Part 8

-- Itsellänikin oli aikomus antaa sinulle enemmän. Kävi säälikseni sua eilen... johtui maalla-olo mieleeni... Annas, arvelin, kun autan tuota poikaa. En olisi uskonut sinusta tätä. En. Mutta sinä!... Voi sua, riepu! Senkin kerjäläinen!... Sopiiko nyt tuolla tavalla rahain tähden raadella itseänsä? Hölmö! Ahnaat perkeleet!... Eivät tiedä mistä mies käy... Viidestä kopeekasta olette valmiit myömään itsenne!...

-- Kultaseni!... Jumala sinua siunatkoon! Mitäs luulet tämän tällaisen kasan minulle merkitsevän?... Tuhansien arvoinen se on minulle!... Nyt minä olen rikas mies, -- vikisi Kaapro riemuissansa, hytkähdellen ja kätkien rahoja poveensa. -- Voi sua, armas mies sentään!... En unohda sua ikipäivinä! En milloinkaan! Ja niin sanon vaimolleni ja lapsillenikin, että rukoilkaat sen miehen puolesta.

Tshelkash kuunteli hänen iloista parkumistaan, katseli hänen loistavia, riemusta vääntyneitä kasvojansa ja tunsi, ettei hänestä, varkaasta, juomarista, joka on riuhtaistu pois kaikesta siitä, mikä omaa on ja kotoista, -- ettei hänestä konsanaan saata tulla noin halpaa, mitätöntä olentoa, joka oman itsensä unohtaisi. Sellaista ei hänestä koskaan tule! Ja tämä ajatus ja vakaumus täyttivät hänet itsetietoisuudella omasta vapaudesta ja omasta uljuudesta, ja ne ne pidättivät häntä Kaapron luona täällä, meren autioisella rannalla.

-- Teitpä minusta kuin teitkin onnellisen miehen! -- huusi Kaapro, tarttui Tshelkashin käteen ja tuikki sitä kasvoihinsa.

Tshelkash oli vaiti ja naurahteli suu irvessä kuin sudella. Mutta Kaapro se laverteli lavertelemistaan:

-- Ja tiedäs, mitä minä ajattelin, kun tuossa äsken soudettiin tänne?... Minä näin rahat, ja silloin iski mieleeni: annas kun lyön sua airolla päähän... nnoin! Sitten rahat taskuun, hänet mereen... sinut justiin, ymmärräthän! Kuka häntä sitten lähtee hakemaan? Ja jos löytävätkin, niin kukapa se kysyy kuka hänet tappoi ja miten ja kuin! Eihän se, sanovat, ole semmoinen mieskään, että hänen tähtensä maksaisi hälyä nostaa... Tarpeeton tavara maan päällä koko mies! Kuka hänen henkensä perään kysyy? Niin minä ajattelin! Jaa-a.

-- Rahat tänne! -- kiljaisi Tshelkash tarttuen häntä kurkusta.

Kaapro riuhtaisihe kerran ja toisen... Tshelkashin toinen käsi kietoutui käärmeenä hänen ympärilleen... Kuului rikki repeävän paidan räsäys -- ja Kaapro virui hiekalla. Silmät pyörivät mielettöminä hänen päässään. Koukkuiset sormet tavoittelivat jotain ilmassa, ja jalat rimpuilivat. Tshelkash seisoi siinä suorana, laihana, saaliinhimoisena, suu häijyssä irvessä. Hän nauraa hihitteli myrkyllistä nauruansa, ja viikset ne tempoellen elehtivät hänen kulmikkailla, terävillä kasvoillaan. Ei häntä ikipäivinä kukaan ollut niin kipeästi leikannut; ei hän milloinkaan ollut niin loukkaantunut.

-- Onko mies onnellinen nyt? -- Niin hän kysyi kesken nauruansa Kaaprolta, käänsi hänelle sitten selkänsä ja läksi astumaan kaupunkia kohti. Mutta tuskin hän oli ottanut kahtakaan askelta, niin kissana jo kyyristihe Kaapro, nousi toiselle polvellensa ja huimasti heilauttaen kättään heitti häneen mukulaisen kiven, häijysti kiljaisten:

-- Nnoin!...

Tshelkash parkaisi, tarttui käsin niskaansa, kallistui eteenpäin, kääntyi sitten Kaaproon ja kaatui suin päin hiekalle. Kaapro kauhistui häntä katsellessaan. Tuossa tuo liikautti jalkaansa, yritti nostaa päätänsä, oikaisihe ja vavahti kuin soittimen kieli. Silloin Kaapro juoksemaan pois, sinne, missä usmaisen aron yli riippui repaleinen pilvi ja oli pimeä. Aallot pitivät ääntä; ne vyörähtelivät hiekalle, sulautuen yhteen sen kanssa ja jälleen eriten. Vaahto kuohui ja räiskeitä pursuili ilmaan.

Alkoi sataa. Ensin sitä tuli harvakseltaan, mutta pian se muuttui tiheäksi, isopisaraiseksi, pudoten taivaasta hienoina suihkuina. Ne kutoivat vesirihmoista kokonaisen verkon, joka kerrassaan kätki näkyvistä aron ja meren ääret. Kaapro katosi sen taakse. Pitkään aikaan ei näkynyt mitään muuta kuin sade ja kookas mies meren rannan hiekalla. Mutta äkkiä ilmaantui sadeverkosta juoksujalassa jälleen Kaapro. Lintuna hän lensi kiirehtien Tsbelkashin luokse, lankesi maahan hänen eteensä ja alkoi vieritellä häntä. Hänen kätensä kävi lämpöiseen, punaiseen nesteeseen... Hän säpsähti ja ponnahti syrjään mieletönnä, kalpein kasvoin.

-- Nousehan, veli! -- kuiskasi hän Tshelkashin korvaan kesken sateen rapinaa.

Tshelkash aukaisi silmänsä ja tyrkkäsi Kaapron luotaan, käheästi sanoen:

-- Mene pois!...

-- Veli! Anna anteeksi!... Paholainen vietteli... -- puheli Kaapro vapisevalla äänellä, suudellen Tshelkashin kättä.

-- Mene... mene tiehesi!... -- kähisi toinen.

-- Nosta pois sielultani synnintaakka, armas veli! Anna anteeksi!

-- Ann... mene pois!... Mene helvettiin! -- kiljaisi Tshelkash äkkiä ja nousi istuvilleen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vimmaiset, ja sameat silmät ne myötäänsä painuivat kiinni, niinkuin häntä olisi kovasti nukuttanut. -- Mitä sinä vielä tahdot? Tehtäväsi teit; mene! Pois! -- ja hän yritti potkaista tuskan murtamaa Kaaproa, mutta ei jaksanut, vaan olisi jälleen vaipunut maahan, ellei Kaapro olisi häntä käsivarsillaan tukenut hartioista. Tshelkashin kasvot olivat nyt Kaapron kasvojen tasalla. Kumpaisetkin olivat kalpeat, kurjat, kamalat.

-- Hyi! -- ja Tshelkash sylkäisi kätyrinsä ammottaviin silmiin.

Toinen pyyhkäisi kasvonsa nöyrästi hihallaan, supattaen:

-- Tee vaikka mitä! En sano sanaakaan. Anna Jumalan tähden minulle anteeksi.

-- Katala raukka! Et osaa kunnon lailla konnakaan olla!... -- huusi Tshelkash halveksien, repäisi nuttunsa alta kaistaleen paitaansa ja alkoi sanaakaan sanomatta, silloin tällöin vain hammasta kiristäen, sitoa sillä päätänsä. -- Otitko rahat? -- sähähti hän hampaittensa välistä.

-- En ole ottanut, veli hyvä! En huoli niistä! Ei niistä ole kuin turmioksi.

Tshelkash pisti kätensä nuttunsa taskuun, veti sieltä ulos setelitukun, pisti yhden vesikaarenkarvaisen takaisin taskuun ja viskasi muut Kaaprolle.

-- Tuoss' on, ja mene matkaas!

-- Enkä ota, veli. Mahdotonta! Anna anteeksi!

-- Ota nyt! kiljaisi Tshelkash, kauheasti väännellen silmiänsä.

-- Anna anteeksi ensin! Sitten otan... -- sanoi arasti Kaapro ja heittäysi Tshelkashin jalkain juureen kostealle hiekalle, johon sade rankkana rapisi.

-- Älä valehtele, roisto! Otat kyllä! -- virkkoi Tshelkash lujasti. Ponnistellen hän tarttui toisen tukkaan, kohotti hänen päätänsä ja työnsi hänelle rahat vasten kasvoja.

-- Ota, ota pois! Teithän työtäkin. Ota, äläkä pelkää. Älä häpeä, ettäs olit vähällä tappaa miehen. Ei minunmoisestani kukaan ketäkään edesvastuuseen vaadi. Kiittävät vielä, kun tietää saavat. Ota! Ei kukaan saa tietää mitä tehnyt olet, mutta palkinnon se on arvoinen. Tuoss' on!

Kaapro näki Tshelkashin nauravan, ja hänen tuli helpompi olla. Hän puristi lujasti rahat käteensä.

-- Veli! Annathan anteeksi minulle. Etkö anna, etkö? -- puheli hän ruikuttamalla.

-- Ystävä! -- vastasi Tshelkash samaan tapaan, nousten seisomaan ja horjuen. -- Mitä anteeksi annettavaa minulla olisi! Tänään sinä minut, huomenna minä sinut.

-- Voi veli hyvä! -- huokasi Kaapro, murheellisesti päätään pyöritellen.

Tshelkash seisoi hänen edessään omituisesti hymähdellen, mutta riepu hänen päässään punertui punertumistaan, muuttuen turkkilaisen fetsin näköiseksi.

Satoi kuin saavista. Meri pauhasi yrmeästi, ja aallot pieksivät rantaa. Nyt ne olivat jo vihoissaan ja raivoisat.

Nuo kaksi olivat hetken aikaa ääneti.

-- Hyvästi nyt! -- virkkoi Tshelkash kylmästi ja pilkallisesti ja läksi astumaan.

Hän horjui käydessään. Jalat vapisivat, ja päätään hän kannatteli niin omituisessa asennossa, ikäänkuin olisi peljännyt pudottavansa sen.

-- Anna anteeksi, veli! -- pyysi Kaapro vielä kerran.

-- Joutavia! -- vastasi Tshelkash kylmästi, astuen edelleen.

Hän kulki horjahdellen ja yhä kannatellen päätään vasemman käden kämmenellä. Oikealla kädellään hän hiljaa hypisteli ruskeita viiksiänsä.

Kaapro katseli kauan aikaa hänen jälkeensä, kunnes toinen oli kokonaan kadonnut sateeseen, jota yhä rankempana valui ohuissa suihkuissa, kietoen aron tiheään, teräksenkarvaiseen usvaan.

Sitten Kaapro otti päästään märän lakkinsa, teki ristinmerkin ja katsahti kouraansa puristettuihin rahoihin. Vapaasti ja syvästi hän sitten henkäisi, pisti setelit poveensa ja läksi vihdoin pitkin, lujin askelin astumaan meren rantaa, painaen päinvastaiseen suuntaan kuin Tshelkash.

Meri raivosi viskellen suuria, raskaita aaltoja rannan hiekalle ja särkien niitä pärskeiksi ja vaahdoksi. Kiivaana pieksi sade vettä sekä maata... tuuli ulvoi... Kaikki ympärillä oli täynnä ulvontaa, pauhua, humua. Sateelta ei näkynyt maata eikä taivasta.

Pian olivat sade ja aallonpärskeet pesseet pois punaisen täplän siltä kohdalta, missä Tshelkash oli maannut. Pian ne olivat rannan hiekasta huuhtoneet Tshelkashin ja nuoren talonpojan jäljet näkymättömiin. Eikä meren autiolla rannalla enää mikään muistuttanut kahden ihmisen keskeistä lyhyttä murhenäytelmää.