Chapter 5

"Hän on", sanoi vanhus, "turvannut minua ja ollut minun ystäväni niinkauan kuin hän oli saksalainen ruhtinas. Nyt tahdon minä lohduttaa häntä ja ottaa osaa hänen kohtaloonsa, koska hän on onneton enkä minä voi hankkia hänelle vapautta takaisin."

Senjälkeen laski keisari hänet menemään ja lähetti hänelle hopeamaljan täynnä unkarilaisia tukaatteja. Mestari Kranach ei kuitenkaan ottanut niistä enempää kuin mitä kahdella sormella voi nostaa.

Tämä mainio maalari jätti pormestari-ammattinsa ja antautui kokonaan toveruutta pitämään vangitulle ruhtinaalleen, jonka surullisia päiviä hän koetti lievittää.

Katkerimpia koetushetkiä molemmille ystäville oli se hetki, jolloin tuotiin sanoma vaaliruhtinaan kuoleman tuomiosta. Tuomion julistajat astuivat sisään juuri kuin korkea vanki oli sakkia pelaamassa Luukas Kranachin kanssa. Miehuudella ja rauhallisesti kuunteli hän julistuksen sisältöä ja pitkitti sitte levollisesti peliänsä.

Mestaus ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, vaikka vasta viiden vuoden perästä vankihuoneen ovi avattiin hänelle. Lokakuussa 1552 matkusti hän ystävänsä Luukas Kranach'in kanssa kansan riemuitessa Weimariin tuon kovia kokeneen ruhtinaan uuteen kotiin.

Aamiainen Rudolfstad'issa.

Puolivälissä kuudettatoista vuosisataa eli Tyyringin maakunnassa Rudolfstadtin kaupungissa leskikreivinna Katarina Swartzburgista. Hänen kerrotaan olleen urhoollisen ja uskaliaan naisen, joka hankki keisari Kaarle V:ltäkin semmoisen vakuutuskirjeen, ettei hänen alammaisensa hispanialaisen armeijan maan läpikulkiessa tarvitsisi kärsiä mitään pahaa. Tätä vastaan lupasi hän hankkia kaikenlaista ruoka-ainetta heille kohtuullista maksua vastaan.

Hispanialainen päällikkö, Alban herttua, tuo julma ja ankara mies, lähestyi sotajoukkoineen Rudolfstadtin kaupunkia. Hänen seurassaan oli myös Braunsweigin herttua poikineen, ja nämä ylhäiset herrat tarjoutuivat vieraiksi Swartzburg'in leskikreivinnan luo. Vastaanottamista ei hän luonnollisesti voinut kieltää, käski siis heidän olemaan tervetulleita. Heille oli tarjottava, mitä talossa löytyi. Mutta samalla kertaa muistutti hän myös hispanialaista kenraalia vakuutuskirjeestään ja teroitti hänen mieleensä, että se oli tarkasti noudatettava joka kohdassa.

Korkeat vieraat otettiin ystävällisesti vastaan ja ravittiin paraan jälkeen linnassa. Mutta tuskin oltiin pöytään istuttu, kun viestintuoja kutsuu emäntää ulos vierassalista. Hän kertoi, että hispanialaiset sotamiehet olivat menetelleet itsevaltaisesti muutamissa kylissä ja ryöstäneet talonpoikain karjat. Katarina vihastui sanomattomasti tästä vakuutuskirjeensä rikkomisesta. Hän käski kansansa kaikessa hiljaisuudessa laittautua aseihin ja sulkea vakavasti linnan portit. Itse meni hän saliin, missä ruhtinaat istuivat vielä pöydissä. Täällä valitti hän tapahtuneesta vääryydestä. Hänelle vaan naurettiin ja sanottiin semmoisen olevan sota-aikana tavallista, eikä voitavan sotamiestä estää jokaisesta pienestä vallattomuudesta maan läpi marssiessa.

"Sepähän kuitenkin nähdään", tiuskasi Katarina. "Minun köyhäin alammaisteni pitää saada omansa, eli totta Jumal'avita", lisäsi hän uhkaavalla äänellä, "ruhtinan-veren täytyy vuotaa härän-verestä!"

Nämä voimakkaat sanat lausuttuaan lähti hän huoneesta, mikä muutamain minuuttien perästä oli täynnä aseellista kansaa, joka miekka kädessä, tosin kaikella kunnioituksella, asettautui ruhtinasten tuolien taakse.

Tuon aseellisen joukon sisään astuessa, vaaleni Alban herttua. Eroitettuna omasta sotaväestään ja aseellisen joukon piirittämänä ei hänellä ollut muuta keinoa jälellä kuin sovittaa tuo julmistunut linnan rouva millä ehdoilla hyvänsä. Braunsweigin herttua tointui kuitenkin ensimmäiseksi ja rupesi kovalla äänellä nauramaan. Hän keksi viisaan keinon sovittaakseen asian leikilliseksi ja piti kauniin ylistyspuheen kreivinnalle hänen huolestansa alammaisistaan ja siitä urhoollisuudesta, jota hän tässä oli osoittanut. Hän lepytteli rouvaa ja otti asiakseen pakoittaa Alban herttuan tekemään mitä oikeus ja kohtuus vaati. Hänen onnistuikin saada hänet antamaan armeijallensa käskyn, että ryöstetty karja oli hetimiten takaisin saatettava. Niin pian kuin Swarzburgin kreivinna sai tietää, että käsky oli pantu todelliseen käytäntöön, kiitti hän vieraitaan nöyrimmästi, ja kaikki erosivat hyvässä sovussa.

Vihamiehellensä anteeksi-anto on herttaisin voitto.

Uskonpuhdistus sai jo aikaseen puoltajia Franskanmaallakin. Täällä kutsuttiin heitä hugenoteiksi. Kun Kaarle IX nousi Franskanmaan hallitus-istuimelle, niin hänen äitinsä, Katarina Mediciläinen, koetti saada kaikin mokomin perin juurin hävitetyksi nämä eriuskoiais-alammaiset. Päästäkseen tarkoituksensa perille ei hän pitänyt mitään keinoa halpana. Verisauna oli saatava toimeen uskottomien hävitykseksi. Tämän hirveän tuuman toimeenpano-hetkeksi määrättiin yö 23 ja 24 päiväin välillä Elokuusta 1572.

Kellon äänellä Louvren tornista Pariisissa annettiin merkki, koska työhön oli ryhtyminen. Ylt'ympäri juoksi hugenottien veri virtana. Vainoojat eivät säästäneet ketään. Kuninkaan hoviinkin syöksi murhajoukko. Turhaan rukoili nuori Conde'n prinssi armoa kahdeksankymmenen vuotiselle rakkaalle opettajalleen Brion'ille; turhaan kohotti hän pienet kätensä estääkseen surmaavaa terästä sattumasta. Julmuus kesti useampia viikkoja. Vanhat loukkaukset kostettiin veren vuodatuksella, kateuden ja vihan raivo pääsi täydelliseen valtaan.

On kuitenkin ensimmäisestä näistä kauhistuksen öistä säilynyt eräästä tapauksesta kaunis kertomus jalomielisyydestä.

Bezin nimisellä aatelismiehellä oli naapurina hugenotti, nimeltä Regnier. He olivat jo kauvan eläneet keskenänsä vihamiehinä, ja Bezin oli usein uhannut tappaa naapurinsa. Nyt varsinkin pelkäsi Regnier vihamiehensä käyttävän kostolleen tätä soveliasta tilaisuutta.

Mainittuna kauhun yönä särettiinkin hänen huoneensa ovi. Sisään astuu Bezin kahden aseistetun palvelijan kanssa, joilla oli paljastetut miekat kädessä, ja käskee äkäisellä äänellä vapisevan Regnierin seuraamaan itseään. Ulkona odotti neljä satulalla varustettua hevoista. Regnierin piti nousta yhden hevosen selkään, ja vietiin sanaakaan sanomatta eräälle maahoville. Kun molemmat vihamiehet täällä jäivät kahdenkesken, sanoi Bezin:

"Nyt olet sinä tallessa! Minä olisin voinut käyttää tilaisuutta kostaakseni sinulle, mutta urhoolliset miehet jakavat vaaran; sentähden olen minä pelastanut sinut. Jos sinä tahdot, olen minä valmis vast'edes taistelemaan riidassamme, niinkuin se sopii ja on kohtuullista aatelismiehille."

Nämä sanat lausuttuaan hyppäsi hän hevosensa selkään ja ratsasti tiehensä.

Sankari.

Monessa suhteessa voipi verrata mainioita miehiä taivaan tähtiin.

Jotkut loistavat kuin näköä huikaisevat meteorit; eräät taas täyttävät mailman kuten pyrstötähdet ihmettelemisellä, jopa kauhistuksellakin, heti taas kadotakseen jättämättä muuta jälkeensä kuin -- pimeyden ja yön. Toiset sitä vastaan ovat niinkuin aurinko ikuisessa, majesteetillisessa loistossaan, joka tunkee säteillään paksujen pilvien läpi ja vielä maanpinnalle hyvästi jättäessään punaisella iltaruskollaan lupaa meille kaunista aamua tulevana päivänä.

Tämmöisenä suloisena ja ylentävänä ilmauksena astuu eteemme _Mikaeli Ruyther_, joka syntyi vuonna 1607 Maaliskuun 27 päivänä Bliessingen kaupungissa, ja jonka miehen kunniaksi Die neue Kirche'ssä Amsterdamissa on nostettu marmorinen muistopatsas.

Ruyther oli merkillinen yhtä paljon suopeutensa kuin luonnonomaisen lujuutensakin tähden. Kerran purjehtiessaan Länsi-intiaan vähäisellä kauppalaivalla, huomasi hän kaukaa erään hispanialaisen laivan, jota hän koetti paeta. Mutta vihollinen täytti vaan päälle ja tahtoi ampua hänen laivansa upoksiin. Silloin rupesi Ruyther niin ankaraan ja voimakkaasen vastarintaan, että kohta alkoikin vesi tulvata suureen laivaan, siihen ammutuista reijistä ja rupesi jo vajoamaan. Ruyther lähetti nyt veneen hukkuvan laivan luo, ja se pelastikin kapteenin ja suuren osan väestöstä.

Kun kapteeni tuotiin Ruytherin luo, kysyi hän:

"Olisitteko tekin osoittanut laupeutta minun väestölleni, jos teille olisi onnistunut ampua minun laivani upoksiin?"

Hispanialainen vastasi:

"Minun aikeeni oli hukuttaa teidät jokaisen."

Tästä vastauksesta vihastui Ruyther niin tuliseksi, että hän käski paikalla viskata kaikki hispanialaiset mereen. Kun tuo röyhkeä vihollinen näki katkeran totuuden tässä käskyssä, heittäyi hän ynnä kumppaliensa keralla, polvilleen ja rukoili armoa. Ruyther antoi heille anteeksi, vaikka hän olikin vihainen.

Merimatkoillaan tuli Ruyther usein Berberiaan pohjois-Afrikassa. Siellä olikin tavallisesti hänellä hyvä tilaisuus edullisesti myödä hänelle uskotut tavarat. Kerran oli hänellä mukanansa kastanjan kasveista englantilaista vaatetta, joka erinomaisesti mielistytti Salen kaupungin turkkilaista päällikköä. Koska tämä kuitenkin olisi tahtonut maksaa siitä ainoastaan vähäisen hinnan, vastasi Ruyther hänelle:

"No, minä pidän itse sen."

"Ei, kyllä minä tahdon sen", pitkitti toinen, "mutta minä en maksa siitä penniäkään enempää."

"Minulla ei ole oikeutta", vastasi Ruyther, "myödä ala-arvoisesti sitä omaisuutta, joka minulle on kerran uskottu."

Molemmat tulistuivat yhä enemmän ja enemmän puheessaan. Vihdoin sanoi Ruyther:

"Antakaa minun olla rauhassa; minä en saa myödä sitä niin alhaisesta hinnasta, mutta lahjoittamaan olen minä kyllä oikeutettu sen sinulle."

Turkkilainen nauroi pilkallisesti ja sanoi:

"Mitähän tämä merkitsee? Sinulla ei ole valtaa myödä vaatetta helposta hinnasta, vaan kyllä lahjoittaa se ilmaiseksi?"

Ruyther vastasi levollisesti:

"Jos minä myön tämän alahinnasta, niin turmelen minä sillä kaupan; vaan välttääkseni suurempaa vaaraa, on minulla oikeus valita pienempi ja lahjoittaa vaate ilmaiseksi."

Silloin vihastui turkkilainen äärettömästi ja puhkesi uhkauksiin.

"Etkö sinä tiedä", sanoi hän, "että minulla on valta ottaa sinulta pois koko sinun laivasi ja sen lasti?"

"Sen minä tiedän", vastasi Ruyther, "mutta sittepähän tulee koko maailmakin näkemään, kuinka paljon sinuun voi luottaa ja uskoa. Jos minä olen jääpä sinun vangiksesi, niin määrää heti lunastusrahani, ja minä pidän huolta siitä, että se tulee maksetuksi."

Turkkilainen uhkasi kahta kauheammin. Ruyther ei kuitenkaan pelästynyt, vaan kiljasi rohkealla äänellä:

"Todentotta, jos minä olisin laivoillani, niin lopettaisit sinä nuo uhkauksesi!"

Turkkilainen puri hammasta raivossaan ja polki jalkaa; vihdoin kiiruhti hän toiseen huoneesen ja vaikeroi siellä:

"Eikö se ole ihme, että kristitty on tuollainen ihminen!"

Ruyther kertoi sill'aikaa tapauksen vihastuneen päällikön veljelle ja muille ylhäisille miehille ja valitti sitä kun hän ei tietänyt, oliko hän nyt vanki vai vapaa. Hetken kuluttua tuli turkkilainen takaisin. Hän oli nyt vähän leppeämpi.

"Saanko minä vaatteen siitä hinnasta, jonka minä olen tarjonnut eli en?" kysyi hän vienolla äänellä.

"Tarjoomastasi hinnasta minä en saa antaa sitä", vastasi Ruyther levollisesti; "mutta niinkuin olen sanonut, lahjoittaa minä kyllä voin sen sinulle."

"Allahin nimessä!" huudahti turkkilainen, "harvoin on nähty tällaista lujuutta, tällaista uskollisuutta! Meistä pitää tulla ystävykset. Sinunlaistasi minä en vielä ole nähnyt, vaikka vanhuus on jo tukkani vaalistanut."

Ja seuralaisilleen sanoi hän:

"Katsokaa, kuinka uskollinen tämä kristitty mies on niitä kohtaan, jotka ovat hänen lähettäneet. Osoittakaa myös te kaikki minulle samallaista uskollisuutta!"

Senjälkeen astui hän Ruytherin eteen, paljasti rintansa ja samoin hollantilaisen, laski kätensä Ruytherin rinnalle ja tämän käden omalleen ja vakuutti häntä valalla suojeluksestaan ja ystävyydestään. Hän käski myös kohtelemaan Ruytheria ja hänen väkeänsä kaikella kohteliaisuudella mitä suinkin ajatella voi.

Tämän kautta kohosi Ruytherin arvo kaupungin asukasten silmissä aina korkeammalle, niin että he sitte ostivat kaikki tarvittavansa europalaiset tavarat ainoastaan häneltä ja odottivat hänen tuloansa vaikka muitakin laivoja oli satamassa. Ruyther uskalsi nyt ilman vaaratta matkustaa sisemmällekin maahan ja käytti usein tätä tilaisuutta ostaakseen vapaaksi kristittyjä orjia, johon tarkoitukseen hän sai rahoja Alankomaasta, sillä siihen aikaan oli monta merimiestä kaikista Euroopan valtakunnista merirosvojen orjuudessa nääntymässä Afrikan pohjoisrannoilla.

Muutamia vuosia vastakerrotun tapauksen jälkeen joutui Ruytherin laiva Afrikan rannalla haaksirikkoon. Hän löysi likeisyydestä laivahylyn ja tahtoi nyt antaa miestensä, jotka olivat osaavat laivarakennuksessa, koetella korjata sitä. Sill'aikaa auttoivat maanasukkaat tavarain pelastamisessa hukkuvasta laivasta, niin että Ruyther sai vuorostaan kiitollisuudella huudahtaa:

"Semmoista uskollisuutta ja taipuvaisuutta en minä ole vielä koskaan kristityssä maassa tavannut!"

Ruytherin kunnia ja maine kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi. Hallituksensa nimitti hänet vihdoin amiraaliksi ja hän ymmärsi myös siinä toimessaan kohottaa isänmaansa kunniata. Edistymisensä ei saattanut häntä kuitenkaan röyhkeäksi. Päinvastoin oli hän sangen hurskas mies. Kun kerran erään suuren voiton perästä huusivat hänelle: "Eläköön Plymouthin tappelun voittaja!" vastasi hän kainostellen:

"Ei maamme tarvitse minua kiittää tästä kauniista voitosta! Me taistelimme suurta ylivoimaa vastaan. Mutta Jumala oli kanssamme! Hänelle yksin kunnia! Jolle kaikkivaltias Jumala antaa rohkeutta, hän myös voittaa."

Franskanmaan kuningas Henrik IV.

Kun Henrik IV valloitti Pariisin, niin sattui useita hänen katkerimmista vihamiehistään joutumaan hänen käsiinsä, mutta hän ei kostanut kellekään. Hän ainoastaan karkoitutti heidät pois pääkaupungista. Hänen neuvonantajansa huomauttivat häntä, että hänen uskolliset alammaisensa olivat vihaiset tästä, mutta hän vastasi näille:

"Jumala antaa meille anteeksi, vaikka emme ole sitä ansainneet; miksikä ei minun pitäisi anteeksi antaa kaikesta sydämmestäni minun vihollisilleni?"

Kuninkaalla oli ollut onni saada Sully'n ministerikseen, sillä hän oli saanut hänestä etevän valtiomiehen ja todellisen ystävän, jonka neuvoa kysymättä hän ei ryhtynyt mitään toimittamaan. Ruhtinas vihastui kun Sully moitti häntä, mutta tästä huolimatta tuli ystävyys molempien miesten välillä vaan lujemmaksi. Hovimiehet koettivat useita kertoja kukistaa tätä rehellistä miestä, vaan turhaan. Kerran tahtoi Sully puolustaita kuninkaan edessä joistakuista syytöksistä, joita oli tehty häntä vastaan. Tätä kuitenkaan ei kuningas sallinut. Päinvastoin lausui hän silmäillen joitakuita hovimiehiä, jotka uteliaina jonkun matkan päässä tarkastelivat riitaa Sullyn ja kuninkaan välillä:

"Vaikene, ystäväni! Nuo kateelliset ihmiset tuossa voisivat luulla, että minulla todellakin on sinulle jotakin anteeksi annettavaa."

Joku aika senjälkeen väitteli Sully kuninkaan tahtoa vastaan semmoisella päättäväisyydellä, että tämä suuttui, nousi ylös ja sanoi poismennessään:

"Tämä kiusallinen ihminen ei koskaan tee muuta kuin myötäänsä väittelee minua vastaan ja kumoaa kaikki mitä minä teen. Mutta minä tiedän hankkia itselleni kunnioitusta; minä en päinperin katso häntä neljääntoista päivään!"

Seuraavana aamuna noin seitsemän aikaan kuulee Sully jonkun koputtavan ovelleen.

"Kuka se on?" huutaa hän.

"Kuningas!" oli vastaus.

Henrik astui sisälle, syleili ystäväänsä ja sanoi:

"Anna kaikki olla unhotuksissa! Jos sinä et koskaan enää sanoisi minua vastaan, niin voisin minä luulla, ettet sinä enää rakastakaan minua!"

Eräältä Henrikin urhoollisimmalta kenraalilta, jolla oli paljon velkoja, myöttivät velkamiehet kaiken irtonaisen omaisuuden. Hän valitti tästä kuninkaalle ja pyysi hänen laatimaan käskyn, että hän saisi omaisuutensa takaisin.

"Ei", sanoi kuningas, "meidän pitää maksaman velkamme; minä maksan aina omani."

Tämän sanottuaan vei hän kenraalin erilleen ja antoi hänelle kalliin kiven, jonka hän sai pantata siksi kuin velat olivat maksetut.

Henrik IV koetti ennen kaikkea saada vaurautta maahansa. Hän auttoi kauppaa ja maanviljelystä, teetti uusia teitä ja alensi tullimaksut. Omalla elämällään antoi hän esikuvan yksinkertaisuudesta ja säästäväisyydestä. Hän kielsi käyttämästä kulta- ja hopeakirjauksia vaatteissa. Köyhä maakansa, joka oli perin köyhtynyt hugenotti-sodan kautta, sai osan verostaan anteeksi ja franskalainen talonpoika muistaa vielä tänäkin päivänä kuningas Henrik IV:nnen lausuneen seuraavat sanat:

"Minä toivoisin, että jokaisella talonpojalla minun valtakunnassani olisi kana pyhäpäivänä padassaan."

Todistuksena Henrik kuninkaan kansan rakkaudesta kerrotaan seuraavaa:

Kerran ollessaan kävelemässä tapasi yhden talonpojan, jonka kanssa hän rupesi puhelemaan, ja sai tietää, että talonpoika oli matkalla saadakseen nähdä kuningasta jota hän ei tuntenut.

"Huomaa", sanoi kuningas, "ja ota vaari siitä kuka pitää hatun päässä, kun muut ottavat sen pois; sillä hän on kuningas."

He tulivat kaupunkiin; kaikki antoivat heille nöyrästi tietä, kumartelivat ja ottivat pois hatut päästään. Ainoastaan kuningas ja talonpoika pitivät ne. Silloin sanoi talonpoika.

"Jaa, joko olette te kuningas, tahi minä sitte; sillä ainoastaan me molemmat olemme hattu päässä."

Kuningas hymyili ja pyysi talonpojan tulemaan kanssansa linnaan.

Kun Henrik Toukokuun 14 päivänä 1610 ajoi Parisin katua avonaisissa vaunuissa ja vaunujen piti muutamassa tungoskohdassa seisattua, käytti eräs konna tätä tilaisuutta hyväkseen, hyppäsi vaunuun ja pisti kahdesti kuningasta väkipuukolla rintaan.

"Oi Jumala, minä olen haavoitettu!" sanoi Henrik pannen kätensä ristiin ja heitti henkensä.

Kansa murehti paljon tätä mainiota ruhtinastaan ja pitää vielä nytkin häntä kiitollisessa muistossaan.

Jalomielinen sotapäällikkö.

Ernesti Mansfeldilainen oli mainioimpia sotapäälliköitä kolmikymmen-vuotisessa sodassa ja oli urotöillänsä hankkinut itselleen kuolemattoman nimen. Mutta ei ainoastaan urhoollisuutensa, vaan myöskin jalomielisyytensä tähden ansaitsee hän muistamista.

Niinpä oli hän kerran huomannut sihteerinsä olevan uskottoman ja pitävän kirjevaihtoa erään itävaltalaisen kenraalin kanssa. Sen sijaan kuin olisi pitänyt rangaista sihteeriä sillä ankaruudella, jonka hänen rikoksensa ansaitsi, eroitti hän ainoastaan hänet virastaan, antoi hänelle jonkun summan rahoja tähdellisimpiin tarpeihinsa ynnä kirjeen itävaltalaiselle kenraalille, jossa hän luetteli sihteerinsä kaikki hyvät puolet.

Joku aika tämän tapauksen jälkeen huomasi hän, että viholliset olivat lahjoneet hänen apteekarinsa häntä myrkyttämään. Hän kutsutti apteekarin luokseen ja lahjoitti hänelle melkoisen rahasumman, ettei hän köyhyyden tähden täst'edes tarvitsisi antautua rikoksellisiin hankkeihin.

Kristityn kosto.

Unkarilainen kaupunki Osen ympärillä olevine maakuntineen kuului turkkilaisen ylivallan alle vuodesta 1530 vuoteen 1686. Hamsa Bey hallitsi siellä jonkun aikaa rajattomalla vallalla ja raivokkaalla julmuudella. Häntä vastaan taistelivat unkarilaiset aatelismiehet _Pietari Tzapary ja Adam Batthiany_ urhoudella ja kestäväisyydellä ja saattoivatkin vihollisensa suureen vahinkoon. Julmistuneena tästä, tahtoi Hamsa Bey kavalalla petoksella ainakin yhden näistä jaloista miehistä saada käsiinsä. Hänelle onnistuikin urhoollisen vastustuksen perästä saada pahasti haavoitetun Tzaparyn vangikseen.

Julma Hamsa Bey antoi huolellisesti parantaa Tzaparyn haavat, joiden parattua hän valjastutti hänet muiden vankien kanssa auran eteen, jota vetämään heitä pakoitettiin ruoskan lyönnillä. Jonkun ajan kuluttua onnistui Tzaparyn uskollinen asekumppali saamaan vangiksi erään etevimmistä turkkilaisista päälliköistä. Aljettiin silloin keskustella Tzaparyn ja tämän vaihtamista, joka myöskin onnistui. Hän tuli takaisin, mutta hyvin sairaana, pitkäpartaisena ja elon voima sammuvaisena silmissään. Vähitellen tuli hän kumminkin entiselleen. Niin pian kuin hän oli saanut voimansa takaisin, kohosi hänessä sotainto uudelleen ja hän halusi yhä enemmin ja enemmin päästä koetukseen vihollisen kanssa ja voittaa heidät. Tilaisuus tulikin heti kohta, sillä onni näytti kääntäneen selkänsä turkkilaisille. Vuonna 1686 ryntäsi Oseniin itävaltalaiset, bayerilaiset ja brandenburgilaiset sotajoukot ja valloittivat suurella mieshäviöllä. Edellä kaikkia oli Tzapary osoittanut uljautta ja urhoollisuutta.

Vankien joukossa oli myöskin itse Hamsa Bey. Lothringin herttua, joka johti sotajoukkoa Osenin valloituksessa, piti kemut voiton saatua ja esitteli maljan urhokkaalle Tzaparylle. Samalla kertaa lahjoitti hän hänelle Hamsa Beyn ja antoi hänelle täydellisen vapauden menetellä hänen kanssaan niinkuin parhaakseen näki. Sittekun juhlapuolinen oli loppunut, kiiruhti Tzapary ja Batthiany vankeushuoneesen. Tzapary astui sisään ja sanoi:

"Tunnetko sinä minua? Minä tulen kostamaan."

"Kosta vaan", sanoi turkkilainen; "minä en pelkää sinua ja kiroonpa sinua vielä kuolematuskissanikin."

"Niinpä saat", sanoi Tzapary, "kokea kristityn kostoa, jonka pyhä uskonoppi käskee palkitsemaan pahan hyvällä. Minä lahjoitan sinulle elämän ja vapauden ilman lunastus-rahatta, ilman mitäkään ehdoitta."

Hamsa Beylle soi kuitenkin tämä vapauskello liian myöhään. Hän oli jo ennättänyt ottaa myrkkyä, jota hän aina piti saapuvilla. Hämmästyneenä ja murrettuna Tzaparyn jalomielisyydestä heittäytyi hän tämän jalkojen juureen ja anoi anteeksi kaikkea pahuuttaan häntä kohtaan.

Muutamia tuntia sen jälkeen kuoli Hamsa Bey. Tzapary seisoi ensimmäistä suremassa hänen ruumiinsa vieressä.

Kuningas Kustaa II Adolf.

Kuningas Kustaa Adolf Ruotsissa oli kieltämättä aikakautensa suurimpia miehiä, muisteltakoon sitte joko hänen omaisuutensa kuninkaana tahi hänen etevyytensä ihmisenä. Hän oli lahjoitettu erinomaisilla sielunomaisuuksilla ja voi usein pikemmin kuin moni vanhempi ja enemmin kokenut mies tunkeutua asioiden ja olosuhteiden perille. Hänellä oli myöskin taito selvästi ja valmistamatta lausua ulos ajatuksensa sekä erinomainen muisti. Sotaherrana muisti ja tunsi hän ei ainoastaan korkeammat upseerit vaan myös monen sotamiehenkin.

Hän osoitti niinhyvin sanoissa kuin töissäkin totista ja elävätä Jumalan pelkoa ja luki usein raamattua. "Minä koettelen", lausui hän tavallisesti, "Jumalan sanaa miettimällä vahvistaa itseäni pahaa viettelystä vastustamaan. Ihminen sillä sijalla kuin minä olen ei ole kellenkään vastuunalainen muille kuin Jumalalle, mutta tämä itsenäisyys juuri saattaa moniin kiusauksiin, joita vastaan me emme koskaan voi olla kyllin valveilla."

Hänen elämänsä oli kuvaus hänen Jumalan pelvostansa. Viekkautta hän ei ymmärtänyt; luulevaisuus oli hänestä kaukana. "Minä voin maata jokaisen alammaisen polvella", sanoi hän usein.

Yksi asia, joka kuitenkin välistä saattoi hänet osoittamaan muitakin puolia kuin näitä hänen omaisuuksiaan, oli hänen pikainen luontonsa ja se malttamattomuus, joka siitä oli seurauksena. Kuitenkaan hän ei väärästä ylpeydestä ollut virhettään tunnustamatta, ja niin pian kuin hänen pikaisuutensa oli ohitsemennyt, sovitti hän kaiken, mitä pikaisuudessaan oli jotakuta vastaan rikkonut.

Niinpä sattui kerran sotaväen katselemuksessa, että hän joutui sanasotaan erään överstin kanssa ja unhotti tilansa siihen määrään, että antoi hänelle korvapuustin. Översti otti hetipaikalla eron virastaan ja lähti ratsastaen matkustamaan Tanskan maalle. Hän tuskin kuitenkaan oli tullut Ruotsin rajan yli, kun kuulee takanansa hevosen kavioin rakseen ja näkee entisen herransa tulevan ratsastaen täyttä laukkaa, seurassansa ainoastaan yksi upseeri. Niinpian kuin Kustaa Adolf sai nähdä överstin, hyppäsi hän hevosensa selästä ja huusi hänelle:

"Seisottakaa, översti! Te olette loukattu, minä tiedän sen, ja sentähden tulen minä niinkuin ritarillinen mies tarjoamaan teille hyvitystä siitä. Me olemme ulkopuolella Ruotsin rajaa. Täällä olemme me yhtäläiset. Meillä on miekat ja pistoolit kummallakin; valitkaa kumpi ase hyvänsä, ja asia tulee ratkaistuksi."

Översti tunsi itsensä liikutetuksi tästä kuninkaan avosydämmisestä tunnustuksesta. Hän laskeutui hevosensa selästä ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin.