Chapter 9

"Minä olin vielä seitsenvuotinen lapsi", -- niin kirjoitti kerran Franklin eräälle sukulaiselleen -- "kun sukulaiseni muutamana juhlapäivänä antoivat minulle pienen summan rahaa. Minä läksin heti puotiin, missä myötiin lasten leikkikaluja. Kuullessani äänen eräästä pienestä vihellyspillistä, joka oli toisella pojalla, herätti se minussa niin suurta ihastusta, että minä mielelläni annoin kaikki mitä minulla oli tuosta pienestä pillistä. Nyt menin kotio, jossa puhaltaen kuljin nurkasta nurkkaan, ollen sangen tyytyväinen pillistäni, vaan tuskaksi koko perheelle. Kun sisareni ja veljeni sekä muut sukulaiset saivat kuulla paljonko olin antanut tästä leikkikalustani, vakuuttivat he kaikki minulle, että olin antanut neljä kertaa enemmän kuin sen oikea arvo oli. Silloin rupesin minä ajattelemaan kuinka paljon kauniita kaluja olisin voinut ostaa itselleni, ja kun he nauroivat minun ymmärtämättömyydelleni, vihastuin minä ja aloin itkeä. Harmi ajattelemattomasta kaupastani tuotti minulle enemmän tuskaa kuin leikkikaluni iloa."

"Tämä vaikutti kuitenkin minuun mahtavasti ja tuli tulevaisuudessa suureksi hyödyksi minulle. Usein kuin olin kiusauksessa ostaa jotakin hyödytöntä, sanoin minä itselleni: 'Muista vihellyspilliä', ja niin säästyi rahani."

"Kun kasvoin suureksi, tulin mailmaan ja otin vaaria ihmisten teoista, luulin usein tapaavani ihmisiä, jotka saattoivat itselleen turhanpäiväisiä menoja."

"Jos tapasin jonkun saiturin, joka kielsi itseltään kaikki elämän mukavuudet, joka epäsi itseltään ilon tehdä muille ihmisille hyvää ja voittaa kansalaistensa kunnioitusta, joka uhrasi ystävyyden ilot tavaran kokoamishimolleen, silloin sanoin minä: 'Mies parka, sinä saat kalliisti maksaa rientosi!'"

"Jos tapasin jonkun ihmisen, joka ainoastaan etsi huvituksia ja joka himollisen nautintonsa tähden laiminlöi työskennellä sielunsa jalostuttamiseksi, niin ajattelin minä: 'Petetty mies, sinä hankit itsellesi ainoastaan tuskaa ilon sijaan; sinä maksat liian paljon siitä mitä sinä et tarvitse!'"

"Jos satuin näkemään jonkun ihmisen, joka hyöri ja pyöri kokonaan kauniiden vaatteiden, huonekalujen ja sellaisten hankinnassa, jonkatähden hän teki velkoja ja lopetti elämänsä vankihuoneessa -- silloin sanoin minä: 'Hän on maksanut ilonsa hyvin kalliisti!'"

"Lyhyesti sanoen, minä luulin huomaavani ihmisten itsensä olevan suurimmaksi osaksi syypäät onnettomuuksiinsa siten että he väärin arvostelivat kappaleet ja saattoivat itselleen menoja turhanpäiväisistä esineistä."

Kirjailijana antoi Franklin ulos erään kalenterin, jossa on monta hyödyllistä oppia, muun muassa myöskin muutamia "hyviä neuvoja nuorille käsityöläisille."

"Ajattele että aika on rahaa. Jos koko päivän työskentelemisellä voipi ansaita yhden talarin, mutta käyskentelee puolen päivää työtönnä ja elämänsä tarpeihin panee otaksukaamme ainoastaan kaksikymmentäviisi äyriä, niin ei saa luulla että tämä on ainoa meno. Päinvastoin on sitä paitsi todenteolla tullut menetettyä viisikymmentä äyriä."

"Sananlasku sanoo että hyvä maksaja hallitsee toisten kukkaroita; se on: joka on tunnettu hyväksi velkainsa maksajaksi määrälleen ja oikealla ajalla, voipi luottaa saavansa lainata melkein sanoen kuinka paljon hän tahtoo, kun hän on vaan tarpeessa. Tämä on usein suureksi hyödyksi ihmiselle."

Samoinkuin Franklin oli vapauden sankari, oli hän luonnollisesti myös neekeriorjuuden vihollinen. Vielä viimeisen sairautensa aikana kirjoitti kirjoituksen kongressiin orjuuden poistamisesta. Samaa sisälsi myös hänen viimeinen kirjoituksensa, jonka hän kirjoitti.

Huolimatta niistä suurista tuskista, joita hän kärsi elämänsä lopulla, oli hän kuitenkin iloinen mielessään ja kiitti Jumalaa näistä tuskista, joita hän piti tarpeellisina keinoina valmistaa hänen sieluansa korkeampaa elämää varten. "Minä olen", sanoi hän eräälle ystävälleen, "elänyt kauvan ja sill'aikaa nähnyt suuren osan mailmaa. Minä tunnen kiihtyvän halun päästä oppia tuntemaan toista mailmaa ja jätän ilolla ja lapsellisella luottamuksella sieluni ihmisyyden suuren ja hyvän isän huostaan, joka on luonut minut ja aina syntymisestäni asti minua niin armollisesti suojellut ja varjellut."

Tässä uskossa lopetti Franklin elämänsä 17 päivä Huhtikuuta 1790.

Kaikki itkivät hänen poismenoansa ja Filadelfian asujamet seurasivat häntä hänen viimeiselle lepokammiollensa.

Keisari Josef II.

Maaliskuun 13 päivänä 1741 vallitsi suuri riemu keisarikaupungissa Tonavan varrella. Sinä päivänä oli nimittäin prinssi syntynyt vanhalle Habsburgin kuningashuoneelle.

Josef II -- niin oli se nimi, jota nuori prinssi sitte keisarina kantoi -- on vilpittömästi ahkeroinnut toteuttaa niitä toiveita, jotka olivat häneen kiinitetyt hänen syntymisensä aikana. Se tarkoitusperä, johon hän pyrki, oli korkea, ja jospa hän itse ei saanut elää niinkauvan, että olisi voinut koota hedelmiä kylvöstään, niin tulivat kuitenkin nämä hedelmät runsain määrin hänen jälkeentulevaistensa osaksi.

Jo poikasena osoitti Josef II elävätä mielenlaatua, hyvää käsitysvoimaa ja erinomaista muistia. Hän taisi latinan, franskan, italian, unkarin ynnä useampia muita kieliä, sekä rakasti suuresti soitantoa.

Virkamiehilleen antoi Josef II väsymättömällä työinnollaan kauniin esimerkin. Hän oli ankarasti säästäväinen. Samoin kuin hän oman persoonansa suhteen kammoi kaikkia hyödyttömiä menoja, niin tahtoi hän myös, että järjestys ja säästäväisyys vallitseisi valtiotaloudessakin. Innostunut ihmisrakkaudesta, koetti hän kaikkialla, missä vaan havaitsi puutetta ja kurjuutta, saattaa sinne apua ja turvaa. Joka päivä jakeli hän rahoja tarvitseville; kävipä välistä itsekin kurjuuden majoja katsomassa ja lahjoitti onnettomille lohdutusta.

Vuonna 1766 syttyi ankara tulipalo Wienissä ja Josef II otti itse osaa pelastustyöhön. Hovimiehet ihmettelivät, että heidän hallitsijansa vaivasi itseään kuin tavallinen työmies, jopa melkein pani henkensä alttiiksi, mutta Josef vastasi heille: "Minä olin ihminen, ennenkuin minä tulin keisariksi, ja minä pidän ihmisenä olemistani kaikkein suurimmassa arvossa!"

Kerran matkallansa Böhmiin ja Mähriin näki keisari Josef erään talonpojan kyntävän pellollansa. Ajatus maanviljelyksen suuresta merkityksestä valtiolle valtasi keisarin niin mahtavasti, että hän seisatti vaununsa, hyppäsi ulos, tarttui itse auraan ja kynti useampia vakoja. Aura, jota keisari Josef tässä tilaisuudessa käytti, löytyy vieläkin tallella ja pellon omistaja panetti sille paikalle, missä keisari oli kyntänyt, marmoritaulun tapauksen muistoksi.

Muutaman kerran metsästysretkellään oli keisari Josef ratsastanut eksyksiin ja tuli, ainoastaan eräs ratsunihti seurassaan, Wienin läheisyyteen. Tällöin oli talvi ja lumen paljous peitti maan. Yht'äkkiä syöksee ratsunihti hevosineen päivineen erääsen hautaan, joka oli lunta täynnä ja sentähden meni näkymättömiin. Keisari, joka ratsasti jonkun matkaa edelläpäin, hämmästyi ratsunihdin huudosta, kääntyi takaisin ja etsiskeli häntä. Hän laskeutui heti alas hevosensa seljästä ja koetti kaikin mahdollisin toimin auttaa uskollista palvelijaansa. Mutta hauta oli jotenkin syvä ja mies näytti peräti vahingoittaneen itseään pudotessaan. Keisari huomattuaan, ettei hän yksinään voisi auttaa häntä, nousi takaisin hevosensa selkään, kehoittaen ratsunihtiä olemaan hyvässä toivossa; hän, keisari, lupasi hetkisen kuluttua tulla takaisin avun kanssa. Senjälkeen ratsasti hän lähimmäiseen kylään. Täältä pyysi hän joitakuita miehiä mukaansa ja yhdet vaunut, ja keisari ei palannut Wieniin ennen kuin oli nähnyt vahingoitetun saatettuna kotiinsa.

Eräällä matkalla tapahtui kerran, että keisari Josef sai odottaa hevosia postitalossa, samalla kuin postimestari, huolimatta tuntemattomasta matkustajasta, piti tähdellisenä näytellä keisarin kuvaa muutamille vieraille. Viimein näytti hän myös kuvaa Josef II:sellekin, lausuen:

"Tässä näette te meidän hyvän ja viisaan herramme muotokuvan --"

"Ja kaikkein armollisimman keisarin", lisäsi yksi herroista, jotka olivat keisarin seurueessa.

"Ainoastaan ihminen, niinkuin tekin", vastasi korkea matkustaja, ja kääntyi hetken hiljaisuuden perästä hänen puoleensa, joka yllämainitut sanat oli lausunut, lisäten vakaalla äänellä:

"Kaikkein armollisin on ainoastaan yksi; osoittakoon Hän meille kaikille laupeutta ja armoa!"

Josef auttoi koko joukon sairaita ja köyhiä ihmisiä, ja kerrotaan monta esimerkkiä hänen jalomielisyydestänsä tässä suhteessa.

Eräänä päivänä käveli hän, puettuna hyvästi voivan porvarin pukuun, muutamalla Wienin kadulla. Kirkon läheisyydessä huomasi hän joukon köyhiä, jotka kerjäsivät apua kirkosta tulevilta. Myöskin keisari antoi usealle heistä rahaa ja aikoi sitte aivan huomaamatta poistua siitä, kun eräs kaksitoista vuotinen poika tuli hänen eteensä.

"Mikä sinulla on, ystäväni?" kysyi keisari lempeästi.

"Oi, herra", vastasi pieni poika, "te näytätte niin hyvältä; te ette suinkaan aja minua pois."

"Mutta sano sitte mikä sinua vaivaa, lapseni", sanoi keisari.

"Oi, meillä ei ole mitään syömistä. Minun isäni oli upseeri ja vielä joitakuita kuukausia sitte emme luulleet näin pikaan joutuvamme leivän puutteesen. Mutta pappa kuoli ja nyt olemme me kaiken puutteessa."

"Lapsi parka! Onko sinulla sisaria ja veljiä?"

"On, herra, minulla on kaksi nuorempaa veljeä, jotka ovat kotona mamman luona, sillä hän on hyvin kipeänä."

"Kuule nyt, poikani! Kiiruhda suoraa tietä lääkärin luo. Tässä on sinulle rahoja, jotka saat antaa hänelle äitisi luona käynnöstä. Pyyhi pois kyyneleet ja ole hyvässä turvassa. Me tapaamme hetken kuluttua toisemme."

Poika kiiruhti noutamaan lääkäriä, sittekuin hän keisarille oli ilmoittanut äitinsä asunnon. Hänen luokseen läksi nyt Josef II astumaan. Kaikki todisti suurta kurjuutta. Siinä huoneessa, missä sairas makasi, ei ollut mitään muuta kuin sänky, ja sekin mitä viheliäisintä lajia. Vaimo parka, joka nähtävästi näytti olleen tottunut parempiin päiviin, hengitti raskaasti; ei näyttänyt pitkijä aikoja hänellä olevan jäljellä. Kun vieras astui sisään, hämmästyivät sekä äiti että lapset.

"Minä olen lääkäri", sanoi keisari Josef; "minä tulen tarjoomaan teille palvelustani."

"Oi, herra", vastasi sairas heikolla äänellä, "minä tuskin jaksan palkita teitä siitä."

"Älkää huoliko siitä seikasta. Kunhan minä vaan voin teidät tehdä terveeksi jälleen, tunnen minä itseni palkituksi."

Nyt astui keisari hänen sänkynsä luo, koetti hänen valtasuonensa tykytystä, kirjoitti joitakuita sanoja paperille ja pani sen kamiinin päälle.

"Tässä on reseptini", sanoi hän; "minä toivon heti saavani kokea lääkkeeni auttaneen."

Hän ojensi kädellänsä jäähyväisiksi ja oli silmänräpäyksessä poissa.

Hetkisen kuluttua tuli vanhin poika takaisin, ollen hänen seurassaan todellinen lääkäri. Hän kertoi äitillensä kohtauksensa vieraan kanssa kirkon luona.

"Mutta täällä on jo ollut lääkäri", sanoi sairas ihmetellen; "tuossa on hänen reseptinsä."

Poika otti paperilapun ja luki sen.

"Ah, mamma, se on minun tuntematon hyväntekijäni. Keisari antaa meille eläkerahan. Kuuleppas vaan mitä tässä seisoo:"

"Hyvä rouva! Teidän poikanne, jonka onnellinen sattumus on lähettänyt eteeni, on kertonut minulle, että te olette erään urhollisimpien upseerieni leski. Puute, jonka omaksi te olette joutuneet, on kokonaan ollut tuntematon keisarille. Siis ette saa häntä syyttää vääryydestä. Hänen on sangen vaikea tietää kaikkea mitä hänen pitäisi saada tietää. Mutta nyt, koska hän on saanut asiasta selvän, on hän hankkiva teille apua, niin paljon kuin hänen voimansa myöntävät, ja toimittava varoja lapsienne kasvatukseksi. Rahastonhoitajani on saanut käskyn piirtää nimenne eläkerahainnauttijain listaan. Josef."

Köyhän perheen kiitollisuus ja ilo oli rajaton. Lääkäri tunsi itsensä syvästi liikutetuksi ja pyyhkäsi kyyneleen silmästänsä.

Ja keisari Josef? Hän taisi tänä iltana sanoa niinkuin Titus kerran sanoi: "Minä en ole tuhlannut päivääni."

Yhtä paljon kuin keisari Josef ymmärsi ilahuttaa murheellisia, yhtä paljon ymmärsi hän myös ottaa osaa ja lisätä iloisien iloa. Matkustaessaan Franskanmaalle tuli hän kerran kreivi Falkenstein'in nimellä erääsen postitaloon, jonka omistaja pyysi häntä jäämään seuraavaan päivään, koska hän oli lähettänyt kaikki hevosensa noutamaan vieraitansa äskensyntyneen lapsensa kastetoimitukseen. Josef suostui pyyntöön ja vieläpä tarjoutui lapselle kummiksi. Kun pappi kysyi hänen nimeänsä, vastasi hän lyhyesti: "Josef", ja seuraavaan kysymykseen, hänen säädystänsä ja arvostansa, "Saksalainen keisari." Voimme arvata talonisännän ja hänen vieraittensa hämmästyksen.

Keisari Josef II koetti saada aikaan suuria muutoksia valtiohoidossa. Hän tahtoi panna toimeen yhtälaisen veroituksen, yleisen asevelvollisuuden, uskonnonvapauden, sanalla sanoen kaikkea mikä sittemmin on tunnettu oikeaksi perustukseksi jokaiselle valtiolle ja jokaiselle hallitukselle, jolla alammaisten onni on päämaalina. Josef II:sen aikalaiset eivät kuitenkaan aina ymmärtäneet tätä oikeata ja jaloa hänen pyrinnöissään. Kun hänen olisi pitänyt niittää rakkautta, sai hän usein sen sijaan vastaanottaa kiittämättömyyttä, jopa vihaakin. Mutta jälkimailma on tietänyt paremmin kunnioittaa tämän hallitsijan muistoa ja on hänessä nähnyt valistuksen ja edistyksen jalon sankarin.

Mozart.

Ainoastaan harvat taidemiehet ovat luoneet niin oivallisia teoksia musiikin alalla kuin _Wolfgang Amadeus Mozart_.

Hän oli tuskin viiden vuoden vanha, kun hän jo alkoi osoittaa erinomaista edistystä klaveerin soitannossa. Tämä hämmästytti ja melkeinpä huoletti hänen isäänsä niin että isä koetti pidättää pojan työnintoa. Hän ei tahtonut eikä uskaltanutkaan opettaa näin nuorelle oppilaalle sävelsepitsemisopin sääntöjä. Hänen varovaisuntensa oli kuitenkin turhaan, sillä pikku Mozart mietiskeli jo klaverikonsertin sepittämistä. Hän rupesi sitä kirjoittamaan ja muutamana päivänä löysi isänsä, joka astui huoneesen muutaman tuttavan kanssa, hänet täydessä toimessa sävelteostaan sepittämässä.

"Mitä sinä siinä teet?" kysyi isä.

"Minä kirjoitan klaveerikonsertin. Ensimmäinen osa on jo valmis."

"Saanko katsoa! Se mahtaa olla jotakin erinomaisen kaunista!"

"Ei, se ei ole vielä valmis."

Isä otti nuottiarkin häneltä, katseli tarkasti kirjoitettua. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

"Katso kuinka oikein hän on pannut kaikki", sanoi hän ja antoi ystävälleen täyteen kirjoitetun arkin. "Vahinko vaan että se on kovin vaikeata."

"Sentähden se onkin konsertti", sanoi pikku nuotinsepittäjä. "Täytyy harjoitella, kunnes se käy. Näin se tulee kuulumaan."

Näin sanoen istahti hän soittokoneen eteen ja alkoi soittaa. Ei hänen onnistunut soittaa kappaletta aivan oikein, vaan kuitenkin niin että kuulijat voivat ymmärtää miten sen piti oleman.

Ne toiveet, jotka hän lapsena oli herättänyt, täytti hän runsaassa määrässä nuorukaisena ja miehenä. Mozartin nimi oli kohta etevimpiä taiteensa historiassa. Ja vielä tänä päivänä kuunnellaan ihastuksella semmoisia hänen älynsä loistavia tuotteita kuin hänen operansa "Taikahuilu", "Figaron häät", "Don Juan", sekä hänen lähtövirtensä, tuo hänen "Reqwiem'insä", joka on ihanimpia sielumessuja, mitä ikinä on kirjoitettu.

Tämän viimeksi mainitun teoksen synnystä kerrotaan seuraavaa:

Mozart teki par'aikaa uutterasti työtä valmistaessaan "Taikahuilu"-nimistä operaansa, kun muuan pitkä, laiha, yksitotinen mies eräänä päivänä jätti hänelle kirjeen ilman allekirjoituksetta, jossa kirjeessä häneltä kysyttiin tahtoisiko hän kirjoittaa sielumessun ja mihin hintaan. Mielihyvällä otti hän tämän tehdäkseen ja vaati siitä 50 (toiset sanovat 100) dukaattia. Aikaa, jolloin messu voisi olla valmis, hän ei kuitenkaan tahtonut niin tarkalleen määrätä. Tämän vastuun saatuansa läksi kirjeen tuoja pois ja palasi kohta tuoden vaaditun summan, kehoitti Mozartia kirjoittamaan aivan oman tunteensa ja mielialansa mukaan, mutta pyysi häntä ettei koskaan koettaisi päästä tietoon kuka sävelteoksen oli teettänyt.

Ihmisenä oli Mozart suora, teeskentelemätön ja kaikesta turhuudesta vapaa; hän puhui hyvin vähän taiteestaan ja teoksistaan ja koko hänen olentonsa ilmoitti hyväsydämisyyttä ja ystävällisyyttä. Hän kuoli 5 päivänä Joulukuuta 1791 sangen nuorena, ei täydelleen kolmenkymmenen kuuden vuoden ikäisenä.

Uskollinen palvelija.

Tapahtui tuona kylmänä talvena vuonna 1776 että muuan puolalainen kartanonherra käski palvelijansa varustaa kaikki matkustusta varten lähellä olevaan kaupunkiin, ja erittäin käski hän tallirenkinsä Nepomukin seuraamaan matkalle.

Tämä astui herransa eteen ja pyysi häntä vielä lykkäämään matkansa muutamaksi aikaa, koska paljon susia oli näkynyt niillä seuduin pakkasen aikana, vaan hänen isäntänsä pysyi kuitenkin lujasti sanotussaan ja huusi vihastuneena:

"Pelkäätkö sinä? Jää silloin kotiin, sillä minä en voi kärsiä ihmisiä, jotka ovat pelkureita."

"Herra, olkoon sitten niinkuin tahdotte", vastasi renki.

Seuraavana päivänä lähdettiin matkalle. Nepomuk ratsasti edellä. Ei näkynyt mitään merkkiäkään susista. Isäntä aikoi laskea leikkiä palvelijansa kanssa ja kysyi häneltä, missä kaikki nuo sudet olivat, joita hän oli niin paljon peljännyt.

Uskollinen palvelija ei sanonut mitään, vaan katsoi tarkasti ympärilleen. Silloin näki hän äkkiä suuren suden töytäävän esille metsästä. Se näytti olevan hyvin nälkäinen ja läheni lähenemistään matkustavaisia. Hevosia koetettiin saada juoksemaan niin paljon kuin mahdollista, vaan peto juoksi kumminkin kovemmin ja tuli joka hetki yhä lähemmäksi.

"Herra, parasta on että minä uhraan hevoseni pelastukseksemme", sanoi tallirenki. "Sill'aikaa kun tuo inhottava peto töytää hevosen päälle, kiiruhdamme me eteenpäin."

Isäntä suostui ehdotukseen ja kyyneleet silmissä jätti Nepomuk hevosensa saaliiksi verenhimoiselle sudelle.

Jo luulivat matkustavaiset päässeensä kaikesta vaarasta, kun he uudestaan saivat nähdä ensin yhden ja sitten koko joukon susia töytäävän ulos metsästä ja uhkaavina lähestyvän hevosia. Kaikki apu näytti mahdottomalta. Silloin heittäytyi uskollinen tallirenki ulos reestä ja huusi isännälleen:

"Herra, pidä huolta vaimostani ja lapsistani. Minä panen itseni alttiiksi pelastaakseni teidät ja teidän rouvanne. Kiiruhtakaa niin että pääsette pakoon sillä aikaa kun minä töytään vihollisia vastaan."

Sivalluttaen sapelillaan töytäsi hän urhoollisesti susia vastaan, tappoi useampia petoja ja puolustihe kauvan, kunnes sudet viimeinkin repivät hänet kappaleiksi.

Sillä aikaa ajoi Nepomukin isäntä niin pikaan kuin vaan hevoset jaksoivat juosta, kaupunkiin, johon matkan tarkoitus oli. Hän muisti aina kiitollisuudella uskollista palvelijata, joka oli antanut itsensä alttiiksi pelastaakseen hänen ja hänen vaimonsa henget, ja piti runsaasti huolta pelastajan vaimosta ja lapsista.

Isä ja tytär.

Viime vuosisadan lopulla kohtasi kova vedenpaisumus erästä pientä kaupunkia Tonavan varrella. Jää oli äkkiä sulanut pitkällisen leutoilman kautta; julman isoja jäämöhkäleitä oli lohkeillut irti ja niitä kulki nyt joka paikalla jokea, joka kohosi kohoamistaan. Joka hetki kasvoi vaara; vähän ajan sisään murtautui vesi kaupungin kaduille; niin pitkältä kuin silmä ylettyi katsomaan, ei nähnyt muuta kuin Tonavan likaisenkeltaisia aaltoja, joilla jääkappaleita, eläimiä, huonekaluja ja muita semmoisia kappaleita ui. Peljästyneinä pakenivat asujamet ylös huoneittensa yläkerroksiin ja viimein ylös vinnihuoneisin, pelastuakseen päälle tunkeavalta vedeltä.

Pienessä talossa asui köyhä sairas mies. Useampia vuosia oli hän ollut hervoton käsistään ja jaloistaan eikä voinut toimittaa mitään; mutta hänellä oli hyvä tytär, joka työllään hankki elatusta sekä itselleen että hänelle. Tytär ei tahtonut luopua isästään -- "minä hänet joko pelastan tahi kuolen hänen kanssaan", sanoi hän.

Isä lepäsi sängyssään ja voi ainoastaan vaivalla nousta niin paljon että hän huoneensa ikkunasta saattoi nähdä hävityksen. Voipuneena painui hän alas vuoteelleen, pani vapisevat kätensä ristiin ja rukoili hyvän lapsensa edestä.

Vesi nousi yhä korkeammalle, kohta saavutti se jo huoneen, jossa vanhus makasi, ja kostutti hänen kylmää olkivuodettansa -- silloin koetti tytär nostaa isäänsä vuoteelta ja kantaa häntä katolle. Mutta tämä oli hänelle kovin raskas. Tytär antoi silloin vanhuksen tarttua käsivarsillaan hänen kaulansa ympärille, nosti hänet selkäänsä ja niin kaalasi hän taakka selässä ulos huoneesta veden ja jään läpi ja pääsi onnellisesti katolle. Siellä täytyi heidän oleskella koko vuorokauden ennenkuin kukaan tuli heille avuksi.

Kun vaara oli ohitse kiitti tytär Jumalata omasta ja isänsä onnellisesta pelastuksesta.

Itsensä alttiiksi paneminen.

Bretagnessa, eräässä Ranskan maakunnassa, asui ranskalaisen vallankumouksen aikana _Ifigenia Defille_ yhdessä sisarensa kanssa, joka oli naimisissa ja jolla oli neljä lasta. Sisarukset elivät yksinäisyydessä; heidän ainoa ilonsa oli pienten lasten rakkaus. Valitettavasti tuli tämä hiljainen onni kestämään lyhyen ajan. Paris'ista tuli muutamana päivänä käsky panna vankeuteen kolmekymmentä henkeä, joita pidettiin epäluulon alaisina, ja viedä ne vallankumous-oikeuden eteen. Näiden kolmenkymmenen joukossa oli myös viaton Ifigenia, joka ilman säälittä eroitettiin sisarestaan ja vietiin vankina Parisiin. Vallankumous-oikeus pani hänen eteensä kirjeen, jonka alla oli kirjoitettuna nimi Defille ja jonka sisällyksestä päätettiin että kirjeenkirjoittaja piti jotain yhteyttä kuninkaanpuoluelaisten kanssa.

"Onko se maanpetosta, onko se rangaistusta ansaitseva rikos tuntea ihmistä, joka kuuluu kuninkaan puolueesen!" kysyi Ifigenia. "Me tahdomme ainoastaan tietää tunnustatko sinä tämän kirjeen oikeaksi", oli oikeuden vastaus.

"Kyllä tunnustan kirjeen", sanoi Ifigenia rohkeasti, "vaan ennenkuin minua tuomitsette, niin antakaa minulle asianajaja avukseni."

Seuraavana päivänä lähetettiin jalo ja vilpitön mies, tuo oikeudenoppinut _Gauneau_ hänen luokseen vankihuoneesen puhumaan ja keskustelemaan hänen puollustuksestaan.

"Hyvä herra", sanoi Ifigenia puollustajallensa, "minä pidän jo edeltäkäsin varmana että te tulette käyttämään kaikkia keinoja minun pelastuksekseni, mutta sanokaa minulle kuitenkin minkälainen tuomio minulla on peljättävän."

"Minä tulen koettamaan kaikkea teitä pelastaakseni; mutta se tulee sangen vaikeaksi, kun te tunnustitte kirjeen allekirjoituksen omaksenne, sillä se painaa paljon oikeuden silmissä."

"Puollustakaa vaan minua urhoollisesti! Minä olen syytön. Jos te vannotte minulle ette koskaan ilmaisevanne minun salaisuuttani kellenkään, niin kerron teille jotakin, joka teidät saattaa siihen vakuutukseen että te ajatte oikeata asiata."

Gauneau vannoi vilpittömästi säilyttävänsä hänen salaisuutensa.

"Niin tietäkää sitte", sanoi Ifigenia, "etten minä ole, vaan sisareni on kirjoittanut tämän kirjeen. Ei kukaan voi syyllä tuomita meitä rikollisiksi; jos kumminkin täytyy niin tapahtua, niin minä tahdon kuolla sisareni edestä. Hänellä on neljä lasta, jotka vielä tarvitsevat äitin hoitoa; minä olen yksinäni ja voin huoletta erota elämästä."

Oikeuspäivä tuli. Gauneau puollusti häntä lämpimyydellä ja innolla. Turhaan! Syytetty tuomittiin kuolemaan.

Ifigenia kuoli urhoollisuudella; hän uhrasi itsensä kuolemaan rakkaudesta sisareensa.

Varmaan olisi tämä kaunis siskorakkauden osoite jäänyt unhotuksiin, ellei Gauneau olisi ennen kuolemataan uskonut tämän salaisuuden muutamalle ystävälle, joka vuorostaan on tehnyt sen jälkimailmalle tunnetuksi.

Jalo prinssi.

"Kun kasvan aikamieheksi" -- sanoi kerran nuori Braunschweigin prinssi _Leopold_ -- "tahdon auttaa köyhiä, tahdon antaa heille kaikki rahani, joita en välttämättömästi tarvitse. Minua huvittaa suuresti antaa köyhälle almuja ja nähdä kuinka hän siitä iloitsee ja kiittää minua kyynelet silmissä. Kuitenkaan en pidä siitä että ihmiset osoittavat kovin suurta alammaisuutta ja nöyryyttä minua kohtaan. Ovathan rikkaat, ylhäiset ja onnelliset ihmiset juuri sen tähden olemassa että he pitäisivät huolta köyhistä ja onnettomista. Onhan Jumala paljon enempi minua, ja hän pitää kuitenkin huolta kaikista ihmisistä; halvimmistakin."