Chapter 3

"Kunnioita korkeinta Jumalaa ja seuraa hänen käskyjänsä, sillä tämä on kaiken juuri ja on tuottava sinulle siunausta; se veri, joka vuodatetaan ei makaa, vaan tulee pääsi varalle. Koeta voittaa alammaisesi puolellesi rakkaudella ja heidän hyvästä huolta pitämällä, sillä ne on Jumala uskonut sinun huolenpitoosi. Ole emireille suosiollinen, sillä ainoastaan lempeydellä olen minä päässyt valtaan. Älä loukkaa ketään, sillä ihmisillä on tapana vasta koston saatuansa sopia keskenään. Älä vihaa ketään, sillä kuolema on kaikille yhteinen. Jos olet Jumalaa vastaan rikkonut, niin kadu; hän on laupias ja antaa katuvalle anteeksi."

Ajattele ennenkuin toimeen ryhdyt.

Muuan mongolilainen ruhtinas ratsasti kerran hovimiestensä kanssa metsästämään. Matkalla tuli häntä vastaan tervishi, eräänlainen itämaalainen munkki, joka vähä väliin aina huusi:

"Sille, joka antaa minulle sata kultarahaa, tahdon antaa hyvän neuvon!"

Ruhtinas tuli uteliaaksi ja kysyi tervishiltä mikä hänen neuvonsa oli.

"Sinä saat sen tietää, herra", vastasi tervishi, "jos annat käskyn maksaa minulle sata kultarahaa."

Ruhtinas antoi lukea summan ja tervishi sanoi varoittavalla äänellä:

"Älä ryhdy mihinkään, ennenkuin olet tarkkaan aprikoinut siitä tulevia seurauksia." Sitten jatkoi hän matkaansa.

Ruhtinaan seurue nauroi ja laski leikkiä tervishin neuvosta, joka oli tullut ruhtinaalle niin kalliiksi. Vaan ruhtinas oli peräti toista mieltä.

"Se hyvä neuvo", sanoi hän, "jonka tervishi äsken on minulle antanut, on ehkä ainoastaan hyvin tavallinen toimenohje. Vaan juuri sentähden, että se on niin tavallinen, tulee se vähemmin noudatetuksi ja se oli varmaan syy, jonka tähden tervishi piti sitä niin kallisarvoisena. Vas'edes en ole sitä unhottava. Se on jo tänään pantava selville minun palatsissani, kaikille seinille ja kaikille huonekaluille minun saleissani."

Jonkun ajan kuluttua aikoi muuan kunnianhimoinen maaherra ruhtinaan valtakunnassa käyttää salahankkeita saadakseen ruhtinaan tieltä ja päästäkseen itse valtaistuimelle. Hän osti ruhtinaan lääkärin puolellensa suurella rahasummalla ja tämä lupasi iskeä ruhtinaan suonta myrkytetyllä pistimellä.

Tilaisuus tarjoutui kohta. Ruhtinas voi pahoin ja päätettiin suonenavauksen olevan tehokkaimman parannuskeinon. Lääkäri astui ruhtinaan luokse hopeamalja ja myrkytetty pistin kädessä. Kun lääkärin piti asettaa kädestään hopeamalja, tuli hän sattumalta näkemään kirjoituksen siinä, joka sisälti seuraavat sanat:

"Älä ryhdy mihinkään, ennenkuin ensin olet aprikoinut siitä tulevia seurauksia!"

Hän säpsähti. Nähtävällä tuskalla pani hän pois kädestään myrkytetyn pistimen ja otti toisen. Ruhtinas huomasi tämän ja kysyi mistä syystä hän pani pois toisen pistimen. Lääkäri vastasi että sen kärki oli liian tylppä. Ruhtinas pyysi saadakseen sitä katsoa. Kun lääkäri viipyi, töytäsi ruhtinas ylös ja huusi:

"Sano kaikki! Ainoastaan vilpitön tunnustus voi pelastaa henkesi. Sinun nähtävä tuskasi tekee sinut epäluulon alaiseksi!"

Lääkäri heittäytyi ruhtinaan jalkoihin ja ilmaisi hankkeet hänen henkeänsä vastaan, jonka toimeen panemisesta kirjoitus maljassa oli häntä pidättänyt.

"Olenkohan minä", sanoi ruhtinas, "maksanut tervishille kovin kalliin hinnan hänen neuvostaan?"

Hän lahjoitti lääkärille hengen, käski rangaista maaherraa ankarasti ja antoi tiedustella tervishiä vielä runsaammasti häntä palkitakseen.

Pyhä Eerikki.

Ruotsin suojeluspyhä.

Tällä nimellä mainitaan erästä mitä jalointa kuningasta Ruotsin keskiajalta, kuningas Eerikki Jedvardinpoikaa, tavallisesti nimitetty Eerikki Pyhäksi. Pyhäin taru kertoo hänestä, että hän täytti elämänsä kolmella tavalla; hän taisteli uskonnon ja kirkon vihollisia vastaan ja hän saattoi kirkon voimiinsa.

Jo pyhäin tarun viittauksista huomaa että ne omaisuudet, joiden vuoksi Eerikki Pyhä oli enimmin merkillinen, olivat hänen vilpittömyytensä, hänen hurskautensa ja kristillisyydenintonsa. Tämän todistaa myös hänen toimensa. Pyhäin taru sanoo hänen käskeneen oikeutta ja lakia noudattamaan. Hän oli lainsäätäjä ja me tiedämme hänen etevimmän lainsääntönsä olleen siinä, että hän antoi vaimolle lailliset oikeudet ja sen kautta pani perustuksen sille työlle, jota Birger Jaarli sitten jatkoi. Kuitenkin tunnetaan vähemmin Eerikistä lainsäätäjänä kuin lainkäyttäjänä. Pyhäin taru kertoo hänen matkustaneen kaikkialla maassaan ja tuominneen oikean tuomion rahoihin tahi ystävyyteen katsomatta eikä väärää tuomiota pelon tai uhkauksen kautta. Hänen mielityönsä oli sovittaa ne, jotka olivat vihamiehiä, hän auttoi parhaan vakuutuksensa mukaan köyhää hänen ahdistuksessaan ja suojeli häntä vääryyttä vastaan, sillä nurjamielisiä ei hän tahtonut suvaita valtakunnassaan, vaan suojeli itsekunkin oikeutta.

Yhteinen kansa pitikin näitä kuninkaansa omaisuuksia arvossa ja pitivät häntä itseänsä niin rakkaana, että he suurempien verojen kautta tahtoivat lisätä hänen tulojansa.

Vaan kuningas vastasi:

"Minulla on kylliksi omaani; pitäkää teidän omanne, ehkä sitä kerran vielä tarvitsette."

Vuoden 1158 paikoilla läksi kuningas Eerikki Pyhä ristiretkelle tänne Suomeen, jossa esi-isämme vielä olivat pakanoita. Tälle ristiretkelle saattoi Eerikin hänen kristillinen intonsa. Sillä, samoin kuin siihen aikaan, uskoi hänkin, että jokainen, joka ei tunnustanut kristinoppia, joutuisi ikuiseen kadotukseen ja että se sentään oli Jumalalle suuresti otollinen työ, jos kohta miekka kädessä, koettaa kääntää pakanoita.

Sotajoukon kanssa, jossa suurimmaksi osaksi oli "helsingejä", tuli kuningas Eerikki laivastollaan meren yli Suomeen ja hänen kerrotaan nousseen maalle Aurajoen suussa ja siihen perustaneen linnan, jonka ympärille sitten Turun kaupunki syntyi. Kuningas kutsui ensin Suomalaisia vapaehtoisesti taipumaan uuteen oppiin, vaan he olivat niin "uppiniskaisia että mahdotonta oli hyvällä saada niitä siihen." Kuningas Eerikki karkasi silloin niiden päälle ja "tappoi kaikki, jotka eivät tahtoneet taipua oikeuteen." Sillä tavoin heitä pakoitettiin ottamaan vastaan kristioppia. Keino oli julma, vaan niin oli aikakauden tapa ja kuningas Eerikki oli aikakautensa lapsi.

Todistuksena ettei kuningas Eerikin mielenlaatu ollut niin kova kuin ne keinot, joita hän käytti pakanoiden kääntämiseksi kerrotaan hänen vuodattaneen katkeroita kyyneliä, kun hän pakanoista voiton saatua käveli taistelukentällä ja näki monet kuolleet ruumiit. Silloin kysyi häneltä muuan hänen miehistään, josta oli sangen kummallista, että hän saattoi itkeä voitetusta taistelusta, syytä hänen murheesensa. Kuningas vastasi:

"Minä olen iloinen ja kiitän suuresti Jumalaa, joka on antanut meille voiton; vaan minä murehdin niin monen sielun kadotusta, jotka olisivat voineet päästä taivaasen, jos olisivat omistaneet kristinuskon."

Kristillistä intoaan ja hurskasta ja elävätä luottamistaan Jumalaan vahvisti hän kuolemallaan.

Toukokuun 18 päivänä 1160 istui kuningas n.s. kolminaisuudenkirkossa Upsalassa, jonka keskimmäinen osa, harmaasta kivestä rakettu, jo siihen aikaan oli kristitty temppeli. Eräs piispa nimeltä Kopman seisoi alttarilla ja messusi, ja kuningas kuunteli pyhää menoa niinkin hänen tapansa aina oli, suurella hartaudella. Silloin astui muuan hänen miehistään sisään ja kertoi vihollisen samoavan temppeliä kohti. Se oli Maunu Henrikinpoika, tanskalainen prinssi, joka, Stenkil'in suvun jälkeläisenä, piti itseään enemmän oikeutettuna valtaistuimeen kuin kuningas Eerikki.

Jättämään pyhä messu maallisen asian tähden sotiakseen, siihen ei voinut hurskas Eerikki saada itseänsä.

"Jättäkää minut rauhaan", sanoi hän, "kunnes pyhä messu on päättynyt; mikä sitten jääneekin osaksi, luotan Jumalaan, että muualla saan kuulla ihanampaa."

Vasta kun messu oli päättynyt, sitoi Eerikki miekan vyöllensä ja valmistautui lähtemään vihollista vastaan, joka jo oli koossa ja valmis päällekarkaukseen. Eerikki huomasi kohta, joukkonsa olevan liian vähälukuisen, vaan pakoa ajattelemattakaan töytäsi hän vihollista vastaan. Taistelu oli kumminkin kovin epätasainen. Kohta tuli Eerikin joukko väkivoimalla voitetuksi ja hän itse vietiin pahasti haavoitettuna, voittajan luo, joka mestautti hänet. Vaan siinä paikassa, johon hänen päänsä putosi, puhkesi se lähde vuotamaan, jota vielä tänään sanotaan Pyhän Eerikin lähteeksi.

Näin lopetti tämä hurskas kuningas elämänsä. Häntä ei paavi koskaan julistanut pyhimykseksi, vaan Ruotsin kansa julisti hänet suojeluspyhäkseen, jota sekä paavin, että kristikunnan täytyi vahvistaa. Meillä on vielä paavillisia asetuksia eli "bulloja", joissa kuningas mainitaan _pyhäksi_ tai _autuaaksi_.

Hänen arvonsa pyhimyksenä oli Ruotsin kansassa niin suuri, että kuninkaat vannoivat kruunausvalansa "nimessä Jumalan, neitsyt Maarian ja Pyhän Eerikki-kuninkaan", ja niin kutsuttu _Pyhän Eerikin tapetti_, johon tärkeimmät tapaukset kuninkaan elämästä olivat neulotut, pantiin kruunaustilaisuuksissa riippumaan kirkon pääkuoriin. Hänen kuvansa otettiin vaakunamerkiksi valtakunnan suureen sinettiin ja hänen rintakuvansa löytyy Tukholman kaupungin vaakunassa.

Eerikki pyhä haudattiin ensin Vanhassa Upsalassa, vaan 1257 otettiin hänen luunsa haudasta ja pantiin kallisarvoiseen hopealippaasen, joka sitten 1274 vietiin Uuteen Upsalaan, jonka tuomiokirkossa se kuninkaan, arkkipiispan ja valtakunnan etevimpien miesten sekä sanomattoman suuren ihmisjoukon läsnä ollessa asetettiin uskovaisten palveltavaksi.

Tunnokas indiaani.

Muuan indiaani pyysi naapuriltaan tupakkaa. Tämä kaappasi taskustaan ja antoi hänelle kourallisen sitä, mitä hän pyysi.

Seuraavana aamuna tuli indiaani takasin ja toi muassaan kultarahan, joka oli ollut tupakan seassa. Kysymykseen minkä tähden hän ei ollut pitänyt kultarahaa, pani indiani kätensä sydämmen kohdalle ja vastasi:

"Täällä sydämmessä minulla on hyvä ja paha henki. Hyvä henki sanoi: 'Kultaraha ei ole sinun, anna se takaisin omistajalleen!' Paha henki sanoi: 'Sinulle on annettu kultaraha, sentähden se on omasi!' -- Minä en tiennyt mitä tehdä. Viimein panin maata. Vaan hyvä ja paha henki ovat riidelleet koko päivän, etten ole saanut rauhaa, ja sentähden tuon minä takaisin kultarahan."

Keisari Rudolf Habsburgilainen.

Kolmannellatoista vuosisadalla olivat olot Saksanmaalla sangen surkealla kannalla. Ulkomaisia ruhtinoita valittiin usein kuninkaiksi ja nämä eivät pitäneet ollenkaan tahi hyvin vähän lukua kurjasta maasta. Jokainen sai tehdä tahtonsa mukaan. Tietysti käyttivät etupäässä huonot ihmiset tätä asiain tilaa hankkiakseen itselleen etuja, ja järjestyksen ystävät ikävöivät sentähden yhä enemmän voimallista ja oikeudenpitävää esivaltaa.

Tämä heidän toivonsa tulikin täytetyksi. Valittiin eräs köyhä, tuntematon _Habsburgin_ kreivi, nimeltä _Rudolf_, kuninkaaksi -- vaali, joka sittemmin näytti olevan erittäin onnistunut.

Jo nuoruudessaan näytti Rudolf Habsburgilainen olevansa urhollinen soturi joka ymmärsi urhollisuutensa ja rehellisyytensä kautta tehdä itsensä rakastetuksi ja voittaa kaikkien luottamuksen.

Kerran oli hän metsästämässä ja oli tullut pienen puron luokse. Hän aikoi juuri ratsastaa puron yli, kun hän sai nähdä munkin, joka kantoi ristiä ja oli riisumassa sukat ja kengät jaloistaan.

"Mitä te teette siellä, hurskas mies?" kysyi kreivi Rudolf.

Munkki vastasi:

"Herra, minun täytyy kahlata puron poikki. Tuolla toisella puolella makaa kuolintautia sairastava, jolle minun täytyy antaa viimeinen lohdutus, ja koska virta on temmannut pois sillan, aion minä paikalla kahlata veden läpi, ennenkuin kurja sielu on eronnut täältä."

"Kieltäköön Jumala!" huusi kreivi. "Minä en tahdo ratsastaa puron poikki, kun Vapahtajan ristin täytyy hurskaan hengellisen kädessä ottaa kulkeakseen veden läpi. Istukaa ristinenne hevoseni selkään, hurskas isä!"

Näin sanoen nousi kreivi Rudolf hevosen selästä, auttoi sinne hengellisen miehen ja ratsasti itse ratsaspalvelijansa hevosella. Kun pappi seuraavana päivänä tuli takaisin tuomaan kaunista hevosta, ei kreivi Rudolf ottanut sitä vastaan, vaan lahjoitti sen hurskaalle miehelle.

Kreivi Rudolf Habsburgilaisella oli myös kiitollisuuden hyvä avu. Kun hän keisariksi tultuaan kerran istui ritariensa joukossa, huomasi hän erään porvarin Zürich'issä, nimeltä Jaakko Müller, joka oli pelastanut hänet vihollisten kynsistä eräässä tappelussa Regensburgin kreiviä vastaan. Rudolf nousi istuiltaan ja tervehti miestä, tarttui ystävällisesti hänen käteensä ja käski hänen ottamaan sijaa hänen vieressään pöydän ääreen. Tietysti katsoivat ritarit ja aateliset pitkään, kun näkivät halvan porvarin ottavan etevimmän paikan. Silloin taputteli Rudolf Zürich'in porvaria olkapäälle ja sanoi ympärillään seisoville ritareille:

"Katsokaa, tämä mies on pelastanut Habsburgin kreivin hengen ja sitä ei keisari koskaan unhota."

Kun kerran henkivartijat eivät tahtoneet päästää muuanta miestä keisarin luo, sanoi hän tyytymättömänä: "Miksi te ajatte miehen pois? Olenko minä tullut keisariksi sitä varten, että alamaiseni estettäisiin minua lähestymästä!"

Kohta valtaistuimelle noustuaan kirjoitti Rudolf:

"Köyhyyden valitushuuto on tullut korviini. Matkustavaisia pakoitetaan maksuihin, joita eivät voi suorittaa. Pitäköön kukin kätensä kaukana väärästä omaisuudesta ja ottakoon sen, minkä oikeus käskee. Jokaisen tulee tietää, että minä tahdon kaikkea huolta ja vaivaa nähdä pitääkseni rauhan ja oikeuden voimissaan maassamme."

Keisari Rudolfin rakkaus maahansa oli niin tunnettu, että muutama kuningas siihen aikaan kutsui häntä _eläväksi laiksi_, ja tapana oli sanoa ihmisestä, joka ei pitänyt sanaansa; "Hänellä ei ole keisari Rudolfin rehellisyyttä."

Rudolf Habsburgilainen kuoli 12 päivänä Heinäkuuta 1291 Gemersheimissä. Hänen tomunsa lepää Speierin tuomiokirkossa.

Muurahaisen oppilas.

Aasialaisen valloittajan Timurin, jota tavallisesti Tamerlan'iksi sanotaan, tuli etupäässä kiittää raudan lujaa kestäväisyyttään siitä mahtavuudesta ja suuruudesta, jonka hän saavutti. Hän oli oppinut tämän kestävyyden tahi suuttumattomuuden, kertoi hän, seuraavalla tavalla:

"Muutamalla sotaretkellä, joka oli minun ensimmäisiäni, jouduin minä eräänä päivänä semmoiseen ahdinkoon, että minun täytyi etsiä turvaa takaa-ajavaa vihollista vastaan erään rakennuksen raunioissa ja maata siinä piilossa useampia tunteja. Pelko joutua vainoojieni valtaan ja ajatus, että minä kärsityn tappion kautta kadottaisin koko voiton ponnistuksistani, raskauttivat mieltäni. Minä epäilin saisivatko yritykseni onnellisen lopun ja päätin luopua niistä. Silloin satuin juuri hoksaamaan erään muurahaisen, joka ahkeroitsi kulettaakseen itseänsä suurempaa vehnäjyvää, muutaman ylänteen harjulle. Pieni eläin vieri aina alas, kuu se oli melkein ylhäällä, taakkoineen, ja minä luin kuusikymmentä yhdeksän onnistumatonta koetta. Vaan muurahainen ei väsynyt, ja seitsemännellä kymmenellä yritykseltä pääsi se onnellisesti ylänteen harjulle. Tämä esimerkki antoi minulle uutta rohkeutta ja tuosta, minkä olin nähnyt, omistin itselleni opin, joka sittemmin tuli olemaan suureksi hyödykseni, minä opin nimittäin: 'Ahkeruus voittaa!'"

Arnold Winkelriediläisen urhokuolema.

Sen voiton jälkeen, jonka Sveitsiläiset saivat Morgarten'in taistelussa vuonna 1315 Leopold nimisestä Itävallan herttuasta, uudistivat he sen liiton, jonka olivat keskenään tehneet, ja jonka nimi on historiassa sveitsiläinen valaliitto. Itävallan herttuat koettivat kumminkin hajoittaa tätä liittoa ja saattaa sen yksityisiä luopumaan, vaan kaikki heidän ahkeroimisensa menivät mitättömiksi valaliittolaisten sovun kautta.

Silloin kulki Leopold herttua komean sotajoukon kanssa Sempach'ia vastaan. Siinä oli yksituhatta neljäsataa liittolaista aseuttaunut leiriin muutamalle ylängölle. Viholliset ratsastivat aina kaupungin muurien eteen porvareita suututtaakseen; he niittivät valmiin viljan ja huusivat ivaten Sempachilaisille:

"Tulkaa nyt ulos murkinaa tuomaan leikkuumiehille!"

Silloin vastasivat Sempachiset:

"Luzernin herrat tulevat liittolaistensa kanssa Jumalan avulla antamaan teille semmoisen murkinan, että moni on kadottava lusikan kädestään."

Kun vihastuneet ritarit tahtoivat taistella talonpoikien kanssa, kehoitti heitä Leopold herttua astumaan maahan ratsailta, koska hän piti epäjalona taistella ratsain huono-aseellista väkeä vastaan. Hän järjesti haarniskoitut soturinsa tiheään suljettuun nelikulmioon ja käski heidän pitää pitkiä keihäitään eteenpäin ojennettuina. Niin pian kuin sveitsiläiset liittolaiset näkivät sen, lankesivat he polvilleen ja rukoilivat; sen perästä töytäsivät he päällekarkaukseen.

Turhat olivat heidän ahkeroimisensa murtaa vihollisten riviä ja taistelukentällä makasi jo monta kaatunutta Sveitsiläistä. Silloin astui Arnold Winkelriediläinen esille ja huusi maanmiehilleen:

"Kumppanini, minä olen hankkiva teille aukon heidän riviinsä. Pitäkää huolta vaimostani ja lapsistani!"

Ja näin sanoen tarttui hän voimakkailla käsillään useampaan häntä kohtaan ojennettuun keihääsen ja painoi heidän kärjet jaloon rintaansa. Siinä häiriössä, joka tästä syntyi, tekivät Sveitsiläiset päällehyökkäyksen; vihollisten tiheät rivit hajoittuivat. Kohta vaipui Itävallan lippu. Leopold herttua otti sen kuolevan lipunkantajan kädestä, heilahutti sitä ilmassa ja töynäsi taistelun kihinään. Sen aukon kautta, joka oli syntynyt vihollisten riviin, töytäsivät Sveitsiläiset eteenpäin verisesti kostaakseen urhoollisen, jalon Arnold Winkelriediläisen kuolemaa. Ritarit pakenivat kohta ja Sveitsiläiset jäivät voittajiksi.

Se oli tuo Sveitsiläisille niin kunniarikas päivä Sempach'in luona.

Anna vihollisillesi anteeksi.

Saksalainen keisari Henrik seitsemäs, joka koetti voittaa takaisin vaikutusmahtavuuttansa Italiassa, kruunautti itseänsä vuonna 1312 Ruomin keisariksi ja aikoi valloittaa Neapel'in kuningaskunnan. Palausmatkallansa Saksaan, myrkytti hänet muutamain vihollisten toimesta eräs dominikanolais-munkki rippileivällä pyhässä ehtoollisessa. Niin pian kuin keisari huomasi leivän olevan myrkytetyn, sanoi hän hiljaa munkille: "Sinä olet antanut minulle elämän leipää kuollakseni: pakene niin pian kuin voit, ettei minun joukkoni ottaisi sinua kiinni ja sinua surmaisi. Minä annan sinulle anteeksi! Paranna itsesi, sillä Jumalalle ei ole syntisen kuolema otollinen."

Kuninkaan kosto.

Franskanmaan parhaimpia hallitsijoita oli epäilemättä Ludvik XII, joka nousi valtaistuimelle vuonna 1498. Lempeydellä, oikeudella ja kohtuudella hallitustavassansa ja parannuksilla oikeuden käyttämisessä saavutti hän kansansa rakkauden. Noustuansa hallitusistuimelle teetti hän luettelon kaikista edelläkävijänsä hovimiehistä ja palvelijoista pannakseen ristin ankarimpain vastustajainsa nimen eteen, jotka edellisen hallitsijan aikana olivat koettaneet saada häntä vangiksi. Tietäen rikoksensa ja peljäten kuninkaan kostoa, pakenivat vastustajat hovista. Mutta Ludvik kutsutti heidät takaisin ja sanoi heille:

"Se risti, jonka minä kirjoitin teidän nimenne eteen, ei suinkaan ollut aiottu merkitsemään kostoni esineitä. Vaan niinkuin Vapahtajamme risti on meille merkkinä synteimme anteeksi saamisesta, niin on myöskin tämä risti anteeksi antamuksen merkkinä teidän rikoksistanne minua kohtaan. Kuningas antaa teille anteeksi kaikesta sydämmestään."

Tällä tavalla voitti Ludvik kaikista suurimman ja vaikeimman voiton, se on: voiton itsensä yli.

Suuresti häveten, nähdessään kuninkaan jalomielisyyttä, läksivät hovimiehet sieltä.

Ruhtinaan jalomielisyys.

Kaksitoista vuotias Valois'in prinssi oli kerran Franskan kuninkaan kanssa metsästämässä. Sattuipa silloin, että metsäkarju täydellä raivolla töytäsi kuninkaan hevosta vastaan. Heti tämän huomattuansa asettautui prinssi kuninkaan eteen, suojellaksensa häntä metsäkarjun hyökkäyksestä. Hyväksi onneksi sai eläin kuitenkin jo surmansa ennenkuin se ennätti tuhotöitä tehdä. Kuningas tuli kumminkin niin ihastuneeksi tästä nuoren prinssin urhollisuudesta, että hän kehoitti prinssiä pyytämään itselleen jotakin armon-osoitusta.

Ja mitä hän silloin pyysi nuori ruhtinas?

"Jos teidän majesteettinne tahtoo osoittaa minulle armoa, niin pyytäisin minä teitä ostamaan joitakuita orjia Algieriassa ja lahjoittamaan heille vapautensa; tämän pitäisin minä teidän majesteettinne suurimpana armon-osoituksena."

Kuningas täytti prinssin pyynnön.

Sanasta miestä.

Keisari Henrik seitsemännen kuoltua vuonna 1313 syntyi Saksanmaalla suuri eripuraisuus keisarin-vaalin suhteen.

Osa valtakunnan ruhtinoista valitsi Baijerin herttuan Ludvikin ja toiset taas Itävallan herttuan Fredrik kauniin keisariksi. Ludvik kruunattiin Aachenissa, Fredrik Bonnissa, ja molemmat keisarit taistelivat nyt oikeuksistaan, kumpikin puolueensa johdattajana.

Mühldorf'in luona vuonna 1322 oli puolueiden välillä tappelu, jossa Fredrik joutui vastustajansa vangiksi. Ludvik antoi kuitenkin vangillensa vapauden takaisin, mutta sillä ehdolla, että hän jättäisi kokonaan sotaiset hankkeet, luopuisi keisarin kruunusta, tyytyisi perintömaittensa omistukseen ja esi-isiltään perittyihin arvoihin sekä tunnustaisi hänet, Ludvikin, Saksanmaan keisariksi. Fredrik luuli voivansa lupautua täyttämään kaikkia näitä ehtoja kunniallisesti ja palasi alammaistensa luo. Hän kertoi heille aikovansa tehdä rauhan; mutta kaikki julistivat olevansa valmiit kuolemaan hänen edestänsä, eikä jättävänsä aseitaan ennenkuin hän oli voittanut. Hän kääntyi niiden valtaruhtinasten puoleen, jotka olivat hänen liittolaisiaan, vaan sai heiltä saman vastauksen. Vielä paavikin uhkasi pannakirouksella, jos hän luopuisi keisarin-kruunusta.

Pitääkseen kumminkin sanansa niinkuin kunniallinen mies, ei hän sanonut enää tahtovansa olla keisarina, mutta hänen puoluelaisensa siitä huolimatta pitkittivät kuitenkin sotaa. Jos Fredrik olisi ollut vähemmin omantunnon mies, olisi hän voinut lohduttaa itseään sillä, että hän oli tehnyt kaikki, mitä hän voi, pysyäkseen Ludvikille antamassa sanassaan ja että hän ei voinut estää puoluelaisiansa sotaa pitkittämästä. Mutta hän ei tyytynyt tähän. Hän matkusti Müncheniin, astui aivan odottamattomana vihamiehensä huoneesen ja antautui hänen valtaansa lausuen seuraavaisesti:

"Minä olen antanut sinulle kunniasanani luopuakseni Saksanmaan keisarikruunusta; tahdotaan kumminkin minun syömään sitä. Mutta vaikka koko mailma purkaisi lupauksensa, täytyy kuitenkin Saksanmaan keisarin pitää sanansa. Herra keisari, minä olen taaskin vankisi."

Hämmästyneenä, mykkänä seisoi keisari Ludvik. Mitä Fredrik ei ollut voittanut aseillaan, voitti hän nyt jalomielisyydellänsä ja uskollisuudellaan. Ludvik tunsi itsensä voitetuksi, hän kutsui vihamiestänsä ystäväksi ja veljeksi, ja julisti hänet kaikella juhlallisuudella hallitsija-kumppanikseen.

Sen ajan jälkeen palautui Saksanmaalle varallisuus ja rauha molempien keisarien yhteisen, viisaan hallituksen aikana.

Lohdutus onnettomuudessa.

Eräs mahomettiläinen munkki teki pyhän matkan Mekkaan avojaloin, sillä hän oli niin köyhä, ettei saattanut hankkia itselleen jalkineita. Kuuma hiekka poltti hänen jalkojansa niin pahasti, että ne olivat haavoja aivan täynnä; hän valitti silloin kohtalonsa kovuutta ja arveli Luojan tehneen väärin hänelle, koska ei ollut hänelle lahjoittanut niin paljoa kuin järjettömille luontokappaleille. Kun hän vihdoinkin saapui Kufan kaupunkiin, näki hän suuressa moskeassa oven vieressä istuvan miehen, jolta olivat molemmat jalat poikkilyödyt.

"Minun valitukseni oli liian rohkea", sanoi hän itsekseen. "Miksi olen minä ansiollinen olemaan onnellisempi kuin tuo kurja, jonka täytyy madella kuin madon paikasta paikkaan?"

Hän meni moskeaan, lankesi siellä polvilleen, katui valitustansa ja pitkitti taas tyytyväisenä matkaansa. Joitakuita päiviä matkustettuansa, tottuivat hänen jalkansa kuumaan hietaan, niin että Mekkaan tultuansa tuskin tiesikään avojaloin yli kuuman hiekan sinne kulkeneensa.

Suutari ja kardinaali.

Sikopaimenen poika Annecy'sta, nimeltä _Juhana_, läksi vanhempiensa kotoa kymmenvuotisena mailmaa katselemaan. Pojan mieli oli päästä papiksi ja sentähden päätti hän matkustaa Roomaan, antautuaksensa siellä tieteellisille harrastuksille. Tultuansa Geneveen, tunsi hän jalkansa kipeiksi matkustuksesta ja valitti tätä tuskaansa eräälle suutarille.