaita, mutta vähä on niissä jaloja ihmisiä ja nämäkin ovat murtuneita, sairaat sielultaan. En tiedä, miksi huomaan aina, että kuta parempi ihminen on, kuta puhtaampi ja rehellisempi hänen tuntonsa on, sitä vähemmän on hänessä toiminnan halua, sitä sairaampi hän on ja hänen on raskasta elää. Yksinäisyys ja murhe -- siinä semmoisten osa. Mutta niin paljo kuin he murehtivatkin paremman eteen, ei heillä kuitenkaan ole voimaa luoda sitä. Ja eivätkö he lienekin siksi murtuneita ja onnettomia, ettei heille ole aikanaan annettu apua henkeä jalostavan sanan kautta...

-- Ja sitte, alkoi kummallinen toverini uudestaan, -- voitko sinä synnyttää ihmisessä elämän-iloista naurua, joka puhdistaa henkeä? Huomaatko, että ihmiset eivät enää osaa ollenkaan nauraa hyvin. He nauravat ilkeästi, häjysti, usein kyynelten läpi, mutta ei koskaan kuule heiltä riemukasta, sydämmellistä naurua, sitä naurua, jonka pitäisi saada jokaisen rinta väräjämään, sillä hyvä nauru parantaa sydämmen... Ihmisen on välttämätöntä nauraa, sillä se on yksi niitä harvoja etuja, joiden kautta hän on yläpuolella luontokappaleita. Voitko sinä herättää ihmisissä muuta kuin moittimisen naurua ja ilkeää ivaa itseäsi kohtaan, joka olet vain siksi naurettava, että olet raukka... Ymmärrä nyt, että sinun saarnaamisoikeudellasi tulee olla riittävä perustuksensa kyvyssäsi osata synnyttää ihmisissä sydämmen tunteita, joiden pitää niinkuin moukarin rikkoa ja musertaa toiset elämänmuodot siksi, että uudet, vapaammat kehittyisivät ahtaiden sijaan. Viha, vaino, rohkeus, häpeä, inho sekä viimein julma epätoivo -- kas siinä moukarit, jolla voi kaikki musertaa maan päällä. Voitko sinä luoda nuo moukarit? Voitko panna ne käytäntöön? Ollakseen oikeutettu puhumaan kansalle, tulee omata joko leppymätöntä vihaa sen puutteisiin tai palavaa rakkautta sen kärsimyksiin, ja jos sinussa ei ole näitä kahta tunnetta, niin älä silloin pöyhkeile, vaan ajattele tarkoin, ennen kuin mitään puhut...

Päivä jo alkoi sarastaa, mutta minun mielessäni pimeä vain kasvoi. Ja tuo mies, joka näki kaikki sieluni säikeet, puheli yhä. Toisinaan syttyi minussa ajatus:

-- Onko hän ihminen?

Mutta ollen hänen sanojensa valtaamana minä en joutanut ajattelemaan tuota kysymystä ja hänen sanansa tunkeutuivat uudelleen kuin terävät neulat aivoihini.

-- Elämä kuitenkin avartuu syvyydelleen ja laajuudelleen, vaikka tosin hitaasti, sillä teillä ei ole taitoa eikä voimaa kiihdyttää sen kasvua. Se kasvaa vain ja päivä päivältä oppivat ihmiset enemmän kyselemään. Kuka heille vastaa? Tietysti teidän pitäisi se tehdä, te apostolinoikeuden ottaneet. Vaan ymmärrättekö te elämää niin paljon, että kykeneisitte selittämään sitä muille? Ymmärrättekö te aikanne tarpeita, aavistatteko tulevaisuutta ja mitä te voitte sanoa ihmisen herättämisen hyväksi, ihmisen, joka on menettänyt rohkeutensa ja jonka elämän saasta on raiskannut? Hän on menettänyt rohkeutensa, hänen elämänhalunsa on alhainen, arvokkaisuuden tunne on riutunut, hän tahtoo elää aivan kuin sika ja -- kuulkaa nyt kummia! hän jo nauraa hävyttömästi, kun kuulee lausuttavan sanan: ihanne. Ihminen alkaa muuttua luukasaksi, jota liha ja paksu nahka peittää ja tuota ilkeää kasaa ei liikuta henki, vaan hekumallisuus. Hän vaatii huomiota. Auttakaa siis joutuin häntä elämään, niin kauan kuin hän vielä on ihminen! Mutta mitä voitte te tehdä hänen elämänjanonsa synnyttämisen hyväksi, kun te vain älisette, voivottelette ja ähkitte tahi välinpitämättömänä kuvaatte hänen vaipumistaan? Elämän yllä virtaa mätänemisen löyhkä, pelkuruus ja orjuuden tunne täyttävät sydämmet, laiskuus kietoo järjen ja kädet pehmeihin kinoihinsa... Mitä tuotte te tähän saastan kaaokseen? Te olette niin pieniä, raukkoja ja teitä on niin paljon! Oi, jospa ilmestyisi ankara ja rakastava ihminen, jolla olisi leimuava sydän ja voimakas, kaikkeen tunkeva henki! Häpeällisen äänettömyyden ummehtuneessa ilmassa kaikuisi silloin syntyjä syviä, ne soisivat kuin kellojen pauhu ja tunkisivat elävien kuolleiden halveksittuihin sieluihin!...

Näiden sanojen jälkeen oli hän kauan vaiti. Minä en katsonut häneen. En muista, kumpaa minussa oli enemmän, häpeääkö vai kauhua.

-- Mitäs sanot? -- kuului tyly kysymys.

-- En mitään, -- vastasin minä.

Taas syntyi äänettömyys.

-- Mitenkä nyt rupeat elämään?

-- En tiedä, -- vastasin.

-- Mitä nyt rupeat puhumaan?

Olin ääneti.

-- Vaitelijaisuus on suurin viisaus!

Tuskastuttavat olivat ne hetket, jotka kuluivat näiden sanojen jälkeen siihen asti, kun hän vähän ajan kuluttua puhkesi nauruun. Hän nauroi niin makeasti kuin ei hänellä pitkään aikaan olisi ollut tilaisuutta nauraa noin kepeästi ja herttaisesti. Minun sydämmeni itki verta tuon kirotun naurun johdosta.

-- Ha, ha, haa! Ja sinä muka olet elämän opettaja! Sinä, jonka noin helposti saa ymmälle! Nyt luulen, että olet oivaltanut, ken olen. Ha, ha, haa! Jokainen teistä nuorukaisista, jotka olette vanhuksina syntyneet, joutuisi samaan pulaan, jos tulisi minun kanssani tekemisiin. Ainoastaan se, joka ei ole pukeutunut valheen häpeämättömyyden ja hävyttömyyden haarniskaan, ei vapise minun omantuntoni tuomion edessä. Niinkö vahva sinä siis oletkin? Sysäys vain ja olet kumossa. Sano minulle edes jotain pelastukseksesi, kumoa se, mitä olen puhunut! Vapauta sydämesi häpeästä ja tuskasta. Näytä edes tuokioinen voimaasi ja luottamusta itseesi ja minä otan takaisin sen, mitä olen kasvoillesi heittänyt. Minä kunnioitan sinua... Näytä, että sinussa on jotain, joka minut saa uskomaan sinun olevan opettajan! Minä tarvitsen opettajaa, koska olen ihminen, olen eksynyt maailman pimeään ja etsin tietä valoon, totuuteen, kauneuteen, uuteen elämään -- näytä minulle tie! Olen ihminen. Vihaa minua, kurita, mutta vapahda välinpitämättömyyteni lietteestä elämään. Tahdon olla parempi, kuin olen. Opeta, miten se on tehtävä!

Minä ajattelin: voinko tyydyttää niitä vaatimuksia, joita ihminen oikeutensa pakosta minulle asettaa? Elämä sammuu, ihmismielet kietoo epäilyksen pimeä yhä lujemmin pauloihinsa ja lähtökohta on kuitenkin löydettävä. Missä on tämä tie? Yhden semmoisen tiedänkin. Onneen ei ole pyrittävä. Mitä on onni? Ei elämänaate ole onnessa eikä ihminen itsetyytyväisyydessä löydä tyydytystä, sillä hän on sitä korkeammalla. Elämänaate on tarkoitusten perille pyrkimisen kauneudessa ja voimassa ja jokaisella olemisen hetkellä tulee olla korkea tarkoituksensa. Se olisi mahdollista... mutta ei vanhoissa puitteissa, joissa kaikkien on ahdasta olla ja joissa ihmishengellä ei ole vapautta.

Ja hän nauroi taaskin, tällä kertaa hiljaa ja tavalla, jolla nauraa se, jonka sydämmen ajatukset ovat kalvaneet rikki.

-- Kuinka paljo onkaan maailmassa ollut ihmisiä, mutta paljoko on niille pystytetty muistopatsaita? Miksi niin? Vaan olkoon, saakoon menneisyys kirouksensa se herättää liiaksi kateutta itseään kohtaan! Nykyisyydessä ei ole ensinkään semmoisia ihmisiä, jotka kuolemansa jälkeen jättäisivät jonkun jäljen maan päälle itsestään. Ihminen nukkuu eikä kukaan häntä herätä. Hän nukkuu ja muuttuu eläimeksi. Ruoskaa hän tarvitsee ja rakkauden tulista hehkua ruoskimisen jälkeen. Älä arkaile häntä lyödessäsi, sillä jos kuritat rakkaudessa, niin ymmärtää hän iskusi ja ottaa ne vastaan ansaittuina. Ja kun hän tuntee kipua ja hän häpeää itseään, silloin häntä leimuavasti helli ja hän syntyy uudestaan... Mitä ovat ihmiset? Nehän ovat vain lapsia, vaikka toisinaan meitä hämmästyttävät heidän kaavamaiset tekonsa ja turmeltuneet ajatuksensa. He ovat aina kasvatuksen, holhouksen ja rakkauden tarpeessa, kaipaavat aina tuoretta ja terveellistä hengenruokaa... Osaatko sinä rakastaa ihmisiä?

-- Rakastaa ihmisiä? -- toistin epäröiden, sillä en todellakaan tiedä, rakastanko vai en. Täytyy tunnustaa tosi: sitä en tiedä. Ken voi sanoa itsestään: minä rakastan ihmisiä! Ihminen, joka huolellisesti tutkii itseään, ajattelee kauan tätä kysymystä, ennen kuin uskaltaa vastata: rakastan. Kaikki tietävät, miten kaukana meistä jokaisesta lähimmäisemme on.

-- Sinä vain olet vaiti. Sama se, ymmärrän sinua niinkin... Ja nyt minä lähden...

-- Joko? -- kysyin hiljaa. Sillä vaikka hän olikin minusta kammottava, olen itse itselleni vieläkin kammottavampi.

-- Jo, täytyy lähteä. Tulen luoksesi vielä useasti.

Odota!

Ja hän meni.

Todellako? Sitä en huomannut. Nopeaan ja ääneti kuin varjo poistui hän... Kauan istuin vielä puutarhan penkillä tuntematta kylmää ympärilläni ja huomaamatta, että aurinko oli jo noussut ja sen säteet helottivat kirkkaina pensaiden jäätyneisiin oksiin. Kummalta tuntui nähdä kirkasta päivää ja aurinkoa, joka säteili entisen välinpitämättömästi sekä tuota vanhaa, riutunutta maata lumivaipan alla, joka päivän säteissä häikäisevänä kimalteli.

PIRUSTA

-- Syksyllä, tuona kuihtumisen ja kuoleman ikävänä aikana on raskasta elää!

Harmaat päivät, auringoton, itkevä taivas, pimeät yöt, synkästi ulvova tuuli, syksyn varjot -- nuo raskaat, mustat varjot! -- kaikki tämä pimentää ihmisen ajatukset pilvillä ja hänen sydämmessään syntyy salainen kammo elämään, jossa ei ole mitään pysyvää, vaan kaikki muuttelehtaa alinomaan: syntyy, hajaantuu, kuolee... Miksi? Mikä on tarkoituksena?

Toisinaan puuttuu voimia taistella niiden ajatusten pimeyttä vastaan, jotka valtaavat mielen syksymyöhällä... Sen tähden jokainen, joka tahtoo nopeammin päästä niiden tuskasta, käyköön niitä vastaan. Se on ainoa tie, joka ihmisen saattaa surujen ja epäilyjen kaaoksesta itseluottamuksen vankalle pohjalle.

-- Mutta se on tukala tuo tie... Se kulkee orjantappuroiden kautta, jotka verille repivät sydänjuuret ja tällä tiellä odottaa aina -- piru. Tämä on juuri se parhain kaikista meille tunnetuista piruista, sama, johon meidät suuri Göthe tutustutti.

Tästä pirusta minä pakisenkin.

* * * * *

Pirulla oli ikävä.

Se on liian viisas aina nauraakseen, se tietää, että elämässä on ilmiöitä, joille itse pirukaan ei jaksa nauraa. Se ei esimerkiksi ole koskaan kajonnut terävän ivansa kärellä oman olemisensa suureen totuuteen. Tämä meidän lempipirumme on totta puhuen paljoa julkeampi kuin viisas, ja jos sitä tarkkaan tutkimme, niin käy ehkä selville, että se samoin kuin mekin, uhraa suurimman osan ajastaan joutavaan. Vaan jääköön tämä sikseen, emmehän ole lapsia emmekä tahdo särkeä parasta leikkikaluamme nähdäksemme, mitä sisällä on.

Kerran synkällä syyspimeällä kuleksi piru kalmistossa hautojen keskellä. Sen oli kovin ikävä, vihelteli väliin hiljaa ja vilhuili ympärilleen rattoa hakeakseen. Se vihelteli vanhaa romanssia -- isäni lempiromanssia:

-- Kuin lehti syksyssä Mä lennän määrättä, Mun myrsky tempas kotikoivustain...

Ja tuuli matki häntä ulvoen mustien ristien välissä, taivaalla liikkui hitaasti raskaita syksyn pilviä, jotka kylmillä kyynelillään kostuttivat vainajien ahtaita asuntoja. Kalmiston alastomat puut säikähtyneinä vaikeroivat myrskyn käsissä ja ne kohottivat viluisia oksiaan mykkää taivasta kohden. Ja kun oksat rapsahtivat risteihin, syntyi kalmistossa kaameaa kahinaa. Ja se ääni oli pelottava ja raskas...

Piru vain vihelteli ja ajatteli:

-- Olisi somaa tietää, miten vainajat haudoissaan jaksavat tämmöisellä ilmalla. Kosteus luultavasti tunkee sinne... ja vaikka he kuolinpäivästään ovat vakuutetut luuvalon varalta, ei niillä sentään mahtane olla hauskaa! Olisikohan kutsua joku ylös ja tarinoida ajanratoki... Menisihän tuommoinen pieni huvi mukiin hänellekin... Minäpä kutsun! Jonnekin on tänne kerran pistetty eräs tuttavani, kirjailija... Kävinhän hänen eläissään joskus hänen luonaan... miksi en voisi uudistaa tuttavuutta? Kaikki sen ammatin ihmiset ovat hirveän vaativaisia, katsotaanpa, miten heitä hauta tyydyttää? Missä se olikaan?

Ja itse piru, joka, kuten tietty, tietää kaikki, sai harhailla kotvan aikaa ympäri kalmistoa, ennenkuin löysi kirjailijan haudan...

-- Hoi, kuulkaa! -- huusi hän jyskyttäen kavioillaan raskaaseen hautapaateen, joka painoi hänen tuttavaansa. -- Nouskaa ylös!

-- Miksi? .- kuului kumea ääni maasta.

-- On asiaa...

-- En nouse!

-- Minkä tähden?

-- Kukas te olette?...

-- Kyllä te minut tunnette...

-- Sensuuri?

-- Ha, ha, haa! Ei!

-- Ehkä... santarmi?

-- Ei, ei!

-- Eikä arvostelijakaan?

-- Olen piru...

-- Aa! Heti paikalla tulen...

Paasi vierähti haudalta, maa aukeni ja sieltä ilmestyi luuranko, melkein samallainen kuin nekin, joiden avulla ylioppilaat tutkivat luiden rakennetta. Tämä oli kuitenkin likainen eikä siinä ollut rautalanka-siteitä ja silmien paikoilla tuikki fosforivalo. Kun se oli ryöminyt haudasta ylös, kopisteli se luitaan puhdistaakseen pois multakokkareet. Luut kalahtelivat kolkosti toisiaan vasten. Se nosti kallonsa pystyyn ja loi vihreän, kylmän katseen tummalle, pilviselle taivaalle.

-- Mitä kuuluu? kysyi piru.

-- Huonoa, -- vastasi kirjailija lyhyesti. Hän puhui hiljaa ja niin kummallisella äänellä kuin olisi kaksi luuta tuskin kuultavasti naristen hankaantuneet toistaan vasten.

-- Anteeksi, että tervehdin, -- sanoi piru kohteliaasti.

-- Ei se mitään... Vaan miksi oikeastaan nostatitte minut?

-- Ajattelin esittää teille pientä kävelyä...

-- Mielelläni jaloittelen hieman, vaikka ilma onkin huono.

-- Ette varmaankaan pelkää vilustuvanne? -- kysäsi piru.

-- En toki, johan minä eläissäni vilustuin perinpohjin.

-- Aivan oikein, te kuolitte aivan kylmänkohmeessa.

-- Ilmankos minua koko ikäni jäähdytettiinkin...

He kulkivat rinnakkain kapeaa polkua hautojen ja ristien keskellä. Kirjailijan silmistä lankesi maahan kaksi sädettä, jotka näyttivät pirulle tietä. Tuhusade kasteli heidät märiksi ja tuuli sai vapaasti vinkua kirjailijan paljaiden kylkiluiden lomitse rinnan läpi, missä ei ollut enää sydäntä.

-- Mennäänkö kaupunkiin? -- kysyi hän pirulta.

-- Mikäs teitä siellä huvittaa?

-- Elämä, herrani, -- selitti kirjailija avomielisesti.

-- Hyh! Mitä arvoa elämällä on teille?

-- No, eikö sitte?

-- Mitä varten?

-- Mitenkä häntä nyt sanoisi? Ihminen mittaa kaikki ponnistustensa suuruuden mukaan... ja jos hän esimerkiksi on tuonut tavallisen kiven Araratin vuorelta, niin pitää hän sitä kalleutena...

-- Poloista! -- hymähti piru.

-- On se onnellinenkin, -- intti kirjailija kylmästi.

Piru kohautti olkapäitään eikä vastannut mitään.

He olivat tällä välin tulleet kalmistosta pois. Heidän edessään oli katu, kaksi taloriviä ja niiden välillä pimeys, jossa pahanpäiväiset lyhdyt todistivat valon vähyyttä maailmassa.

-- Sanokaapas, -- alotti piru hetkisen kuluttua, -- miltä tuntuu haudassa olo?