Chapter 8

He menivät yhdessä köyhän vaimon asuntoon. Rikas kauppamies otti hankkiakseen lääkärin apua, niin että isä ja lapset pian paraneisivat. Ja hän teki vieläkin enemmän; hän otti sittemmin parantuneen isän palvelukseensa ja piti huolta hänen lastensa kasvatuksesta.

Luotsi.

Lokakuussa vuonna 1774 raivosi hirveä myrsky ja kaikki, joilla oli ystäviä eli sukulaisia merellä, vapisivat pelosta heidän tähtensä. Silloin huomattiin eräänä päivänä muutamasta luotsipaikasta Itämerellä hollantilainen laiva, joka pyrki satamaan, vaan ei voinut päästä myrskyltä. Kolme vuorokautta oli laiva leikkipallona aaltojen raivossa, kunnes se vihdoin tärskähti karille joitakuita satoja syliä rannasta.

Laineet repivät laivasta kappaleen kappaleensa perästä; kuoleman tuska ja kauhu vallitsi kurjassa laivaväessä ja matkustajissa; he pitivät itsiään toivotta ja pelastuksetta heitettyinä vinkuvan myrskyn ja kohisevien aaltojen valtaan.

Rannalla seisoi monta katsojata, jotka kyllä olisivat uskaltaneet henkensä hukkuvien veljiensä pelastukseksi, joll'ei edeltäkäsin olisi huomattu, että kiihoitettujen luonnonvoimain raivo teki kaiken pelastuksen turhaksi. Silloin astui luotsi ulos tuvastaan. Tuskin oli hän nähnyt vaaran suuruutta, kun hän juoksi takaisin huoneeseensa varustamaan tarpeellisia pelastuskapineita. Tosin lankesi vaimonsa hänen kaulaansa rukoillen häntä säästämään henkeänsä; myöskin lapset syleilivät hänen polviansa. Mutta hän vastasi vaan:

"Mitä huolin minä meren kuohusta ja tuulen ulvonnasta? Minä en kuule mitään muuta kuin onnettomien valitushuutoja, ja he ojentavat jo kätensä minun puoleeni. Jumala on kyllä suojeleva minua, niin että tulen onnellisesti takaisin, ja jos minä kuolisinkin, niin ei Hän hylkää teitä!"

Näitä sanoja sanoessaan syleili hän vaimoaan ja lapsiaan ja läksi kahdeksan urhokkaan merimiehen kanssa rannalle. He hyppäsivät venheesen ja soutivat voimakkaasti laivaa kohti. Neljä kertaa koettivat he lähestyä laivaa ja yhtä monta kertaa tulivat he kuohujen sysääminä takaisin rannalle. Väsynein voimin palasivat he kotiinsa. Uskalias luotsi meni huoneesensa, lankesi polvilleen, rukoili Jumalalta rohkeutta ja voimaa -- ja hänen rukouksensa tulikin kuulluksi! Monien turhien koetusten perästä onnistui hän vihdoin pääsemään laivaa luo ja saattamaan yksitoista henkeä maalle. Hän jännitti uudestaan voimiaan; hän lähestyi taas laivaa -- jo viskasivat onnettomat, jotka vielä olivat laivasta jälellä, köyden venheesen päin, sillä vetääkseen sitä luokseen, kun yhtäkkiä venhe kaatui ja Itämaiden armottomat laineet nielasivat tuon jalon pelastajan.

Yrjö Washington.

Etevimpiä miehiä, joista uudemman ajan historia tietää kertoa, on epäilemättä Yhdysvaltojen ensimmäinen presidentti, _Yrjö Washington_. Harvoin on niin monta oivallista ja hyvää puolta yhtynyt yhdessä henkilössä tekemään siitä mainiota miestä.

Vaikka amerikalaiset koulut Washingtonin nuoruudessa olivat alhaisella kannalla, oli hän kuitenkin hankkinut itselleen jommoisenkin määrän tietoja.

Millä vakamielisyydellä hän jo nuorena ollessaan ajatteli henkisen viljelyksen korkeata merkitystä, osoittavat hänen päiväkirjansa, jotka antavat meille tärkeän ohjauksen arvostellessamme hänen luonnonlahjojensa suunnitusta. Näissä löydämme huolellisesti kirjoitettuja asiakirjoja, jotka ovat tärkeitä yhteiskunnalliselle elämälle, niinkuin vekseleitä, velkakirjoja, kuitteja, välikirjoja, testamentteja sekä osto- ja myyntikirjoituksia; toisin paikoin löydämme värssyjä ja opettavaisia runoelmia, ja muutamassa hänen päiväkirjassansa tapaamme joukon elämän-ohjeita ja mielenperusteita, jotka kirjoittaja oli ottanut eri teoksista. Saadaksemme silmäillä pohjois-amerikalaisen sankarin henkiseen elämään, panemme tähän muutamia näitä lyhyitä lauselmia:

1:o. "Kun olet ihmisten seurassa, älä koskaan tee mitään, jonka kautta voisit loukata sitä kunnioitusta, jota sinun tulee osoittaa jokaiselle läsnäolevalle."

2:o. "Älä nuku, kun muut puhuvat; älä istu, kun seisovat; älä puhu, kun sinun tulisi olla vaiti, äläkä käy, kun toiset seisattuvat."

3:o. "Älä ole imartelija, äläkä laske leikkiä semmoisen kanssa, joka ei kernaasti suvaitse kanssansa leikkiä tehtävän."

4:o. "Älä lue kirjoja, kirjeitä tahi muita papereita, kun olet ihmisten seuroissa. Jos sattuisi semmoinen pakkotila, että sinun täytyy se tehdä, niin pyydä ensin anteeksi. Kun toinen kirjoittaa tahi lukee, niin älä mene häntä niin lähelle, että voit lukea hänen kanssansa, ellei hän sinua pyydä, ja lausu ajatuksesi luetusta ainoastaan siinä tapauksessa, että hän sitä sinulta kysyy."

5:o. "Katsantosi olkoon iloinen, vaan totisissa asioissa totinen."

6:o. "Älä koskaan ilmoita iloasi toisen onnettomuudesta, vaikka hän olisikin sinun vihamiehesi."

7:o. "Puhutellessasi asiamiehiä lausu lyhyesti ja koskekoon puheesi ainoastaan asiata."

Washington ei tyytynyt semmoisten elämänohjetten paljaasen kirjoittamiseen, hän koki myöskin elämässään niitä noudattaa. Koko hänen olentonsa osoitti jo aikaisin jotain lujuutta ja vakavuutta. Hänen luonteensa rehellinen totisuus kuin myös hänen käytöksensä, joka tarkkaan noudatti sopivaisuuden kaikkia lakeja, voittivat hänelle monta ystävää. Sangen aikaisin ymmärsi hän voittaa alkuansa kiihkoista luonnonlaatuansa lujan tahtonsa vallan alle ja tuli tällä tavoin jo nuoruudessaan voittajaksi, nimittäin oman itsensä voittajaksi -- todellakin vaikein, vaan myöskin kauniin kaikista voitoista!

Tottumus nuoruudesta asti vaikutti sen, että kaikki, mitä hän kirjoitti, oli se yksityisiä kirjeitä tahi julkisia asiakirjoja, osoitti järjestyksen harrastusta ja tarkkuutta.

Merkillistä on, ettei hänen päiväkirjassaan löydy mitään valitusta elämän moninaisista vaivoista ja vastuksista, joita hänen päälleottamansa velvollisuudet arvattavasti tuottivat; hänen huomaa tässäkin suhteessa aina pysyneen omatapaisenaan, käsittäen ja arvostellen kaikkea käytännölliseltä kannalta.

Veljensä Lorens'in kuoleman kautta sai Washington jommoisenkin omaisuuden ja olisi voinut viettää sangen hupaista elämätä rauhassa ja levollisuudessa. Vaan hän ei antautunut suinkaan toimetonta elämää viettämään. Hänen tapansa oli talvella nousta ennen päivän valkenemista. Itse pani hän huoneensa lämmitä ja rupesi kirjoittamaan tahi lukemaan kynttilän valolla. Kesällä söi hän aamiaista noin kello seitsemän, talvella kello kahdeksan. Kaksi kuppia teetä ja pari palaa leipää oli koko yksinkertainen ateriansa. Paikalla aamiaisen syötyä nousi hän hevosen selkään ja ratsasti maakartanollensa, jossa hän itse katseli kaikkia taimia ja usein kävi käsin työhön.

Jos ilma oli senkaltainen, ettei se sallinut hänen mennä ulos, käytti hän aikaansa järjestääkseen papereitansa, läpilukeaksensa tilejänsä ja kirjoittaakseen kirjeitä. Loput päivää vietti hän lukemisella ja perheensä keskuudessa.

Neekereitänsä kohteli hän lempeydellä, piti huolta heidän hyvästä toimeentulostansa ja osoitti heille suurta ystävällisyyttä heidän sairaina ollessa. Hän ei kärsinyt koskaan nähdä laiskuutta ympärillänsä; päinvastoin oli tahtonsa, että kaikki toimitettaisiin mitä suurimmalla tarkkuudella. Hän käsitti erinomaisen sukkelaan mihin hänen väkensä kelpasi, joka oli hänelle suureksi hyödyksi asioittensa hoitamisessa. Hänen päiväkirjansa sisältää monta merkillistä todistusta siitä.

Hänen oikeuden tuntonsa oli muodostunut sangen jyrkäksi. Jos jotakin tapahtui, joka oli vasten hänen käsitystään oikeasta, astui hän suoraan sitä tahi niitä vastaan jotka olivat syypäänä siihen. Englantilainen asetus sääti ettei kuningas saanut määrätä minkäänlaisia veroja ilman valtakunnan edustajien suostumuksetta. Kun sentähden kuningas Yrjö III tahtoi säätää uuden veron, rupesi Washington uskaliaasti sitä puolustamaan.

"Minä tiedän", kirjoitti hän, "tämän veron olevan itsessään vähäpätöisen, vaan siirtolaisten oikeus on semmoinen, ettei heidän tarvitse mitään myöntymystä antaa tässä suhteessa. Miksihän me riitelemme! Ehkä sentähden, että kolmen pence'n vero naulasta teetä olisi kovin rasittava? Ei suinkaan; me vastustamme ainoastaan oikeutta säätää tämä vero ilman meidän myöntymyksettä."

Pohjois-Amerikan siirtovallat syntyivät niistä siirtokunnista, joita Englantilaiset olivat seitsemännentoista vuosisadan alusta lähtien perustaneet Pohjois-Amerikan itäiselle rannalle.

Filadelfian valtakokouksessa 4 päivänä Heinäkuuta 1776 julisti ensin seitsemän ja sitten muut kuusi valtiota itsensä Englannin vallasta vapaiksi. Lokakuussa samana vuonna heitettiin pois nimitys "englantilaiset siirtomaat" ja nimi "Pohjois-Amerikan Yhdysvallat" otettiin sijaan. Washingtonin hartain toivo oli saada valtioliiton erityiset osat jollakin sopivalla tavalla yhdistetyksi keskenään ja saada yhteinen voimallinen hallitus toimeen, ja tämän hänen tahtonsa mukaan tehtiin valtioasetus, jonka hyväksyi yhdeksän valtiota 17 päivänä Syyskuuta 1787.

Kun oli huomattu välttämättömän tarpeelliseksi, että _yksi_ mies liiton päämiehenä ohjasi yhteistä hallitusta, voi tietysti _yksi_ nimi vaan tulla kysymykseen. Tunnettiin vaan yksi ainoa, jota katsottiin tämän korkean viran ansaitsevaksi, ja se oli Washington. Hän valittiin presidentiksi ja hän suostui siihen.

Millä tunteilla hän tämän teki on hän itse lausunut päiväkirjassaan. Hän on siinä kirjoittanut 16 päivänä Huhtikuuta 1789 seuraavat sanat:

"Tänäpäivänä kello kymmenen olen sanonut Mont-Vernon'ille, yksityiselle elämälle ja perheelliselle onnelleni jäähyväiset. Sydän täynnä tuskallisempia tunteita kuin voin nyt ilmoittaa, olen matkustanut New-York'iin, päättänyt kun olen palvella maatani, totellen sen kehoitusta, vaan vähällä toivolla voida täyttää sen toiveita minusta."

Kohta kyllä tulivat hänen toimensa hyvät hedelmät näkyviin. Valtiotalous tuli järjestetyksi, kauppa virkistyi, yleinen luottamus tuli jälleen ja yhä enemmän ja enemmän valtasi turvallisuuden tunne kaikkia. Hallitsevat ja hallitut olivat yksimielisiä kaikessa, mikä koski yhteiskunnan pääkysymyksiä.

Tällä tavalla poistuivat Washingtonin kaikki pelkäämiset ja epäilykset, ja koko kansa kiitti häntä isänmaan pelastajana ja onnelliseksi tekijänä. Kaikkialla häntä otettiin vastaan epäilemättömimmillä rakkauden ja kiitollisuuden osoitteilla: kaikkialla tunnustettiin hänen hyödyttävä toimensa kokonaisuuden hyväksi.

Vaan Washington ei kuitenkaan uhrannut kaikkia ahkeroimisiansa ainoastaan uudelle valtioliitolle; hän muisti myös ja piti huolta yksityisten lähimmäistensä puutteista. Niin kerrotaan häneltä seuraava hyväntekeväisyyden osoitus:

Muutamana päivänä käveli hän syrjässä katua Filadelfiassa. Oli aikaisin aamulla eikä liike kaupungissa ollut sentähden vielä alkanut. Äkkiä astui nuorukainen kalpeilla, murheellisilla kasvoilla hänen luoksensa. Arkana, vieläpä vapisevana ja häneen katsomatta pyysi hän apua. Washington katsoi terävästi häneen, vaan kohta hänen katseensa tuli lempeämmäksi, kun oli hetken katsellut nuorukaista, sillä nuoren miehen käytös, hänen vapiseva äänensä ja koko hänen ulkomuotonsa osoittivat, ettei hän ollut mikään tavallinen kerjäläinen; vaan onneton tämän sanan täydessä merkityksessä.

"Te ette näytä minusta tottuneelta kerjäämään. Mikä on saattanut teidät tähän ryhtymään? Olkaa suora ja rehellinen ja puhukaa koko totuus, vaan ainoastaan totuutta, sillä siitä on riippuva, autanko minä teitä."

Näin sanoi Washington lempeällä ja kehoittavalla äänellä.

"Voi, sen tahdonkin minä tehdä", sanon murheellinen nuorukainen. "Minä en ole syntynyt niissä oloissa, joihin te nyt näette minun joutuneen: ne onnettomuudet, jotka ovat kohdanneet minun poloista isääni, se sanomaton kurjuus, jossa äitini on, ovat pakoittaneet minua tätä askelta ottamaan, jota minä ainoastaan suurella vastenmielisyydellä olen tehnyt."

"Kukas sitte teidän isänne on?" kysyi Washington edelleen ja sai nyt tietää että hän oli ollut varakas kauppias, joka oli joutunut häviöön ja mierolle saatetuksi muutaman asiakumppalin petollisen käytöksen kautta häntä kohtaan. Huolet tästä syyttömästä kurjuudesta kehittivät äkkiä taudin, jonka alkua jo oli ennen löytynyt hänessä, ja muutamien kuukausien perästä kuoli hän. Äiti, nuorukainen ja vielä yksi nuorempi veli joutuivat yhä suurempaan köyhyyteen. Eräs hänen isänsä ystävä antoi nuorukaiselle tilaisuutta ansaita elatuksensa hänen luonansa; äiti koetti puolestaan työllä elättää itsensä ja nuorempaa veljeä, kun hän tuli sairaaksi ja melkein oli kuoleman kynsissä. Nuorukaisella ei ollut penniä, jolla hän voi hankkia hänelle lääkkeitä ja apua. "Voi", lopetti hän kertomuksensa, "Minulla ei ollut rohkeutta käydä meidän tuttaviemme luokse ja pyytää heiltä apua. Rikkaat ovat kovasydämmisiä; köyhät, jotka tahtoisivat auttaa, eivät voi. Sentähden --"

Washington oli syvällä liikutuksella kuunnellut nuorukaisen kertomusta. Hänen sydämmensä sanoi hänelle: se on tosi -- se ei voi olla valheen ääni, joka niin puhuu.

"No; kerro enempää", sanoi hän lempeästi.

"Sentähden", jatkoi nuorukainen, muutamien kyynelten vieriessä hiljaa hänen poskiansa alas, "sentähden rohkaisin itseni ja puhuttelin vierasta, voittaen sen häpeän, joka sitä minussa vastusti. Voi, armahtakaa minun onnetonta, sairasta äitiäni!"

"Asuuko teidän äitinne kaukana täältä?" kysyi Washington.

"Viimeisessä talossa tämän kadun vasemmalla puolella, neljännessä kerrassa", sanoi nuorukainen, rukoilevasti katsellen häneen.

"Ja te ette ole vielä kysyneet neuvoa lääkäriltä. No, tässä on teille muutamia dollard'ia. Noudattakaa sukkelasti lääkäri."

Nuorukainen tarttui vieraan käteen ja kasteli sitä kyyneleillään. Hän ei voinut puhua, hän saattoi vaan soperoida sanat: "Jumala siunatkoon teitä!" Sen perästä riensi hän kiireesti pois.

Washington katseli hetken hänen jälkeensä, sitten pudisti hän päätänsä ja sanoi hiljaa itsekseen: "Ei!"

Hän meni nyt osoitettuun taloon ja seisoi kohta lesken ovella. Hän koputti sitä. Pieni kaunis poika, jonka silmät olivat täynnä kyyneleitä, avasi hiljaa oven. Washington astui sisään. Nopealla katseella tarkasti hän pikimmältään huonetta. Siinä seisoi vanha petäjäinen pöytä, kaksi tuolia samaa puulajia sekä vanha kaappi ja pöydällä oli muutamia puoleksi valmiita vaimoväen käsitöitä. Kaikkialla vallitsi järjestys ja puhtaus vaan samalla kertaa suurin köyhyys. Hyvin huonossa sängyssä lepäsi sairas vaimo.

Nämä ulkonaiset seikat herättivät vielä suurempaa liikutusta Washingtonissa. Hän astui esille sängyn luokse ja kysyi sairaalta, kuinka hänen vointinsa oli, josta syystä tämä piti häntä lääkärinä. Washington koetti puhua hänelle lohdutusta ja teki sen niin virkistävällä tavalla, että vaimo avasi sydämmensä hänelle ja kertoi hänelle kaikki ne onnettomuudet, jotka hän oli kärsinyt ja jotka hänen poikansa jo oli kertonut vieraalle kadulla. Washington kuulteli tarkkaan häntä, lohdutteli häntä ja kehoitti häntä pitämään huolta siitä että hänen kallisarvoinen elämänsä säilyisi hänen lapsillensa. Sen perästä pyysi hän paperilipun, vaan semmoista ei löytynyt. Sängyllä oli rukouskirja, lesken lohdutus. Hän otti sen käteensä ja sanoi: "Valkea lehti on joutava tästä ja riittää minulle kyllin." Hän repi sen varovasti kirjasta ulos, istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti. Sitten tarjosi hän sairaalle kättänsä, puhui vielä muutamia lohduttavia sanoja hänelle ja läksi tiehensä. Vähän aikaa sen jälkeen tuli vanhin poika kotiinsa.

"Rakas äiti", huusi hän iloisesti, "Jumalan armo ei ole meitä hyljännyt! Jalomielinen vieras on antanut minulle viisi dollard'ia. Jumala siunatkoon häntä! Nyt on lääkäri kohta tuleva. Rohkaise mielesi, rakas äiti!" Äiti painoi lapsiansa vasten sydäntään ja pani kätensä ristiin rukoillakseen. Sitten sanoi hän:

"Sinä olet kutsunut lääkärin? Kummallista, hän on jo ollut täällä!"

"Mahdotonta!" sanoi poika, kummastuneena.

"On, lapseni", vastasi äiti, "ja hän on myös oikea sielunlääkäri. Voi kuinka rakkaat ja lohduttavaiset hänen sanansa olivat! Tuolla on lääkelista, jonka hän on kirjoittanut."

Hän osoitti pöydälle, jossa kirjoitettu paperi oli. Hämmästyneenä riensi nuorukainen pöydän luokse, luki mitä vieras oli kirjoittanut ja rupesi vapisemaan.

"Äiti", huusi hän, "ei se ole mikään lääkelista; kuule!"

Ja hän luki nyt ääneen rahannostokirjan suurelle summalle. Ilosta vavisten nousi nyt äiti istuilleen tilallansa.

"Allekirjoitus, poikani, allekirjoitus?" huusi hän.

"Yrjö Washington, Yhdys-valtain presidentti", lukee nuorukainen.

Silloin vaipuu äiti taintuneena takaisin. Poikien onneksi, jotka luulivat äitinsä kuolleen, tulee lääkäri, ja hänen onnistui kohta saada sairas eloon. Myöskin hän lukee syvällä liikutuksella rahannostokirjan, jonka Washington oli kirjoittanut.

Jalo Washington ei kuitenkaan antanut asian jäädä siihen; muutamien päivien kuluttua tuli hän takaisin ja huomasi ilokseen lesken olevan paranemaan päin. O, kuinka kiitolliset olivat! Kuinka hän tunsi itsensä liikutetuksi, kun lapset tarttuivat hänen käsiinsä, suutelivat niitä ja kastelivat niitä kyynelillään. Hänellä oli vielä enemmän ilahuttavia sanomia antaa heille. Hän oli hankkinut vanhimmalle pojalle paikan tunnetun kauppamiehen luona ja nuorimmalle oli hän valmistanut pääsyn muutamaan maan parhaimpia kouluja. Asiain näin asettuen saattoi leski elää jokseenkin huolettomasti vähissä oloissaan.

Monien tointensa keskellä, joita hänen ylhäinen virkansa tuotti muassaan, oli Washingtonilla kuitenkin aikaa tiedustella turvanalaistensa tilaa ja edelleen pitää huolta leskestä, jota hän tekikin uskollisesti, kunnes vanhin poika, joka syystä oli voittanut esimiehensä täyden luottamuksen, oli päässyt siihen tilaan, että hän kunnollisesti voi pitää huolta äidistään ja nuoremman veljensä kasvatuksesta ja tulevaisuudesta.

Kun hänen kiitolliset hoidokkaansa viimein lopettivat sen vaiti-olon, johon heitä oli velvoitettu, silloin kuului koko Filadelfiassa ainoastaan yksi ääni: "Jumala siunatkoon isänmaan pelastajaa ja onnettomien suojelijaa! Jumala siunatkoon Washingtonia!"

Ensimmäisten neljän vuoden kuluttua tuli Washington toisen kerran valituksi presidentiksi vieläkin neljäksi vuodeksi. Todella ymmärtäväiset isänmaanystävät kehoittivat häntä hartaasti ottamaan kolmannen kerran presidenttiviran, vaan siihen häntä ei voitu saada. Ihanalla puheella kansalle erosi hän Maaliskuussa 1797 ainaiseksi virastansa ja muutti takaisin rakkaasen maakartanoonsa Mount-Vernon'iin. Hänen päivänsä olivat kuitenkin luetut; hän sai ainoastaan kaksi ja puoli vuotta nauttia levollisuutta ja onnea tässä maakartanossaan. Hän sattui vilustumaan ja kuoli 14 päivänä Joulukuuta 1797 kuudenkymmenenseitsemän vuoden iässä.

Muisto siitä, mitä jalo Yrjö Washington on tehnyt, ei ole koskaan sammuva uudessa eikä vanhassa mailmassa ja hänen kuolematon ansionsa on aina ja kaikkialla muistettava, jossa suurten ja jalojen miesten muistoa pidetään kunniassa. Jokaisen amerikalaisen rinnassa elää unohtumaton mies kiitollisessa muistossa. Hänen kuvansa löytyy melkein joka perheessä, ja hänen elämästään ja hänen töistään isänmaan hyödyksi kerrotaan lapsille ja lastenlapsille.

Kiitollinen neekeriorja.

Eräällä franskalaisella viljelysmaan-omistajalla Domingon saarella oli orja, joka uskollisen palveluksensa tähden oli saanut lupauksen päästä vapaaksi. Kun orja ahkeruutensa ja uskollisuutensa tähden oli herrallensa suureksi hyödyksi, oli asia kumminkin, huolimatta orjaraukan useista muistutuksista, jäänyt paljaasen lupaukseen. Muutamana päivänä tuli neekeri herransa luo ja jätti hänelle tuon melkoisen summan, viisisataa louisdor'ia, jotka hän sanomattomalla ponnistuksella ja puutteen kärsimisellä oli onnistunut kokoon haalia.

"Herra, ottakaa tämä summa vapauteni lunastukseksi", lausui tuo rehellinen orja.

Herra tunsi itsensä lilkutetuksi.

"Ota rahasi takaisin ja mene", sanoi hän; "kauvan olen minä muutenkin pitänyt kauppaa kanssa-ihmisteni vapauden kanssa. Mene ja ole vapaa!"

Vähän aikaa senjälkeen muutti viljelysmaan-omistaja kotiinsa Franskanmaalle. Mutta pian kadotti hän haitallisten suhteiden tähden kaiken omaisuutensa ja hänen täytyi matkustaa takaisin Dominqon saarelle. Täällä sai hän nyt alottaa elämäänsä suurimmassa puutteessa ja antautua alhaisimpiin töihin. Silloin tuli häntä tapaamaan hänen entinen orjansa.

"Herra", sanoi hän, "sinä lahjoitit minulle kerran vapauden. Tahdotko vastaanottaa orjaltasi sen, mitä hän kauvan kiitollisuudesta on tahtonut antaa sinulle? Voisitkohan kenties kahdellasadalla louisdorilla tulla toimeen vuosittain, jos palajaisit takaisin Franskanmaalle?"

Kauppamies seisoi kauvan liikkumattomana, eikä voinut virkata sanaakaan vastaukseksi. Pikaisesti kiiruhti neekeri ulos ja tuli hetkisen perästä takaisin lain vahvistama kirjoitus kädessään, jonka kautta hän vakuutti entiselle herrallensa kahdensadan louisdorin vuotuisen sisääntulon, niinkauvan kuin hän eli.

Benjamin Franklin.

Benjamin Franklin, mainio amerikalainen valtiomies ja sähköjohdattajan keksiä, josta eräs franskalainen sanoo:

"Taivahan liekin hän voi ja Tyrannitkin nöyriksi tehdä", kuului niiden miesten joukkoon, jotka kulkevat rataansa suorasti ja kuitenkin huolimatta suuruudestaan pysyvät aina yksinkertaisina olennossaan ja siveämielisinä.

Benjamin Franklin oli sisaristansa ja veljistänsä nuorin; kasvatuksensa jäi vajanaiseksi, hän sai oppia ainoastaan lukemaan, lukua laskemaan ja kirjoittamaan; muutoin täytyi hänen itsensä etsiä keinoja tyydyttääkseen tiedonhaluaan.

Jokaisen hetken, jonka tuo väsymättömästi ahkera ja opin-halukas nuorukainen sai liikenemään, käytti hän tietojen hankkimiseen.

Kun Franklin kerran tuli Filadelfiaan ja neuvotonna, kuinka hän asettaisi elämänsä, kuljeskeli katuja pitkin, tapasi erään lapsen leipä kädessä. Franklin meni myös leipuripuotiin ostamaan itselleen leipää. Niillä rahoilla, jotka hän jätti leipurille, saikin hän kolme leipää ja tuli tästä ylöllisyydestä niin hämmästyneeksi, ettei tiennyt mitä piti tehdä noilla kahdella leipäkyörikällä, joita hän ei jaksanut syödä. Silloin johtui mieleensä eräs köyhä vaimo, jonka hän oli nähnyt samassa laivassa, jolla hän oli tullut. Hän otti heti liikanaiset leipäkyörikkänsä kainaloonsa ja läksi astumaan satamaan, missä toivonsa mukaan löysikin matkakumppalinsa ja ilahutti häntä lahjallaan.

Benjamin Franklin ei ollut vielä kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha, ja kuitenkin, mitä kokemusta hän ei ollut itselleen hankkinut! Hän teki työtä väsymättömällä innolla ei ainoastaan ammatissaan vaan myös sisällisen ihmisensä jalostuttamiseksi. Hänen mielilauseensa oli: "Ainoastaan kelpo ihminen voi tulla todellisesti onnelliseksi!"

Välttääkseen veltostumista, avujensa täydellisentämis-pyrinnössään, laittoi hän itselleen taulun, johon oli merkitty kaikki etevimmät avut, missä hän tahtoi itseään harjoitella. Siinä seisoi: kohtuullisuus, vähäpuheisuus, säännöllisyys, päättäväisyys, säästäväisyys, uutteruus, vilpittömyys, puhtaus, tyyneys, nöyryys. Oppiakseen kaikkia näitä avuja, harjoitteli Franklin itsekussakin jonkun määrätyn ajan; hän merkitsi silloin joka päivä viivalla tauluunsa, jos hän oli rikkonut, ja koetti sitä ahkerammin saada viivoja katoamaan taulusta. Kuinka hän riemuitsi, kun hänellä muutamien viikkojen kuluttua ei ollut yhtään viivaa taulussa määrätyn kohdan edessä!

Vielä vanhoilla päivillään sanoi Franklin, että lähinnä Jumalaa oli hänen kiittäminen muistokirjojansa elämänsä onnesta. Kohtuullisuuttansa kiitti hän oivallisesta terveydestänsä; ahkeruuttaan ja säästäväisyyttään taas siitä varallisuudesta, jonka hän oli hankkinut itselleen, sekä kaikista tiedoistansa, jotka olivat tehneet hänet hyödylliseksi ja hankkineet hänelle hyvin ansaitun, tunnustetun sijan oppineitten joukossa. Vilpittömyyttään ja oikeudentuntoaan oli hänen kiittäminen isänmaansa luottamuksesta ja niistä arvokkaista viroista, jotka olivat hänen huostaansa uskotut. Näiden kaikkien hyvien omaisuuksien yhdistyksestä voitti hän sen tyyneyden, joka aina korkeaan vanhuuteensa asti teki hänet niin suloiseksi nuoremmille tuttavilleen.