Chapter 12

Hänen luonteessansa oli jo hänen ensi nuoruudestaan saakka elävä oikeudentunto huomattavana ja hän vastusti sentähden kaikkea, joka soti sitä käsitystä vastaan, mikä hänellä oli oikeudesta ja kohtuudesta. Toisessa tilaisuudessa, jossa hänen inhonsa kaikkea vääryyttä vastaan tuli näkyviin, oli hänellä kumminkin aivan oikein.

Muutamat pojat naapuristosta olivat nimittäin eräänä päivänä kiivenneet muutaman Kanen isän omistaman rakennuksen katolle ja heittivät sieltä alas savipalloja tyttöjen päälle, jotka olivat paikalla. Näiden huutaessa rientää kymmenvuotias Kane esille, rupeaa paikalla heidän suojellaksensa ja käskee loukatun herrasmiehen käytöksellä pahantekijöitä lakkaamaan vallattomuudestaan ja nousemaan alas katolta. Pojat, jotka tunsivat itsensä olevan turvassa ylevällä paikallaan, vastasivat vaan sillä, että heittivät koko latingin savipalloja hänen päällensä. Tämä pahanelkisyys harmitti nuorta Kanea; silmänräpäyksessä tarttuu hän räystäänkouruun, kiipee ylös katolle ja seisoo äkkiä vihollistensa keskellä, ennekuin yksikään heistä edes olisi voinut pakenemista ajatella. Nyt ne olivat hänen vallassansa.

Katto oli jyrkkä ja sentähden vaarallinen liikuntapaikka hänen säikähtyneille vastustajillensa; hänelle taas, joka oli niin tottunut semmoiseen ja jonka liikkeet olivat niin notkeat, tarjosi se tarpeeksi turvallisuutta ja antoi hänen vapaasti käyttää voimiaan, kun sitä vastaan hänen vastustajansa, jos vähänkään koettivat ehtiä vastarintaa, olivat vaarassa pudota maahan. Kane rankaisi nyt rauhanhäiritsijöitä yhden toisensa perästä ja vielä lisäksi hän ei tyytynyt siihen että oli heitä ansion mukaan kurittanut, vaan veti heidät katon rajalle ja pakoitti heitä oikein pyytämään anteeksi niiltä, joita olivat loukanneet. Hänen tätä tehdessään, huusi hänen nuorempi veljensä, joka oli katsellut nuorten rauhattomuuden nostajien rankaisemista ja nyt pelkäsi jonkun heistä putoavan alas ja lyövän itsensä kuoliaaksi, Elishalle tulla alas, vaan tämä ei antanut häiritä itseään toiminnassaan veljensä kehoituksesta. Hän vastasi aivan levollisesti:

"Ei vielä, Tom, eivät ole kaikki pyytäneet anteeksi!"

Kane tuli erittäin kuuluisaksi tutkijana pohjanperän seuduissa. Hän meni lääkärinä Yhdys-Valtojen laivaston palvelukseen, oli muassa muutamalla retkellä Kiinaan, kävi sitte Filippineissä, Englannissa, Indiassa, Egyptissä ja Kreikassa. Vähän oltuaan Amerikassa läksi hän sitten Afrikaan, vaan täällä tapasi hänen kuumetauti ja hänen täytyi palata kotionsa. Vuonna 1850 seurasi hän ensimmäistä amerikalaista lähetysretkeä pohjoisnavan maihin, läksi 1853 taas pohjanperän vesille ja palasi monta vaivaa kärsittyänsä Lokakuussa 1855.

Hän kuoli 16 päivänä Helmikuuta 1857 Havannassa.

Uskaliaan pohjanperänmatkustajan muisto varmaan ei tule koskaan unhottumaan. Äärettömän laajain jääkenttien keskellä, kovimmissa lumimyrskyissä, taisteluissa villipetojen, näljän ja taudin kanssa, seisoi hänen sankarimuotonsa kukistamattomana. Ei silmänräpäykseksikään hän unhottanut sitä suurta tarkoitusperää, jolle hän oli omistanut elämänsä, ja vaikka itse vaivoja ja tuskaa kärsivä, rohkaisi hän todellisella Jumalanpelvolla ja alttiiksi panevan huolenpidon kautta usein kovin sortuneitten seuralaistensa mieltä.

Jalomielinen soturi.

Muuan kersantti seisoi kerran Sevastopolia piiritettäessä vahdilla. Vihollinen teki ulosryntäyksen ja hänen kumppalinsa tulivat tapetuiksi ja hän itse pahasti haavoitetuksi päähän. Hän kulki horjuen leiriin, näki tiellä haavoitetun, nosti hänet selkäänsä ja kantoi hänet myös leiriin. Sinne päästyään vaipui hän tunnotonna maahan. Kun hän muutamia tuntia sen jälkeen tointui, oli hänen ensimmäiset sanansa kysymys kuinka hänen asekumppalinsa laita oli: "Elääkö hän vielä?" Samassa tuli pahasti haavoitettu sotamies, joka monta vuotta oli ollut hänen vihamiehensä, hänen vuoteensa luo ja kiitti häntä pelastuksestaan. Silloin sanoi kersantti:

"Sinä olet siis se jonka minä kannoin leiriin. Se minua ilahuttaa. Minä en sinua tuntenut, vaan jos olisin tuntenutkin, olisin kuitenkin sinua pelastanut."

Abrahami Lincoln.

Me olemme jo ennen tässä kirjassa oppineet tuntemaan kahta miestä, joiden toimet erinomaisen paljon ovat kohottaneet Amerikan Yhdys-Valtojen sisällistä varallisuutta ja ulkonaista kunniata: tarkoitamme Yrjö Washington'ia ja Benjamin Franklin'ia. Kolmannen kunniasijan näiden molempain rinnalla saapi _Abrahami Lincoln_.

Hän syntyi 12 päivänä Helmikuuta 1808 ja sai isänisänsä jälkeen nimen Abrahami, josta hänen lähimmäiset sukulaisensa ja ystävänsä tavallisesti tekivät lyhennyksen Abe. Kun meillä lapsi tulee kuuden tahi seitsemän vuoden vanhaksi, lähetetään se kouluun, ja myös köyhemmät lapset voivat hyödyllisten yhteiskunnallisten laitosten kautta päästä nauttimaan tietojen etuja. Mutta niin onnellisissa oloissa ei nuori Lincoln elänyt. Hänen vanhempansa olivat hyvin köyhiä ja pojan täytyi jo aikaisin luottaa omaan itseensä. Myöhemmin sai hän opettajan, joka piti pientä yksityiskoulua, vaan joka ainoastaan voi opettaa oppilailleen ensimmäisiä alkeita sisäluvussa ja kirjoittamisessa. Pojan hartain toivo oli tulla äitinsä kaltaiseksi tiedoissa, äitinsä, joka niin kauniisti luki pyhästä raamatusta sunnuntaina ja joka niin hyvästi voi selittää luetut luvut.

"Milloinkahan minä kerran tulen niin oppineeksi?" kysyi usein poika lapsellisella ihastuksella.

Hänen opinhalunsa tuli kuitenkin pian tyydytetyksi.

Lähellä hänen isänsä pölkkymajaa asui mies nimeltä Hanks, joka ymmärsi vähän kirjoitustaidetta. Tämä tarjoutui antamaan pojalle opetusta tässä aineessa. Opetus alkoi ja nuori oppilas edistyi sukkelasti. Koska hänen köyhillä vanhemmilla usein ei ollut varoja hankkia paperia, kyniä ja mustetta, täytyi hänen joskus tyytyä liitupalaseen, vieläpä toisinaan hiilenkappaleesenkin. Kuitenkin harjoitti hän itseään niin suurella ahkeruudella, että hän kohta tuli opettajaansa etevämmäksi.

Jos nuori Abrahamimme sattui olemaan metsässä, tapahtui usein että hän otti puunoksan ja piirusti kirjaimia sillä maahan. Muutamana päivänä, kun hän oli tässä toimessa, tuli hänen luokseen äkkiarvaamatta muuan naapurinpoika, joka kysyi häneltä:

"Mitä sinä siinä teet?"

"Minä kirjoitan", vastasi Abrahami ylpeällä hymyllä.

"Missä olet sitä oppinut? Mitä nuo kuvat ovat merkitsevinään?"

"Se on minun nimeni."

Naapurinpoika ei tahtonut uskoa. Abrahami haki silloin isänsä siihen ja tämä alkoi tavailla:

A-b-r-a-h-a-m L-i-n-c-o-l-n.

Oikein, se oli hänen nimensä, kirjoitettuna suurilla kirjaimilla.

Noin yhdeksän kuukautta vaimonsa kuoleman jälkeen kutsui Abrahamin isä poikansa luokseen ja teki hänelle seuraavan kysymyksen:

"Sinä olet nyt niin kauvan kirjoitellut kirjoittamista -- mitä sanoisit siihen, jos kirjoituttaisin sinulla kirjeen?"

"Saanko koettaa!" huusi Abrahami vallan iloisena.

Hän haki esille paperia, kynän ja mustetta, istuutui totisena puupöydän ääreen keskellä huonetta ja katsoi tarkkaan odottaen isäänsä, joka rupesi sanelemaan jokseenkin pitkää kirjettä lähellä asuvalle pappismiehelle. Pappia pyydettiin seuraavana sunnuntaina tulemaan Lincolnin uudistilalle eli "farm'ille" pitämään muistopuhetta hänen vaimovainajastaan. Kun Abrahami oli lopettanut kirjoittamisen, luki hän mestariteoksensa sisarelleen, joka uteliaasti sitä kuunteli, ja isälleen, jossa ilon, hämmästyksen ja ylpeyden tunteet vallitsivat.

Joku aika sen perästä tuli arvokkaan näköinen mies ratsastaen pölkkymajalle. Se oli yllämainittu pappismies. Abrahami meni häntä vastaan ja kysyi, tervehdittyään häntä:

"Onko herra pastori saanut minun kirjeeni?"

"_Sinun_ kirjeesi? Tarkoitat varmaan isäsi kirjettä, nuori ystäväni!"

"En, vaan _minun_ kirjettäni! Eikös pastori tiedä että minä osaan kirjoittaa?"

"Jos sinä olet kirjoittanut kirjeen, niin et todellakaan tarvitse sitä työtä hävetä. Jatka, ystäväni, ja sinusta on kerran tuleva kelpo mies."

Nuoressa Abrahamissa oli jo aikaisin ankara oikeudentunto, jota osoittaa seuraava tapaus hänen nuoruudestaan.

Hän oli muutamalta koulukumppalilta saanut tietää että hänen opettajallansa oli erinomaisen oivallinen Washingtonin elämäkerta. Saada tuo viehättävä kirja lukeakseen, kas se tuli nyt olemaan hänen toivojensa tarkoituksena. Hän läksi sentähden opettajansa luokse ja pyysi saada sitä lainata. Hän sai sen ja opettajansa lausui vielä senkin, ettei hänen ollut tarvis jättää se takaisin niin kohta, vaan että hän saisi lukea sitä aivan rauhassa.

Iloisena otti nuori Lincoln kirjan kotiinsa ja lueskeli sitä ahkerasti. Työssäkin ollessaan, hän ei voinut siitä erota, vaan talletti sitä ontossa puussa että se edes olisi hänen läheisyydessään.

Hän luuli valinneensa luotettavan säilytyspaikan aarteellensa. Vaan kuinka suuri eikö ollut kauhistuksensa, kun hän muutamana päivänä huomasi ankaran rankkasateen läpi-kostuttaneen ja pilanneen kirjan. Kuumia kyyneleitä sekaantui armottomiin sadepisaroihin, jotka olivat pilanneet hänen rakkaan kirjansa. Mitä tehdä? Vieras omaisuus oli turmeltu ja hän oli syyllinen: Miten hän nyt voisi kirjan omistajaa sovittaa?

Ensiksi pani hän kirjan päiväpaisteesen kuivamaan, sitten koetti hän poistaa kaikki tahrat ja pilkut, viimein läksi hän suoraa tietä opettajansa luokse tekemään suoran tunnustuksen tapahtumasta.

Tämä näytti vähän kummastuneelta kun poika palasi niin pian.

"Minä tuon takaisin Washington'in elämäkerran", alkoi pikku mies.

"Vai niin, sinä olet jo lopettanut sen? Sinun olisi pitänyt pitää sitä kauvemmin."

"Minä en olekkaan lukenut sitä loppuun, vaan vahinko on tapahtunut kirjan suhteen."

Näin sanoen otti hän kirjan esille ja näytti minkä hävityksen sade oli tehnyt.

"Se oli vahinko!" arveli opettaja.

"Minä tahdon maksaa kirjan, hyvä herra. Rahaa minulla ei ole, vaan minä voin tehdä työtä. Antakaa minulle jotakin työtä."

"Ei ole työstä puutetta. Tuolla leikataan viljaa paraikaa. Tahdotko käydä työhön?"

"Aivan kernaasti. Milloin pitää minun aloittaa?"

"Huomenna. Saat pitää kirjan. Sinä saat oikein ansaita sen."

Varhain seuraavana aamuna oli nuori Lincoln leikkuumiesten luona ja leikkasi niin ahkerasti, että hiki juoksi hänen ruumiistaan.

Ylen iloisena palasi hän iltasella isänsä majalle rehellisesti ansaitulla kalleudellansa.

Vuonna 1836 astui Lincoln esille asianajajana. Mitä jalomielisiä aatteita hän silloin toi ilmi, todistaa seuraava keräjäjuttu.

Muuan nuori mies oli tullut murhatuksi öisessä tappelussa ja toista nuorta miestä, nimeltä Armstrong, luultiin murhaajaksi. Päällekantaja todisti onnettoman rikoksellisuutta niin suurella varmuudella ja nähtävällä vakuutuksella, että tuskin mitään epäilystä saattoi olla asiasta. Koko väestö joutui raivoon. Muisteltiin nyt pieninkin seikka syytetyn elämästä, varsinkin koska hän oli ollut kevytmielinen ihminen. Jokainen riita hänen kouluajastaan, jokainen aikoja sitten unhotettu vika revittiin uudestaan ylös ja nuorukaisen virheet suurennettiin siihen määrään, että häntä kohta pidettiin paatuneen pahantekijän vertaisena. Varmana asiana pidettiin jo hänen syylliseksi tuomitsemisensa; olipa kansan viha häntä kohtaan suuri, että ainoastaan vankihuoneen-muurit voivat häntä varjella alhaison raivosta. Syytetty joutui vaarallisen tilansa kautta semmoiseen kauhistukseen ja tuskaan, että hän antautui tykkönään epätoivon valtaan.

Asiain näin surkealla kannalla ollessa sai syytetyn äiti kirjeen Lincoln'ilta, jossa tämä lupasi tehdä mitä hän voi pelastaakseen hänen poikansa. Ensimmäinen asia, minkä hän koetti saada aikaan, oli uusi jury-miehistö, sillä niihin jury-miehiin, jotka istuivat tuomareina, vaikutti yleisön mieli liian paljon. Sitten sai hän aikaan sen että viimeinen oikeudenistunto lykättiin vähän tuonnemmaksi, ja kun hän oli huolellisesti tutustunut kaikkiin seikkoihin asiassa, astui hän vakaalla luottamuksella kokoontuneen oikeuskunnan eteen.

Todistajien kuulusteleminen alkoi. Nuoren Armstrongin toiveet katosivat katoomistaan ja hänen tuomionsa näytti jo varsin varmalta. Silloin nousi Abrahami Lincoln seisaalle ja asetti todistajille muutamia kysymyksiä, jotka näyttivät olevan sangen vähän painavia asiassa. Erittäin tahtoi hän saada varman tiedon milloin ja miten rikoksellinen teko oli tapahtunut. Sitten koetti hän oikaista muutamia kertomuksia syytetyn nuoruudesta ja todistaa, ettei Armstrong, joskohta hän olikin ollut kevytmielinen, kuitenkaan koskaan ollut turmeltunut ja rikoksenalainen. Viimein osoitti hän miten päällekantaja ja syytetty olivat olleet vielä paljon suuremmassa vihassa keskenään kuin ennen syytetty ja murhattu;

Haudan hiljaisuus vallitsi salissa, kun Lincoln vakavalla äänellä kumosi päätodistajan antamat todistukset yhden toisensa perästä. Kohta ei voitu epäillä todistajan kertomusten valheennäköisyyttä. Mikä alussa oli näyttänyt varsin uskottavalta ja selvältä, huomattiin nyt olevan mietittyä panettelemista ja valhetta. Todistaja oli sanonut tappelun tapahtuneen myöhään iltasella, täyden kuun olleen silloin ja itsensä nähneen miten vanki oli tappavan iskun antanut. Lincoln taas näytti toteen ettei kuu ollut sanottuun aikaan noussut ja että todistus siis oli kokonaan löyhällä pohjalla. Hän toi esiin todistuksensa niin vakuuttavalla voimalla, että sana "syytön" jo pyöri kaikkien huulilla. Kuitenkaan ei puhetaidollinen asianajaja tyytynyt tähän siveelliseen voittoon. Koko sielullaan oli hän jo kuukausia sitten antautunut tälle toivellensa ja mikä niin kauvan oli hehkunut hänen mielessään, puhkesi nyt ilmi. Murtavalla voimalla sattuivat hänen sanansa valapattoisen korvaan ja tämä horjui kuolonkalpeana ulos oikeussalista.

Tämän kauhistuttavan kohtauksen perästä kääntyi Lincoln jury-miesten puoleen. Hän puhui heille niinkuin isille, joiden pojat olivat isättömiksi jäämisillään, niinkuin miehille, joiden vaimot olivat leskiksi joutumaisillaan; hän kehoitti heitä heidän valansa nimessä ettei antaisi turhien luulojen vaikuttaa, vaan suoda oikeutta syytetylle. Kun hän viimein muistutti siitä kiitollisuuden velasta, jossa hän oli ollut syytetyn isälle, ei näkynyt tuskin yhtäkään silmää, joka olisi kuivaksi jäänyt.

Ilta alkoi vähitellen hämärtää; vasta silloin lopetti hän puheensa, kädellään osoittaen laskeuvaa aurinkoa ja juhlallisesti lausuen:

"Ennenkuin tämä aurinko on laskeutunut on se loistava vapaan miehen ylitse!"

Jurymiehet astuivat erihuoneesensa neuvottelemaan, vaan tuskin oli puoli tuntia kulunut, ennenkuin he uudestaan tulivat paikoilleen. Ylituomari lausui sanan "syytön!"

Tunnotonna vaipui äiti poikansa syliin, mutta kysyen: "missä on minun pelastajani?" riensi poika onnellisen Lincolnin luokse. Hän oli liian liikutettuna voidakseen mitään puhua. Lincoln kääntyi akkunaan päin ja osoittaen aurinkoa, joka nyt oli taivaan rannalla, sanoi hän:

"Aurinko ei ole vielä laskeutunut ja sinä olet vapaa!"

Yhtä lempeä ja kohtuullinen kuin Lincoln oli luonteeltaan, yhtä ystävällinen ja osanottavainen oli hänen käytöksensä kaikkia kohtaan; ainoastaan ihmiskunnan viholliset olivat hänen vihollisensa. Kuitenkin ymmärsi hän aina myös semmoisissa tiloissa yhdistää lempeyttä oikeuden ja kohtuuden kanssa. Kenraali Sherman valitti kerran ei tietävänsä mikä hallituksen tarkoitus oikeastaan oli pohjois- ja etelävaltain välisen sodan synnyttäjän Jefferson Davis'in suhteen, pitikö hänen ottaa tämä vangiksi vai antaa hänen päästä pakoon, jolloinkulloin sattuisi saamaan hänet valtaansa.

"Minä kerron teille jotakin", sanoi Lincoln hänelle. "Ei kaukana täältä löytyi vanha raittiudensaarnaaja, joka hyvin ankarasti pitikin kiinni siitä että eläisi oppinsa mukaisesti. Muutamana päivänä saapui hän pitkän ratsumatkansa perästä erään ystävänsä luokse, jossa hänelle tarjottiin lemonaatia. Ystävä, valmistaessaan tätä virvoittavaa juomaa, kysyi mielittelevästi saisiko hän kaataa muutamia tippoja jotakin väkevämpää nestettä sekaan, että hänen ratsastamisesta heikontuneet hermonsa vahvistuisivat. -- 'Ei', sanoi raittiudensaarnaaja, 'se sotii minun perusaatteitani vastaan:' -- 'Mutta', lisäsi hän toivovalla katseella lähellä seisovaan puteliin, 'jos te voitte niin menetellä, että saisin muutamia tippoja ilman tietämättäni, en panisi tuota pahakseni.' -- Katsokaa, kenraali", sanoi Lincoln, "velvollisuuteni on estää Jefferson Davis'in pakoon pääsemistä, vaan jos te ilman minun tietämättäni voitte niin asettaa asiat, että hän pääsee pakenemaan, niin tuskinpa minulla on sitä vastaan mitään sanomista."

Vuonna 1861 tuli Lincoln ensimmäisen kerran presidentiksi ja valittiin siksi toisen kerran 1865. Hän astui toisen kerran presidenttivirkaansa 4 päivänä Maaliskuuta sanottuna vuonna, mutta jo muutamia viikkoja sen jälkeen 14 päivänä Huhtikuussa tappoi hänet teaterissa murhaajan kuula.

Oli kolkko Huhtikuun päivä kun sanoma: "Lincoln on kuollut!" levisi ympäri maata ja koski kipeästi väkeväluontoisiinkin. Kaikki olivat murheessa, niinkuin lapset, jotka seisovat isänsä ruumiinpaarien ympärillä.

Lincoln'in ruumis asetettiin loistavalle ruumisalttarille ja tuhansittain tulvaili ihmisiä Kapitoliumiin Washingtonissa luomaan hyvästijättösilmäys kuolleesen. Kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa laskettiin hän viimeiseen lepokammioonsa. Koruton hautakivi, jossa seisoo aina sana "Lincoln" pystytettiin hänen tomunsa päälle. Hänen muistonsa on säilytetty jokaisen amerikalaisen sydämmessä.

Matti Pohto.

Historiassa mainitaan muutamia, jotka toisten avutta ovat omin neuvoin hankkineet itsellensä syviäkin tieteellisiä tietoja; mutta että joku, jonka sielunlahjoja ei milloinkaan ole kehitetty, jo nuorempana ikänänsä rupeaa niin rakastamaan kirjoja, että hän tekee niiden kokoamisen ja omistamisen pääehdoksensa elämässä, on luultavasti varsin harvinaista ja vieläpä niin outoakin, että sitä on vaikea selittää. Semmoinen oli kuitenkin _Matti Pohto_, kotoisin Lahden verotalosta Isonkyrön pitäjään kuuluvasta Ylistaron kappelista, jossa Matti syntyi Maaliskuun 7:nä päivänä 1817. Taloa pitivät hänen vanhempansa, joista äiti parin vanhemman lapsen avulla aikanansa opetti pojalle kirjaimet ja sen ajan tavalliseen tapaan ainoasti aapisen sisältä ja ulkoa. Sitte jätettiin poika omille valloillensa, niin että hän yhdenteentoista ikävuoteensa vietti aikaansa toimettomuudessa, juosten pitkin kylän raittia, kesäisin paljaalla paidallansa. Kun talo sill'aikaa oli joutunut toiselle omistajalle, rupesi Matti sitte etsimään elantoansa, kesällä karjassa käymisellä ja talvella kerjäämisellä. Alussa hän harjoitti viimeksi mainittua tointa ainoasti lähiseuduilla, mutta vähitellen hän rupesi käymään kauvempanakin siksi kun hän Perniössä passitonna otettiin kiinni ja vietiin vankeuteen, jossa hän sai olla toista vuotta, kun ei tiedetty mistä hän oli kotosin ja tämä asian salaaminen olikin Matin ainoa rikos. Vankeutensa ajalla oli hän kuitenkin niin harjoitellut lukutaitoansa, että hän sieltä päästyänsä muun rippikoulunuorison kanssa kotoseurakunnassansa pääsi Herran ehtoolliselle. Jo syksyllä samana vuonna lähti hän taasen liikkeelle, tällä kertaa kuitenkin yleisesti tunnettujen arkkiveisujen myyjänä, mutta koska hänellä ei nytkään ollut passia, joutui hän saman kohtalon alaiseksi kuin edelliselläkin kerralla, josta hän nyt kuitenkin pian pääsi vapaaksi.

Vähitellen tuli hän kuitenkin yleisemmin tunnetuksi ja sitte sai hän puhtaan maineensa ja viattoman toimensa tähden vapaasti kulkea pitkin varustettuna passilla kotoseudultansa. Tähän lisäksi oli hän lisätuloksensa ruvennut sitomaan talonpoikien kirjoja, jota työtä hän tekikin tarkkuudella, jos ei se tullutkaan niin kauniin näköistä kuin opin käyneitten käsistä. Siitä ruveten alkoi myös se hänen intotoimensa, jonka työssä hän kuolikin. Jo vuonna 1838 rupesi hän kokoamaan kirjoja ja pitkitti sitä sitte yhä niin että hänellä parinkymmenen vuoden kuluttua oli puoliväliin neljättätuhatta suomalaista kirjaa. Puolet Pohdon kirjoista olivat siis semmoisia, joita tuskin senkään ajan kirjakauppiaat olivat nähneetkään. Kun hän sitä paitsi kokosi vanhoja rahoja on ihmeteltävää kuinka hänen pienet tulonsa niihin riittivät, varsinkin kun hän useastakin kirjasta, jonka hänen tottunut silmänsä oli havainnut kallisarvoiseksi, maksoi hyvän hinnan, vaikka hän tosin palkkioksi kirjansitojatoimestansa sai useimmat rahatta.

Tämän saattaa ehkä selittää sillä, että kun hän jo pienuudesta oli oppinut kärsimään kovaa ja olemaan paljoa paitsi, tuli hän ylen vähällä toimeen. Palanen leipää taskussa oli hänelle tarpeeksi astuessaan paikasta toiseen, jossa hän luuli saavansa tyydytetyksi palavan halunsa kirjoihin. Asuntonsa kulkeissansa ei suinkaan maksanut mitään, koska hän aina oleskeli yhdessä työväen kanssa. Vaatteensa olivat halvimmasta kankaasta ja varsinkin talvella liian heikot meidän kovia pakkasiamme vastaan. Vaikka hänen vaatteensa olivatkin kuluneet ja risaiset, olivat hänen kasvonsa ja kätensä aina puhtaat. Hän joi ainoasti vettä, janoansa tyydyttääkseen. Kahvia ja teetä ei hän myöskään juonut, jos sitä joskus hänelle tarjottiinkin, vaan selitti, ettei hän tahtonut tottua semmoiseen, johon eivät hänen varansa riittäneet. Hän oli sitä paitsi järjestäväisyyttä harrastavainen ja katsojan oli oikein miellyttävää nähdä kuinka hän hoiti kirjavarojansa, joita hän kuljetti mukanansa.

Siihen aikaan koottiin juuri tietoja kaikista suomeksi painetuista kirjoista ja niiden hankinnassa oli Matti Pohto paraana lähteenä; hän ottikin innollisesti osaa siihen työhön eikä tyytynyt pelkkien tietojen hankkimiseen ja antamiseen, joissa hän olikin verraton mainion hyvän muistonsa kautta, vaan hän lahjoitti myös yliopistolle melkoisen paljouden kirjoja, vielä eläessänsäkin.

Hän oli käynyt, melkein saamme sanoa, pitkin Suomen maata ja päätti vielä tehdä retken Viipurin lääniin, josta hän helpolla luuli pääsevänsä Inkerinmaalle tutkimuksiansa jatkamaan. Hän olikin jo matkalla, saatuansa passin ja puoltosanoja Helsingistä päästäksensä vielä Pietariin saakka ja siellä Keisarilliseen kirjastoon, kun hän Nuoran kylässä Viipurin pitäjää, nukkuessaan sai surmansa murhaajan kädestä. Vaatimattomana ja vakaana eli hän elämäänsä, hän oli vaan suora Suomen talonpoika, mutta kun hän joskus lausui ajatuksiansa kirja-asioista, paloi koko hänen sielunsa hänen innostuneessa katseessansa, ja kun hän verrattomalla muistollansa oikaisi tiedemiesten erehdyksiä vanhojen kirjojen suhteen kyti hänen silmissänsä vaan nöyryys ja kainous. Suomen yliopisto, sekä Kuopion, Turun ja Vaasan lukiot, joille hän lahjoitti suuren kirja-aarteensa, muistavat varmaankin aina kiitollisuudella sitä halpaa ja vaatimatonta miestä, jonka koko elämän perintönä oli: kirja ja tieto.

Johan Vilhelm Snellman.

Johan Vilhelm Snellman oli niitä mahtavia henkiä, joita Kaikkivaltias vaan säästävästi antaa kansoille, herättämään, valaisemaan ja viemään niitä eteenpäin. Meidän sivuisella kansallamme köyhällä maallansa ei kuitenkaan tähän saakka ole ollut hyvälahjaisien poikien puutetta, jotka kirkkaalla silmällä sen tarpeille sekä sydämmen jaloimmalla halulla ja innolla ovat omistaneet elämänsä työn isänmaan vapaalle kehittymiselle ja kunnialle. Viimeksi kulunut puolivuosisata on varsinkin ollut rikas etevistä voimista ja hengistä, joiden kylvöstä jo monta siunausta tuottavaa eloa on kypsynyt. Yliopistossa, tuossa valistuksemme taimelassa, kasvatettiin kolmannella vuosikymmeneksellä, monta nuorta miestä, joiden työt ja nimet sittemmin ovat syvästi ja pysyväisesti tarttuneet kansamme kohtaloihin ja sen historiaan uurtaneet loistavan ja rakkaan muiston. Niissä oli _Johan Vilhelm Snellman_, voimallisena, järkähtämättömänä ja pelkäämättömänä, niinkuin muinoisajan jaloimmat urhot, ensi rivissä ja voitti terävällä, rehellisellä kalvallansa voittoja, joita vielä tulevatkin polvet ylistävät.