Part 9

-- Ja äitini sitte! -- puhui hän ojentaen käsiään Ilowaiskajaa kohti rukoilevin kasvoin. -- Olen myrkyttänyt hänen elämänsä, tahrinut hänen käsityksensä mukaan Liharewin suvun maineen ja tuottanut hänelle niin paljon kipua ja tehnyt pahaa, että vain pahin vihollinen voi tehdä niin ja mikä on ollut seuraus? Veljet antavat hänelle muutamia ropoja hartaustoimituksia varten, vaan äiti kieltäytyy tyydyttämästä uskonnollisia tunteitaan, säästää nuo rovot ja lähettää salaa tuhlaajapojalleen Grigorille! Yksistään tämä pikku seikka kasvattaa ja jalostaa henkeä paljoa voimakkaammin kuin mitkään teoriat ja 35,000 lajia. Voisin kertoa teille tuhansia esimerkkiä. Otetaan vaikka teidät! Ulkona on yö ja myrsky, vaan te matkustatte isänne ja veljenne luo lämmittääksenne heitä suurena juhlana hellyydellänne, vaikka he eivät mahda teitä muistellakaan, ovat unohtaneet teidät. Mutta rakastukaahan vain kovasti johonkuhun ihmiseen, niin saattepa nähdä, että menette hänen jälestään vaikka pohjoisnavalle. Vai mitä?

-- Niin, jos... kerran rakastan.

-- Siinäpä se! -- riemahti Liharew. -- Jumaliste, miten olen iloinen, että tutustuin teihin! Kohtaloni on niin hyvä, että se aina antaa minun tavata mainioita ihmisiä. Ei päivää, ettei semmoista tuttavuutta, että vaikka henkensä antaisi sen edestä. Tässä maailmassa on paljoa enemmän hyviä ihmisiä kuin pahoja. Teidän kanssanne olemme tässä avomielisesti ja syviä säikeitä myöten pakisseet, aivan kuin oltaisi satavuotisia tuttavuksia. Toisinaan sattuu niin, että kymmenen vuotta saa murjottaa ja olla ääneti, salata kaikki vaimoltaan ja ystäviltään, vaan kun toisinaan tapaa rautatievaunussa koulupojan, niin avaa hänelle koko sydämensä. Teitä on minulla kunnia nähdä ensi kertaa, vaan olen tehnyt teille niin syvän katumuksen, etten koskaan ole semmoista tehnyt. Ja miksi?

Käsiään hieroskellen ja hymyillen Liharew käveli hieman aikaa huoneessa ja alkoi sitte taas puhua naisista. Tällä välin oli alettu soittaa aamukirkkoon.

-- Hyvä Jumala! -- itki Sasha. -- Rupattelee eikä anna nukkua!

-- Tosiaankin, -- häpsähti Liharew, -- anna anteeksi, kultaseni. Nuku, nuku... Paitsi häntä on minulla vielä kaksi poikaa, -- kuiskasi hän. -- Ne ovat setänsä luona, vaan tämä ei tule hetkeäkään toimeen isättä. Kituu, nurkuu ja niin on minuun takertunut kuin kärpänen hunajaan. Olen tässä, neitiseni, rupatellut tosiaankin liian kauan. Ei haittaisi, jos tekin levähtäisitte. Sallitteko, niin laitan teille vuoteen?

Lupaa odottamatta hän otti märän turkin, puistaisi sitä ja levitti penkille nurin, kokoili hujanhajan heitetyt huivit ja saalit, pani päänaluseksi torvelle käärityn palton ja kaiken tämän hän teki ääneti, kasvoilla orjamaisen harras innostus, aivan kuin ei olisi ollenkaan hamuillut naisen vaateriepuja, vaan kokoillut pyhän astian pirstaleita. Koko hänen vartalossaan kuvastui syyllisyyttä ja hätääntynyttä arkuutta, aivan kuin hän olisi häpeillyt hennon olennon läsnäollessa vartensa väkevyyttä ja kookkuutta.

Kun Ilowaiskaja oli asettunut levolle sammutti Liharew kynttelin ja istuutui jakkaralle uunin viereen.

-- Niin, niin, neitiseni, -- kuiskaili hän polttaen paksua paperossia ja puhaltaen savun uuniin. -- Luonto on istuttanut venäläiseen uskon suuren kyvyn, tutkiskelevan järjen ja ajattelemisen lahjan, mutta kaikki tämä murskautuu pirstoiksi huolettomuuden, laiskuuden ja haaveilevan kevytmielisyyden kalliota vasten. Niin, niin...

Ilowaiskaja katseli kummissaan pimeään eikä nähnyt muuta kuin punaisen pilkun pyhimyskuvalla ja kekäleiden leimujen heijastuksen Liharewin kasvoilla. Pimeä, kellojen soitto, myrskyn ulvonta, ontuva poika, valitteleva Sasha, onneton Liharew ja hänen tarinansa -- kaikki tämä sekottui ja sakoi yhdeksi valtavaksi vaikutukseksi ja avara maailma tuntui hänestä arvoitukselta, se humisi ihmeiden paljoutta ja lumoavien voimien huumaa. Kaikki äsken kuultu kaikui yhä vielä hänen korvissaan ja inehmon elämä kuvastui hänelle ihanana, runollisena taruna, jolla ei loppua ollut.

Ja valtava vaikutus kasvoi kasvamistaan, kietoi hulpeisiinsa tietoisuuden ja muuttui makeaksi uneksi. Ilowaiskaja nukkui, mutta näki pyhimyskuvalampun ja paksun nenän, jolla kekäleiden kerkeä valo punaisena hyppi.

Hän kuuli itkua.

-- Rakas isä, -- rukoili lapsen ääni, -- mennään takasin sedän luo. Siellä on joulupuu! Siellä on Stepa ja Kolja!

-- Kultaseni, minkä minä mahdan? -- vakuutteli miehen hiljainen basso. -- Ymmärrä minua, ymmärrä!

Ja lapsen itkuun yhtyi miehen itku. Tämä inhimillisen surun haikea valitus soi hänen korvissaan niin suloisena, inhimillisenä säveleenä, että hänkin herposi sen nauttimisesta ja herahti itkuun. Sitte hän kuuli, miten kookas musta varjo hiipi hänen luokseen, nosti lattialle pudonneen saalin ja kääri sen hänen jaloilleen.

Ilowaiskaja heräsi kummalliseen kiljuntaan. Hän hypähti ylös ja katseli ihmetellen ympärilleen. Ikkunaan, josta toinen puoli oli lumen peitossa, kurkisti sarastuksen haaleva sini. Huoneessa oli harmaa hämärikkö, josta selvään erotti uunin, nukkuvan tytön ja Nassr-Eddinin. Uuni ja kyntteli olivat sammuneet. Avoimesta ovesta näkyi suuri ravintolahuone tiskineen ja pöytineen. Eräs mies, jolla oli tylsät mustalaiskasvot, seisoi ällistynein silmin keskellä huonetta lumesta sulaneessa vesilätäkössä ja piteli seivästä, jonka nenässä oli suuri, punainen tähti. Hänen ympärillään oli joukko pieniä poikia, jotka seisoivat yltäalta lumessa ja liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Tähden valo, joka heijasti punaisen paperin läpi, punersi heidän märkiä kasvojaan. Poikajoukko kirkui kuka miten taisi ja kirkunasta ymmärsi Ilowaiskaja vain yhden kupletin:

Hei sinä pikkunen poikanen, Otappas veitsesi hienoinen, Surmataan juutalainen, Se ilkeä muukalainen...

Tiskin luona seisoi Liharew, katsoi ihastuksissaan laulajiin ja löi jalallaan tahtia. Huomattuaan Ilowaiskajan hän hymyili kasvojensa täydeltä ja meni hänen luokseen. Ilowaiskaja hymyili myöskin.

-- Hauskaa joulua! -- sanoi Liharew. -- Näin, että nukuitte hyvin.

Ilowaiskaja katsoi häneen ääneti ja hymyili yhä.

Yöllisen keskustelun jälkeen ei Liharew enää näyttänytkään hänestä kookkaalta eikä leveäharteiselta, vaan pieneltä, samaan tapaan, kuten meistä tuntuu pieneltä jättiläislaiva, jonka on sanottu kulkeneen valtameren poikki.

-- No, nyt minun täytyy lähteä, -- sanoi hän. -- Pitää pukeutua. Sanokaa, mihin te nyt olette menossa?

-- Minäkö? Klinushkan asemalle sieltä Sergijewoon ja Sergijewosta 40 virstaa hevosella erään tolvanan, kenraali Shashkowskin kivihiilikaivoksille. Veljeni ovat hankkineet siellä minulle työnjohtajan paikan. Rupean kivihiilen kaivajaksi.

-- Minä tunnen ne kaivokset. Shashkowski on minun setäni. Mutta... miksi te sinne menette? -- kysyi Ilowaiskaja ihmetellen Liharewiin katsoen.

-- Työnjohtajaksi, kaivostöitä johtamaan.

-- Käsittämätöntä! -- sanoi Ilowaiskaja. -- Te menette kivihiilikaivoksille. Mutta siellä on autioita aroja, puute ihmisistä ja semmoinen ikävä, ettette viihdy päivääkään. Hiili on mitä kurjinta, sitä ei osta kukaan ja setäni on petkuttaja, itsevaltias tyranni. Ette saa palkkaannekaan!

-- Sama se, virkkoi Liharew välinpitämättömästi, -- hyvä, kun pääsee edes kaivoksille.

Ilowaiskaja kohautti olkapäitään ja alkoi kävellä kiihkeästi edestakaisin.

-- Käsittämätöntä, käsittämätöntä! -- puheli hän vilkutellen sormiaan kasvojensa edessä. -- Mahdotonta ja... ja järjetöntä! Ajatelkaahan, että se on... se on pahempi maanpakoa, se on elävänä hautaamista. Ah, hyvä Jumala, -- sanoi hän tulisesti ja astui Liharewin eteen. Hänen ylähuulensa värisi ja terävät kasvonsa kalpenivat. -- Ajatelkaa tosiaankin autiota aroa ja yksinäisyyttä. Siellä ei ole, kenen kanssa sanan vaihtaisi ja teitä... viehättävät naiset. Hiilikaivos ja naiset!

Ilowaiskaja häpesi samassa tulisuuttaan, kääntyi selin Liharewiin ja meni ikkunan ääreen.

-- Ei, ei te ette saa mennä sinne! -- sanoi hän ikkunaruutua sormellaan nopeasti viiltäen.

Hän tunsi ei ainoastaan sydämessään, vaan selässäänkin, että hänen takanaan seisoo äärettömän onneton, mennyt, hylätty mies, vaan tämä, aivan kuin tunnustamatta onnettomuuttaan ja aivan kuin yöllä ei olisi itkenytkään hän, katseli häneen pehmeästi hymyillen. Itkisi edes vielä nytkin! Ilowaiskaja asteli mielenliikutuksen vallassa muutaman kerran huoneen yli, sitte pysähtyi nurkkaan ja mietti. Liharew puhui jotain, mutta hän ei kuunnellut häntä. Käännyttyään selin Liharewiin hän otti kukkarostaan 25 ruplan setelin, käänteli sitä kauan sormissaan, vaan vilkaistuaan Liharewiin punastui ja pisti setelin taskuunsa.

Oven takaa kuului kyytimiehen ääni. Ilowaiskaja rupesi pukeutumaan ääneti, tuikein, ajattelevin kasvoin. Liharew auttoi häntä iloisesti rupatellen, mutta joka sana laskeutui raskaana taakkana Ilowaiskajan sydämelle. Ei ole ilo kuulla, kun onneton tai kuoleva koettaa kujeilla.

Kun elävän ihmisen muuttaminen muodottomaksi nyytiksi oli päättynyt, loi Ilowaiskaja viimeisen silmäyksen "vierashuoneeseen", seisoi tuokioisen ääneti ja läksi ääneti ulos. Liharew meni saattamaan.

Vaan ulkona talven vimma yhä riehui, Herra ties miksi ja mitä varten. Kokonaisia lumipilviä tupruili ilmassa aivan kuin niillä ei olisi ollut sijaa, mihin asettua. Hevoset, reki, puut ja pylvääseen köytetty härkä -- kaikki oli valkeaa ja näytti pehmeältä, villavalta.

-- Suokoon Jumala teille... -- sopersi Liharew auttaen Ilowaiskajaa rekeen. -- Älkää pitäkö vihaa...

Ilowaiskaja oli vaiti. Kun reki läksi liikkeelle ja kiersi erästä suurta nietosta, kääntyi hän katsomaan Liharewiin aivan kuin olisi halunnut jotain sanoa. Liharew juoksi hänen jälestään, mutta Ilowaiskaja ei virkkanut sanaakaan, katsahti vain häneen silmäripsiensä alta, joihin oli tarttunut lumihiuteita...

Osasiko Ziharewin herkkä sielu tosiaankin lukea tuon katseen merkityksen tai ehkä mielikuvitus petti hänet, mutta hänestä alkoi äkkiä tuntua, että kun olisi vielä vetäissyt parikolme voimakasta piirtoa, niin olisi tuo tyttö lähtenyt hänen kanssaan kyselemättä, aikailematta. Kauan hän seisoi siinä kuin kivettyneenä ja katsoi jälkeen, jonka jalakset olivat uurtaneet. Ahneesti takertui lumihiuteita hänen tukkaansa, partaansa ja hartioihinsa... Peittyi kohta jalasten jälki ja hän itse alkoi näyttää lumihaarniskassaan valkealta kiveltä, mutta silmät yhä vain etsivät jotain lumipilvien ryöpystä.