Part 2

"-- 'Puhun niinkin. Kiertele sinä, Loiko, minkäs kiertelet, minä sinut sittenkin valtaan, omakseni tulet kuin tuletkin. Älä siis turhaan aikaa kuluta. Sinua odottavat minun suuteluni ja hyväilyni... tulisesti minä suutelen sua, Loiko! Ja minun suudelmiini sä unohdat uljaan elämäsi... unohdat huimat laulusi, joita niin kernaasti kuuntelevat reippaat mustalaiset. Ei ne enää aroilla kajahtele. Pian laulelet vain lemmenlauluja, hempeitä lauluja minulle, Raddallesi... Älä vainenkaan turhaan aikaa kuluta... Kun minä kerran näin olen sanonut, niin huomenna jo taivut mun alleni, niinkuin vanhemman toverisi junakin alle. Huomenna kumarrat minua jalkoihin koko leirin nähden ja suutelet minun oikeata kättäni, -- äsken olen vaimosi.'

"Kas sellaista se vaati, perhanan tyttö. Mointa ei ollut kukaan koskaan kuullutkaan. Ennen vanhaan, niin sanotaan, oli montenegrolaisilla ollut sellainen tapa, mutta mustalaisilla ei milloinkaan! Veljeysliitto tytön kanssa! Voitko sinä, kotkaseni, keksiä mitään sen hassumpaa! Pääsi saat palasiksi mietiskellä, etkä keksi sittenkään.

"Syrjään ponnahti Loiko ja parkasi ulos avaralle arolle, parkasi kuin olisi haavan rintaansa saanut. Radda vavahti, mutta jaksoi hillitä itsensä.

"'Hyvästi sitten huomiseksi, mutta huomenna sä teet, niinkuin olen käskenyt. Kuuletko, Loiko?'

"-- 'Kuulen ja niin teen!' -- vaikeroi Zobár ja ojensi kätensä häntä kohti. Tyttö ei häneen katsahtanutkaan. Silloin horjahti Zobár, kuni tuulen taittama puu, ja kaatui maahan, nyyhkien ja nauraen.

"Noin masensi riivattu tyttö uljaan pojan. Tuskin sain hänet tuntoihinsa enää.

"Merkillistä! Ketä hittoa se hyödyttää, että ihminen suruihinsa sortuu? Kuka kuuntelee kernaasti, kuinka ihmissydän vaikeroi ja surusta pakahtuu? Sanopas se!

"Minä palasin leiriin ja kerroin näkemäni vanhuksille. Ukot tuumivat ja päättivät vuottaa ja katsoa, mitä tästä kaikesta tulee. Mutta tällaistapa siitä tuli. Huomisiltana kun taas istuttiin nuotion ääressä, saapui Loikokin. Hämillään oli mies, silmät kuopallaan, ja kauheasti hän oli kuihtunut yön tietämissä. Silmiään nostamatta hän virkkoi meille:

"-- 'Sellaista se nyt on laitaa, toverit: minä tutkistelin sydäntäni viime yönä, mutt'en löytänyt siinä enää sijaa entiselle vapaalle elämälle. Radda se siinä yksin vallitsee eikä kukaan muu. Tuossa tuo Radda, ihana impi, myhäilee kuin kuningatar! Hän rakastaa vapauttansa enemmän kuin minua, mutta minä rakastan häntä enemmän kuin omaa vapauttani, ja niinpä olen päättänyt kumartaa häntä jalkoihin, sillä niin hän on käskenyt, jotta näkisi kaikki kansa, kuinka hänen kauneutensa on voittanut uljaan Loiko Zobárin, joka tähän asti on leikkinyt tyttöjen kera, niinkuin leikkiänsä lyö tunturihaukka sorsaparven kanssa. Ja sitten hän tulee vaimokseni ja rupeaa minua hyväilemään ja suutelemaan, niin ett'ei minun enää mieli tee laulujakaan teille laulella, enkä enää vapauttanikaan surkeile. Eikö niin, Radda?' -- Hän nosti silmänsä ja katsahti epäillen Raddaan. Ääneti ja tuimasti nyykäytti tyttö päätä hänelle ja osoitti kädellään jalkoihinsa. Me katseltiin, tuijoteltiin, ymmärtämättä yhtään mitään. Oikein teki mieli paeta jonnekin pois, jott'ei vaan tarvitsisi nähdä, kuinka Loiko Zobár lankeaa tytön jalkain juureen, vaikkapa itse Raddankin. Jo siinä hävetti ja säälitti ja oli niin ilkeä olla.

"-- 'No niin! -- huudahti Radda Zobárille.

"-- 'Ho-hoo! Älähän hätäile; ennättää sinuun vielä kyllästyäkin!' -- Zobár naurahti, ja teräkseltä kilahti miehen nauru.

"-- 'Onhan asia siis päätetty, toverit! Mitäs muuta olisi jäljellä? Onpa jäljellä vielä tutkaista, onko Raddan sydän niin luja kuin näyttää olevan. Tutkaistaanpas! Antakaa anteeksi, veljet!'

"Voi sentään! Ei osannut kukaan arvatakaan hänen aikeitaan, niin jo makasi Radda maassa, rinnassaan Zobárin käyrä puukko kahvaa myöten. Kauhu valtasi meidät.

"Mutta Radda tempasi puukon ulos, viskasi sen syrjään ja tukki haavansa suortuvillaan pikimustilla. Hän naurahti ja sanoi lujaa ja selvästi:

"-- 'Hyvästi, Loiko! Noin sun tiesin tekevänkin ja kuolin.'

"Ymmärrätkö sinä tuota tyttöä, kotkaseni? Sellainen oli se pirun tyttö, vaikka minut tähän paikkaan kärvennettäisi. Hohhoi-ja!

"-- 'Ja nyt kumarran sinua jalkoihin, korskea kuningatar!' Niin huudahti Loiko, ja kajahti siitä huudosta koko avara aro. Hän heittäysi maahan ja painoi huulensa kuolleen Raddan jalkoihin ja meni tainnoksiin. Me otettiin lakit päästä ja seistiin ääneti.

"Mitäs nyt sanot, kotkaseni? Sepä se! Ukko Nur murahti: 'nuoriin mies!' Mutta ei olis yhdenkään käsi kohonnut sitomaan Loiko Zobária, ei yhden ainoankaan, ja tiesihän sen Nur itsekin. Kädellään viittasi vaan vanhus ja läksi loitommas. Taneli nosti maasta puukon, jonka Radda oli viskannut syrjään. Kauan hän katseli sitä, viiksiänsä liikutellen. Ei ollut vielä puukon terällä hyytynyt Raddan veri, ja terävä se oli semmoinen ja käyrä. Sitten astui Taneli Zobárin luokse ja iski puukon hänen selkäänsä ihan sydämen kohdalle. Olihan hän Raddan isä, tuo Taneli, vanha sotamies.

"-- 'Juuri niin!' -- virkkoi Loiko, kääntyen Taneliin. Niin hän virkkoi ja läksi Raddan jälkeen.

"Me katseltiin heitä. Siinä makasi Radda, painaen rintaansa vastaan suortuviansa, silmät auki katsellen sinistä taivasta, mutta hänen jalkainsa juureen oli oikaissut itsensä uljas Loiko Zobár. Tytön suortuvat olivat valahtaneet hänen ylitsensä. Hänen kasvojansa ei näkynyt.

"Siinä me seistiin, mietiskellen. Vanhan Tanelin viikset vavahtelivat, ja rypyssä olivat tuuheat kulmakarvat. Taivaalle hän katseli, sanaakaan sanomatta, mutta Nur, harmaahapsi, heittäysi kasvoilleen maahan ja purskahti itkemään, ja niin itki siinä ukko, että hytkähtelivät vanhat hartiat.

"Olipa siinä itkemistäkin, kotkaseni! Oli niinkin!

"Vaeltavasi sanoit. Niinpä vaellakin sitten teitäsi, äläkä poikkea syrjään. Astu suoraan! Turhaan kukaties sittenkin kuihdut. Sen pituinen se, kotkaseni."

* * * * *

Makár vaikeni, pisti piipun kukkaroon ja pani nuttunsa kiinni. Alkoi sataa. Tuuli yltyi, meri kohisi kumeasti ja tuimana. Hevoset tulivat sammuvan nuotion ääreen yksitellen. Ne katselivat meitä suurilla, viisailla silmillään ja asettuivat meidän ympärillemme taajana, liikkumattomana piirinä.

-- Hei hevot, hei! -- huudahti heille lempeästi Makár ja taputti kämmenellään mustaa lempihevostansa. Sitten hän kääntyi minuun, sanoen: -- Jo on aika käydä maata. -- Hän pujotti nutun päänsä yli, oikaisihe nurmelle uljaaseen asentoon ja vaikeni.

Minua ei nukuttanut. Minä katselin kautta yön merta kohti, ja tuolla ilmassa leijaili ohitseni ruhtinaallisen kauniina ja mahtavana Raddan haamu. Kädellään hän painoi suortuviansa pikimustia rintansa haavaa vastaan, ja hänen ruskeitten, hienojen sormiensa lävitse tihkui verta, ja pisara pisaralta sitä putoeli maahan tulipunaisina tähtösinä.

Mutta hänen jäljissään leijaili uljas Loiko Zobár. Hänen kasvonsa olivat tuuheitten mustain suortuvain peitossa, ja niitten alla tipahteli tiheitä, kylmiä, suuria kyynelkarpaloita...

Sade yltyi rankaksi, ja meri lauloi synkkää, juhlallista hymniä kauniille, ylpeälle mustalaisparille, Loiko Zobárille ja Raddalle, vanhan Taneli sotilaan tyttärelle.

Mutta yhä he kumpikin kiirivät yön pimeässä hiljalleen ja ääneti, eikä voinutkaan sorea laulaja Loiko Zobár saavuttaa ylpeätä Raddaa...

ARHIPPA VAARI JA LENJKA

Lauttaa odotellessaan he olivat käyneet pitkäkseen rantatöyrän siimekseen. Siinä he kauan aikaa ääneti katselivat Kubanj virran nopeita, sameita aaltoja, jotka loisketta pitivät heidän jalkainsa juuressa. Lenjka poika oli torkahtanut. Arhippa vaari tunsi kalvavaa, ahdistavaa tuskaa rinnassaan eikä saanut unta. Tummanruskeata pohjaa vastaan tuskin erottikaan näitä kahta repaleisia ja kutistunutta olentoa: kaksi viheliäistä kasaa siinä vaan oli, toinen isompi, toinen pienempi. Nuo väsymyksestä ja helteestä riutuneet, päivänpaahtamat ja pölyiset kasvot olivat kerrassaan värisoinnussa ruskeain vaateryysyjen kanssa.

Arhippa vaarin laiha ja kookas vartalo oli asettunut poikkipuolin kapeata hietakaistaletta, joka keltaisena nauhana kulki pitkin rantaa, töyrän ja virran välitse, torkkuva Lenjka, pienikasvuinen, hieveröinen, makasi kiemurassa hänen sivullansa. Tuo ryysyinen poika näytti kiverällä oksalla: se oli katkennut vaaristansa, vanhasta kelopuusta, jonka nyt virran kylmät ja väkevät aallot olivat tuoneet mukanaan ja heittäneet rannan hiekalle.

Kyynäspäähänsä nojaten vaari katseli toiselle rannalle, johon päivä paistoi täydeltä terältä, ja jota niukasti reunaili moniahta harva pajupensas. Muutamassa kohti pisti näkyville lautan tumma laita. Siellä näytti niin alakuloiselta ja autiolta. Harmaa maantie eteni joen rannasta kauas aron sisimpiin; se oli niin säälimättömän suora ja kuiva, tuo tie, ja teki vaarin mielen niin alakuloiseksi.

Hänen tummat, tulehtuneet silmänsä, luomet punaisina ja pöhössä, rävähtelivät levottomasti ja sairaaloisesti, ja ryppyjen uurtamilla kasvoilla asui rasittavan kivun ja tuskan ilme. Tuon tuostakin tuli yskänpuuska, jota hän koetteli pidätellä, suojellen suuta kädellään ja levottomasti vilkaisten pojanpoikaansa. Yskä oli käheätä ja henkeä salpaavaa. Se pani ukon joka kerta kohottautumaan maasta ja pusersi hänen silmistään suuria kyynelkarpaloita.

Ukon yskä ja laineitten hiljainen loiskahtelu rannan hietaa vastaan ne yksin häiritsivät aron äänettömyyttä... Siinä se levittelihe kummallakin puolen jokea, suunnattomana, ruskeana, päivänpaahtamana, ja vasta tuolla etäällä taivaanrannassa, mitä vanhuksen silmä tuskin erottikaan, lainehti rehevänä kultainen vehnävainio, johon häikäisevän kirkas taivaankansi jyrkästi laski. Taivasta vastaan kuvastui kaukana kolme solakkaa poppelipuuta. Vuoroin ne näyttivät pienenevän, vuoroin taas korkeammiksi kohoavan, nousten ja laskien... tahi äkkiä peittyi kaikki aron auteren kimmeltävään hopeaharsoon.

Tämä heitteleivä, heleä ja petollinen harso läheni välistä etäältä melkein virran rannalle saakka, ja silloin näytti se itsekin virralta, joka äkkiä oli lähtenyt juoksemaan taivaasta, yhtä kirkkaana ja tyynenä kuin sekin, lähtenyt tuomaan virvoitusta helteen uuvuttamalle arolle. Mutta pian se katosi jälleen.

Arhippa vaarille, Ison-Venäjän miehelle, oli outoa tämä ilmiö, hän kun ei milloinkaan ollut asunut aroilla, hänet oli nälkä pakottanut lähtemään sinne. -- Hän hieroskeli nyt silmiänsä ja mietiskeli murhemielin, että tämä helle ja aro ne vievät häneltä näön, niinkuin olivat vieneet viimeiset voimat jaloistakin: niillä ei enää jaksa astua kolmeakymmentä virstaa päivässä; tuskin niillä enää puoltakaan sen vertaa kykenee käymään.

Tänään oli hänen tukalampi olla ja mieltä käänsi enemmän kuin koskaan viime aikoina. Hän tunsi kuolevansa pian, ja vaikk'ei hän siitä niin paljoa välittänyt eikä sitä mietiskellyt, se kun oli hänen mielestään välttämätön vero, niin olisi hän sentään tahtonut kuolla kaukana täältä, kotipuolellaan, Orlovan läänissä. Ja sitä paitsi oli hän kovasti huolissaan pojanpojastansa... Minne joutuneekaan Lenjka?...

Tuota hän oli kysellyt itseltänsä monta kertaa päivässä, ja joka kerta hänestä silloin tuntui, kuin kouristaisi häntä ja viluttaisi, ja silloin rupesi aina niin pahasti panemaan ja oli niin tukala olla, että hänen teki mieli heti kohta kääntyä kotia, Venäjälle...

Mutta sitten johtui mieleen Krim, autiot arot, tylyt ja kovat tshabanit, heidän suuret äkäiset koiransa, roistomaiset ja ahneet tatarit... johtui myös mieleen muuan Tamanassa sattunut tapaus, joka oli ollut vähällä saattaa hänet ja Lenjkan tyrmään...

Ja sitten... ylen on matka pitkä Venäjälle... Ei sinne ennätä kumminkaan; matkan varrella jonnekin kuolla käpertyy. Täällä Kubanjilla ovat alttiit almuja antamaan. Kansa on kaikkialla varakasta, vaikka juroa ja pilkallista. He eivät rakasta kerjäläisiä, itse kun ovat rikkaita.

Lenjkalle kukaties keksisi jotain muuta. Mitäpäs sillä väliä: orpohan hän on täällä, niinkuin kotipuolellakin, Venäjällä.

Hän katsahti poikaan kyyneleistä kosteilla silmillään ja silitti varovasti hänen päätänsä karkealla kädellään.

Poika liikahti ja loi suuret siniset silmänsä häneen. Jotain epälapsellisen vakavata ja miettiväistä oli noissa silmissä, jotka näyttivät tavallista suuremmilta hänen laihoissa, rokon-arpisissa kasvoissaan. Nenä oli terävä, ja hienot, verettömät huulet olivat helteestä ja aron ahavasta halkeamissa.

-- Joko tulee? -- kysäisi hän ja, suojellen kädellään silmiänsä, vilkaisi virtaan, joka tuossa niin välinpitämättömästi kimalteli auringon säteissä.

-- Ei tule vielä. Tuolla se vaan seisoo. Mitäpäs se tänne lähtisi? Kun ei kukaan kutsu, niin paikoillaanhan se pysyy, -- vastasi Arhippa verkalleen, yhä edelleen silitellen pojan päätä.

Lenjka keikautti päätään, ties miksi, ja oikaisihe hiekalle. Kumpikin oli kotvan aikaa ääneti.

-- Jos osais uida, niin lähtis uimaan, -- virkkoi Lenjka, tähystellen joelle. Hänen äänensä oli omituisen kumea ja ilmettä vailla.

-- Kovin on vuolas tämä virta. Ei meidän puolella sellaisia ole. Miksikäs se tuolla lailla väreilee? Juoksee, niinkuin pelkäisi myöhästyvänsä.

Nureilla mielin käänsi Lenjka päänsä toisaanne.

-- Mutta tiedätkös mitä? -- sanoi vaari, hetkisen mietittyänsä. -- Päästetäänpäs vyöt auki ja sidotaan ne yhteen. Minä kiinnitän toisen pään jalkaasi, mene sitten uimaan... -- Kylläpäs keksit! Luuletko sinä, ett'ei virta vie sinuakin? Hukutaan vielä kumpikin.

-- Minä meinasin, että noin rannemmalla vain... Mutta kyllä se virta sittenkin vie! Katsos, mitenkä puskeekaan kovasti... Entäs keväällä sitten, kun se alkaa tulvia! Sitten se vasta... Niityillekin se tuhot tekee. Ja niittyjä, näethän, -- ei ääriä näy!

Lenjkan ei tehnyt mieli puhua, eikä hän vaarille vastannutkaan. Hän otti maasta kuivan savikokkareen ja jauhoi sen hyppysissään tomuksi, vakavan ja miettiväisen näköisenä. Vaari katseli häntä ajatuksissaan, silmiään siristellen.

-- Katso tuota! -- puheli Lenjka hiljaa ja yksitoikkoisesti puistellen tomua sormistansa. -- Niinkuin nyt esimerkiksi tämä savikokkare... hyppysissä kun hieraisi sitä, niin tomu vaan pöllähti... niin hieno tomu, että tuskin silmällä erottaa...

-- Niin mitä sitten? -- kysäisi Arhippa, saaden uuden yskänpuuskan, joka taas kiersi kyyneleitä hänen silmiinsä. Hän katseli pojan kuivakiiltoisia silmiä ja laihoja, kulmikkaita kasvoja. -- Mitäs sinä sillä meinaat? -- lisäsi hän, yskittyänsä loppuun.

-- Sitä vaan, sanoi Lenjka, päätään heilauttaen. -- Sitä minä meinaan, että tuommoinen se justiin on!... -- Hän viittasi virtaan päin. -- Ja mitä kaikkea siihen on rakennettukaan!... On sitä jo yhdessäkin kaupungissa käyty sinun kanssasi! On niinkin! Ja sitä ihmisten paljoutta!

Kesken jäi ajatus Lenjka pojalta. Hän vaikeni jälleen ja alkoi katsoa ympärilleen.

Vaari oli ääneti hänkin hetken aikaa. Sitten hän siirtyi aivan lähelle poikaa ja haasteli lempeästi:

-- Voi sua, kilttiä poikaa! Kohdalleen sinä sanoit: tomua on kaikki tyyni, kaupungit ja ihmiset, sinä ja minä, pelkkää tomua vain. Voi sua Lenjka poika, voi!... Annas, että olisit oppinut lukemaan!... Mikä olisi tullutkaan sinusta! Niinhän sinä olet nytkin kuin mikä aikamies ja haasteletkin niin ymmärtäväisesti... Peippostani pientä, tuiretuistani!... Mitenkähän sinun vaan käynee?

Vaari painoi pojan pään syliinsä ja suuteli sitä.

-- Maltahan nyt! -- huudahti poika, irroittaen pellavaisen tukkansa vaarin koukeroisista, vapisevista sormista ja hieman vilkastuen. -- Mitenkä sinä sanoitkaan: tomua kaupungit ja kaikki, niinkö?

-- Niinhän sen kerran sääsi Herra Jumala, poikaseni. Kaikki on maasta, mutta maa ei ole muuta kuin tomua. Ja kaikki kuolee, mitä siinä on. Ni-in! Ja siksi pitää ihmisen tehdä työtä ja olla nöyrä. Pian tässä minustakin aika jättää... -- Niin heilahti äijä omaan itseensä ja lisäsi: -- minnehän sinä sitten joudutkaan ilman minua?

Lenjka oli kuullut tuon kysymyksen jo useampia kertoja, ja kovin oli jo poika kyllästynyt tuohon alituiseen puhelemiseen kuolemasta. Siksipä hän kääntyi ääneti syrjään, nykäisi maasta heinänkorren, pisti sen suuhunsa ja alkoi verkalleen pureksia sitä.

Mutta vaarille tämä oli arka kohta.

-- Miks'etkäs sinä mitään puhu? Mitenkä sinun vainenkaan käy, kun minä olen poissa? -- kysäisi hän hiljaa, kumartuen pojan puoleen ja yskien jälleen.

-- Johan siitä on ollut puhetta... -- vastasi Lenjka hajamielisesti ja nyrpeästi, viiramalta vilaisten vaariinsa.

Senkin tähden olivat nuo keskustelut pojasta vastenmielisiä, että ne useimmiten päättyivät kinastukseen. Vaarin oli tapana puhua hyvin lavealti lähenevästä kuolemastaan. Ensi alussa oli Lenjka kuunnellut häntä tarkasti, kammolla ajatellen pulmallista tilaansa vast'edes, oli itkenytkin, mutta sitten oli tullut reaktsioni: hän ei enää kuunnellut vaarin puheita, vaan vaipui omiin ajatuksiinsa. Vaari, tuon huomattuansa, tavallisesti suuttui ja alkoi puhua, kuinka muka Lenjka on typerä poika, joka ei rakasta vaariansa eikä käsitä, mitä kaikkia tämä puuhillansa tarkoittaa. Ja vihdoin hän jo rupesi moittimaan Lenjkaa siitä, että tämä muka toivoo vaan vaarin kuolevan niin pian kuin mahdollista.

-- On muka ollut puhetta!... -- haasteli taas vaari. -- Tyhmä olet vielä, poika riepu; et ymmärrä omaa elämääsi. Kuinkas vanha sinä olet? Yhdennellätoista vasta. Ja heikko sinä olet ja hieveröinen; eihän sinusta työntekijäksi. Minne sinä menet? Hyvät ihmiset auttavat, niinkö luulet? Jos sinulla olisi rahoja, niin nuo hyvät ihmiset auttaisivat sinua menettämään ne, se on vissi se. Mutta kerjuulla käynti ei ole hauskaa minunkaan, vanhan äijän: kumarra jokaista ja pyydä jokaiselta. Yksi haukkuu, toinen lyökin kolauttaa ja ajaa pois... Luuletko sinä, että mierolaista kukaan ihmisenä pitää? Ei yhden yksikään! Kymmenen ajast'aikaa olen minä jo kerjäläisenä kierrellyt, kyllä minä sen asian tiedän. Leipäpalasen he näet tuhannen ruplan hintaiseksi arvaavat. Ja kun sen kerjäläiselle antaa, niin jo hänelle heti taivaan portit aukenikin. Sitä varten ne enimmäkseen antavat, jotta omatunto olisi rauhassa; sitä varten vaan, eikä säälistä suinkaan. Ottaa ja viskaa sulle palasen, sittenpähän itsekin ilkeää syödä. Kylläinen ihminen on peto. Ei hän konsanaan nälkäistä sääli, sillä hän ei tunne häntä. Vihollisia ne ovat keskenään, kylläinen ihminen ja nälkäinen; iät kaiket he pysyvät toistensa silmätikkuna. Siitäpä syystä he eivät koskaan osaa toisiansa sääliä eikä ymmärtää... Rapaa on kylläiselle kerjäläinen.

Vaari joutui haltijoihinsa suuttumuksesta ja mielipahasta. Hänen huulensa vavahtelivat, vanhat, himmeät silmät ne vilhuivat punastuneissa kehyksissään, ja kasvojen pergamentilla uurtuivat rypyt entistä tiheämmiksi ja räikeämmiksi.

Silloin hän oli Lenjkalle niin vastenmielinen. Jopa pelkäilikin poika jotain.

-- Niin, mitenkä sinä aiot maailmassa menetellä? Sanopas se! Sinä olet hieveröinen lapsi, mutta maailma on peto. Kitaansa se nielaisee sinut kerrassaan. Mutta sitä minä en salli... Minä rakastan sinua, näetkös, lapsi parka! Eikä minulla maailmassa muita olekaan kuin sinä, eikä sinullakaan muita ole kuin minä... Mitenkäs minä sitten kuolisin kupsahtaisin? Mahdotonta on minun kuolla ja sinun jäädä yksiksesi... Kukas sinusta murheen pitää?... Hyvä Isä! Miksi onkaan piikasi poika Sinulta niin hyljätyksi tullut?... En minä jaksa elää, enkä minä kuollakaan saata, sillä lapsi on tuossa... minun on velvollisuus pitää huolta hänestä. Seitsemän vuotta olen häntä vaalinut... käsivarsillani kantanut tutisevilla... Auta, laupias Jumala!

Vaari istahti ja purskahti itkemään, painaen päänsä vapiseviin polviinsa. Käheitä, epätasaisia nyyhkytyksiä nousi kipeästä rinnasta, ja hartiat hytkähtelivät.

Virta kiidätteli kiireesti vesiänsä, loiskien rantaa vasten, ikäänkuin olisi tahtonut kuulumattomiin tukahuttaa vanhuksen nyyhkytykset. Heleästi hymyili pilvetön taivas, valaen alas polttavaa hellettä, ja hymyillessään se tyynesti kuunteli sameain laineitten pauhaavaa kohinaa.

-- No älähän itke, vaari! -- virkkoi äkkiä Lenjka yrmeällä äänellä, käänsi sitten kasvonsa ukon puoleen ja lisäsi, silmät rypyssä ja juron näköisenä: -- onhan siitä jo kyllin ollut puhetta. En minä hukkaan joudu. Menen tästä vaikka passaripojaksi ravintolaan...

-- Pieksävät sinut siellä raajarikoksi... -- sanoi vaari itkusilmin.

-- Tokkopa! Mutta entäs, kun eivät pieksäkään, huudahti poika, jonkinlaisella uhmalla, -- entäs sitten? Sittenpä siitä pääseekin selville vesille. Ei minua niinkään joka mies pieksä.

Mutta äkkiä, miten ollakaan, menetti poika rohkeutensa. Hän oli hetken aikaa ääneti ja virkkoi sitten hiljalleen, poika riepu:

-- Tahikka menen luostariin...

-- Jospa vainenkin luostariin! -- huokasi vaari, vilkastuen, mutta uusi yskänpuuska pani hänet pian jälleen väänteleimään.

Heidän päänsä päältä kuului rattaiden ratinaa ja kajahti huuto.

-- Lautta hoi!... Lautta ho-hoi! -- tärisytti ilmaa joku mahtavan äänekäs kulkku.

Vaari ja Lenjka säpsähtivät ja kavahtivat seisaalleen, siepaten reppunsa ja sauvansa.

Ratisten ja vingahdellen ajoivat rannan hiekalle kaksipyöräiset rattaat. Niissä seisoi kasakka, lakki toisella korvalla, kaula kenossa. Hän oli juuri uudelleen kiljaisemassa ja veti parhaillansa, suu ammollaan, ilmaa keuhkoihinsa. Siitä hänen leveä, pullistunut rintansa näytti entistä pulleammalta. Tuuhea, musta parta verhosi kasvoja, alkaen silmäin alta, jotka olivat selko seljällään ja ponnistuksesta vertyneet, ja parran silkkisessä kehyksessä välkähtelivät miehen valkoiset hampaat. Paidan ja harteille huolimattomasti heitetyn takin alta näkyi karvainen, ahavoitunut rinta. Koko hänen tukeva ja kookas olentonsa, niinkuin kömpelön suuri, lihava papurikkokin sekä suuret, paksuanturaiset rattaanpyörät, -- kaikki osoitti itsetietoista kylläisyyttä, voimaa, terveyttä.

-- Hoi, ho-hoi!

Vaari ja Lenjka kaappasivat lakit päästään ja kumarsivat syvään.

-- Päivää! -- mörähti vastatullut tylysti. Katsahdettuansa vastaiselle rannalle, jossa mustalaitainen lautta verkalleen ja kömpelösti läksi liikkumaan ulos pensaikosta, alkoi mies tarkasti tähystellä kerjäläisiä.

-- Venäjänkö maasta?

-- Sieltä juuri, ystäväiseni, -- vastasi Arhippa, kumartaen.

-- Nälkäkö on siellä, vai?

Kasakka hyppäsi maahan ja rupesi jotain korjailemaan valjaissa.

-- Torakatkin nälkään kuolevat!

-- Hei! Vai torakatkin? Ei maar teiltä sitten murenat maahan jouda! Kylläpäs syötte tarkkaan. Ei nälkä tule, jos kelpo lailla työtä tekee.

-- Maassa on vika, terttuseni, maassa. Vastaan panee, ei anna. Tyhjäksi mehusta on maa meillä imetty.

-- Tyhjäksikö? -- virkkoi kasakka, päätään heilauttaen. -- Maa antaa aina; sitä varten se on ihmisille suotukin. Älä maata syytä, syytä maan muokkaajaa. Raatajat on teillä huonot. Niin juuri. Hyvän raatajan kourissa kivikin tottelee ja leivän antaa. Oletkos käynyt Mustan meren maissa? Siellä, äijä parka, kivikotkin kynnetään.

Lautta saapui. Kaksi rotevaa, punanaamaista lautturi-kasakkaa seisoi siinä, välinpitämättömästi ponnistaen paksuilla jaloillaan lautan kanteen. Lautta tärähti rantaa vastaan. Miehet horjahtivat ja päästivät köyden käsistään, katsahtivat toisiinsa ja alkoivat löyhytellä.

-- Kuumako on? -- irvisti matkamies, taluttaen hevostansa lautalle ja kädellään kajoten lakkinsa laitaan.

-- Huh-huh! -- äänsi toinen lautturi, pisti kädet syvälle roimahousujensa taskuihin ja astui rattaiden ääreen. Hän vilkaisi niihin ja veti kovasti ilmaa nenäänsä, niinkuin mitä vainuten.

Toinen istahti kannelle ja alkoi ähkien vetää saapasta jalastaan.

Vaari ja Lenjka astuivat lautalle ja lyyhistyivät laitaa vasten, katsellen kasakoita.

-- No, lähtäänpäs nyt! -- komensi rattaiden isäntä.

-- Etkös tuonut mitään juotavaa tullessasi? -- kysäisi rattaita nuuskinut.

Toinen oli saanut saappaan jalastaan. Ties mistä syystä hän nyt, silmäänsä sirristäen, katseli varren sisään.

-- En. Kuinka niin? Vähenikö virrasta vesi, vai!

-- Vesi!... Enhän minä vettä...

-- Viinaako? En tuonut viinaa.

-- Mitenkäs sinä ilman viinaa? -- kysäisi toinen, miettiväisenä tuijottaen lautan kanteen.

-- Lähtään pois nyt vaan!

Kasakka vetämään saapasta jalkaan. Toinen sylkäisi kouriinsa ja tarttui köyteen. Matkamies rupesi auttamaan häntä, jotta hytkähtäisi lautta ja lähtisi liikkeelle.