Chapter 4

"Älä ole milläsikään, nuori ystäväni", sanoi tämä leikillisesti, "minä annan sinulle yhden parin kenkiä. Tottopahan sitte maksat, kun pääset kardinaaliksi."

Juhana pitkitti matkaansa; hän työskenteli väsymättömällä ahkeruudella ja todellisella huolella ja kohta hän oli aikakautensa oppineimpia miehiä, niin että jo seitsemännellätoista ikävuodellansa pääsi erään kardinaalin kirjuriksi. Kohta tuli hänestä piispa ja, sittekun paavi ensin oli hänelle antanut kardinaalin arvon, pääsi hän Geneven ruhtinaspiispaksi.

Eräänä päivänä kävellessään tuli hän sen huoneen kohdalle, missä sama suutari asui, jolta hän kerran oli saanut saappaat ja joita hän silloin ei voinut maksaa. Muistaen kiitollisuudella tätä aikaa, otti hän nyt vanhentuneen suutarin luokseen ja hoiti häntä niinkuin hyvä poika hoitaa isäänsä.

Pyhä Birgitta.

Kauniin Björken-järven itäpäässä Uplannin maakunnassa Ruotsissa on Finska niminen säteritalo, joka on Brahe-, ja Vaasa-suvun vanha perintäkartano. Tässä asui 1300 sataluvun alussa laamanni Birger Pehrsson vaimonsa Ingeborgin kanssa. Heille syntyi tytär, joka kasteessa sai nimekseen Birgitta ja josta kerran oli tuleva yksi Ruotsinmaan merkillisimpiä neitiä.

Hänen syntymistään ennusti jo ihme. Hänen äitinsä, Ingeborg rouva, oli nimittäin eräällä matkalla Ölannin edustalla, kun yht'äkkiä kohosi ankara myrsky, joka uhkasi vajottaa meren pohjaan sen laivan, jolla hän matkusti. Kaikki meni kuitenkin onnellisesti ohitse, ja kun Ingeborg rouva kiitti Jumalaa palavalla rukouksella pelastuksestaan, oli hän kuulevinansa äänen, joka sanoi: "Sinä olet pelastettu sen hyvän tähden, jota sinä kannat kohdussasi."

Joku aika senjälkeen syntyi Birgitta, vuonna 1304 tahi, niinkuin toiset sanovat, 1303. Samana yönä kuin hän syntyi, sanotaan seurakunnan papin nähneen neitsyen kirja kädessä, ja kuulleen äänen sanovan: "Nyt on Birger saanut tyttären, jonka puhe on kuuluva yli koko maailman."

Lapsuutensa aikana oli Birgitta myötäänsä tilaisuudessa näkemään vanhempiensa hurskautta, kuinka he paastosivat, ruoskivat ruumistansa ja kurittivat lihaansa, antoivat runsaita lahjoja hengellisiin laitoksiin, rakennuttivat kirkkoja ja luostareita, sillä tavalla saavuttaakseen autuutta, niinkuin sen ajan hurskaat luulivat. Tämä kaikki vaikutti voimakkaasti Birgittaan ja hänen haaveksivaan mieleensä kuvautui usein pyhä neitsyt lapsineen.

Aikaisin kadotti Birgitta äitinsä ja silloin sai hän muuttaa tätinsä Katarina rouvan luo Aspanääsiin asumaan. Täällä kerrotaan nuoren Birgitan nähneen monta kertaa näkyjä ja hengen-ilmiöitä. Niinpä näki hän eräänä yönä alttarin sänkynsä edessä ja sen vierestä neitsyt Marian, loistava kruunu kädessä. "Tule, Birgitta!" sanoi pyhä neitsyt. Birgitta nousi ylös sängystään ja lähestyi häntä. "Tahdotko sinä tämän kruunun?" kysyi Maria. Birgitta kumarsi myönnyttäen, ja silloin asetti pyhä neitsyt kruunun hänen päähänsä ja autuaallinen tunne tärisytti hänen sieluansa. Sen ajan perästä tuli Birgitta vieläkin kiivaammaksi rukouksissaan ja nousi usein keskellä yötäkin rukoilemaan Vapahtajan kuvan eteen.

Eräänä yönä tapasi Katarina rouva hänet näistä innokkaista rukouksistaan. Täti, joka oli sangen hurskas vaimo, piti tätä Birgittan käytöstä mielettömänä lapsellisuutena ja tahtoi kurittaa häntä vitsalla. Mutta vitsa katkesi, ja Katarina rouva piti tätä sen merkkinä, että sisarensa tytär oli jonkin korkeamman voiman johdettavana ja suosi häntä tästä hetkestä lähtien aina suuremmalla rakkaudella.

Usein voi tuo nuori Birgitta vaipua niin syviin ajatuksiin, että unhotti kokonaan työnsä, ommellessansa muiden naisten kanssa. Kerrotaanpa silloin tulleen esille erään vaimon ja ommelleen Birgittan edestä, paljon siistimpää ja parempaa kuin kukaan toisista naisista oli voinut.

Birgitta kuitenkin kasvoi kasvamistaan ja maine hänen hyvyydestään ja hurskaasta mielensä laadusta levisi kauas. Niinpä oli herra Ulf Gudmarsson kuullut paljon puhuttavan tästä nuoresta tytöstä ja mielistyi häneen. Hän pyysi puolisokseen häntä tytön isältä, laamanni Birgeriltä, joka myös antoi siihen myönnytyksensä. Mutta Birgitta ei ollut yhtä halukas astumaan vihkituoliin, vaan häntä piti kauan suostuttaa ennenkuin hän siihen taipui. -- Häät pidettiin; sulhanen oli 18 vuoden ja morsian 13 vuoden vanha. Avioliitto tuli onnelliseksi ja heille syntyi 4 poikaa ja 4 tytärtä.

Birgitta rouvan kotona vietettiin ankarata elämätä. Hänen miehensä samoinkuin hän itsekin oli hurskas ja jumalinen mielenlaadultansa. Heidän talossansa oli turvapaikka sairaille ja köyhille, Birgitta palveli itse näitä avun tarvitsevia, hän pesi heidän jalkansa joka torstai-ilta, seurataksensa siten Kristuksen esimerkkiä. Itse hän paastosi pitkät ajat ja perjantai-päivinä nautti ainoastaan vettä ja leipää. Toimenansa oli hänellä paraastaan lukeminen, hän luki pyhäin miesten elämäkertoja ja raamattua, jonka hän rippi-isällänsä, tuolla oppineella maisteri Mathiaksella, käännätti ruotsinkielelle.

Tällä hurskaalla elannolla vaikutti hän paljon mieheensä, jonka ynnä muun suuren seurueen kanssa hän teki pyhiinvaellus-matkan apostoli Jaakopin haudalle Compostellaan Hispaniassa. Palattuansa sieltä päätti sekä herra Ulf että Birgitta tästä lähin pyhittää elämänsä ainoastaan jumalallisille mietinnöille, ja laamanni Ulf meni Alvastran luostariin, missä hän kuoli.

Miehensä kuoltua rupesi Birgitta viettämään vieläkin ankarampaa elämää kuin ennen. Hän piti samoin kuin Pyhä Eerikki jouhiröijyn ihopaitanansa, makasi yönsä paljailla laudoilla, ainoastaan täkki alaisimena toinen peitteenä, paastosi ja antoi joka perjantai tiputtaa sulattua vaksia paljastetuille käsivarsillensa, siten muistuttaakseen itselleen Jesuksen tuskia. Tähän aikaan alkoi hän nähdä ilmestyksiä. Hän siirtyi henkien maailmaan, hän näki ja puhutteli Vapahtajata ja muita pyhiä miehiä sekä sai kuulla pyhiä asioita ja tulevaisuuden tapahtumia.

Näissä ilmestyksissä luuli hän saaneensa käskyn matkustaa Roomaan. Ennenkuin hän kuitenkaan lähti tälle matkalle, päätti hän rakennuttaa luostarin Vadstenan kaupunkiin, sillä Vapahtaja oli, näet, häntä siihen kehoittanut. Luostari kutsuttiin pyhän Vapahtajan eli Salvatorin luostariksi syystä, että Birgitta sanoi saaneensa itse Vapahtajalta säännöt sille. Tavallisesti kuitenkin kutsutaan tätä luostaria Birgittan luostariksi.

Matkallansa Roomaan otettiin Birgitta jokapaikassa suurimmalla kunnioituksella vastaan. Maine hänen pyhyydestänsä oli, näet, kulkenut ennen häntä. Niiden ihmetöiden joukossa, joita Birgitta Roomassa teki, kerrotaan hänen kerran herättäneen kuolleista erään ylhäisen roomalaisen pojan, josta hyvästä työstä sai palkinnoksi yhden huoneen, missä hän sitte asui.

Ruotsista lähtiessänsä oli hän neljänkymmenen-kuuden vuoden vanha. Isänmaahansa ei hän ollut enää koskaan palaava. Hän oli ja eli Roomassa, harjoittaen siellä kirkoissa ja luostareissa hengellisiä harrastuksia. Roomasta teki hän pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin. Ja nyt hän sai nähdä ne paikat, joista hän oli niin paljon lukenut ja halunnut aina lapsuudesta päästä kerran näkemään niitä.

Palausmatkalla Jerusalemista sairastui Birgitta ja tultuansa pyhän Laurentiuksen luostariin Roomassa kuoli hän syksyllä 1373, 70 vuoden vanhana. Mahdoton tungos oli hänen ruumispaariensa ympärillä, sillä kaikki, niinhyvin köyhät kuin rikkaat, tahtoivat rukoilla hänen hautansa vieressä. Vasta kolmen päivän perästä voitiin valmistaa hautajaisia.

Hänen tyttärensä, Katarina, kuletti hänen tomunsa Ruotsiin. Ruumis saatettiin ensinnäkin maata myöten Danzig'iin, ja siitä meritse Söderköpingiin. Tähän tullessa soitettiin kaikilla kelloilla, ja sanomaton ihmisjoukko oli tulvannut paikalle, josta se seurasi ruumista aina Linköpinkiin. Täällä yhtyi saattojoukkoon piispa Niilo ja kaikki papit täydellisessä juhlapuvussa, ja ruumis vietiin nyt tuomiokirkkoon, missä saarna pidettiin. Neljä päivää sen jälleen tuli suruseura ruumiin kanssa Vadstenaan, josta Birgittan tomut laskettiin luostarin kirkkoon.

Birgittan tytär, Katarina, koetti saada aikaan äitinsä pyhäksi julistamista. Ja koska se pidettiin suurena kunniana maalle, jos joku sen miehistä eli vaimoista oli pyhäksi julistettu, niin ei ainoastaan Birgittan oma suku, vaan myöskin kuningas ja neuvosto työskenteli siihen suuntaan. Monien keskustelujen perästä päästiin vihdoinkin tarkoituksen perille. Lokakuun 7 päivä v. 1391 määrättiin siksi päiväksi, jolloin pyhimyksen-kruunaus oli tapahtuva. Juhlallisuus kesti kolme päivää. Se aikoi ensimäisenä päivänä kellojen soittamisella kaikissa Rooman kirkoissa, jota sitte pitkitettiin seuraavinakin päivinä. Toisena päivänä oli suuri juhlakulku kardinaaleilla, piispoilla, papeilla ja muilla ylhäisillä miehillä, paavi jakoi synnin anteita, sanomattoman kallis juhlapuolinen pidettiin, jonne myös paavi pyhän Bigittan vieraana tuli. Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, saarnasi paavi itse ja piti messun, jonka tehtyä hän otti esille suuren kullatun kirjan, mistä luki pyhimyksen nimen, sekä kirjoitti siihen kaikkien nähden _Sancta Birgitta_, suuteli sitä ja ilmoitti, että se oli pyhänä pidettävä koko kristikunnassa.

Lain edessä olemme kaikki yhdenvertaiset.

Prinssi Henrikillä, Englannin kuninkaan Henrik neljännen pojalla, oli palvelija, joka eräänä päivänä tuli vangituksi ja oikeuteen viedyksi jostakin rikoksesta, jonka hän oli tehnyt. Prinssi tämän kuultuansa kiiruhti oikeuteen ja vaati tuomarilta palvelijansa vapauttamista. Silloin nousi oikeuden esimies seisaalleen ja sanoi:

"Prinssi, minä kunnioitan teidän käskyänne, mutta lain edessä olemme me kaikki yhdenvertaiset. Teidän palvelijanne on tuomittu. Jos teidän armonne tahtoo pelastaa hänet vankeudesta, on teidän kääntyminen kuninkaan tykö, sillä hänellä on yksin armahtamisen valta."

Tästä uskaliaasta vastauksesta närkästyi prinssi, jopa unhotti tilansa siihen määrään, että puhkesi lausumaan herjaussanoja ja uhkauksia.

"Seis!" huusi tuomari. "Te olette sangen rohkea, ruhtinaani. Minä seison tässä lain tulkkina ja kuninkaan, teidän isänne, asemassa ja sijassa. Laille te olette velkapää kuuliaisuutta osottamaan. Minä esittelen sentähden, että te näyttäisitte parempaa esimerkkiä teidän tulevaisille alammaisillenne lain kunnioituksesta. Ja nyt pitää teidän siitä solvauksesta, johon te olette tehneet itsenne vikapääksi, käydä vankeuteen ja pysyä siellä niinkauvan, kuin kuningas on asiassa tahtonsa ilmoittanut."

Prinssi tuli niin kukistetuksi tästä tuomarin tyynimielisyydestä, että hän jätti vapaehtoisesti miekkansa ja ilman nurinatta antoi itsensä viedä vankeuteen.

Kun tapaus tuli tunnetuksi, pelkäsivät hovimiehet tuomarin tulevan syytetyksi majesteetti-rikoksesta. Mutta kuningas kohotti kätensä taivasta kohti ja lausui kiitollisen sydämmensä pohjasta nämä sanat:

"Hyvä Jumala, minä kiitän sinua! Sinä olet antanut maallemme tuomarin, jota ei voi väistää mikään uskollisuudesta oikeutta ja lakia kohtaan, sinä olet lahjoittanut minulle pojan, joka on alistanut tahtonsa oikeuden ja lain alle."

Prinssi toteuttikin sitte kuninkaana loistavalla tavalla isänsä hyvän ajatuksen.

Veljen rakkaus.

Kuningas Ludvik XI Franskanmaalla, joka oli julma tyranni, mestautti Nemours'in herttuan syystä, että tämä oli nostanut kapinan hänen väkivaltaista hallitustansa vastaan. Tämä ei kuitenkaan ollut kylliksi vielä tuolle jumalattomalle Ludvikille. Myöskin herttuaan lasten piti saada tuntea hänen kostoansa.

Pojat Henrik ja Frans suljettiin rautahäkkeihin, missä he eivät voineet ei istua, ei seista, vielä vähemmän maata, sillä häkit olivat tehdyt ratin muotoisiksi, alaspäin suipuiksi. Mutta tämäkään kosto ei vielä ollut tyrannia täysin tyydyttävä. Hän käski sentähden joka kymmenes päivä vetämään yhden hampaan poikien suusta. Kun parranajaja tuli koneineen, lankesi Henrik hänen eteensä polvilleen, rukoillen nöyrästi häneltä armoa; ei kuitenkaan itselleen, vaan veljelleen:

"Äitini kuolisi surusta, jos saisi tietää pienelle Fransilleen jotain pahaa tehtävän."

Parranajaja sanoi täytyvänsä totella kuninkaan käskyä, muutoin hänellä olisi itsellään varma kuolema tarjona, ja paitsi sitä pitää hänen näyttää molemmat hampaat vanginvartijalle.

"Hyvä", sanoi Henrik, "reväiskää sitte ne molemmat hampaat minulta yksinäni; minun veljeni on heikko; hän voisi tulla kipeäksi."

Liikutettuna myöntyi mies esitykseen. Yksi hammas -- vieläkin yksi -- Henrik kesti, kunnes jonkun ajan kuluttua viimeinen hammas vedettiin pois. Silloin tuli tuo uskollinen veli sairaaksi ja kuihtui kuihtumistaan. Kun hän tunsi loppunsa lähestyvän, sanoi hän veljelleen:

"Rakas Fransi, nyt jätän minä sinut; äitiäni minä en suinkaan enää saa nähdä. Mutta sinä olet kohta pääsevä hänen luoksensa; saata hänelle tervehdys minulta ja sano hänelle, että minä kuollessani rakastin häntä vielä enemmän kuin kotona ollessamme:"

Seuraavana päivänä kuoli hän.

Kun kuningas heti senjälkeen kuoli, pääsi Fransi kohta vapaaksi, mutta sai ikänsä kulkea kumarassa ja turmellulla ruumiilla. Veljeänsä piti hän aina rakkaassa muistossa.

Opi hillitsemään itseäsi!

Kuningas Kin-Tsong'illa oli kaunis hevonen, jolla hän ratsasti mieluummin kuin millään muulla hevosella. Mutta hevonen kuoli tallirengin erhetysten tähden. Kuningas vihastui tästä niin kovin, että hän kaappasi keihään käteensä ja aikoi sillä työntää renki-raukan läpi. Onneksi toki sattui olemaan tuo mainio Yan-Tse samassa tilaisuudessa. Hän sanoi kuninkaalle.

"Kuningas, jos sinä pistät läpi hänet, niin hänen täytyy kuolla ilman vakuutuksetta rikoksensa merkityksestä."

"Niinpä vakuuta häntä siitä sitte!" vastasi kuningas Kin-Tsong kiivaasti.

Silloin tarttui Yan-Tse keihääsen ja kääntyi rikoksentekijän puoleen näillä sanoilla:

"Onneton poika, katso, tämä on sinun rikoksesi! Kuuntele tarkasti! Ensiksi olet sinä syypää hevosen kuolemaan, jonka kuningas on uskonut sinun hoitoosi. Sinun täytyy siis kuolla. Toiseksi olet sinä syypää kuninkaan, minun herrani, kiivastukseen, niin että hän on itse tahtonut käydä käsiksi sinuun. Katso, se on uusi rikos, suurempi kuin edellinen. Lopussa saapi koko valtakunta ynnä ympärillä olevien maakuntien kanssa tietää, että kuningas, minun herrani, on tappanut ihmisen hevosen tähden, ja siten kadottaa hän hyvän nimensä. Katso, onneton poika, tämä on sinun suurin rikoksesi; niin paljon se muuta matkaan saattaa. Tunnustatko sinä tämän?"

"Anna hänen mennä!" huusi kuningas. "Hänen tähtensä en minä tahdo hyvää nimeäni turmella. Olkoon kaikki hänelle anteeksi annettu!"

Kristoffer Kolumbus.

_Kristoffer Kolumbus_ pani jo pienenä poikana varman perustuksen niille tiedoille, jotka hänet sitte saattoivat uuden maailman-osan keksijäksi. Kun hän lapsuudessansa kuuli puhuttavan tuntemattomista maista, jotka olivat kaukana toisella puolen merta ja jonne ainoastaan oppinut merimies voi päästä, niin oli hänen koko halunsa ja harrastuksensa oppia kaikkea sitä, mitä kunnolliselta merimieheltä vaaditaan.

Erinomaisella ahkeruudella ja tahdon kovuudella pääsikin hän niin pitkälle, että neljännellätoista vuodellansa oli hän sangen taitava, ei ainoastaan kielissä, mutta myöskin maantieteessä, suure-opissa, tähtitieteessä ja piirustuksessa. Hän voitti kohta kaikkien ymmärtäväisten kansain kunnioituksen, ja pääsi jonkun ajan kuluttua Hispanian kuninkaan suosioon, joka antoi laivoja ja miehistöä hänen käytettäväksensä, ja siten kykeni hän lähtemään löytömatkallensa.

Kolumbus löysi vihdoinkin viimein uuden maailman-osan. Tiedon tästä Euroopaan tultua, ylistettiin hänen terävää järkeänsä, uskaliaisuuttaan ja tietojaan; häntä kutsuttiin suureksi keksijäksi, uuden maailman löytäjäksi. Mutta Hispaniassa, niinkuin monessa muussakin maassa, löytyi myöskin niitä, jotka pitivät itseään yhtä viisaina ja sanoivat, ettei se ollut mikään konsti löytää Amerikkaa; sillä se on kyllin suuri ja leveä, että jokainen voipi sen nähdä ja löytää. Kolumbus oli kuitenkin se mies, joka taisi kukistaa ja nöyryyttää tuommoiset yksinkertaiset itseviisaat, ja hän saikin heti siihen hyvän tilaisuuden.

Eräissä juhlapidoissa, jotka kartinaali Mendoza oli laittanut Kolumbuksen kunniaksi, piti kartinaali pitkän ylistyspuheen mainiolle vieraalleen hänen löytönsä johdosta, jota hän kutsui suurimmaksi voitoksi, minkä ihmishenki oli saavuttanut. Läsnäolevat hoviherrat panivat tämän pahaksi, että ulkomaalaiselle osoitettiin niin suurta kunniaa ja päälliseksi vielä semmoiselle ihmiselle, joka ei edes ollut aatelissukua.

"Minusta näyttää", alkoi eräs kuninkaan kamariherroista, "että tien löytäminen niin kutsuttuun uuteen maailmaan ei ollut niinkään vaikea; meri oli jokapaikassa avoin ja ei yksikään hispanialainen merimies olisi voinut tieltä eksyä."

Viehättävällä hymyllä osoitti seura myöntymystänsä tälle lauseelle, ja useat heistä huusivat:

"Niin todellakin, jokainen meistä olisi voinut sen tehdä!"

"Olkoon se kaukana minusta", sanoi Kolumbus, "että minä tahtoisin lukea kunniakseni jotakin siitä, mikä on tuleva armolliselle luojalle. Mutta maailmassa on kuitenkin semmoisia seikkoja, jotka usein näyttävät helpoilta toimittaa, sittekuin joku on sen toimittanut!"

Kolumbus pyysi yhden kananmunan ja kääntyi sitte kamariherran puoleen, lausuen näin:

"Saanko luvan pyytää teidän ylhäisyyttänne asettamaan tämän munan suipulle päälleen, niin että se ei kaadu?"

Kamariherra koetti puolta jos toistakin munasta saadakseen sitä seisomaan, vaan kaikki turhaan! Hänen vieruskumppalinsakin pyysi myöskin saada koettaa, mutta yhtä huonosti onnistui hänkin. Kaikki koettivat, vaan ei kukaan ollut mies tekemään sitä, mitä Kolumbus oli pyytänyt.

"Se on mahdotonta!" huusivat kaikki. "Te tahdotte semmoista, joka on aikaan saamatonta."

"Ja kuitenkin", sanoi Kolumbus, "ovat kohta nämät samat herrat valmiit sanomaan: 'sen olisimme me jokainen voineet tehdä.'"

Sitte otti hän munan käteensä, painoi sen päätä kevyesti pöytää vasten ja asetti siten rutistuneelle päälleen seisomaan.

"Jaa, sen osaamme me myös!" huusivat kaikki.

"Teillä on oikeus!" vastasi Kolumbus hymyillen; "se pieni eroitus vaan, että te sanotte kaikki, me olisimme osanneet tehdä, mutta minä _olen sen tehnyt_. Munan laita on sama kuin uuden maailman löydönkin!"

Korkeat herrat, jotka olivat näin pahoin sotkeutuneet sanoissaan, tulivat aivan äänettömiksi ja välttivät vasta Kolumbuksen halveksimista.

Mitä mies voipi.

Kun uskonpuhdistaja Ulrik Zwinglin uskonkappaleet olivat levinneet aina laajemmalle Sveitsissä, nousi suuri riita porvarien kesken Solothurnin kaupungissa. Jotkut ottivat omakseen puhdistetun opin, toiset taas pysyivät vanhassa uskossaan. Haukuttiin toisiaan ensinnäkin sanoilla, sitte käytiin käsikähyyn ja vihdoin kasvoi katkeruus siihen määrään, että puoluelaiset tarttuivat aseihin.

Puhdistetun opin puolue muutti asumaan joen pienempään kaupungin osaan, repivät sillan hajalleen ja tekivät vallituksia joen rannalle. Vanhan uskon lahkolaiset taas jäivät suurempaan kaupungin osaan ja ottivat asehuoneesta aseita, ampuakseen vastapuolueen kokoushuoneen kumoon ja surmatakseen ihmiset.

Juuri kun he olivat tätä hävitystyötänsä toimeen panemaisillaan, astuu kaupungin-vanhin Nikolaus Wenge esiin ja asettautuu kanoonan suun eteen huutaen:

"Jos te tahdotte vuodattaa kansalaistenne verta, niin ampukaa ensiksi minut!"

Näillä tuon yleisesti rakastetun miehen sanoilla oli vaikutuksensa: palavat sytyttimet sammutettiin ja eripuraisuudet haihtuivat ilman veren vuodatuksetta, puolueet sopivat keskenänsä.

Tämäkin tapaus näyttää mitä mies voipi, jos hän voimakkaasti ja oikealla ajalla astuu sovinnon välittäjäksi.

Näkymätön hyväntekeväisyys.

Luteruksen lukuhuoneesen tuli eräänä päivänä köyhä mies almua anomaan. Koska hänellä itsellään ei ollut rahaa penniäkään, ja tahtoi kaikenmokomin auttaa tuota köyhää miestä, otti hän nuorimman lapsensa kummilahja-rahat ja antoi ne miehelle. Luteruksen vaimo, joidenkuiden päiväin perästä huomattuaan säästökassan kevenneen, soimasi miestään hänen mielettömästä jalomielisyydestään, mutta Luterus vastasi hänelle:

"Älä puhu siitä, rakas vaimoni, Jumala on rikas ja Hän auttaa kyllä meitä kun tarpeesen tulemme."

Joku viikko myöhemmin tuli köyhä ylioppilas, joka lukuinsa lopetettua tahtoi päästä pois Wittenberg'istä, Luteruksen luo pyytämään matkarahan apua. Vaan Luterus oli taas rahapulassa. Silloin huomasi hän kauniin kultapikarin, jonka hän joku aika takaperin oli saanut lahjaksi vaaliruhtinaalta, hän tempasi sen käteensä ja tarjosi sitä ylioppilaalle. Vaan kun tämä, hämmästyneenä tuosta suuresta lahjasta, ei tahtonut ottaa sitä vastaan ja Luteruksen vaimosta ei näyttänyt tämä miehensä päätös olevan mieleen, sanoi Luterus:

"Minä en tarvitse ensinkään kultapikaria! Katso tuossa, vie se kultasepälle! Minkä hän siitä antaa, on sinun!"

Luukas Kranach ja keisari Kaarle V.

Luukas Kranach oli Saksanmaan suurimpia maalareita kuudennentoista vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla. Mutta hän ei ollut ainoastaan suuri maalari, vaan myöskin terävä-järkinen ja jalo-sydämminen mies. Hänen lapsuudestaan ei paljon tunneta, vaan tiedetään kumminkin, että hän jo aikaiseen osoitti suurta ahkeruutta ja omisti hyvät tiedot ei ainoastaan taiteessaan vaan myöskin monessa muussa asiassa.

Luukas Kranach oli yhdeksäntoista vuotinen, kun Saksin vaaliruhtinas Johan Fredrik tuli hänet tuntemaan ja otti hänen mukaansa ulkomaan matkalle. Palattuansa isänmaahansa kutsui vaaliruhtinas hänet hoviinsa Wittenberg'issä ja määräsi hänet sen kaupungin pormestariksi. Heti pääsi Luukas Kranach rakastettuin omaisuuksiensa ja hyväsydämmisyytensä tähden ruhtinaan erinomaiseen suosioon ja kohta oli hän hänen uskollisin ystävänsä.

Kun vaaliruhtinas Mühlbergin tappelussa oli joutunut keisari Kaarle V:n vangiksi, johtui keisarille Luukas Kranach mieleen ja hän kutsutti maalarin luokseen leiriin. Hän tarttui vapisevan ukon käteen ystävällisesti ja vei hänet tuolille istumaan: "Tervetullut, vanhus!" sanoi keisari Kaarle. "Sinun ruhtinaasi lahjoitti minulle Spejerin valtiopäivillä oivallisesti maalatun taulun, joka kuuluu olevan sinun käsialaasi. Sentähden kuultuani nyt, että olit vielä tässä kaupungissa, halusin minä nähdä sinua ja olen nyt iloinen siitä kun tulit luokseni."

Luukas Kranach kumarsi ja kiitti keisaria hänen armollisesta huomiostaan ja muistamisestaan.

Keisari pitkitti:

"Minulla on huoneessani Mecheln'issä pieni taulu, joka myös on sinun maalaamasi. Se on minun itseni kuva. Se taulu miellyttää minua kaikkia enimmän kuin mitkään muut taulut. Sanoppa, kuinka vanha olin silloin kuin maalasit tämän kuvani."

"Teidän majesteettinne", vastasi Luukas Kranach, "oli silloin kahdeksan vuoden vanha. Minä muistan sen kuin eilisen päivän. Minä en voinut saada teidän majesteettianne istumaan hiljaa, ennenkuin hovimestari panetti koko joukon aseita seinälle riippumaan. Sill'aikaa kuin teidän majesteettinne katseli näitä erilaisia aseita, onnistui minun saada piirustaa teidän majesteetinne kuva."

Keisari hymyili kuullessansa kertomusta ja kehoitti maalaria ystävällisesti pyytämään itselleen jotakin armonosoitusta. Vanha Luukas Kranach lankesi silloin polvilleen monarkin eteen ja rukoili kyynelsilmin ruhtinaallisen ystävänsä vapauttamista.

"Suurivaltaisin, armollisin herra ja keisari", sanoi Luukas Kranach, "koska teidän majesteettinne on Jumalan suomasta saanut voiton ja ottanut minun korkean ystäväni, vaaliruhtinas Johan Fredrikin, vangiksi, niin rukoilen minä luottamuksella teidän majesteettinne syntyperäiseen lempeyteen, armoa hänelle."

Keisari oli pulassa; hän tunsi itsensä liikutetuksi tuon hurskaan alammaisen rukouksesta. Hän sanoi:

"Nouse ylös, vanhus! Sinä saat nähdä, että minä tulen osoittamaan armoa herrallesi ja että minulla ei suinkaan ole mitään pahaa sydämmessä häntä vastaan."

Tämän sanottuaan pyysi hän Luukas Kranach'ia hoviinsa ja tarjosi hänelle olopaikan siellä loppu-ijäksensä, mutta Kranach ei tyytynyt siihen, pyysi ainoastaan lupaa saadakseen seurata onnetonta herraansa vankihuoneesen.