Part 4

He istuivat vaarin kanssa stanitsan laidassa, tien varrella, käiväräisen poppelin sakeassa siimeksessä. Yö oli jo. Kuu oli noussut ja valoi himmeähopeaista valoansa tasaiselle, avaralle arolle, joka nyt näytti vielä autiommalta ja surumielisemmältä kuin päivällä. Tuolta kaukaa, aina sieltä, missä aro yhtyy taivaanrantaan, kohoili sinervänpunaisia hattaroita, jotka hiljalleen leijuivat aron yli, peittivät kuun ja heittivät maahan tummia varjoja. Taajoina laskeusivat varjot maahan; verkalleen, mietteissään ne siinä siirtelivät ja äkkiä katosivat, niinkuin olisivat vajonneet auringon helteen luomiin halkeamiin maassa... Stanitsasta päin kuului ääniä; siellä täällä tuikahteli valoja: näytti kuin ne olisivat silmäyksiä vaihdelleet kullanheleäin tähtien kanssa taivaalla.

-- Lähtään, poikaseni! Jo on aika mennä, sanoi vaari.

-- Istutaanhan vielä! -- vastasi Lenjka hiljaa.

Aro oli pojalle rakas. Päivällä, sitä kulkiessaan, häntä miellytti katsella eteenpäin, sinne, missä taivaankupu ikäänkuin nojautuu sen leveätä rintaa vasten... Siellä, niin kuvaili hän mielessään, on suuria, ihmeellisiä kaupunkeja, ja niissä asuu hyviä ihmisiä, sellaisia, joita hän ei ollut vielä nähnytkään... ei heiltä tarvitse leipää pyytää, itsestäänkin antavat... Ja kun aro yhä laajenemistaan laajeni hänen edessään ja äkkiä loi näkyviin stanitsan, samallaisen kuin muut, missä rakennukset ja ihmiset olivat kaikki sellaisia, joita hän ennenkin oli nähnyt, silloin tuli hänen niin haikea olla; hän oli pettynyt, ja se koski häneen kipeästi. Mutta seuraavana päivänä aro taaskin levitteleimään hänen edessänsä, ja vapaasti silloin pojan mieli taas rakenteli kaupunkeja tuolla kaukana, aron äärten toisella puolella, kaupunkeja, joita hän ei ollut milloinkaan nähnyt.

Nytkin hän istui ajatuksissaan, katsellen kauas sinne, mistä verkalleen kohoili pilviä. Ne olivat hänen mielestään tuhansia savuja uuninpiipuista siinä kaupungissa, jota hänen niin kovin teki mielensä nähdä... Vaarin käheä yskä keskeytti hänen haaveilunsa.

Lenjka katsahti tutkistellen vaarin kasvoja. Ne olivat kosteat kyyneleistä, ja ahnaasti haukkoi vanhus ilmaa.

Kuu valaisi vaarin kasvoja, joihin samalla lankesi kummallisia varjoja repaleisesta lakista, silmäkulmista, parrasta; suu liikahteli suonenvetoisesti; silmät olivat selko seljällään, ja niissä paloi joku pidätetty riemastus, -- tuo hirvitti sekä säälitti Lenjkaa, ja yhä vireämmäksi heräsi hänessä se uusi tunne, että hänen täytyy siirtyä kauemmas vaarista.

-- No istutaan, istutaan... -- jupisi vaari ja kopeloi povessansa, typerästi myhäillen.

Lenjka kääntyi hänestä pois ja alkoi jälleen katsella kaukaisuuteen.

-- Lenjka, Lenjka poikaseni! Katsos tätä! -- huudahti vaari äkkiä riemuissaan ja, pahasti kiemurrellen tukahduttavan yskän pakosta, ojensi pojalle jonkun pitkän, välkkyvän esineen. -- Hopeata! Aatteles: hopeata!... Puolensadan ruplan veroinen! -- kuiski ukko.

Hänen kätensä ja huulensa vapisivat ahneudesta ja tuskasta, ja koko kasvot liikahtelivat suonenvetoisesti.

Lenjka säpsähti ja sysäsi hänen kätensä pois.

-- Pane piiloon! Voi sua, vaari! Pane piiloon! rukoili poika kuiskaamalla, pikaisesti vilkaisten ympärilleen.

Mitäs sinä nyt, hupsu poika? Pelkäätkö, kultaseni!... Minä kurkistin sisään akkunasta... siinä se riippui, tikari... sieppis vaan, niin jo se oli minulla povessa... Sinne minä sen sitten kätkin ruohikkoon. Takaisin tullessa minulta muka lakki lensi maahan, minä kyykistyin ja otin tämän ylös... Pöllöjä!... Otin minä huivinkin... kas tässä se on!...

Vaari otti vapisevin käsin ryysyjensä välistä huivin ja huiskutti nyt sitä Lenjkan edessä.

Oli kuin joku usmainen verho olisi temmaistu pojan silmäin edestä, ja tällainen ilmeni nyt hänelle kuva: He rientävät vaarin kanssa, minkä suinkin ennättävät, stanitsan kujaa myöten, arkaillen, vastaantulijain katseita kartellen, ja Lenjkasta tuntuu, ikäänkuin jokainen, ken vaan tahtoo, olisi oikeutettu heitä lyömään, sylkemään heidän päällensä, haukkumaan heitä... Kaikki, mikä ympärillä on, aidat, talot, puut, kaikki on kiedottuna kummalliseen usmaan, ja kaikki ne huojuvat, niinkuin tuuli heitä heilutteleisi... kuuluu tuimain, äkäisten äänten humua... Tätä tuskallista kulkua kestää loppumattoman kauan, eikä näy sitä kohtaa, missä tie stanitsasta ulos kedolle vie. Sen peittävät taajana joukkona huojuvat talot, jotka vuoroin lähenevät heitä, ikäänkuin mielisivät heidät allensa musertaa, vuoroin siirtyvät heistä loitommas, nauraen heitä vasten silmiä akkunainsa mustilla aukoilla... Ja äkkiä kajahtaa eräästä akkunasta huuto: "Varkaita, varkaita, ukko varasti, poika varasti!"... Lenjka vilkaisee salavihkaa sinne päin ja huomaa tytön, jonka hän äsken oli nähnyt itkevän, ja jota oli tahtonut puolustaa... Tyttö kohtaa hänen katseensa ja näyttää hänelle kieltä, mutta hänen siniset silmänsä katselevat poikaa häijysti ja terävästi, ja neuloina ne pistelevät häntä.

Tämä kuva se oli herännyt pojan muistossa. Se katosi silmänräpäyksessä eikä jättänyt jälkeensä kuin kiukkuisen myhäyksen, jonka hän oli heittänyt tytölle.

Vaari se haasteli haastelemistaan, väliin yskien, viittoili käsillään, myhäili hyvillänsä, ties mistä syystä, ja puisteli päätään, pyyhkien hikeä, jota suurin helmin kihosi hänen kasvojensa rypyissä.

Raskas, repaleinen ja pörröinen pilvenlonka peitti kuun, niin että Lenjka töin tuskin erotti vaarin kasvoja... Mutta poika loi mielessään esiin itkevän tyttösen kuvan, asetti sen vaarin rinnalle ja vertaili nyt heitä toisiinsa... Raihnainen, ähkivä, ahnas ja repaleinen vaari tuon terveen, punaposkisen, kauniin tyttösen rinnalla, jolle hän oli tehnyt vääryyttä ja jonka oli saattanut itkemään, näytti hänestä tarpeettomalta ja melkein yhtä häijyltä ja kelvottomalta kuin sadun kulkeva luuranko. Kuinka se on mahdollista? Miksikä hän oli pahoittanut tytön mielen? Eihän tyttö ole hänen tyttärensä...

Mutta vaari se vain ähkien puheli:

-- Annas kun saisi sata ruplaa säästetyksi!... Äsken minä rauhassa kuolisin...

-- Vai niin! -- huudahti Lenjka, tuntien, että jotain hänessä sävähti. -- Ole vaiti! "Kuolisin", ja "kuolisin!"... Etpäs vain kuole... Varkaissa käyt! -- kiljaisi poika ja kavahti äkkiä pystyyn, vavisten koko ruumiissaan. -- Sinä vanha varas! -- Haa! -- ja poikanen puristi pienen kätensä nyrkkiin ja alkoi puida sitä äkkiä äänettömäksi käyneen vaarinsa kasvojen edessä. Raskaasti vaipui hän jälleen maahan ja jatkoi, hammastansa purren:

-- Lapselta varastit... Kyll' on kaunista!... Niin vanha, ja sittenkin... Et maar saakaan sitä anteeksi tulevassa elämässä!

Äkkiä kajahti koko aro. Häikäisevä, sinervä valo välähti siinä; aro laajeni... Pimeys, joka oli sitä kätkössänsä pitänyt, vavahti ja katosi silmänräpäykseksi... Ukkonen räjähti ja läksi pauhaten vyörymään yli aron, pannen tärisemään sekä sen että taivaan, jonka pinnalla nyt kiiteli mustain pilvien sankka parvi, helmaansa kietoen kuun.

Ilma pimeni. Kaukana jossain iski vielä salama, iski ääneti, mutta vihaisena. Tuokion perästä kumahti ukkonen... Sitten seurasi hiljaisuus... tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan.

Lenjka risti silmänsä. Vaari istui liikahtamatta ja ääneti, ikäänkuin olisi kasvettunut kiinni puuhun, johon selkäänsä nojasi.

-- Vaari! -- kuiskasi Lenjka, tuskallisessa pelvossa odotellen uutta jyräystä. -- Lähtään stanitsaan!

Taivas vavahti jälleen, ja jälleen sävähti sinertävä, tulinen kieli ja sinkautti alas mahtavan metallisen iskun, niinkuin olisi tuhansia rautalevyjä tullut maahan ja putoillut toistensa päälle.

-- Vaari! parkaisi Lenjka.

Hänen huutonsa, joka hukkui ukkosen kajauksiin, helähti niinkuin olisi lyönyt pieneen, särkyneesen kirkonkelloon.

-- Mitä, poikaseni! -- Hirvittääkö, vai? -- virkkoi vaari käheästi, liikahtamatta.

Hänen äänessään kuului katkeruutta ja kipua ja ivaa. Lenjkasta tuntui kuin olisi hän lausunut ne jollekin muulle.

Alkoi tipahdella suuria sadepisaroita. Niiden rapina oli niin salaperäistä, ikäänkuin olisi se mistä varoitellut. Mutta kauempana se oli yhtynyt yhdeksi ainoaksi, laajaksi kohinaksi: kuului kuin olisi kuka suunnattomalla harjalla hangannut kuivaa maan kamaraa, mutta tässä, vaarin ja pojan lähellä, jokainen pisara rapsahti maahan katkonaisesti, kajahtamatta. Jyrinä läheni lähenemistään ja yhä tiheämmin leimahteli taivas.

-- En lähde stanitsaan minä! Täällä minut, vanhan koiran ja varkaan, sade hukuttakoon ja salama kuolijaksi lyököön, -- puheli ukko läähättäen. -- En lähde! Mene yksin!... Tuossahan se stanitsa on... Mene!... Minä en tahdo, ettäs istut tässä... Lähde tiehesi!... Mene, mene!... Mene!

Vaarin puhe oli käynyt käheäksi, äriseväksi huudoksi.

-- Anna anteeksi, vaari! -- rukoili Lenjka, lähennellen ukkoa.

-- Vai niin!... En lähde... Enkä anteeksikaan anna... Seitsemän ajast'aikaa olen minä sinua vaalinut... Kaikki yksin sinua varten... sinua varten olen elänytkin. Enhän minä itse mitä tarvitse... Minä kuolen... kuolen tuossa paikassa... mutta sinä sanot: vaari on varas... Kelle hän varastaa? Sinulle... sinulle vaan. Tuoss'on, ota... ota... Sinun elämäsi varalta... koko elämäsi varalta minä kokosin... ja varastelin kuin varastelinkin. Jumala näkee kaikki... Hän tietää minun varastelleen... tietää niinkin... Hän rankaisee minua. Hän ei armahda minua, vanhaa koiraa... pahantekijää. Ja johan Sinä, Herra Jumala, olet rangaissutkin minua... olethan Sinä rangaissut minua?... olethan?... Lapsen käden kautta sinä minut kuolijaksi löit!... Oikein se on, Herra!... Syystä sen teit... Sinä olet vanhurskas, Herra Jumala!... Minä käyn nyt tuomiolle Sinun eteesi. Lähetä noutamaan minun sieluani... Voi... siinä se...

Vaarin ääni oli yltynyt läpitunkevaksi vikinäksi, joka lietsoi Lenjkan rintaan kylmää kauhistusta.

Jyräykset, joista vavahteli aro ja taivaan laki, pauhasivat nyt niin ankarasti ja kiireisesti, ikäänkuin jokainen niistä olisi tahtonut virkkaa maalle jotain, mikä on välttämättömän tarpeellista sille, ja kaikki ne, toisiansa ajellen, karjuivat melkein taukoamatta. Salamain raastama taivas tärisi, tärisi arokin, milloin välkähtäin sinisessä valossa, milloin vajoten kylmään, raskaasen ja synkkään pimeyteen, joka kummallisesti kutisteli sitä kokoon. Joskus valaisi salama kankaiset tienoot. Ne näyttivät kiireisesti pakenevan pauhua ja karjuntaa.

Tuli rankkasade, jonka pisarat, teräksenä kimallellen salaman valossa, kätkivät taaksensa stanitsan ystävällisesti tuikkivat valkeat.

Lenjka oli menehtymäisillään kauhusta, vilusta ja jostain jäytävästä syyllisyyden tunnosta, jonka hänessä oli herättänyt vaarin huuto. Hän piti silmiänsä ihan auki, uskaltamatta räpäyttää niitä silloinkaan kuin vesipisarat, valuen hänen märjistä hivuksistaan tipahtelivat niihin. Yhä hän kuunteli vaarin ääntä, joka hukkui valtavain pauhujen paljouteen.

Lenjka tunsi vaarin istuvan liikahtamatta, mutta samalla hän tunsi olevansa pakotettu kohoamaan, lähtemään jonnekin ja jättämään hänet yksiksensä. Tietämättänsäkin hän siirtyi yhä lähemmäksi vaaria, mutta joka kerta kuin hänen kyynäspäänsä kajosi ukkoon, hän säpsähti, odotellen jotain kamalaa.

Salama repäisi taas taivaan ja valaisi heidät kumpaisenkin: siinä he istuivat rinnakkain, nuo kaksi pientä, kokoon hyyristynyttä olentoa, joitten päälle vesi virtana valui puun lehviltä...

Vaari huitoi ilmaa kädellään, yhä jupisten jotain, nyt jo väsähtyen ja hengästyen.

Lenjka katsahti häntä kasvoihin ja parkaisi säikäyksestä... Salaman sinisessä valossa ukko näytti kuolleelta; sameat silmät ne kumminkin pyörivät vielä, mutta järjen valoa vailla.

-- Vaari!... Lähtään pois! -- kiljaisi poika, painaen päänsä vaarin polviin.

Vaari kumartui hänen puoleensa, kietoi laihat, luisevat kätensä hänen ympärillensä ja likisti häntä lujasti rintaansa vasten, mutta äkkiä hän päästi huikean, kimeän huudon, niinkuin päästää rautoihin sattunut susi.

Melkein mieletönnä tästä parahduksesta riuhtaisihe Lenjka hänestä erilleen, kavahti seisomaan ja läksi sitten nuolena kiitämään jonnekin eteenpäin, salaman sokaisemat silmät selkoseljällään, lankeillen, nousten ja yhä kauemmas rientäen pimeyteen, joka vuoroin hälveni salaman sinisessä valossa, vuoroin lujasti kietoi helmaansa kauhusta huumautuneen pojan.

Yhä tiheämmin ja ankarampana pauhasi ukkonen ja leimahtelivat salamat. Sade kohisi niin kylmästi, yksitoikkoisesti ja murheellisesti... Vihdoin tuntui siltä kuin ei arolla milloinkaan olisi muuta ollutkaan kuin sateen kohinaa, salamain säihkyä ja ukkosen ärtyisätä jyryä.

* * * * *

Huomenissa sattui joukko stanitsan poikia juoksennellessaan joutumaan kylän päähän, mutta äkkiä he palasivat ja nostivat stanitsassa melun: he ilmoittivat nähneensä poppelien alla eilisen kerjäläisen. Hän mahtaa olla murhattu, koskapa tikari on nurmikolla hänen vieressään, niin kertoivat pojat.

Vanhemmat kasakat läksivät peräämään, niinkö on asianlaita, mutta eipä niin ollutkaan. Ukko oli hengissä vielä. Kun ihmisiä tuli hänen luokseen, yritti hän nousta maasta, mutta ei jaksanut. Häneltä näytti olevan puheenlahja poissa, mutta kyynelöivillä silmillään hän tiedusteli joka mieheltä jotakin, ja hakemistaan haeskeli jotain väkijoukosta, mitään kumminkaan löytämättä ja mitään vastausta saamatta.

Illemmällä hän kuoli, ja sinne he hänet kuoppasivat, missä olivat löytäneetkin, poppelin juurelle, arvellen, ett'ei häntä sovi kirkkomaahan haudata siitä syystä, että mies ensinnäkin oli outo, toiseksi varas ja kolmanneksi kuollut ilman katumusta. Loasta hänen luotaan löydettiin tikari ja huivi.

Parin, kolmen päivän perästä löydettiin Lenjkakin.

Erään notkon kohdalla arolla, vähän matkan päässä stanitsasta oli alkanut leijua variksia parvittain. Mentiin katsomaan, ja siellä löydettiin poikanen. Kädet levällään hän makasi alassuin vetelässä loassa, jota oli sateen jäljiltä notkon pohjalla.

Aikoivat ensin haudata hänet kirkkotarhaan, sillä lapsihan se oli, mutta, mietittyään jonkun verran, laskivat hänet vaarin viereen saman poppelin juurelle. Kummun laittoivat sitten ja karkeatekoisen kivisen ristin siihen pystyttivät.

SINIHAUKAN LAULU

Meri uinuu.

Avarana, veltosti se hengittää täällä rannalla, uneen jo uupuneena. Etäällä tuolla se liikkumatta lepäjää, hohtaen kuun sinervässä valossa. Siellä se, pehmeänä kuin sametti ja mustana, on sulanut yhteen eteläisen sinisen taivaan kanssa ja nukkuu sikeästi, pinnallaan heijastellen untuvaisten hattarain läpikuultavaa kudelmaa, hattarain, jotka liikkumatta riippuvat eivätkä piiloon peitä kultaisia tähtikoristeita. Näyttää kuin laskeutuisi se yhä alemmas meren puoleen, kuin mielisi se saada selvää siitä, mitä nuo väsymättömät aallot keskenänsä kuiskailevat unisina vyöryellen rantaa kohti.

Vuoret, kantaen harteillaan puita, jotka koillisen kourissa ovat koukistuneet kummallisiin muotoihin, ovat huimalla heilauksella nostaneet huippunsa autioon sinimaailmaan yläpuolellensa, ja niiden yksitoikkoiset, jylhät rajapiirteet ovat pyöristyneet, niitä kun verhoaa eteläisen yön lämmin ja lempeä viitta.

Arvokkaan miettiväisinä seisovat vuoret. Niitten mustat varjot ovat laskeuneet aaltojen muhkeille, vihertäville harjoille ja käärivät näitä vaippaansa, ikäänkuin pysäyttääkseen tämän ainoan liikunnon ja saadakseen vaikenemaan veden lakkaamattomat loiskeet ja vaahtojen huokaukset, kaiken tuon, mikä häiritsee salaperäistä äänettömyyttä: muuallahan vallitsee syvä hiljaisuus kuutamon hopeaisessa hohteessa. Kuu itse viipyy vielä vuorten huippujen takana.

-- Allah akbar! -- huokailee hiljaa Nadyr Rahim Ogli, vanha krimiläinen tshabani, alati surunvoittoisessa mielialassa, kookaskasvuinen, harmaapäinen, etelän auringon paahtama, laiha ja viisas ukko.

Me loiomme hänen kanssaan hiekalla suunnattoman, hänen kotivuorensa kyljestä lohjenneen kiven juurella. Se on varjon verhossa, sammaltunut ja niin surullisen, yrmeän näköinen. Kiven merenpuoleinen kylki on peittynyt limalla ja meriruohoilla, aaltojen viskomilla; ne näyttävät sitovan sitä kiinni meren ja vuorten väliseen kapeaan hiekkakaistaleeseen. Nuotio valaisee kiven kylkeä vuoren puolelta. Vanha kivi elehtii: varjot hyppelevät sen monia syviä halkeamia myöten. Se näyttää miettivän, tuntevan...

Me keitämme Rahimin kanssa lientä vastasaaduista simpuista, ja kumpikin me olemme siinä erikoisessa mielentilassa, jolloin kaikki näyttää aavemaiselta, hengen saaneelta, mikä sallii silmän nähdä sisimpiinsä, jolloin mieli on niin puhdas ja keveä eikä halaja muuta kuin mietiskellä.

Mutta mielistellen meri lähenteleikse rantaa, ja aallot ääntelevät niin surunvoittoisen lempeästi, niinkuin pyrkisivät lämmittelemään nuotion ääreen. Väliin tuossa loiskeen harmoniassa helähtää korkeampi, tuommoinen veitikkamaisen viekas ääni: joku muita rohkeampi aalto vyörähti lähemmäs meitä. Rahim ennätti jo verrata aaltoja naisiin: kun ei vaan tekisi niillä mieli syleillä meitä ja suudella ja suudella taas.

Hän loikoo hiekalla alassuin, pää merta kohti, ja miettiväisenä katselee himmeään kaukaisuuteen, nojaten kyynäspäihinsä, kämmenet poskilla. Pörröinen, lammasnahkainen lakki on siirtynyt niskaan, ja ulapalta puhaltelee raikas tuuli hänen korkeaan otsaansa, hienoryppyiseen. Hän puhelee itsekseen, kyselemättä, kuuntelenko minä häntä, ja vähääkään välittämättä minusta, niinkuin haastelisi meren kanssa.

-- Ken uskollisna pysyy Jumalalle, hän pääsee paratiisiin. Entäs se, joka hylkää Jumalan ja hänen profeettansa? Kenties se on juuri vaahdossa tuossa... Nuo hopeiset täplät tuolla veden pinnassa... Kenties se on hän... Kukapa sen tietää?

Tumma, laajalle levittäytynyt meri kirkastuu. Paikoittain ilmaantuu siinä huolimattomasti heiteltyjä valonväreitä. Kuu on puikahtanut esille vuorten pörröisten huippujen takaa, ja nyt se miettiväisnä valelee valoansa mereen, ja meri vastaa sille, hiljaa huokaellen.

-- Rahim! Kerro satu! -- pyydän minä ukkoa.

-- Miks niin? -- kysäisee hän, kääntymättä minuun.

-- Muutoin vaan. Hauska on kuulla sun satujasi.

-- Jo minä ne olen kaikki kertonut sulle...

Ei ole enää. Ukko tahtoo, että minä vielä kerran pyytäisin. Minä pyydän.

-- Tahdotkos, niin kerron sulle laulun? -- suostuu Rahim.

Minä mielin kuulla vanhan laulun, ja hän alkaa kertoa alakuloisella resitatiivilla, koettaen säilyttää laulussa aron omituista melodiaa ja kauheasti murtaen venäläisiä sanoja. Näin hän kertoo.

I.

-- Vuorelle kerran kapusi Käärme ja kosteahan kävi siellä rotkoon, kerälle kiertyi ja katsoi merta.

Taivaalla kirkas paistoi päivä, hellettä hehkui vuorten huiput, ja aallot alhaalla kiviä pieksi.

Ja vuorivirta pimeessä pauhas ja, rotkon kautta kivillä keikkuin, merta vastaan kulki.

Jo kiehui vaahto ja voimakkaana se, vuorta viiltäin ja ärjyin, ulvoin meren helmaan heittyi.

Mut rotkoon, missä keränä Käärme, putosi äkkiä Sinihaukka revityin rinnoin, veressä sulat.

Vain kerran kiljas se puotessansa ja vihassaan väettömässä rintaansa pieksi kiven kylmään kylkeen.

Säikähti Käärme, pujahti syrjään, mut näki kohta, ett' on jo linnulle hetki lyönyt.

Se ryömi runnellun linnun luoksi ja suoraan silmihin sille virkkoi:

"Joko kuolet, lintu?"

"Ma kuolen kyllä", Sinihaukka vastas ja huokas syvään. "Oli armast' elo! Ma tiedän, tunnen, mik' ompi onni... Urheesti taistelin... Olen nähnyt taivaan... Sin'et koskaan, raukka, saa nähdä sitä."

"Mitäpäs taivas?... Tyhjässä siellä ei kestäis käärme. Mun tääll' on hyvä, niin lämmin, kostee."

Näin Käärme lintua vapaata vastas, ja sydämessä se hiljaa nauroi hänen houreitansa.

Ja mietti sitten: "Jos lens tai matas, yks silti loppu: kaikk' kaatuu maahan ja tomuks saapi."

Mut uljas Haukka pyrähti vielä, kohosi hieman ja ympär' rotkoa katseensa heitti.

Kiven harmaan kylki se vettä tihkui, ja henkeä salpas pimeän rotkon umpea löyhkä.

Viimeiset voimat hän kokosi silloin ja tuskissansa näin parkas, lintu:

"Oi jos vain kerran taivaalle vielä kohota saisin! Ma rintani haavaa vasten silloin mun vihamieheni rutistaisin... Mun hurmeihini hän pakahtuisi!... Oi riemua taiston!"

Mut Käärme mietti: "Lie taivahalla hyv' olla sentään, kun noin hän parkuu!"

Vapaalle linnulle nyt virkkoi Käärme: "Käy rotkon reunaan ja heittäy siitä alas alhoon, lintu! Kenties sua siipes vois vielä kantaa. Edes yhden kerran viel' olla saisit sa ilmain maassa."

Vavahti lintu, huus heikon huudon ja rotkon reunaan jo kynsin liukui kiven niljaa myöten.

Levitti siivet ja täysin rinnoin vetäisi ilmaa, väläytti silmää ja alas vieri.

Kivenä silloin louhesta louheen hän kuiluun syöksyi, ja siivet taittui, ja särkyi sulat.

Ja vuorivirta nyt hänet sieppas, pois huuhtoi veret ja vaahtoon verhos, meren helmaan heitti.

Ja meren aallot, surusta parkuin, kiviä pieksi... mut Sinihaukka ei enää koskaan meren pintaan noussut.

II.

-- Rotkossa Käärme se kauan mietti: miks Sinihaukan ol' armast' olla ylhäällä tuolla?

Ja kaukaisuuteen hän katsoi, sinne, miss' silmää aina hyväilee onnen ja auvon aatos.

"Mit' oli vainen Sinihaukka siellä eläissään nähnyt, tuoss' erämaassa, jok' äärtään etsii? Miks' sellaiset kuoltuansa luo muissa toiveet taivaalle päästä? Mit' on he siellä selville saaneet? Mut kenties minä sen selväks saisin, jos hetkeks aikaa ois lentää sinne!"

Sanasta työhön! Renkaaksi kiertyi, ponnahti ilmaan, välähtäin siellä paisteessa päivän.

Maan madoks pantu ei lentää voikaan. -- Sen unhottain hän kivihin kirpos. Mut ehjäks jäi hän ja nauruun ratkes:

"Vai sellaist' on se taivaalle lennon tenhoisa taika! Se on -- putoamista! Voi houkat linnut! He ei tunne maata, ei maassa viihdy, vaan ylös pyrkii, taivaalle tähtää, eloa etsein sieltä, missä vain helteist' on ja tyhjää tyyten... Niin, pelkkää tyhjää! Valoa siell' on, mut ei ole ruokaa, ei tukipaikkaa nojata ruumiin! Mitä ylpeys on? Mit' ovat moitteet? He niillä vainen toiveensa hurjat salata koittaa; he niillä huitoo, kun elon toimiin ei kelpaa itse. Voi houkat linnut! Mut eipä enää mua puheillansa he petä koskaan. Nyt tiedän itse! Olen nähnyt taivaan... Ma lensin sinne, sen mittasin ma, putosin alas, mut' ehjän' aivan, ja entist' enemmän nyt itseeni uskon. Ken maass' ei viihdy, se syököön pelkkää vain pettymystä!... Ma tiedän nyt, mik' ompi totta. En usko heidän ma kutsujansa. Ma maasta olen ja elän maasta."

Ja ihastellen nyt itseänsä kivelle kävi, kerälle kiertyi.

Ja meri väikkyi niin välkähdellen. Kiviä rannan löi ärjyaallot.

Kuin jalopeurat ne aallot kiljui, ja ääneen tuohon nyt laulu liittyi, satua soittain uljaan linnun. Jo järkkyi paadet, tärisi taivas nyt laulust' tästä:

"Nyt urhoin hurjain ikikunniaksi laulumme kaikaa.

"Niin, urhoin hurjuus -- siin' elon taika! Oi, uljas haukka! Sult' taisteluissa vuos veret kuiviin... Mut joutuu aika... sun kuuman veres pisarat iskee säkenten lailla elon synkkään yöhön, ja moni urhea sydän silloin valoa janoo ja vapautta.

"Sa kuolit pois! Mut uljasten urhoin laulelmassa sun kuvas säilyy ja uhkeasti valohon kutsuu ja vapauteen.

"Nyt urhoin hurjain ikikunniaksi laulumme kaikaa!..."

* * * * *

Ääneti on meren kuultava kaukaisuus. Surumielisinä vyörähtelee aallot rannan hiekalle. Ääneti olen minäkin, katsellen Rahimia, joka merelle kertoi Sinihaukan laulun. Kuun säteet kimaltelevat yhä useammissa hopeisissa heitteissä.

Pata alkaa kiehahdella.

Aalloista muuan leikitellen vyöryy rannalle ja kiusoitellen ja kohisten lähenee Rahimia.

-- Minnes sinä? Mene tiehes! -- huitaisee Rahim kädellään, ja nöyrästi valahtaa aalto mereen jälleen.

Ei minua lainkaan naurata eikä hirvitä Rahimin menettely, kun hän tuossa meren aaltoonkin hengen panee. Kaikki ympärillä on niin omituisen henkevää, lauhaa, lempeätä. Meri on niin ylevän levollinen. Tuntuu kuin sen raikkaissa henkäyksissä vuoriin, jotka eivät vielä ole ennättäneet jäähtyä päivän helteestä, olisi paljo pidätettyä, mahtavaa voimaa. Tummansiniselle taivaalle on kultaisilla tähtikoristeilla kirjoitettu jotain juhlallista, mikä mielen tenhoaa. Päätä huumaa suloinen odotus: nyt tapahtuu joku ilmestys.