Chapter 6

"Jumala varjelkoon", sanoi hän, "vetämästä miekkaani niin urhoollista, niin kelvollista ja armollista herraa vastaan. Antakaa anteeksi, että päätin matkustaa niin silmänräpäyksessä, sallikaa minun palata takaisin ja palvella suurta kuningastani elämässä ja kuolemassa."

Kustaa Adolf tuli liikutetuksi, hän nosti ylös kokeneen soturin ja syleili häntä, jonka jälkeen molemmat palasivat ruotsalaiseen leiriin.

Kustaa Adolf osoitti usein persoonallista urhoollisuuttaan niin loistavasti, että hänen ystävänsä nuhtelivat häntä sanoen hänen olevan parempi sotamies kuin sotapäällikkö. Mutta kuningas vastasi silloin, että sotapäälliköllä ei ollut oikeus vaatia suurempaa urhoollisuutta sotamiehiltään kuin itse osoitti. Arkamaisuus oli hänestä kokonaan vierasta. Kun häntä varoitettiin antautumasta vaaran kitaan vastasi hän tapansa mukaan leikillisesti: "Ei ole vielä kukaan kuningas kaatunut kanuunan kuulasta", eli myöskin: "Mikä kuolema on kauniimpi kuninkaalle kuin kuolla kansansa ja oikean asian edestä?"

Kerran syöksehi hän eräässä ottelussa tulisimman kahakan keskelle. Viholliset piirittivät hänet kokonaan, eikä hänelle näyttänyt olevan mahdollista välttää joko vangiksi tuloa eli kuolemaa, niin ankarasti kuin hän taistelikin. Silloin keräsi eräs urhea upseeri joitakuita yhtä urhokkaita kumppaneitansa ja he pelastivat onnellisesti kuninkaan vihollisen käsistä. Sama upseeri oli sittemmin itse vaarassa ja vähällä joutua vangiksi. Kustaa Adolf, huomattuaan tämän, syöksihe silloin heti kahakkaan ja onnistui pelastamaan pelastajansa, jolle hän ilomielin huusi: "Nyt olemme kuitit, kumppani!"

Oli 6 päivä marraskuuta 1632, kun tuo Ruotsin sotaväelle niin ratkaiseva tappelu Lützenin kentällä tapahtui. Kustaa Adolf oli taistellessaan uskonpuhdistuksen pyhän asian edestä voittajana läpikulkenut koko Saksanmaan ja oli matkalla Saksan keisarin pääkaupunkiin, kun Saksin vaaliruhtinas kutsui hänet tänne avukseen keisarillista sotajoukkoa vastaan, joka hävittäen oli karannut hänen valtakuntaansa. Aamu oli kylmä ja sumu peitti vielä sotakentän, kun taistelu alkoi. Taisteltiin suurella urhoollisuudella molemmin puolin. Vihdoin tunkeutui esille ruotsalaisten oikea siipi Kustaa Adolfin johdannolla ja ahdisti kiivaasti vihollista. He alkoivat jo väistyä, silloinkun kuningas sai tietää vasemman siiven horjuvan. Hän kiiti sinne silmänräpäyksessä; ainoastaan jotkut harvat voivat seurata häntä, silloin sattui häneen kuula ja hän vaipui, kuolemahaavan saaneena, hevosensa seljästä, joka juoksi ruotsalaisten rivien halki ilman ratsastajatta, josta heti arvattiin, mikä vahinko oli tapahtunut.

Harvat kuninkaat ovat saaneet nauttia suurempaa kunnioitusta kuolemansa jälkeen kuin Kustaa Adolf. Yksin hänen vihollisensakin tunnustivat mielellään hänen suuret avunsa, hänen urhoollisuutensa ja Jumalanpelkonsa, ja itse paavi sanoi hänestä: "Hän on maailman suurin kuningas."

Sitä paikkaa, jossa kuningas kaatui, osoittaa eräs kivi, nimeltä "Schwedenstein", ja kaksi vuosisataa myöhemmin nostettiin tässä samassa paikassa muistomerkki Kustaa Adolfin kunniaksi.

Ruotsalaisen runotaiteen isä.

Tällä kunnianimellä merkitään tavallisesti Ruotsin kaunokirjallisuus-historiassa sitä miestä, joka avasi uuden tien ruotsalaiselle kielelle ja runotieteelle: _Yrjö Stjernhjelmiä_.

Tämä merkillinen mies syntyi 1598 Vika'n pitäjäässä Taalain maakunnassa, missä hänen isänsä oli vuorimiehenä. Aikaiseen jo osottautui pojassa suuret luonnonlahjat ja todisteena hänen kekseliäisyydestään ja elävästä mielikuvituksestaan kerrotaan hänestä seuraava kertomus:

Hän kulki eräänä kylmänä ja tähtikirkkaana talvi-iltana isänsä kanssa Runnjärven jäätä. Isä kysyi häneltä silloin, miten hän luuli tähtien syntyneen. Vikkelä poika vastasi tähän heti:

"Taivas on aina valon loisteessa ja Jumala kävelee tuolla ylhäällä taivaan salissa edes takaisin, mutta kun hän on jotenkin väkevä mies, niin pistelee hän välistä reikiä kepillänsä lattiaan. Valo loistaa niistä ja me kutsumme niitä tähdiksi."

Tämä hänen vastauksensa mahtoi olla syynä siihen, että hän sai aateloitessa nimekseen Stjernhjelm (tähtikypäri).

Pojassa aikaiseen huomatut luonnonlahjat vaikuttivat isässä sen, että hän antoi poikansa lukea. Käytyänsä Vesteroosin koulun läpi, sai hän tilaisuuden täydellisentää hankittuja tietojansa matkustuksilla useimmissa Euroopan valtakunnissa.

Kotimaahansa palattua, nimitettiin hän lehtoriksi vastaperustetussa Vesteroosin lukiossa eli kymnaasissa. Hän ei kuitenkaan saanut kauvan olla tällä tiellä. Semmoista miestä kuin Stjernhjelm, joka osoitti neroa ja oppia, luultiin siihen aikaan melkein yliluonnolliseksi ajatus- ja käytäntövoimassa. Näin suurilahjaiset henkilöt saavat pitää hyvänänsä, kun heidän hallituksensa käyttää heitä monenmonituisiin vaihteleviin ja erityisiin toimiin. Stjernhjelm olikin sentähden määrätty useihin erilaisiin virkatoimiin, kunnes lopulla nimitettiin sotaneuvokseksi ja johtajaksi antiqviteetti- eli ministerikollegiumissa, jota tointa hän hoiti aina kuolemaansa asti vuoteen 1672. Hän oli silloin seitsemänkymmenen neljän vuoden vanha.

Harvoin löytyy semmoisia, joilla olisi niin monipuolisia lahjoja melkein kaikissa ihmisellisissä tietopiireissä kuin Stjernhjelmillä oli. Hänen viidessä, kuudessakymmenessä erilaisessa teoksessaan, joista kuitenkin ainoastaan vähäinen osa on painettu, on teoksia, jotka kuuluvat -- paitsi runotaidetta -- kielitieteesen, filosofiaan, lakitieteesen, historiantutkintoon, matematikaan ja luonnontieteesen.

Stjernhjelmin mietteet viimemainitussa tieteessä herättivät suurta huomiota Ruotsinmaalla, missä luonnontieteen tutkimus ei ollut erittäin kauvas vielä ennättänyt. Hän joutui pahaan pulaankin luonnontieteellisten mietteittensä tähden. Hän oli nimittäin tuonut matkoiltaan kotiinsa suurennuslasin ja tulilasin, ja teki sitte niillä kaikenlaisia koetuksia, jota vähätietoiset ja taikauskoiset ihmiset luulivat noituuden harjoitukseksi, ja hänen täytyi julkisesti puolustaa itseään näitä syytöksiä vastaan.

Kielitutkinnollaan ja runollisuudellaan on kuitenkin Stjernhjelm enimmän hyödyttänyt isänmaataan ja sentähden ansainnut itselleen nimen "ruotsalaisen runotieteen isä."

Monien sotien ja siitä syntyneen kanssakäymisen kautta vieraiden kansojen kanssa oli koko joukko ulkomaalaisia sanoja ja lausetapoja pujahtanut Ruotsin kieleen. Se oli siis sekoitettu kolmella, neljällä erikielellä, eikä kuultu enemmän ylhäisen kuin alhaisenkaan suusta puhdasta ruotsia. Tämä harmitti Stjernhjelmiä. Hän rakasti liika suuresti äitinsä kieltä nähdäkseen sitä tällä tavalla tahrattuna. Innolla ryhtyi hän siis toimeen puhdistaakseen ja jalostuttaakseen ruotsin kieltä. Hän tahtoi näyttää että ruotsin kielellä voitiin lausua kaiken sen, minkä tällä kummallisella, melkein naurettavalla, sekoitetulla lainatavaralla lausuttiin. Etenkin runoilijana vaikutti Stjernhjelm tähän suuntaan. Ollen lahjakas mies ja itse samalla tavalla käyttäen runonhenkeä kuin vanhat ruomalaiset ja kreikkalaiset, ymmärsi hän sekä taivuttaa ruotsinkieltä arvollisesti ilmoittamaan suuria ja korkeita mietteitä että myöskin antaa sille kauniin muodon. Paraana todistuksena tästä on hänen etevin runoteoksensa, oppirunonsa Herkuleesta.

Stjernhjelm oli pitkä ja uhkea mies. Koko hänen olentonsa osoitti iloa, arvoa ja rehellisyyttä. Hänen luonteensa oli sekoitus syvästä totuudesta ja koirankurisesta leikillisyydestä. Tämä onnellinen eri luonnonomaisuuksien yhdistys tekikin hänet mahdolliseksi vastaanottamaan helposti elämän sattuvia tuskia, ja hänen kerrotaankin tanssilla ja laululla huvittaneen tovereitansa kerran kun he haaksirikkoisina joutuivat eräälle autiolle rannalle, ja kuinka hän sitte käänsi heidän riemustuneen mielensä luottamukseen Luojan hyvyyteen.

Tuskia tarjosikin elämä hänelle runsaassa määrässä ja niiden joukossa ei suinkaan köyhyys ollut vähin. Hän olikin huono talouden pitäjä. Koko sielunsa oli kiintynyt korkeampiin esineihin, anteliaana ja toivorikkaana piti hän rahojen käyttelemisen ja niistä huolta pitämisen ikäänkuin inhoittavana. Mitä rahoja hänellä itsellään oli, saivat ne maata hänen kirjoituspöydällään, palvelijansa saatava, joka niistä otti mielinmäärin jokapäiväisiin tarpeisin. Mitään tiliä ei tullut koskaan kysymykseen.

Stjernhjelmin kaksi suurinta himoa olivat viisauden ja kunnian pyyntö, vaan hän ei koskaan sallinut näiden vallita siinä määrässä, että ne olisivat häirinneet hänen suhdettansa muihin ihmisiin. Päinvastoin oli hän hyvin viehättävä kanssakäymisessään muiden kanssa. Onpa häneltä seuraavat kauniit muistolauseet jälellä hänen yhdyselämästänsä ihmisten kanssa: "Halveksi mailman ja onnen vääryyksiä! Älä katso ylön ketään! Halveksi ylevämielisesti muiden ylenkatsetta! Kunnioita itseäsi kohtuullisesti!"

Stjernhjelm sai pitää sekä ruumiinsa että sielunsa voimat vähentymättöminä aina kuolemaansa asti. Kun hän makasi kuolinvuoteellaan, odotti hän loppuansa rohkeasti. Hän lausui joku aika ennen kuolematansa ystävälleen ja runoilija-veljelleen Kolumbukselle: "Kaikista paras, mitä täällä mailmassa voipi omistaa, on iloinen mieli. Mitä minä voin kehoittaa ja neuvoa, on se, ettei sekoittautua mailman ja maallisten asioiden kanssa enemmän kuin mielen riemu sallii."

Kun sama Kolumbus kysyi häneltä, minkä hän tahtoisi hautakirjoituksekseen, vastasi hän: "Kirjoita: Vixit, dum vixit, laetus. -- Niinkauan kuin hän eli, eli iloisesti."

Pieni Susi-Jaakko.

Vuoden 1709 talvi oli, niinkuin tunnettu, mahdottoman ankara. Viini jäätyi kellarissa, vesi kaivoissa, metsäeläimet kuolivat teille nälästä ja pakkasesta ja arjimpia lintuja voitiin pyytää paljain käsin. Eräänä päivänä mainittuna talvena lähti muutama viininviljelijä Champagnen maakunnassa Franskanmaalla vaimonsa kanssa puun hakkuusen metsään. Heidän yksitoista-vuotias poikansa Jaakko jäi yksin kotiin pienen sisarensa kanssa, jota hän tuuvitti kätkyessä. Yht'äkkiä syöksee susi ovesta sisään ja suoraapäätä kätkyen luo, missä lapsi makasi. Poika huomattuaan tämän hirveän pedon, meni miehuullisesti sitä vastaan ja sysäsi kaikin voimin nyrkkiin puristetun kouransa suden avonaiseen kitaan. Turhaan vetäytyi raivoisa eläin takaisin, saadaksensa hengittää, pieni Jaakko seurasi vaan perästä, eikä irroittanut kättänsä sen kurkusta. Vihdoin ahdisti hän eläimen huoneen nurkkaan, missä se kaatui kuoliaana lattialle.

Outo tappelu ja se epämukainen asema, johon poika hetkeksi joutui tässä, väsyttivät hänen voimansa ja hän kaatui tunnotonna vihollisensa viereen.

Vanhempain kotiin palattua, ei ollut heidän hämmästyksensä vähäinen, mutta se pian muuttui iloksi ja riemuksi, kun he havaitsivat urhoollisen poikansa olevan ainoastaan tainnuksissa. Niin pian kun poika oli selvinnyt siitä, oli hänen ensimmäinen kysymyksensä: "elääkö pieni sisareni?" jonka jälkeen hän kertoi koko tapauksen vanhemmilleen.

Pieni Jaakko tuli kaikkien lemmityiseksi koko paikkakunnassa; kaikkialla puhuttiin hänen urhoollisuudestaan ja siitä hetkestä kutsuivat kaikki häntä pieneksi "Susi-Jaakoksi".

Ritari ja vanha kerjäläinen.

Keisari Cantchi Kiinassa joutui kerran ratsastaessaan metsästysmatkallaan eksyksiin. Silloin tapasi hän vanhan, köyhän miehen, joka näytti olevan suuresti suruissaan. Keisari ratsasti hänen eteensä ilmoittaumatta ken hän oli ja kysyi syytä hänen suruunsa.

"Ah, herra", vastasi ukko, "jos minä kertoisinkin teille kaiken sen, niin te ette voisi kuitenkaan auttaa minua."

"Ken tiesi?" vastasi keisari. "Ehkä minä voin olla sinulle suuremmaksi hyödyksi kuin luuletkaan. Kerro minulle vaivasi!"

Riemastuneena näistä lohdutuksen sanoista, alkoi vanha mies luottamuksella kertoa seuraavata:

"No, jalo herra, koska te nyt tahdotte tietää sen, niin sanon minä teille, että eräs keisarin virkamies on syypää kokonaan minun kärsimykseeni. Muutamana päivänä pisti hänen päähänsä ottaa minulta pois minun tilani ilman maksutta, ja sen sillä syyllä, että tilani oli liian likellä keisarin huvilinnaa. Sen kautta saattoi hän käteeni kerjäläissauvan. Kuitenkaan ei hän vielä tyytynyt tähän; hän oli myös niin tunnoton, että otti poikani ja pakoitti hänen rupeemaan orjakseen. Tämän kautta ryösti hän vanhuuden turvani. Tämä, rakas herra, on syynä suruuni."

Keisari kuunteli tarkkuudella ja sanoi aikovansa auttaa häntä. Hän sanoi:

"Niin nurjastiko on menetelty sinun kanssasi! -- Mutta odota, minä autan sinua ja pakoitan keisarillisen virkamiehen antamaan takaisin sinulle sekä tiluksesi että poikasi."

"Pakoittaa häntä siihen?" lausui ukko. "Ah, herra, älkää koettako; hän on keisarillinen virkamies, te kiihoitatte sillä ainoastaan hänen vihaansa, saatatte itsellenne harmia, ja minun kanssani menettelee hän yhä julmemmin."

"Älä ole huolissasi minusta", vastasi keisari, "kyllä minä olen niin mahtava, etten pelkää keisarillista virkamiestä, ja ole huoleti, että asiasi päättyy onnellisesti, niin, onnellisemmasti kuin voit aavistaakaan."

Vanhus ei luullut pitävänsä vastustella vieraan hyviä aikeita. Häntä ainoastaan arvelutti se, että hän vanha, heikko ukko ei joutuisi jalkaisin keisarin luo yhtä sukkelasti kuin hän joka ratsasti.

"No, no, ystäväni, käydä et tarvitse", sanoi keisari. "Minä olen nuori; nouse sinä hevoseni selkään, minä kävelen."

Kun vanhus ei tahtonut suostua tähän, sanoi keisari:

"Mutta minä en salli sinun kävellä. Jos et suostu ehdotukseeni, niin pitää sinun ratsastaa yhdessä minun kanssani. Tule ja nouse tänne, vanhus!"

Ukko istautui hevosen selkään ja niin tulivat molemmat heti keisarillisen virkamiehen talon luo.

Keisari kutsutti hänet luokseen. Virkamies kauhistui nähdessään herransa vihastuneena seisovan edessänsä. Keisari piti nuhdesaarnan hänelle; hän osoitti sitä laittomuutta, jonka hän oli tehnyt rehelliselle miehelle, ja soimasi häntä kovasydämmisyydestä. Ukko sai takaisin poikansa ja omaisuutensa sekä tuli poikineen asetetuksi keisarilliseksi voudiksi.

Hillitse vihasi!

Burgundin prinssi Ludvik, sittemmin Franskanmaan kuningas Ludvik kuudestoista, oli nuoruudessaan hyvin raju ja pikainen. Hänen opettajansa, Fenelon, koetti kaikin voimin poistaa tätä vikaa nuoresta ruhtinaasta, mutta kaikki hänen esittämisensä ja kehoituksensa olivat ilman vaikutuksetta. Silloin käytti Fenelon toista keinoa.

Kun prinssi muutamana päivänä oli lyönyt kamaripalvelijaansa syyttömästi, tuli Fenelon huoneesen ja huomasi vieläkin oppilaansa vapisevan vihasta. Vähääkään soimaamatta häntä tästä, lausui Fenelon:

"Ruhtinaani, niin ankaran mielenliikutuksen perästä, on teille hyödyllinen vähän huvitella itseänne. Menkää kaunis-tapettiseen kapinettiin; siellä työskentelee taitava nikkari. Siellä olette myös saava huviketta."

Ludvik meni kapinettiin. Nikkari ei ollut alussa millänsäkään, mutta kun prinssi rupesi käsittelemään hänen kapineitaan ja pyysi käskevällä äänellä selitystä milloin yhdestä milloin toisesta, puhkesi nikkari seuraaviin sanoihin:

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, antakaa minun ja minun kapineitteni olla rauhassa! Antakaa niiden olla siinä, missä ne ovat!"

Näin jyrkkiin sanoihin ei ollut prinssi tottunut. Hän ei vastannut mitään, vaan teki yhä enemmän häiriötä kapineissa. Nyt lausui nikkari yhä jyrkemmällä äänellä:

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, älkää häiritkö minua työssäni! Antakaa joko kapineiden olla paikallaan tahi lähtekää ulos huoneesta!"

Nämät ankarat sanat sytyttivät prinssin vihaa. Hän kysyi nikkarilta, tiesikö hän ken hän oli, ja lisäsi uhaten, että nikkarin törkeä käytös tulisi hänelle paljon maksamaan.

Nyt muuttui nikkarin muoto yhä tuimemmaksi. Hän piti pitkän ripityksen prinssille ja lopetti sitte näillä sanoilla:

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, minä kehoitan teitä menemään tiehenne, muutoin minä en vastaa mistään, sillä kun vihani kiehuu, en minä katso eteeni vähääkään. Minä annan mennä sen äärimmäiseen, käyköön sitte kuinka hynänsä."

Tätä sanoissaan heitti hän prinssiin niin vihaisen silmäyksen ja nosti oikeata kättään, että prinssi näki parhaaksi kiirehtiä pois huoneesta ja riensi opettajalleen valittamaan.

Fenelon vastasi tähän tyynesti surkutellen sitä, että niin taitava mies antoi semmoisen vallan vihalleen.

"Kuitenkin on teillä", lisäsi hän, "suurempi syy antaa hänelle virheensä anteeksi kuin kellekään muulle, sillä te itse ette myöskään voi hillitä vihaanne."

Nämä sanat eivät kuitenkaan olleet mahtavat vaikuttamaan ruhtinaassa ajattelevaisuutta; hän vastusti opettajaansa ja kiivastui lopulla siihen määrään, että hän rupesi loukkaavasti soimaamaan häntä. Fenelon lähti huoneesta virkkaamatta sanaakaan. Seuraavana päivänä esitti hän prinssille, kuinka huonosti hän oli käyttäytynyt edellisenä päivänä. Hän huomautti, ettei hänen korkea sukuperänsä voinut tuottaa hänelle anteeksi-antoa; päinvastoin piti hänen paljon innokkaammin kuin muiden harrastaa itsensä hillitsemistä, sillä vihaan viettynä ruhtinas voi tehdä paljon enemmän pahaa kuin muut ihmiset. Ei myöskään hänen pitänyt pitää suuria ajatuksia siitä, että hän oli ruhtinas, sillä se ei ollut hänen ansionsa. Jos prinssi mahdollisesti ajatteli, että se oli onni olla tottelemattoman ruhtinaanpojan opettajana niin hän pettyi siinä. Ainoastaan rakkaudesta hänen isäänsä kohtaan oli hän, Fenelon, ottanut tämän vaikean toimen kasvattaakseen poikaa, vaan nyt aikoi hän luopua tästä opetustoimesta.

Semmoinen puhe oli prinssille aivan odottamaton. Nyt huomasi hän vääryyden käytöksessään, ja Fenelonin sanat olivat tehneet vaikutuksensa. Hän pyysi opettajaltaan anteeksi. Muistaen nikkaria tiesi hän tulevaisuudessakin paremmin ottaa vaarin käytöksestään ihmisiä kohtaan. Niin usein kuin ruhtinaan veri rupesi kiehumaan, näyttäytyi aina nikkarin kuva hänen sielussaan; hän ymmärsi kuinka inhottavaksi viha tekee ihmiset ja koetti siitä ajasta lähtien vallita mieltänsä. Sillä tavalla poisti hän vihansa ja katui katkerasti, jos hän joskus sattui unhottamaan itsensä.

Kuningas Kaarle XII.

Kolmekymmen-vuotisen sodan perästä tuli Ruotsin valtakunta mahtavimmaksi valtakunnaksi Pohjoismailla. Tämän arvon perustaja oli Kustaa II Aadolfi, ynnä sitä yhä lisäsivät Kaarle X ja Kaarle XI onnellisilla sotaretkillään ja viisailla laitoksillaan maan eduksi. Tämän perinnön sai Kaarle XII käytettäväkseen.

Mutta ei mikään ole enemmän vaihtelevainen elämässä kuin onni. Välistä se hymyilee ihmiselle, välistä kääntää selkänsä hänelle. Sitä sai Kaarle XII runsaassa määrässä kokea.

Hän oli ainoastaan viidentoista vuoden vanha isänsä kuollessa. Nuorena ja ymmärtämättömänä, ajatteli hän vähän niitä huolia, joita kuninkaan velvollisuus tuo myötänsä, vaan antautui kokonaan nuoren mielensä hehkuvalla innolla huvituksiin ja kisoihin. Silloin luulivat Ruotsin naapurit sopivan tilaisuuden tulleen kukistaakseen Ruotsin vallan. Ruotsissahan oli ainoastaan nuorukainen kuninkaana, joka senlisäksi lakkaamatta tahtoi itseään huvitella. Vanhat neuvosherrat olivat levottomat niiden vaarojen tähden, jotka näyttivät uhkaavan isänmaata. Mutta nuoressa kuninkaassa asui sankaruus, jota ei oltu aavistettukaan.

"Minua ihmetyttää", lausui hän, "että minun naapurini tahtoivat sotaa. Mutta olkoon niin. Jumala kyllä auttaa meitä. Tahdon ensin päättää asian yhden kanssa; sitte saamme kyllä keskustella toisten kanssa."

Ja niin aikoi sota, onni oli Kaarlen puolella ja hän näytti toteen työssä sen urhoollisuuden ja oikeudentunnon, jotka pääasiallisesti tekevät hänen luonteensa omituisuuden.

Jo lapsuudessa huomattiin esimerkkiä hänen luonteensa lujuudesta. Kerran oli hoitajattarensa asettanut hänet tuolille istumaan ja ottanut häneltä lupauksen, että hän istuisi siinä hiljaa siksikun hän tulisi takaisin. Sillä välin tuli kuningatar sisään viedäkseen prinssin saarnaa kuulemaan. Mutta hän ei tahtonut lähteä, vaan jäi istumaan paikalleen. Kun kuningatar, tästä hämmästyneenä, kysyi häneltä syytä hänen tottelemattomuuteensa, kertoi hän tehdyn lupauksensa ja aikomuksensa myöskin pitää se.

Moitteelle oli nuori Kaarle hyvin arka. Niinpä oli hän tottunut sopimattomaan tapaan opetustunnillaan leikittelemään edessä olevan kynttilän kanssa. Opettajansa, Nordenhjelm, oli muistuttanut häntä tästä ja kerran verrannut hänet hyönteiseen, jota ruotsiksi kutsutaan "käringsjäl" (akansielu) ja joka yhäti kiekkuu palavan kynttilän ympärillä. Eräänä iltana esitti Nordenhjelm intialaisten sielunvaellus-oppia. Prinssi tapansa mukaan leikitteli taaskin kynttilän kanssa, mutta kuunteli kuitenkin tarkasti esitystä. Vihdoin kysyi hän.

"Minua ihmetyttää juuri, minkähän olennon muodossa minun sieluni sijansa saisi tämän opin mukaan?"

Nordenhjelm vastasi heti:

"Arvattavasti 'akansielun' muodossa."

Prinssi pani silmänräpäyksessä kynttilän pois, eikä näyttänyt enää koskevan vanhoja tapojansa kynttilän kanssa leikkimisen suhteen.

Kaarle XII:sta sotaretkellä Puolaan oli myöskin nuori Kaarle Kustaa Oxenstjerna mukana. Vaikka hän oli tuon suuren valtiokansleri Aksel Oxenstjernan jälkeläinen, piti hänen kuitenkin alottaa retkensä raakana sotamiehenä. Keskustellessaan kuninkaan kanssa tuli kreivi Kaarle Piper, joka oli kuninkaan suosituinen ja valtakunnan etevimpiä miehiä, puhumaan Oxenstjernasta ja lausui silloin muun muassa:

"Minä olen pahoillani tuon nuoren kreivi Oxenstjernan tähden. Teidän majesteettinne olisi heti voinut tehdä hänet lipunkantajaksi."

Kuningas vastasi:

"Jos nuori aatelismies pääsee suorastaan upseeriksi, niin ei hän tiedä kuinka hänen on menetteleminen sotamiesten kanssa. Mutta kun hän itse on maistanut niitä kärsimyksiä, joita halvalla sotamiehellä on, niin tietää hän myös käyttää oikeutta sotamiehiä kohtaan. Paitsi sitä pahoittaisi se monta, jotka ovat vanhemmat palveluksessaan, jos hän tulisi ennen aikojaan vedetyksi muiden edelle."

"Kreivi Oxenstjernan ylentämisestä ei olisi kukaan tyytymätön", vastasi kreivi Piper, "sillä hänen sukujuurensa on vanhimmista ja etevimmistä aatelisperheistä ja paitse sitä on hänellä etuisuus olla sukua teidän majesteetillenne."

"Vanha eli nuori aateli", virkkoi Kaarle XII, "se ei vaikuta mitään asiassa. Meillä on useita rykmentin upseeria, jotka eivät ole aatelissukua alunkaan ja ovat kuitenkin kunnon miehiä! Kun vaan on kunniallinen ja rehellinen ihminen, niin on aivan yhden tekevä oliko aatelismies eli ei."

Stralsundin kaupungin piirityksessä tapahtui, että eräs vanha översti väsyneenä vahdista oli ruvennut hetkiseksi lepäämään penkille. Silloin tuli hänelle käsky käydä palvelukseensa. Vanhus nousi ylös, mutta lausui samalla tyytymättömyytensä virkansa vaivoihin. Kuningas seisoi aivan lähellä ja kuuli jokaisen sanan, jotka vanha översti lausui. Hän meni hänen eteensä ja sanoi:

"Te olette väsyksissä, översti, mutta minä olen levännyt. Pankaa maata minun kauhtanalleni ja nauttikaa hetkinen lepoa. Minä sillä aikaa toimitan virkanne ja herätän sitte, jos tarvitaan."

Ukko ei tahtonut suostua tähän; mutta Kaarle kääri hänet kauhtanaansa ja houkutteli ukon makaamaan.

Tämmöisillä itsekiellon esimerkeillä sekä urhoollisuudella ja vaaran halveksimisella ynnä muilla suurilla omaisuuksillaan ymmärsi Kaarle XII voittaa niinhyvin sotamiehen kuin koko Ruotsin kansan rakkauden ja ihmetyksen. Kuitenkin meni hän välistä hyvine omaisuuksineen liian kauas ja tämä oli hänelle onnettomuudeksi.

Se olisi ollut Ruotsin valtakunnan onneksi, jos hän olisi totellut niitä neuvoja, joita hänelle annettiin ja kun häntä kehoitettiin tekemään rauhaa sittekun hän oli voittanut ne vihollisensa, jotka luottaen hänen nuoruuteensa ja ymmärtämättömyyteensä tahtoivat käyttää tilaisuutta vehkeittensä hyväksi, mutta hänen kammonsa kaikkeen pahaan ja ehkä myöskin liikanainen luottamus saatuihin voittoihinsa viettelivät hänet uusiin sotiin, jotka päättyivät tuolla onnettomalla tappiolla Pultavassa. Siellä laskeutui Kaarle XII:nen onnen aurinko. Hän tuumaeli Norjan valloituksella palkita Ruotsille kaiken sen, mitä se oli hävittänyt, vaan kuolema tuli väliin ja hän lopetti sankarielämänsä Fredrikshallin luona.