Chapter 2

Viisas Sokrates tuli oppinsa kautta suureen arvoon, vaan herätti myös suurta kateutta ja vihollisuutta vastaansa, vaikk'ei häntä moneen vuoteen uskallettu julkisesti hätyyttää. Viimein, kun hän jo oli tullut seitsemänkymmenen vuoden vanhaksi, syytettiin häntä julkisesti jumalien pilkkaamisesta ja nuorison turmelemisesta, josta hän la'in mukaan ansaitsi kuoleman. Ja hän tuomittiinkin kuolemaan.

Hän kuuli tyynesti tuomiotansa julistettavan, sanoi jäähyväiset niille tuomareille, jotka olivat puhuneet hänen puolestansa, ja antoi anteeksi niille, jotka olivat ruvenneet hänen vastustajoikseen. Hän vietiin pois vankeuteen ja pantiin kahleisin, vaan hänen lohduttamattomilla ystävillään ja oppilaillaan oli vapaa pääsy vangitun luokse, joka osoitti sitä samaa mielentyyneyttä ja samaa iloisuutta, kuin hän oli osoittanut tuomariensa edessä.

Hänen uskollinen oppilaansa ja ystävänsä Krito ehdotti hänelle aivan kainosti että hän pakeneisi Thessaliaan, jota tarkoitusta varten hän oli voittanut puolelleen hänen vartijansa muutamalla rahasummalla. Sokrates peräytti tämän ehdoituksen, pitäen sitä halpana. Silloin huusi Apollodoros kovassa tuskassaan:

"Oi, se on kauheata että sinun täytyy kuolla syyttömänä!"

Hymyillen vastasi hänelle Sokrates:

"Toivoisitko ehkä minun kärsiväni kuoleman syyllisenä?"

Viimeisenä päivänä ennen hänen kuolematansa olivat melkein kaikki hänen oppilaansa kokoontuneet hänen luoksensa. Myrkkypikari annettiin hänelle: hän joi sen tyhjäksi siinä uskossa että kuolema oli parantumisen alku.

Tuskin oli Sokrateen kuolema tullut tietoon, ennenkuin Athenan asujamet rupesivat katkerasti valittamaan rakastetun viisaan kadottamista. Hänen syyttäjäinsä täytyi lähteä maanpakoon; Sokrateelle taas pystytettiin kaunis kuvapatsas ikuiseksi muistomerkiksi.

Uskollinen ystävyys.

Syrakusa'ssa Sicilian saarella eli kaksi nuorukaista, _Damon_ ja _Phintias_, joiden ystävyys oli niin harras ja kiintynyt, ett'ei toinen voinut elää ilman toisetta. Phintiaspa joutui ruhtinas Dionysion epäsuosioon ja tuomittiin kuolemaan. Hartaiden rukouksiensa kautta sai hän kuitenkin rangaistuksen lykätyksi muutamia päiviä edemmäksi, voidakseen käydä kotonansa ja järjestää muutamia tärkeitä perheenasioita. Siksi aikaa meni hänen ystävänsä Damon takaukseen hänelle ja saapui hänen sijaansa vankeuteen.

Se päivä, jona tuomio oli toimeen pantava, lähestyi, eikä Phintiaasta kuulunut mitään. Aljettiin kohta moittia Damonia siitä että hän oli niin mielettömällä tavalla mennyt ystävällensä takaukseen ja sen tähden että hän siihen määrään oli luottanut hänen uskollisuuteensa. Vaan hän pani lujan luottamuksen Phintiaan sanaan ja vakuutti ei herkeävänsä luottamasta vaikkapa hänen täytyisikin kärsiä kuolema hänen ystävänsä edestä.

Hetki tuli, jonka Dionysios oli määrännyt tuomion toimeenpanemiselle, ja jo oli huolta pidetty takuumiehen saattamisesta mestauspaikalle rikoksellisen sijasta. Samassa töytää Phintias, jota odottamattomat esteet olivat pidättäneet, hengästyneenä esille, tungekse ihmisjoukkojen Läpi, heittäytyy ystävänsä syliin ja antautuu lainpalvelijoille. Kun Dionysios näkee tämän osoitteen uskollisesta ystävyydestä, kävi se niin hänen sydämmellensä, että hän käskee antamaan molemmille nuorukaisille armon.

Tyytyväinen sotapäällikkö.

Konsuli _Curius Dentaton_ luokse, jonka oli onnistunut saattaa viisi vuotta kestänyt sota Ruomalaisten ja Samnilaisten välillä edellisille onnelliseen loppuun, tuli kerran samnilaisia lähettiläitä, juuri hänen istuessaan puurahilla pesän ääressä ja puuvadista syöden nauriista tehtyjä ruokalajia, jonka hän itse oli keittänyt. He toivoivat rahalla voittavansa hänet aikeillensa, kun näkivät hänen elävän semmoisessa köyhyydessä, ja tarjosivat hänelle sentähden kalliita lahjoja. Vaan hän laittoi ne luotaan seuraavilla sanoilla:

"Pitäkää kultanne! Ennemmin tahdon hallita rikkaita kuin itse olla rikas."

Dentato sai aikaan, että viholliselta voitettu maa jaettaisiin ruomalaisten kansalaisten kesken. Jokainen sai seitsemän auranmaata: hänen itsensä piti senaatin päätöksen mukaan saada viisitoista sataa auranmaata, vaan hän ei ottanut kuitenkaan enemmän kuin kukaan muukaan, sillä "huono kansalainen se, joka ei tyytynyt osuuteensa."

Marcus Curtion uhrikuolema.

Vuonna 362 ennen Kristuksen syntymistä tuli suuri kauhu Ruomin kansalaisten päälle. Maanjäristyksen kautta oli aukko syntynyt forum'iin, joka oli aukea paikka, jossa enimmät Ruomalaisten yleiset toimitukset tapahtuivat, ja turhaan koetettiin täyttää ammottavaa kuilua. Kansa pelkäsi maanalaisia jumalia, jotka ehkä syvyydessä valmistivat hävityksen kauhistusta, ja sentähden kysyttiin papeilta mikä olisi tehtävänä. Nämä kysyivät jumalilta ja antoivat seuraavan vastauksen:

"Jos Ruomi pyhittää kalliimman aarteensa syvyydelle, on aukko sulkeutuva ja kaupunki pysyvä ikuisesti."

Nyt kokoontui senaati keskusteluun ja neuvoteltiin mikä oli kalliimman-arvoista. Kokoontunut senaati neuvoi ryhtymään toimiin, joiden luultiin lepyttävän salaisia valtoja -- vaan turhaan, ei voitu arvoitusta selittää!

Silloin ratsasti nuorukainen täydessä asepuvussa esille forum'ille. Hänen nimensä oli _Marcus Curtius_. Kaikki katselivat, kaikki kuuntelivat häntä, kun hän huusi:

"Säilyttääkö kaupunki jalompia aarteita kuin aseita ja urhoollista rakkautta? No, ne minä uhraan maanalaisille jumalille!"

Kun olivat juhlallisesti pyhittäneet hänet kuolemaan, kannusti hän ratsuansa kuolemankarkaukseksi syvyyteen ja syvyyden kita sulkeutui uhrinsa päälle.

Katkeruus perille vie.

Nuori Athenalainen, _Demosthenes_, kuuli mainiota puhujaa Kalistratoa hyvin kiitettävän. Hän tahtoi silloin saada kuulla tätä puhujaa, toivo, jonka viisitoistavuotias nuorukainen myös sai täytetyksi. Kun Demosthenes näki, miten Kalistratos viehätti kaikkia kaunopuheliaisuudellansa ja kuinka kansa kaikuvalla riemuhuudolla saattoi häntä kotiin, heräsi hänen kunniahimonsa ja hän päätti myös ruveta puhujaksi. Hän kävi säännöllisesti viisaiden ja oikeuden-oppineiden kouluissa ja luki kuuluisimpien kansanpuhujoiden puheita.

Kun Demosthenes ensi kerran astui julkisesti esille, syntyi suuri melu, kansa remahti kuuluvaan nauruun ja hänen täytyi astua alas puhujanistuimelta. Alakuloisena läksi hän pois kokouksesta. Erään ystävän kehoituksesta astui hän vielä kerran esiin, vaan ei onnistunut nytkään. Harmissansa siitä meni hän kotiinsa. Silloin kävi hänen luonansa ystävä, kuuluisa näyttelijä Satyros. Hänelle valitti Demothenes, ettei kansa, vaikka hän puheensa valmistamisessa oli koettanut parastaan, ollut kuitenkaan häntä kuunnellut.

Satyros antoi hänen nyt lukea ääneen tunnetun, suuremman runokappaleen. Kun Demosthenes tämän oli tehnyt, luki Satyros vuorostaan saman kappaleen ja esitti sen semmoisella tavalla, että se Demosthenesta tuntui aivan uudelta. Nyt huomasi hän mikä häneltä puuttui ja että parhaimmatkin puheet ovat ilman elävyyttä ja henkeä, jos niitä huonosti esitetään.

Demosthenes ahkeroi nyt oppiaksensa taidettansa, vaikka tässä oli hänellä monta vaikeutta voitettavana: hän puhui kovin hiljaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut heikko rinta; vieläpä puhui epäselvästi, sammalti eikä voinut lausua r kirjainta; viimein oli hänellä ruma tapa nytkäistä toista olkapäätään, aina kun oli puhunut lauseen loppuun. Vahvistaakseen rintaansa ja oppiakseen hallitsemaan hengitystään, nousi hän usein korkeille kukkuloille, tai meni hän merenrannalle ja luki pitkiä runokappaleita. Päästäkseen sammaltamisesta otti hän pieniä kiviä suuhunsa ja koetteli niin puhua selvästi. Tottuakseen olemaan olkapäätään nytkäisemättä, asetti hän miekan riippumaan huoneensa kattoon, niin että sen kärki kosketti hänen olkapäätään ja haavoitti häntä, niin pian kuin hän olkapäätään liikutti.

Saadakseen häiritsemättä antautua harjoituksiinsa, asui hän kauvemman aikaa maanalaisessa huoneessa ja ajatti puoli-päätään hiuksista paljaaksi vastustaakseen kiusausta lähteä ulos.

Tällä tavoin voitti Demosthenes kaikki vaikeudet ja tuli hänestä hänen uutteruutensa kautta aikakautensa mainioimpia puhujoita.

Äidin ylpeys

_Cornelia_, kuuluisien kansantribunien Tiberius ja Cajus Grakkon äiti, sai muutamana päivänä vieraaksi erään ystävänsä. Kun molemmat naiset olivat hetken puhelleet, ilmoitti ystävä haluavansa nähdä niitä kalleuksia ja koristeita, joita Cornelialla oli. Silloin kääntihe Cornelia ikkunaan päin ja osoitti puutarhaan, jossa hänen lapsensa leikittelivät.

"Katso lapsia tuolla -- ne ovat minun kalleuteni; muita minulla ei ole."

Rehellinen Ruomalainen.

Kun Tarentin kaupunki, joka oli ala-Italiassa, yhdessä muutamien muiden kaupunkien kanssa kävi kymmenvuotista sotaa Ruomalaisia vastaan, tuli Pyrrhus, Spiron kuningas, näille kaupungeille avuksi ja voitti muutamia kertoja ruomalais-kansan; vaan kuitenkin jäi lopullinen voitto Ruomalaisten puolelle ja nämä saivat herruuden yli koko eteläisen Italian.

Ylläsanotun sodan aikana lähetettiin eräs Ruomalainen nimeltä _Cajus Fabricius_ muutaman lähettiläskunnan päällikkönä kuningas Pyrrhon luo keskustelemaan sotavankien lunastuksesta ja vaihetuksesta. Pyrrhos otti vastaan lähettiläskunnan mitä hyväntahtoisimmalla tavalla ja tarjosi Fabriciolle kunnioituksensa osoitteeksi kalliin lahjan. Vaan Fabricius ei ottanut lahjaa, vaikka kuningas selitti ettei hänellä ollut minkäänlaisia aikeita pyytää epäkunniallista tekoa häneltä.

Kun Fabricius seuraavana päivänä oli kuningas Pyrrhon teltassa erästä puhuttelemista varten, antoi kuningas, koettaakseen miehen mielenvoimaa, äkkiä väistää esiripun ja -- suuri elehvantti kurotti uhkaavana kärsällänsä Fabricion pään ylitse.

Tämä hymyili ja sanoi:

"Yhtä vähän kuin kultasi vietteli minua eilen, yhtä vähän peloittaa minua sinun elehvanttisi tänään!"

Kun Pyrrhon lääkäri tarjoutui palkintoa vastaan myrkyttämään kuningasta, peräytti Fabricius häpeällisen tarjoumuksen ja ilmoitti sitä paitse Pyrrholle hankkeen hänen henkeänsä vastaan. Ihmettelevänä huusi silloin tämä:

"Ennen voidaan aurinkoa saattaa radaltansa kuin Fabriciota rehellisyyden tieltä!"

Aleksander Suuri.

_Aleksander Suuri_ syntyi samana yönä, jona jumalaton Herostratos poltti ihanan Epheson temppelin.

Jo lapsuudessansa ja vielä enemmän nuorukaisena harrasti Aleksander kuninkaallista arvoa ja osoitti uutteruutta joka vastuksen voittamisessa. Pojan tiedonhalu tyydytettiin sen opetuksen kautta, jonka hän sai filosofi Aristoteleelta. Hänen mielensä tähtäsi aina suuruutta ja jaloutta. Kun hänen opettajansa kertoi hänelle niistä monista taivaankappaleista, joita löytyy paitse maanpalloa, huusi nuori Aleksander:

"Ja minä en ole vielä valloittanut maanpalloa!"

Muutamat hänen leikkikumppanistaan kysyivät kerran, eikö hänen mielensä tehnyt ottamaan osaa kilpailuun olympialaisissa huvitaisteluissa.

"Tekee", vastasi hän, "jos saisin kuninkaita kilpailijoikseni."

Kuullessaan isänsä suurista valloituksista sanoi hän miettivästi:

"Minun isäni ei ole jättävä minulle mitään toimitettavaa."

Nuori Aleksander ei tyytynyt päivällä lukemiseen; hän teki työtä myös yön aikana. Hän otti kirjoja mukaansa sänkyyn itseänsä valmistaakseen seuraavan päivän harjoituksiin. Ettei uni häntä voittaisi, piti hän hopeakuulaa maljan päällä. Jos hän vaipui unen valtaan putosi kuula maljaan ja hän heräsi siitä syntyvästä kolinasta.

Kerran tarjottiin erittäin kaunis hevonen kaupaksi hänen isälleen. Kun sen selkään noustiin, tuli se niin äksyksi, että rohkeimmatkin ratsastajat turhaan koettivat sitä hallita. Silloin pyysi Aleksander saada hoitaa hevosta. Hän oli nimittäin huomannut hevosen peljästyvän omaa varjokuvaansa; sentähden kuletti hän sitä vasten aurinkoa, taputti sitä, hetken aikaa kävellen sen vieressä, heitti verkalleen päältään manttelinsa, keikahti äkkiä hevosen selkään ja ratsastaa kiidätti sieltä nuolen nopeudella ympärillä seis ovien suureksi kauhistukseksi. Hetken kuluttua palasi hän eheänä kummastelevien katsojien luokse ja otettiin vastaan suurella riemulla. Hänen isänsä syleili häntä ja sanoi hänelle:

"Poikani, etsi itsellesi toinen valtakunta -- Makedonia on hyvin pieni sinulle!"

Isä lahjoitti nuorelle Aleksanderille hevosen, joka sai nimen Bukephalos, ja Aleksander ratsasti sillä sitten kaikissa taisteluissa, joihin hän otti osaa.

Kun Aleksander oleskeli Korintissa, tulivat etevimmät valtiomiehet, taideniekat ja viisaat näkemään nuorta Kuningasta. _Diogenes_ oli ainoa, joka ei tullut. Tämä oli kummallinen mies, joka arveli elämän onnen olevan siinä, että ihminen teki itsensä niin vapaaksi kuin mahdollista. Sentähden eli hän ainoastaan vedestä ja leivästä ja asui tynnyrissä huoneen asemesta. Diogenes oli tunnettu koko Kreikassa; Aleksander tahtoi myös oppia häntä tuntemaan. Hän läksi sentähden seurueensa matkassa Diogeneen luokse ja löysi hänet pitkänään päivöttelemässään tynnyrinsä edessä. Hän kohottihe hiukan ja katseli kuningasta tervehtimättä. Kun Aleksander aivan ystävällisesti kysyi häneltä, eikö hänellä olisi joku toivo, jonka hän tahtoisi täytetyksi, vastasi hän:

"On, ettet varjoa minulta aurinkoa!"

Aleksanderin seuralaiset suuttuivat vastauksesta, vaan nuoreen ruhtinaasen tekivät ujostelemattomat ja niin suurta tyytyväisyyttä osoittavat sanat syvän vaikutuksen.

"Todellakin", lausui hän, "ellen olisi Aleksander, tahtoisin olla Diogenes!"

Todistuksena Aleksanderin kohtuullisuudesta kerrotaan seuraava tapaus:

Aleksander, ajaen takaa Persian kuningasta Dareioa, tuli sotajoukkonsa urhoollisimpien kanssa kuivettuneesen erämaahan. Sotureita vaivasi jano. Olivat löytäneet hiukan vettä; sillä täyttivät kypärin ja tarjosivat sen kuninkaalle. Kun tämä näki myös soturinsa janosta nääntyvän sanoi hän: "Pitääkö minun olla ainoa, joka juo?" jonka jälkeen hän kaasi veden maahan.

Silloin huusivat kaikki innoissaan:

"Saata meitä edemmäksi; ei meitä uuvuta, eikä janota; me tahdomme sinua seurata ja taistella urhoollisesti niin kauvan kuin semmoinen kuningas meitä johtaa!"

Aleksander oli myös antelias ruhtinas. Niin käski hän muutamana päivänä jokaisen sotamiehen ilmoittamaan velkansa, että jokainen saisi sen summan, jonka hän oli velkaa. Alussa noudattivat ainoastaan harvat tätä kehoitusta, koska peljättiin sen olevan koetuksen Aleksanderilta saada tietää, kuinka paljon itsekukin menetti. Kun tämä kerrottiin Aleksanderille, sanoi hän:

"Kuninkaan täytyy aina pitää mitä hän on luvannut alammaisillensa, ja alammaisten ei pidä koskaan epäillä kuningastaan muuten kun jos hän ei pidä heille antamaansa sanaa."

Oikeus on kuninkaan kaunistus.

Maailman valloitusretkellään tuli Aleksander Suuri kerran muutaman kansan luokse Afrikaan, joka asui kauniissa majoissa eikä tiennyt mitään sodasta eikä valloittajista. Aleksander saatettiin kuninkaan majaan kestitettäväksi. Vieraan kansan hallitsija pani esille kullatuita dadeleita, viikunoita ja leipää.

"Syöttekö Te kultaa täällä?" kysyi Aleksander.

"Ajattelin", vastasi kuningas, "että olisithan sinä omassa maassasi voinut löytää syötävää ruokaa. Mitä varten sinä olet tullut meille?"

"Teidän kultanne ei ole houkutellut minua tänne", vastasi Aleksander, "vaan teidän tapojanne tahtoisin oppia tuntemaan."

"No", sanoi toinen; "viivy sitte meillä niin kauvan kuin mielesi tekee."

Heidän tällä tavoin puhellessa tuli kaksi kansalaista oikeuden eteen.

Päällekantaja sanoi:

"Minä olen ostanut maatilan tältä mieheltä, ja kun minä kaivelin maata, löysin aarteen. Tämä aarre ei ole minun omaisuuteni, sillä minä olen ostanut ainoastaan maatilan, enkä siinä piiloitettua aarretta, vaan kuitenkaan ei myyjä tahdo sitä ottaa."

Vastaaja sanoi:

"Minä olen yhtä tarkkatuntoinen kuin tämä mies. Minä olen myynyt maatilan hänelle kaikkineen päivineen, mitä siinä löytyi ja myöskin aarteen."

Tuomari kertoi heidän sanansa, niiden kuulla, oliko hän oikein ymmärtänyt ne, ja hetken mietittyä sanoi hän:

"Sinulla on poika; eikö niin?"

"On!"

"Ja sinulla tyttö?"

"Niin!"

"No, koska niin on, niin sinun poikasi on ottava toverikseen sinun tyttäresi ja tämä parikunta on saava aarteen aviolahjaksi."

Näytti siltä kuin tuomio olisi Aleksanderia hämmästyttänyt.

"Onko tuomioni ehkä väärä?" kysyi kuningas.

"Ei", vastasi Aleksander, "vaan se minua kummastuttaa."

"Kuinkas olisi asian käynyt sinun maassasi?" kysyi toinen.

"Totta puhuakseni", vastasi Aleksander, "täytyy minun tunnustaa, että me olisimme panneet miehet vankeuteen ja pitäneet aarteen kuningasta varten."

"Kuningasta varten?" kysyi vieras hallitsija kummastuneena. "Paistaako aurinko myös siinä maassa?"

"Paistaa kyllä!"

"Sataako siellä vettä?"

"Tietysti!"

"Kummallista! Löytyykö sieltä myös kesyjä, ruohoa syöviä eläimiä?"

"Löytyy, monenlaisia."

"No", sanoi kuningas, "totta silloin kaikenhyvä olento antaa vettä sataa ja auringon paistaa viattomain eläinten tautta, te ette sitä ansaitse!"

Veljenrakkaus.

_Catolta_ Utikasta kysyttiin kerran, hänen vielä lapsena ollessa, ketä hän enimmin rakasti.

"Veljeäni!" vastasi hän.

Ja ketä häntä lähinnä, kysyttiin häneltä vielä.

"Veljeäni!" antoi hän taas vastaukseksi.

Tässä vastauksessa pysyi hän aina. Hän piti veljeänsä niin rakkaana ettei hän aina kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa voinut syödä iltaistaan ilman hänettä. Kun veli kuoli, antoi Cato pystyttää muistopatsaan hänelle veljellisen rakkautensa osoitteeksi.

Kainous on nuorison kaunistus.

Noin sata vuotta jälkeen Kristuksen syntymän eli pienessä kaupungissa Adrian meren rannalla _Lucius Valerius_ liikanimellä Pudens, s.o. häveliäs. Tämä eteenpäin pyrkivä nuorukainen oli tuskin kolmentoista vuoden vanha, kun hän jo astui julkisesti esille ja kilvoitteli runotaiteen kunniapalkinnosta, joka annettiin joka viides vuosi parhaimman runokappaleen tekijälle. Valerius voitti kaikki kilpakumppaninsa ja sai palkinnon, joka oli kallisarvoinen muistoraha kullasta ja lyyry elehvantinluusta. Hänen runoelmansa herätti niin yleistä huomiota, että Ruomista lähetettiin etevimmät valurit ja niiden annettiin tehdä nuoren Valerion kuvapatsas, joka oli pystytettävä muutamalle etevimmistä paikoista siinä seudussa. Ruomalaisen nuorison kehoittamiseksi pyrkimään Valerion kaltaiseksi ilmoitettiin torvien kaikuessa kaikissa Italian etevimmissä kaupungeissa se päivä, jolloin kuvapatsas oli paljastettava ja Valerius kruunattava runokuninkaaksi.

Päivä joutui. Samalla hetkellä, kun nuoren runoilijan kuva koristettiin laakeriseppeleellä, huomasi Valerius muutaman kilpatovereistaan, joka lähinnä häntä oli voittanut suurimman mieltymyksen. Huoli ja alakuloisuus olivat luettavina tämän kasvoissa. Äkisti meni Valerius kilpailijansa luokse, tarttui hänen käteensä, ja pani seppeleen hänen päähänsä näillä sanoilla:

"Ota tämä seppele! Sinä ansaitset sen paremmin kuin minä. Että minä olen sen saanut, tulee varmaan siitä että olen nuori ja että minua on tahdottu kiihoittaa."

Nuorukaiset syleilivät toisiaan ja katsojat tervehtivät kaikuvilla riemuhuudoilla kainoa Valeriota.

Lujamielisyys uskossa.

Keisari Aleksander Severon aikana, joka nousi valtaistuimelle vuonna 222 jälkeen Kristuksen syntymää, eli Ruomissa nuori nainen nimeltä _Martina_, joka oli muutaman rikkaan kansalaisen tytär. Hän oli jo aikaisin kadottanut vanhempansa ja hänen täytyi sentähden turvata itseensä. Hän eli jumalista elämää ja käytti osaksi sitä rikkautta, jonka hänen vanhempansa olivat jättäneet hänelle, sillä auttaakseen köyhiä. Hän tunnusti Kristin uskoa ja osoitti tätä niin sanoista kuin toimessa. Kun häntä tahdottiin pakoittaa luopumaan hänen uskostaan ja rukoilemaan epäjumalia, vastasi hän:

"Se, joka minua tunnustaa ihmisten edessä, häntä olen minä myös tunnustava isäni taivaassa."

Tästä vastauksesta vihastuivat hänen vihollisensa ja koettivat nyt julmuudella pakoittaa hurskasta neitsyttä luopumaan uskostaan. Vaan hän osoitti kaikesta huolimatta mielenlujuutta ja kantoi kaikkia vaivoja kärsivällisyydellä.

Oikeuden palvelijat, jotka olivat todistajina hänen ihmeteltävään lujuutensa ja voittamattomaan kärsivällisyyteensä, tulivat siitä niin liikutetuiksi että he myös menivät kristinuskoon. Heidän täytyi myös kärsiä siitä rangaistusta ja heidät mestattiin julmalla tavalla. Viimein täytyi myös Martinan kuolla, vaan hän kävi kuolemaan tyynellä ja hurskaalla nöyryydellä ja pysyi viimeiseen henkensä vetoon lujamielisesti uskossaan.

Koeteltu uskollisuus.

Kalifi _Mutevekul'illa_ oli ulkomaalainen lääkäri nimeltä _Honain_, jota hän piti suuressa arvossa hänen suuren oppinsa vuoksi. Muutamat hoviväestä panettelivat eräänä päivänä tätä miestä kalifille; he arvelivat: hän on ulkomaalainen ja sentähden häneen ei voi luottaa. Kalifi tuli tuota levottomaksi ja tahtoi koetella lääkäriä. Hän kutsutti hänet luokseen ja sanoi:

"Honain, minulla on maaherrojeni joukossa vaarallinen vihollinen, jota vastaan minä hänen lukuisien puoltajiensa vuoksi en uskalla väkivaltaa käyttää. Sentähden käsken sinun valmistamaan hienoa myrkkyä, joka ei jätä mitään merkkiä jälkeensä kuolleen ruumiissa. Minä tahdon huomenna kutsua häntä vieraakseni ja tällä tavoin päästä hänestä."

"Herra", vastasi lujalla luottamuksella Honain, "minun tieteeni ulottuu ainoastaan lääkkeisin, jotka pitävät hengen elossa; muita minä en voi valmistaa. Minä en ole myöskään ahkeroinut sitä oppiakseni, koska luulin uskovaisten oikean hallitsijan ei muuta vaativan minulta. Jos minulla on ollut väärin luulossani, niin salli minun lähteä hovistasi toisessa maassa oppiakseni sitä tiedettä, joka minulta puuttuu."

Mutevekul vastasi, että tämä oli ainoastaan tyhjä veruke; se, joka tuntee parantavat aineet, tuntee myös vahingoittavat. Hän rukoili, hän uhkasi, hän lupasi lahjoja -- vaan turhaan! Honain pysyi lujasti siinä vastauksessa, jonka hän oli antanut.

Viimein oli kalifi suuttuvinaan, huusi vartijaväkeä ja käski viedä vastahakoisen miehen vankeuteen. Tämä tapahtui; sitä paitsi pantiin vakoja kanssavangin nimellä samaan huoneesen kuin Honain häntä tutkimaan ja tämän piti sitten kertoa kalifille kaikki, jota Honain tulisi lausumaan. Niin tyytymätön kuin Honain olikin tuommoiseen käytökseen, ei hän kuitenkaan antanut sanallakaan kanssavankinsa huomata, mistä syystä kalifi oli suuttunut häneen. Kaikki, minkä hän sanoi tässä asiassa, oli, että hänelle oli tehty vääryyttä.

Jonkun ajan kuluttua antoi kalifi tuoda lääkärin luoksensa. Pöydällä oli koko kultaa, timantteja ja kalliita tavaroita; vieressä seisoi pyöveli ruoska kädessä ja miekka kupeella.

"Sinulla on ollut aikaa", alotti Mutevekul, "miettiä asiaa ja huomata kuinka väärä sinun vastahakoisuutesi on. Valitse nyt: ota joko nämä rikkaudet ja tee minun tahtoni, tahi valmistau häpeälliseen kuolemaan."

"Herra", vastasi Honain, "häpeä ei ole rangaistuksessa vaan rikoksessa. Tahdon ennemmin kuolla kuin häväistä tieteeni ja säätyni kunniaa. Sinä olet herra minun henkeni ylitse; tee mitä mielesi tekee."

"Käykää ulos!" sanoi kalifi ympärillä seisoville. Ja kun hän jäi yksin Honain'in kanssa, tarjosi hän tarkkatuntoiselle miehelle kätensä ja sanoi:

"Honain, minä olen tyytyväinen sinuun. Sinä olet minun ystäväni ja minä olen sinun. Sinua on minulle paneteltu; minä tahdoin koetella sinun uskollisuuttasi ja rehellisyyttäsi. En palkinnoksi, vaan ystävyyteni osoitteeksi tahdon lähettää sinulle nämä lahjat, jotka eivät voineet houkutella rehellisyyttäsi."

Niin puhui kalifi ja käski kantaa kullan, kalliit kivet ja muut kalleudet Honain'in huoneesen.

Jalo Saladin.

Kun sultani _Saladin_ tunsi loppunsa lähestyvän, kutsutti hän luokseen lipunkantajansa ja antoi hänelle paarivaatteensa näillä sanoilla:

"Ota tämä vaate, kanna sitä ruumislippuna ja julista että itämaiden hallitsija kuolee ja että hän kaikesta loistostaan ainoastaan ottaa tämän vaatteen mukaansa hautaan."

Pojalleen sanoi Saladin: