Part 4

-- Etienne! -- voihkii rouva. -- Kuulkaa, tulkaa tänne! Tiedättekö, miten keinotekoinen hengitys saadaan aikaan? Pitää käännellä kupeelta toiselle ja painaa rintaa ja vatsaa. Eikö niillä olisi siellä konjakkia saapuvilla, jos ei, niin kelpaa viinakin.

-- Pyöritelkää kupeelta toiselle! -- komentaa Etienne. -- Painelkaa vatsaa, mutta keveästi! Noutakaa viinaa!

Kirjuri, joka tulisen touhunsa sammuttua tuntee itsensä noloksi, käy myöskin hieromaan.

-- Tästä ei tule ei niin mitään, -- huokailee hän. -- Nahka ketetään mieheltä eikä mitään muuta. Toista olisi, kun saisi vielä heiluttaa.

-- Etienne! -- voihkaa rouva. -- Tulkaa tänne! Antakaa hänen haistella höyhenen käryä ja kutkutelkaa... Käskekää kutkuttelemaan joutuin taivaan nimessä!

Kuluu kymmenisen minuttia. Rouva katselee väkijoukkoon ja näkee sen keskeltä kovaa liikettä. Sieltä kuuluu touhuavien miesten puhketta ja Etiennen ja kirjurin komennuksia. Haisee poltetun höyhenen käry ja väkiviina. Kuluu vielä kymmenisen minuuttia, mutta työ vain jatkuu. Viimein väkijoukko alkaa haihtua ja sieltä astuu esiin hiestä punottava Etienne, jonka jälestä astuu Anisim.

-- Olisi pitänyt hieroa alun pitäen, sanoo Etienne. -- Minkä sille nyt enää mahtaa!

-- Ei kerrassaan mitään, Stepan Iwanitsh, -- huoahtaa Anisim. -- Myöhään alettiin.

-- Miten on? -- kysyy rouva. -- Elääkö?

-- Ei, kuoli, rauha hänen tomulleen! -- huokasee Anisim silmiään ristien.

-- Silloin kun se vedestä vedettiin, se vielä liikahteli ja silmiään aukoi, mutta nyt sen jäykisti lopulleen.

-- Oi, kuinka on sääli!

-- Se oli hänelle sallittu, ettei saanut maalla kuolla, vaan veteen piti henkensä heittää. Juomarahaa olisi teidän armoltanne tuleva!

Etienne hypähtää kärryille ja ajaja, vilkaistuaan väkijoukkoon, joka hajaantuu ruumiin ympäriltä, sivaltaa hevosia. Kärryt vierivät pois.

HERMOSTUNUT.

Arkkitehti Dmitri Osipowitsh Waksin palasi kaupungista huvilaansa mielessä tuore vaikutus äskeisestä spiritistisestä istunnosta. Riisuuduttuaan ja yksinäiseen vuoteeseen käytyään (rouva Waksin oli kylässä), rupesi Waksin tahtomattaan mietiskelemään sitä, mitä hän oli vast'ikään kuullut ja nähnyt. Istuntoa ei oikeastaan oltu pidettykään, mutta koko ilta oli kulunut kaameissa keskusteluissa. Eräs neiti oli hyötähyväsiään alkanut puhella ajatusten arvaamisesta. Tästä keskusteluaiheesta oli huomaamatta soluttu henkiin, hengistä näkyihin, näyistä elävältä haudattuihin... Eräs herrasmies oli lukenut pöyristyttävän kertomuksen ruumiista, joka oli pyörähtänyt arkussaan. Itse Waksin oli pyytänyt teevadin ja näyttänyt neidille, miten pitää puhutella henkiä. Muun muassa oli hän kutsunut esiin setänsä Klawdi Mironowitshin ja kysynyt tältä ajatuksissaan: "eikö minun olisi aika siirtää talo vaimon nimelle?" -- johon setä oli vastannut: "oikeaan aikaan on kaikki hyvin".

"Paljon salaperäistä ja... kauheaa on luonnossa" -- mietti Waksin sukeltaessaan peitteen alle. -- "Eivätkä ne kuolleet ole kammottavia, vaan itse tietämättömyys"...

Kello löi yksi. Waksin kääntyi toiselle kupeelleen ja vilkasi peitteen pieluksen alta jumalankuva-lampun siniseen valoon. Tuli lekkui raukeasti ja hädintuskin valasi pyhimyskuva-kaapin ja setä Klaudi Mironowitshin muotokuvan, joka riippui vastapäätä sänkyä.

"Mitähän jos hämärästä yhtäkkiä ilmestyisi sedän haamu?" -- välähti Waksinin päähän.

-- "Ei, se on mahdotonta!"

Näyt ovat ennakkoluuloa, kehittymättömän järjen hedelmä, mutta siitä huolimatta painautui Waksin peitteen alle umpikorviin ja sulki tiukasti silmänsä. Hänen mieleensä muistui nyt arkussaan käännähtänyt ruumis, ja kuvastui hänen anoppivainajansa, erään hirttäytyneen toverin ja muutaman hukkuneen tytön kuvat... Waksin alkoi hätistellä ajatuksistaan näitä synkkiä kuvia, mutta kuta innokkaammin hän hätisteli, sitä selvemmiksi kirkastuivat kuvat. Hänen tuli kaamea olla.

"Lempo vieköön... Pelottaa kuin pientä lasta. Tyhmyyttä!"

Tik-tak-tik-tak naksutteli kello seinän takana. Kyläkirkosta kuului vahdin kellon lyöntiä. Kello soi verkkaan, valittavasti ja sydäntäsärkevästi. Waksinin niskaa ja selkäpiitä raapi kylmät väreet. Hänestä tuntui, että hänen päänsä päällä joku huokuu raskaasti, aivan kuin setä olisi laskeutunut puitteista ja kumartunut veljenpojan päänpohjiin... Waksinin tuli sietämättömän kaamea olla. Hän kiristeli kauhusta hampaitaan ja pidätti hengitystään. Vaan viimein, kun muuan kovakuoriainen tulla hurahti ikkunasta sisään ja alkoi härhättää vuoteen ympärillä, ei hän enää jaksanut kestää, vaan tempasi vimmatusti kellon soittimesta.

-- Dmitri Osipowits, _was wollen sie?_ -- kuului hetken perästä oven takaa kotiopettajattaren ääni.

-- Aa, tekö se olettekin, Rosalia Karlowna? -- virkkoi Waksin ilostuneena. -- Miksi te nyt suotta vaivaamaan itseänne, olisihan Gawrilakin...

-- Gawrilan te laskitte kaupungille ja Glafira läksi illalla jonnekin... Ei ole ketään kotona... _Was wollen sie doch?_

-- Minä tuota ajattelin vain sanoa... Tuota... Olkaa hyvä ja astukaa vain sisään! Täällähän on pimeä...

Makuuhuoneeseen astui täyteläinen, punaposkinen Rosalia Karlowna ja jäi odottavaan asentoon.

-- Painakaa puuta... Asia on nähkääs sitä laatua... -- "Mitä kummaa häneltä kysyisi?" -- ajatteli Waksin vilkaisten sedän muotokuvaan ja tuntien, että hänen mielensä tyyntymistään tyyntyi. -- Oikeastaan minua halutti kysyä teiltä seuraavaa... Kun palvelija lähtee huomenna kaupungille, niin muistakaa hänelle sanoa... että... tuota... tuota... toisi paperossihylssyjä. Käykäähän istumaan.

-- Hylssyjä? Hyvä on. _Was wollen sie noch?_

-- _Ich will_... En minä mitään _will_. Käykää nyt istumaan. Minä vielä tässä vähän ajattelen.

-- Nuoren naisen ei sovi olla miehen huoneessa. Huomaan, että te, Dmitri Osipitsh, olette vekkuli, ilveilijä... Kyllä minä ymmärrän. Ei hylssyjen tähden ketään... Kyllä minä ymmärrän...

Rosalia käännähti ja läksi pois. Waksin, joka oli hieman rauhoittunut keskustelusta hänen kanssaan, veti arkuuttaan häveten peitteen korvilleen ja sulki silmänsä. Kymmenen minuutin ajan hän tuli toimeen jotakuinkin siedettävästä, mutta sitte tuli hänen päähänsä sama mylläkkä. Hän sylkäsi, kopeloi tulitikkuja ja silmiään aukasematta sytytti kynttelin. Mutta valokaan ei auttanut. Waksinin säikähtynyt mielikuvitus oli näkevinään, että joku kurkisteli nurkasta ja sedän silmät liikkuivat.

-- Täytyy soittaa uudelleen, lempo vieköön, päätti hän. -- Sanon hänelle, että olen sairas ja pyydän jotain lääkettä.

Waksin soitti. Vastausta ei kuulunut. Hän soitti vielä kerran ja aivan kuin vastaukseksi hänen soittoonsa kuului kirkkotapulista kellonääni. Kauhu valtasi hänet ja jääkylmänä juoksi hän pää kolmantena jalkana ulos makuuhuoneesta ja silmiään ristien ja arkuuttaan soimaten lensi paljain jaloin ja aluspukimissa kotiopettajattaren huoneen ovelle.

-- Rosalia Karlowna! -- alkoi hän vapisevin äänin ja oveen koputtaen. -- Rosalia Karlowna! Nukutteko te? Minä... tuota... olen sairas. Olisiko teillä lääkettä?...

Vastausta ei kuulunut. Syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä.

-- Olkaa niin hyvä... ymmärrättekö? Mitä se semmoinen pikkumaisuus toimittaa. Teidän ijässänne...

-- Minä sanon teidän rouvallenne... Ei anna rauhaa kunnialliselle tytölle. Kun minä asuin parooni Anzigin luona ja parooni aikoi tulla hakemaan tikkuja minun huoneestani, minä ymmärsin, ymmärsin, mitä tikkuja ja sanoin paroonittarelle...

-- Senkö lempoa minulla on tekemistä teidän kunniallisuutenne kanssa! Minä olen sairas ja pyydän lääkettä. Ymmärrättekö, olen sairas?

-- Teidän rouvanne on hyvä ja jalo nainen ja teidän pitää häntä rakastaa! En tahdo tulla hänen vihollisekseen.

-- Te olette pässinpää, ymmärrättekö, pässinpää!

Waksin nojautui pihtipieltä vasten, pani kätensä ristiin rinnoilleen ja rupesi odottamaan, että kauhu hänestä haihtuisi. Hänellä ei ollut voimaa mennä huoneeseen, jossa tuikki lamppu ja setäukko katseli seinältä ja kotiopettajattaren ovenpielessä seisominen pelkissä alusvaatteissa oli kaikin puolin sopimatonta. Mitä tehdä? Kello löi kaksi, vaan kauhuntunne ei ollut kadonnut eikä edes vähentynytkään. Käytävässä oli pimeä ja joka nurkasta kurkisteli jotain. Waksin kääntyi kasvoin pihtipieleen, mutta samassa hänestä tuntui, että joku hiljaa kiskasi häntä takaa paidasta ja koski olkapäästä...

-- Saakeli soikoon! Rosalia Karlowna!

Vastausta ei kuulunut. Waksin aukasi epäröiden oven ja tirkisti huoneeseen. Siveä saksatar nukkui rauhallisesti. Pieni yölamppu valaisi hänen täyteläisen, terveyttä uhkuvan ruumiinsa ääriviivoja. Waksin astui huoneeseen ja istui juurikorille, joka oli ovipielessä. Nukkuvan, mutta elävän olennon läsnäollessa hänen oli paljoa helpompi olla.

"Maatkoon, nappulasaksa", -- ajatteli hän. -- "Istunpahan tässä, kunnes päivä alkaa valeta ja lähden sitte pois. Nyt valkeneekin aamu aikaseen"...

Aamun valkenemista odotellessaan painautui Waksin korille, pani kätensä päänsä alle ja vaipui mietteisiin...

"Kyllä ovat ne hermot ihmisessä aika laitos. Vaikka on sivistynyt ja ajatteleva, mutta kuitenkin... Hävettää ihan".

Kuunnellessaan Rosalia Karlowan hiljaista, tasaista hengitystä Waksin rauhottui kohta täydellisesti.

Kuuden aikaan aamulla saapui Waksinin rouva kylästä, ja kun hän ei tavannut miestään makuukamarista, meni hän opettajattarelta pyytämään pientä rahaa maksaakseen ajurin. Saksattaren huoneeseen astuttuaan häntä kohtasi näytelmä: sängyssä nukkui kuumuuden tähden aivan kelteisillään Rosalia Karlowna ja sylen päässä hänestä juurikorilla kuorsasi hänen miehensä käppyrässä vanhurskaan unta avojaloin ja pelkissä alusvaatteissaan. Mitä rouva sitte sanoi ja miltä näytti miehen naama, kun hän heräsi, sen jätän muiden kuviteltavaksi. Minä lasken voimattomana aseeni.

KÄRÄJIIN MENOSSA.

-- Tuo on pahan merkki, -- sanoi kyytimies minulle, osottaen piiskanvarrella jänikseen, joka puikki tien poikki editsemme.

Tiesin ilman jänistäkin, että tulevaisuuteni oli mennyttä kalua. Olin matkalla S:n piirioikeuteen, jossa minun tuli istua syytettyjen penkillä kaksinnaimisesta.

Sää oli vallan kauhea. Päästyäni viimein yönsuussa majataloon olin sen näköinen, kuin olisi minua pyöritelty lumessa, huudeltu avannossa ja sitte piesty puolikuolleeksi. Minut otti vastaan siniraitaisiin alushousuihin puettu majatalon hoitaja. Hän oli kaljupäinen, unenpöpperössä, mutta viikset olivat harvinaisen tuuheat ja ne näyttivät kasvaneen suoraan sieramista siten estäen pääsemästä niihin mitään hajua, jota täällä tuntui olevan yllinkyllin. Avattuaan minulle erään huoneen oven osotti hän mitään virkkamatta kyynäspäällään sijaa, jossa saisin levätä. Vastaan tulvi väkevä happamen, kirjelakan ja tapettujen luteiden haju. Läkkipeltinen lamppu, joka paloi pöydällä ja loi valoa huoneen paljaille seinähirsille, savusi kuin tervaspäre.

-- Ompa täällä katkua, herraseni! -- sanoin astuessani huoneeseen.

Hoitaja veti ilmaa sisäänsä ja pudisti epäillen päätään.

-- Tavallinen haju, -- virkkoi hän.

-- Pakkasesta tullen tuntunee vain oudolta. Kyytimiehet nukkuvat hevosiensa luona ja herrasväki ei haise...

Laitoin hoitajan pois ja aloin tarkastaa asuntoani. Sohva, jolla minun tuli unta ottaa, oli leveä kuin kahden maattava sänky, päällystetty vahakankaalla ja kylmä kuin jääkilikka. Paitsi sohvaa oli huoneessa vielä suuri rautauuni, mainittu pöytä lamppuineen, pari huovikkaita, matkalaukku ja kehysaidake yhdessä nurkassa. Sen takana nukkui joku. Laitoin vuoteeni ja aloin riisuutua. Nenäni tottui vähitellen hajuun. Riisuttuani nutun, housut ja kengät, aloin hyppiä ja teiskua uunin ympäri, viskelin koipiani, heiluttelin käsiäni... Temput lämmittivät minua perinpohjin... Nyt oli vain vetäydyttävä sohvalle pitkälleen ja nukuttava, mutta tässäpä tuli väliin pieni juttu. Katseeni sattumalta kohdistui kehysaidakkeeseen ja... voitteko arvata kauhuani! Sen takaa kurkisti minuun sievä naisen pää. Sillä oli mustat silmät, hiukset hajallaan ja poskilla veitikkamaiset hymykuopat. Hän siis nauroi! Hämmästyin hirveästi. Huomattuaan, että olin hänet nähnyt, pää myöskin hämmästyi ja samassa katosi. Hiljaa ja häpeissäni kuin piesty koira hiivin sohvalle ja vedin turkin korvilleni.

-- Lempo olkoon! -- ajattelin. -- Hän siis näki minun tanssini! Hyi...

Miellyttävien kasvojen piirteet muistuivat mieleeni ja tahtomattani vaivuin haaveiluun... Kuvia toinen toistaan kauniimpia ja houkuttelevampia tungeskeli mielikuvituksessani ja aivan kuin rangaistukseksi syntisistä ajatuksistani tunsin äkkiä oikealla poskellani kovaa kipua. Tartuin poskeeni, mutta en saanut mitään käsiini. Samassa tunsin rutistuneen luteen hajua.

-- Kyllä tämä on oikea lemmon pesä! -- kuulin samassa naisäänen sanovan. -- Kirotut luteet syövät ihan hengiltä!

Hm... Muistui mieleeni hyvä tapani pitää aina mukanani persialaista pulveria. Tuota pikaa kaivoin kapsäkistäni pulverilaatikon. Sitä oli vain annettava tuolle sievälle päälle ja -- tuttavuus olisi valmis... Mutta miten tarjoisin?

-- Tämä on kauheata!

-- Kuulkaa, -- sanoin niin makealla äänellä kuin voin, -- mikäli käsitin viimeisen huudahtuksenne, teitä purevat luteet. Minulla on persialaista pulveria. Jos suvaitsette, niin...

-- Oo, mainiota!

-- Siinä tapauksessa viskaan turkin päälleni ja tulen tuomaan...

-- Ei, ei... Antakaa kehyksen yli, tänne ei saa tulla!

-- Tiedänhän sen itsekin, että kehyksen yli... Älkää pelätkö, en minä mikään rosvo ole.

-- Kuka sen tietää kuleksivan...

-- Hm... no vaikka kehyksen yli. Mitäs kummaa siinä olisi... varsinkin kun olen lääkäri, -- valehtelin minä, sillä lääkäreillä, poliisipäälliköillä ja kähertäjillä on oikeus tunkeutua yksityiseen elämään.

-- Ettekö vain valehtele, että olette lääkäri? Aivanko todella?

-- Kunniasanan kautta. Suvaitsette siis, että tuon lutikanmyrkkyä?

-- Ehkä, jos kerran lääkäri olette. Vaan älkää vaivatko itseänne. Minä voin lähettää mieheni hakemaan... Fedja! -- sanoi mustatukka kokonaista oktaavia matalammalla äänellä. -- Fedja! Etkö herää, aasi! Nouse ylös ja mene kehyksen taa... Lääkäri on niin ystävällinen, että tarjoo meille persialaista pulveria.

"Fedjan" läsnäolo oli minulle masentava uutinen. Olin kuin puulla päähän lyöty. Mieleni valtasi tunne, jota varmaankin tuntee pyssyn hana, kun se ei laukea. Minun oli niin paha olla, että kun Fedja tuli esille, olin vähällä kiljaista. Hän oli kookas, kuivettunut, viisissäkymmenissä oleva mies.

-- Olette erittäin ystävällinen, tohtori, -- sanoi hän ottaen kädestäni laatikon ja kadoten kehyksen taa. -- Kiitos! Teidätkin taisi tavata lumipyry?

-- Niin teki! -- murahdin minä painautuen sohvalle ja vedin kiukustuneena turkin korvilleni. -- Niin teki!!

-- Vai niin! Sinotshka, nenälläsi livistää lude! Anna minä tapan...

-- Tapa vain, -- naurahti Sinotshka. -- Etpäs saanutkaan kiinni! Kenraali on olevinaan, muttei pidä puoliaan luteelle...

-- Sinotshka, vieraan läsnäollessa... (huokaus). -- Aina sinä vain... jumaliste...

-- Siat, eivät anna nukkua! -- ärhentelin minä suutuksissani.

Kohta vaikenivat puolisot. Sulin silmäni ja koetin pakottaa itseäni uneen. Kului puoli tuntia, kului kokonainen, vaan unta en saanut. Viimein alkoivat puolisotkin riidellä nahistaa.

-- Ihme ja kumma, ettei persialainen pulverikaan auta! -- ärisi Fedja. -- Niitä on sen syöttiläitä kuin sumua! Tohtori! Sinotshka käski teiltä kysymään, miksi luteet haisevat niin ilettävälle?

Syntyi keskustelu. Puheltiin luteista, ilmoista, Venäjän talvesta ja lääketieteestä, josta minulla oli yhtä paljo tietoa kuin Fedjalla ja Sinotshkalla giraffin metsästyksestä. Sitte puheltiin Edisonista.

-- Älä sinä, Sinotshka, yhtään kainostele. Onhan hän tohtori! -- kuulin keskustelun päätyttyä heidän supattelevan. -- Kysy vain kursailematta. Sherwentsow ei osannut auttaa, mutta tämä ehkä tekee sen...

-- Kysy itse! -- supatti Sinotshka.

-- Tohtori, -- kysyi sitte Fedja, -- miksi vaimoltani aina ahdistaa rintaa? Rykii ja röhisee toisinaan ihan tikahtuakseen...

-- Siitä olisi pitkältä selittämistä. Ei sitä noin tuostaan... -- koetin estellä joutumastani kiinni valheesta.

-- Mitä sitte, jos on pitkältä? On tässä aikaa eikä toisekseen nukkumisestakaan tule mitään. Tutkikaapa, veikkoseni, tosiaankin. Nähkääs, tähän asti on häntä hoitanut Sherwentsow. Se on hyvä mies, mutta en minä siihen oikein luota. Näen, ettei teitä haluta, vaan tehkää kuitenkin mielikseni! Sillä aikaa kun te tutkitte, menen minä käskemään, että panisivat teekeittiön kiehumaan.

Fedja työnsi tohvelit jalkaansa ja läksi. Menin kehysaidakkeen taa. Sinotshka istui leveän sohvan laidalla tyynyjen välissä ja piteli toisella kädellään kiinni pitsikauluksestaan.

-- Näyttäkää kieli! -- aloin minä istuutuen hänen eteensä ja kulmiani rypistellen.

Hän näytti kielensä ja naurahti. Se oli yhtä punanen kuin muillakin ihmisillä. Sitte aloin etsiä valtasuonta.

-- Hm -- murahdin minä, vaikka en sitä löytänytkään.

En muista, mitä kysymyksiä vielä tein, mutta tutkimusteni lopulla olin niin hölmistynyt, etten enää osannut virkkaa mitään.

Viimein istuin Fedjan ja Sinotshkan seurassa teetä juoden ja koetin hikoilla kokoon reseptiä, jonka sitte laadinkin kaikkien lääketieteen sääntöjen mukaisesti näin:

Rp: Sic transit 0,05 Gloria mundi l,00 Aque destillatae 0,1 Kahden tunnin kuluttua ruokalusikallinen. Rva Sjelowalle. T:ri Saitsew.

Kun aamulla otin hyvästejä ainiaaksi näiltä uusilta tuttaviltani, piti Fedja kiinni nuttuni napista ja sanoi kultakolikkoa tarjoten:

-- Teidän pitää ottaa! Olen tottunut maksamaan kelpo avusta. Te olette saaneet lukea ja työskennellä. Tietonne maksavat teille verisiä hikihelmiä!! Kyllä minä ymmärrän!

Ei auttanut muuta kuin ottaa.

Näin vietin yöni yleisin piirtein kuvaten. En käy kertomaan tunteitani, kun minut sitte osotettiin syytettyjen penkille. Sanon vain, että kalpenin ja ällistyin, kun näin tuhansien silmien tähtäilevän minuun ja että pidin itseäni menneenä miehenä, kun näin valamiesten juhlallisen vakavat naamat. Mutta ei riitä sanat kuvaamaan kauhistustani, ettekä te kykene sitä käsittämään, kun nostettuani silmäni ylös, näin punasella veralla peitetyn oikeuspöydän takana prokuraattorin paikalla -- Fedjan! Hän näytti jotain kirjottavan. Katsoessani häneen muistui mieleeni luteet, Sinotshka, taudin tutkiminen ja tunsin kuin olisi kaikki pohjoisnavan kylmä raadellut selkäpiitäni. Päätettyään kirjotuksensa katsahti hän minuun. Alussa hän ei minua tuntenut, mutta sitte hänen silmäteränsä laajenivat, alaleuka arveluttavasti tutisi, kädet vapisivat. Vakavasti nousi hän seisaalleen ja hänen katseensa muuttui yhä murheellisemmaksi. Minäkin vaistomaisesti nousin pystyyn...

-- Syytetty, sanokaa nimenne ja kotipaikkanne oikeudelle j.n.e., -- alotti tuomari.

Prokuraattori kävi istumaan ja joi lasin täyden vettä. Kylmää hikeä herneili hänen otsallaan.

-- Nyt se löyly alkaa! -- ajattelin. -- Loppu tuli!

Kaikesta päättäen näytti prokuraattori aikovan panna minut uuteen syytteeseen.

Mutta täytyy jo lopettaa. Kirjotan tätä käräjätalossa päivällisloman aikana. Kohta alkaa prokuraattori puheensa. Mitenkähän käynee?

MOKOMAA VÄKEÄ!

-- Stop tykkönään, en tilkkaakaan enää juo tästä lähtien! Ei, vaikka mikä! On jo aika tulla järkiinsä. Työtä täytyy tehdä lujasti ja ahertaa. Jos kerran palkkaa himoitset, niin tee työtä rehellisesti, uutterasti ja omantunnon mukaisesti lepoa ja untakin halveksien. Renttuileminen pois! Ilmaiseksi olet rahoja ansainnut, vaan se ei ole hyvin, ei totisesti ole hyvin...

Luettuaan itselleen vielä jonkun aikaa tällaista lakia alkaa ylikonduktööri Podtjagin tuntea vastustamatonta työ-intoa. Vaikka kello käy jo kolmatta yöllä, herättää hän alikonduktöörit ja menee niiden kanssa vaunuihin tarkastamaan lippuja.

-- Liput, olkaa hyvä! -- komentaa hän iloisesti saksiaan naksutellen.

Uniset ihmiset liikahtelevat vaunun hämärässä, pudistelevat päätään ja ojentavat lippunsa.

-- Näyttäkää liput! -- sanoo hän eräälle toisen luokan matkustajalle, laihalle, luisevalle miehelle, joka on kietoutunut turkkiin ja peitteeseen ja jonka ympärillä on tyynyjä läjittäin. -- Lippunne!

Laiha mies ei vastaa. Hän vetelee sikeätä unta. Ylikonduktööri liikahuttaa häntä olkapäästä ja toistaa kärsimättömästi:

-- Lippunne!

Matkustaja liikahtaa, avaa silmänsä ja tuijottaa kauhistuneena Podtjaginiin.

-- Mitä? Kuka? Häh?

-- Puhuttelen teitä ihmisellisesti: näyttäkää lippunne! Olkaa hyvä!

-- Herra siunatkoon! -- voihkaa laiha mies surkein naamoin. -- Herra hyvästi varjelkoon! Minua vaivaa leini, kolmeen yöhön en ole nukkunut, vartavasten otin morfinia, että saisin unta, vaan te siinä lippuinenne... Tämähän on raakaa, epä-inhimillistä! Jos tietäisitte mikä tuska minun on saada unta, niin ette häiritseisi minua mokoman tähden. Sydämetöntä, järjetöntä! Ja senkö tarvis sitä lippua nyt tuli! Typerää!

Podtjagin ajattelee, loukkautuako vai ei ja lopulta päättää loukkautua.

-- Älkää kiljuko täällä! Ei tämä ole kapakka! -- sanoo hän.

-- Kapakassa ovat ihmiset toki armeliaampia -- rykii matkustaja. -- Ota nyt ja koeta nukahtaa uudestaan! Vaan kummallisinta on se, että olen matkustellut ulkomaat ristiinrastiin, vaan ei kukaan ole tullut lippua kyselemään, mutta täällä muuna työnään ihan kuin lempo käsipuolista kulettelisi.

-- No, matkustakaa sitte ulkomaille, kun siellä on niin hyvä olla.

-- Hyi, häpeä, herraseni! Eikö se jo riitä, että täällä tapetaan matkustajat häkään, huonoon ilmaan ja vetoon, vaan tahdotaanko, hiisi vieköön, vielä viimeistää muodollisuuksilla. Lippu muka pitää näyttää! Sepä vasta on intoa! Jos vielä se pitäisi näyttää tarkastuksen vuoksi, niin tekisihän sen, vaan kun puoli junaa kulkee lipuitta!

-- Kuulkaapas, herra! -- sävähtää Podtjagin. -- Ellette te lakkaa kiljumasta ja häiritsemästä yleisöä, niin olen minä pakotettu poistamaan teidät junasta ensi asemalla ja teettämään pöytäkirjan tästä tapauksesta.

-- Hävytöntä! -- kuuluu yleisöstä. -- Antakaa sairaan olla rauhassa! Säälikää toki!

-- Itsehän he riitelevät, -- arastelee Podtjagin. -- Olkoon, en tahdo lippua. Olipa miten hyvänsä, mutta tiedättehän te itsekin, että virkani vaatii sitä... Ellei virka vaatisi, niin olisi toinen juttu... Saatte kysyä vaikka asemapäälliköltä ja kysykää keneltä tahansa...

Podtjagin kohauttaa olkapäitään ja poistuu sairaan luota. Alussa hän tuntee itsensä loukkaantuneeksi, mutta kulettuaan parin kolmen vaunun läpi alkaa hän tuntea ylikonduktöörin rinnassaan levottomuuden oireita, jotka ovat omantunnon soimauksen sukua.

"Eihän sitä sairasta olisi tosiaankaan tarvinnut herättää", -- ajattelee hän. -- "Mutta ei se minun syyni ole... Luulevat, että minä yltäkylläisyydestä ja muun työn puutteesta puuhailen, vaan eivät näe, että virkavelvollisuus vaatii sitä. Elleivät usko, niin tuon heille asemapäällikön."

Asema. Juna seisoo viisi minuuttia. Vähää ennen kolmatta soittoa saapuu mainittuun toisen luokan vaunuun Podtjagin. Hänen jälestään tulee punalakkinen asemapäällikkö.

-- Se oli tämä herra, -- alkaa Podtjagin. -- He sanoivat, ettei minulla ole täyttä oikeutta pyytää heiltä lippua ja... ja loukkautuvat. Pyydän teitä, herra asemapäällikkö, selittämään heille, vaadinko minä lippua viran puolesta tai turhanpäiten. Herra, -- sanoo Podtjagin laihalle matkustajalle. -- Herra hoi! Kysykää nyt asemapäälliköltä, ellette minua usko.

Sairas vavahtaa kuin isketty, avaa silmänsä ja surkeasti vääristynein kasvoin retkahtaa sohvan selkämää vasten.

-- Taivasten tekijä! Otin vartavasten toisen pulverin ja parhaiksi pääsin nukuksiin, kun se on taas... taas siinä! Minä rukoilen, säälikää minua ja armahtakaa!

-- Te voitte nyt puhua herra asemapäällikölle. Onko minulla täysi oikeus pyytää lippua vai ei?

-- Tämä on kauheaa! Ottakaa lippunne, tässä on, ottakaa, ottakaa! Ostan vielä viisi lippua lisää, kunhan vaan annatte minun kuolla rauhassa. Ettekö koskaan ole itse olleet sairas? Voi tunnottomia ihmisiä!

-- Tuo on suorastaan raakaa ivaa! -- vihottelee eräs sotilaspukuinen herra. -- Muuksi en voi katsoa moista tunkeilemista.

-- Antakaa hänen olla, -- murahtaa asemapäällikkö ja nykäsee ylikonduktööriä hihasta.

Podtjagin viskoo olkapäitään ja poistuu verkkaan asemapäällikön jälestä.