Chapter 11

Ruhtinatar lupasi pikaista apua. Hän läksi senatori Kosadavlef'in luokse, joka oli jäsenenä siinä komiteassa, jonka keisari oli asettanut vanhojen oikeusjuttujen tarkastusta varten. Luettelokirjasta ei löydetty muuta kuin Tschernikovin maanpako tuomio ja petollisen kauppiaan kirje. Nahyda, joka usein oli kuullut isänsä puhuvan kauppamiehen petollisista aikeista, selitti arvoituksen. Komitea kirjoitti paikalla kertomuksen keisarille, joka, liikutettuna tytön lapsellisesta rakkaudesta, samassa antoi käskyn Tschernikovin vapauttamisesta ja soi Nahydalle eteenpääsyä.

"En ole vielä koskaan", sanoi Aleksanteri ruhtinatar Trubetzkoi'lle, "oppinut tuntemaan naislentoa, jonka silmistä puhtain viattomuus, jonka sanoista selvin totuus ja luonnollisuus olisi puhunut niin suloista ja liikuttavaa kieltä kuin tällä tytöllä."

Saatuansa kalliita lahjoja keisarilta ja hovin etevimmiltä miehiltä, ajoi Nahyda kotio ruhtinattaren luo. Seuraavana päivänä seisattuivat keisarilliset vaunut portin eteen ja Nahydalle annettiin käskykirje kaikille postivirkamiehille niin pian kuin mahdollista ja keisarin kustannuksella saattaa hänet vanhempainsa luokse. Sitä paitsi lähetettiin Tobolskin kuvernörille kirje, joka sisälti käskyn heti panna Tschernikov vapauteen, antaa maksaa hänelle neljä tuhatta ruplaa ja lähettää hänet Pietariin.

Neljä viikkoa kestävän matkan perästä oli Nahyda vanhempiensa sylissä ja antoi heille tiedon heidän vapaudestansa.

Surullisena jätti Tschernikov vaimoineen ja lapsineen pienen majan, joka kymmenen vuoden aikana oli ollut hänen hiljaisen kärsivällisyytensä todistajana. Tobolskin kuvernöri otti heitä vastaan erinomaisella kunnioituksella ja antoi heidän mukavissa ajokaluissa matkustaa Pietariin. Tschernikovin täytyi tulla keisarin luokse ja juurta jaksain kertoa hänelle kertomuksen maanpakolaisuudestaan. Keisari, joka jo ennemmin oli hankkinut tietoja hänestä Nikitinistä, nimitti hänet Dnieper-virran suulla olevien paikkojen ylitarkastajaksi.

Petollinen kauppias on kuollut muutamia vuosia ennen Tschernikovin vapauttamista, muuten hän ei olisi välttänyt maallista rangaistusta.

Nahyda tuli naimisiin Lupinskyn kanssa, joka oli palannut Venäjälle kaksi vuotta aikaisemmin kuin Tschernikov ja joka melkoisella omaisuudellaan oli perustanut kukoistavan kaupan Moskovaan.

Velvollisuudelleen uskollinen.

Maaliskuun 17 päivänä 1797 purjehti englantilainen amiralilaiva Kuningatar Charlotta 110 tykillä ja 1,200 miehen laivueella Livornosta kapteini _William Todd'in_ päällikkyyden alla.

Kun laiva oli tullut ulos merelle, pääsi valkea irti laivalla ja liekit levisivät niin äkkiä että kaikki apu näytti mahdottomalta. Kapteini Todd pysyi kuitenkin tolkussaan. Hän antoi paikalla täyttää kruutikamarin vedellä ja ryhtyi kaikkiin toimiin laivan pelastukseksi. Mutta turhaan! Kohta oli koko laiva ilmivalkeassa. Ei ollut laivueella muuta tehtävänä kuin pelastaa henkensä. Venheet laskettiin veteen ja kaikki kiiruhtivat jättääkseen laivaa. Kapteini Todd ja muutamia miehiä oli kuitenkin vielä jäljellä kun viimeinen venhe läksi laivasta. Heidän kohtalonsa näytti jokseenkin varmalta. Lähestyä palavaa laivaa oli hyvin vaarallista.

Silloin teki muuan matrosi, joka oli pelastautunut muutamaan venheesen ja jonka kävi sääliksi onnettomia kumppaleitansa, rohkean päätöksen. Hän heittäytyi mereen, ui laivan luokse, pyysi kumppaleitaan yksitellen heittäytymään mereen, otti häntä vastaan ja vei hänet uiden venheensä luokse. Tämän teki hän kuudesti. Vaan silloin oli hän aivan uupunut vaivauksistaan ja vaipui tunnotonna venheen pohjalle.

Vielä oli kapteini Todd laivalla. Hän olisi helposti kyllä voinut pelastautua ennen, vaan hän piti velvollisuutenansa jäädä viimeiseksi mieheksi ja lausui kaikkiin kehoituksiin pelastautumaan ainoastaan tämän:

"Minä jään paikalleni, kunnes kaikki ovat turvassa!"

Hänen velvollisuudentuntonsa oli niin suuri että hän, vaikka liekit joka puolella häntä ympäröivät, aivan kylmäverisesti kirjoitti kertomuksen onnettomuudesta ja sen vielä kahdessa eri kappaleessa, jotka hän jätti muutamalle matrosille, joka kauvimmin oli vaarassa ollut hänen kanssansa.

Kapteini Todd sai urhokuoleman liekeissä ja upposi laivansa kanssa meren syvyyteen.

Miehuullinen veli.

Vernanton'issa lounaisessa Ranskassa asui lauttaustyömies nimeltä Aubry. Hän oli kyllä köyhä maallisista rikkauksista, vaan hänellä oli rikkautta hyvissä ja oivallisissa lapsissaan, jotka elivät sovussa ja rakkaudessa keskenään.

Yonne-virran kauheat virrat olivat useampia kertoja hävittäneet lauttakaivannon ja sulkurakennukset, jotka sanomattoman suurilla kustannuksilla oli pitänyt laittaa kuntoon. Semmoisen uudestaan rakentamisen perästä oli kerran lautta kuljetettava jokea alas, siinä piti Aubry'n kolmentoista vuotiaan pojan tehdä ensimmäisen matkansa. Hän oli saanut käskyn asettautua takimmaiseen päähän lauttaa.

"Ei se käy laatuun", sanoi hänen isänsä, "tuo toimi on kovin vaarallinen sinulle. Sinä olet kovin nuori ja virta on kovin raju. Ilman minutta et saa lähteä tuommoiseen vaaralliseen yritykseen. Minä tahdon seisoa rinnallasi."

Poika tahtoi estää isän apua.

"Jos minulle käy pahoin, ei minun siskoni kadota niin paljoa", sanoi hän, "minä en vielä kykene tekemään mitään heidän hyväksensä. Mutta jos onnettomuuteni tempaisi myös sinut aaltoihin, rakas isäni, silloin olisivat he kadottaneet _kaikki_. Anna minun sentähden lähteä yksin; Luoja on kyllä minua suojeleva ja minulla on mitä iloisimpia toiveita jälleen nähdä teidät."

Pojan sanoista kuitenkaan pitämättä nousi isä lautalle ja asettui pojan viereen; hän oli pannut toisen käsivartensa pojan kainaloihin, toisella piteli hän kiinni muutamasta hirrestä. Tuskin oli lautta päässyt liikkeelle, ennenkuin peräpuoli painui veden alle. Kuohuvat laineet raivosivat semmoisella hurjalla voimalla, että oli mahdotonta ihmisen tehdä vastarintaa.

Vaikka isä piti lujasti poika sylissään tulivat he kuitenkin toisistaan irti temmastuiksi. Aubry päästi kauhistuksen huudon nähdessään miten virranpyörre tempasi hänen poikansa; hän teki mitä hän voi häntä pelastaakseen vaan kohta sai virta hänenkin valtaansa ja vei hänet muassaan huimaavaa vauhtia.

Sillä aikaa oli joukko ihmisiä kokoontunut rannalle ja katselivat kamalaa näytelmää. Huudettiin apua onnettomille; jalot ihmiset kiiruhtivat tarjoamaan rahoja niille, jotka tahtoivat koettaa Aubry'ta ja hänen poikaansa pelastaa.

Nämä taistelivat sillä aikaa tuskallista taistelua aaltojen kanssa. Isä, joka oli enemmin kokenut semmoisissa vaaroissa, pysyttelihe kauvan ylhäällä; hänen katseensa etsi apua, vähemmin kuitenkin itselleen kuin pojalleen. Myös nuorukainen taisteli kauvan urhoollisesti, vaan kohta alkoivat hänen nuoret voimansa väsyä.

Samassa onnistui muutamain miesten heittää ulos köysi isälle. Hän tuli maalle vedetyksi ja pelastetuksi, vaan meni paikalla tainnuksiin ja vaipui voimatonna maahan.

Sillä aikaa oli Aubry'n tyttäret tulleet saapuville. Kiitollisuuden vallassa ojensivat he kätensä taivasta kohti hiljaa rukoillen; samalla kun kiittivät Jumalaa isän pelastuksesta, rukoilivat myös veljensä pelastusta. Mutta joka hetki kävi heidän toivonsa yhä vähemmäksi. Ei kukaan uskaltanut lähteä ulos virtaan ja nyt ei nähty muuta kuin nuorukaisen toinen käsi ja osa hänen päätänsä, joka pisti ylös vedestä, silloin saapui eräs vanhempi veli, joka nyt vasta oli saanut kuulla onnettomuudesta, paikalle.

"Voi meitä, poikani", huusi isä hänelle osoittaen sormellaan virtaa kohti.

"Voi onnetonta veljeäni!" huokasi nuorukainen, jolta tykinkuula oli sodassa kaapannut toisen käden. "Ei löydy ketään, joka tahtoisi häntä pelastaa? Eikö kukaan tahdo armahtaa onnetonta?"

Turhaan huutaa hän apua. Silloin heittäytyy hän itse veteen sanoen isällensä:

"Minä pelastan hänet tahi kuolen hänen kanssaan! Jumala olkoon kanssani!"

Yhdellä kädellään lähtee hän uimaan ja hänen onnistuu todellakin saavuttaa veljensä; hän ottaa hänet selkäänsä ja saattaa hänet rantaan läsnäolevan ihmisjoukon riemuhuutojen kaikuessa.

Keisari Napoleon ja hedelmänkauppias.

Keisari _Napoleon_ ensimmäinen oli nuoruudessaan oppilaana Brienne'n sotakoulussa. Koska hän hyvin mielellään söi hedelmiä, oli hänellä tapana käydä muutaman hedelmiä kaupitsevan vaimon luona, jonka kauppapuoti oli läheisyydessä. Jos hänellä oli rahaa, niin hän maksoi; jos hänellä ei sattunut olemaan, otti hän velaksi ne hedelmät, jotka hän söi.

Tulipa viimein se päivä, jolloin hänen piti jättää sotakoulu. Hän sattui silloin olemaan velkaa hedelmäkauppiaalle vähäisen rahasumman. Hän meni hänen luoksensa ja sanoi:

"Hyvä rouvani, minun täytyy nyt matkustaa pois enkä voi maksaa teille velkaani. Mutta minä en unhota velkaani."

"Olkaa huoleti, nuori herra", vastasi rouva, "suokoon Jumala teille terveyttä ja kaikkea muuta onnea maailmassa!"

Monen vuoden kuluttua kävi Napoleon Brienne'ssä. Silloin muistui hänen mieleensä hedelmänkauppias. Hänen juolahti päähänsä sukkela tuuma. Hän tiedusteli oliko rouva vielä elossa, ja sai tietää hänen vielä elävän, mutta suuressa köyhyydessä. Pieni kauppapuotinsa oli hänellä vielä jäljellä, ja sinne läksi nyt keisari yksi herra vaan seurassa. Hän astui sisään, tervehti rouvaa, vaan tämä ei tuntenut häntä.

"Voipiko täällä saada jotakin virvoketta?" kysyi keisari.

Vanha rouva otti esille meluunia. Molempain herrain sitä syödessä, kysyi toinen heistä:

"Sanokaa hyvä rouva, tunnetteko keisaria? Sanotaan hänen tulleen tänne tänään."

"No, minä en tuntisi häntä!" vastasi hedelmänkauppias. "Hän on ostanut paljon hedelmiä minun luonani ollessaan vielä sotakoulussa täällä."

"Onko hän myös aina maksanut teille kunnollisesti?" kysyi keisari.

"On, tietysti; hän on täsmällensä maksanut kaikki."

"Hyvä rouvani, te joko ette puhu täyttä totta, tahi on teillä huono muisti. Ensiksikin te ette tunne keisaria, sillä minä olen juuri keisari! Ja toiseksi minä en ole todellakaan maksanut teille niin lunnollisesti kuin väitätte. Päinvastoin olen teille velkaa ja minä tahdon nyt maksaa velkani."

Näin sanoen luki Napoleon pöydälle suuren rahasumman, jonka hän antoi rouvalle.

Kun vanha hedelmänkauppias sai tietää että se oli keisari, ja näki suuren rahasumman, kävi hän vallan mielettömäksi ilosta ja hämmästyksestä.

Keisari käski repiä alas hänen vanhan rappioisen huoneensa ja rakentaa uuden hänelle sijaan.

"Tässä talossa tahdon asua aina kun tulen Brienne'en", sanoi hän; "se on kantava minun nimeäni."

Hän lupasi myös pitää huolta vanhan rouvan lapsista, ja hän piti rehellisesti lupauksensa.

Ruhtinas ja talonpoika.

Muuan ruhtinas kohtasi kerran talonpojan ja alkoi paikalla jutella hänen kanssaan. Jutellessa sai hän tietää, ettei talonpojalla ollut omaa maata, vaan oli ainoastaan päiväpalkkalainen ja teki työtä toiselle hyvin pienestä palkasta.

Ruhtinas ei voinut ymmärtää miten oli mahdollista elää niin pienillä tuloilla ja kuitenkin olla hyvillä mielin. Silloin sanoi köyhä maanmies:

"Hyvin huonolla kannalla olisivat asiani, jos minä tarvitsisin niinkään paljoa. Minun täytyy tyytyä kolmanteen osaan; yhdellä kolmannella täytyy minun maksaa velkojani ja jäljelle jäävän kolmannen osan panen minä talteen tulevia tarpeita varten."

Tämä oli taas jotakin käsittämätöntä ruhtinaasta. Mutta ujostelematon maanmies jatkoi:

"Minä, ja'an ansioni ijällisten vanhempaini kanssa, jotka eivät enää jaksa tehdä työtä, ja lasteni kanssa, jotka ovat kovin nuoria vielä ansaitaksensa mitään; edellisille olen kiitollisuuden velassa siitä rakkaudesta, jota ovat osoittaneet minua kohtaan lapsuudessa, jälkimmäisistä toivon etteivät minua jätä kerran, kun joudun vanhaksi ja kykenemättömäksi."

Ruhtinas palkitsi oivallista miestä hänen rehellisistä mielipiteistään ja antoi hänelle vuotuisen eläkkeen sekä piti huolta hänen pojistaan, kunnes he pääsivät koulusta ja voivat itse ansaita jotakin.

Sankari rauhallisissa urhotöissä.

Edinburgissa, Skottlandin pääkaupungissa, syntyi 15 päivänä Elokuuta 1771 kuuluisa englantilainen runoilija ja romanikirjoittaja _Walter Scott_. Hän oli ahkerimpia ihmisiä, joita tunnetaan, ja hänen teoksensa ovat tulleet käännetyiksi useampiin niihin kieliin, joita nyt puhutaan.

Mikä ylevä ajatus Walter Scott'illa oli ahkeruuden käytännöllisestä merkityksestä ja miten hartaasti hän lapsiensa mieleen teroittaa ahkeruuden tärkeyttä, sen huomaa muutamasta kirjeestä, jonka hän kirjoitti pojallensa ja jossa hän antaa tälle muutamia isällisiä neuvoja:

"Minä en voi kylliksi teroittaa mieleesi että työ on se laki, jonka Jumala on antanut meille joka askeleella elämässä noudatettavaksi. Ei mikään omaisuus ole arvollista, jonka voi saada ilman työttä, aina leivästä alkaen, jota maanmies syö otsansa hiessä, niihin huvituksiin saakka, joilla rikkaan miehen täytyy ikävyyttään karkoittaa. Mitä tietoihin tulee, niin niitä voi yhtä vähän istuttaa ihmissieluun, kuin viljavainioon voi kylvää siemeniä, ennenkuin se on kynnetty. Suuri eroitus on kyllä siinä, että olojen ja asianhaarain vaikutuksesta toinen voi saada leikata sen tou'on jonka toinen on kyntänyt peltoon, kun sitä vastoin ei kukaan voi onnettomuuden eikä sattumuksen kautta kadottaa lukemisiensa hedelmiä, päinvastoin tulevat aina suuremmat ja laveammat tiedot, jotka ihminen voi saavuttaa, hänelle itselleen hyödyksi täydellisesti. Tee sentähden työtä, rakas poikani, ja käytä aikaa oikein. Nuoruudessa ovat askeleet kepeät, mielemme on taipuvainen ja tiedot kootaan nopeasti. Jos olemme huolimattomia kevään aikana, ei kesä meitä hyödytä, syksymme tuo meille vaan akanoita ja vanhuutemme talvi on kolkko ja ihmisten myötätuntoisuutta vailla."

Walter Scott ansaitsi teoksillansa niin suuren omaisuuden, että hän voi ostaa itselleen pienen maatilan. Hän nimitti sitä _Abbotsford'iksi_; se oli neljä peninkulmaa Edinburgista ja siellä syntyivät useat mainion kirjailijan etevimmistä teoksista.

Valitettavasti hän yhtä vähän kuin muutkaan ihmiset pääsi kovan onnen koettelemuksista. Se kustantaja, jonka kanssa Walter Scott oli tehnyt kauppakontrahdin teoksistansa, lakkautti sitoumuksensa suorittamisen, ja Walter Scott menetti sen kautta ei ainoastaan kaikki mitä hän oli ansainnut kahdenkymmenen vuoden kuluessa, vaan joutui myöskin sen kautta jotenkin suureen velkaan.

Tämän kovan onnettomuuden kohdatessa käytti hän itsensä kuin todellinen mies. Vaikka hänen ystävänsä tarjoutuivat hankkimaan niin paljon rahaa, että hän voisi tyydyttää saamamiehensä, sanoi hän ylevästi:

"En huoli, minä olen omalla kädelläni tekevä työtä kunnes kaikki on maksettu. Jos kadottaisinkin kaikki, niin tulee ainakin kunniani pysymään saastuttamatta."

Tästä hetkestä asti teki hän työtä väsymättömästi, kunnes hän liian työn vaivauksesta sai halpauksen kohtauksen. Tuskin oli hän uudelleen saanut niin paljon voimia, että hän voi pitää kynää, ennenkuin hän taas istui kirjoituspöydän ääreen. Turhaan käskivät häntä hänen lääkärinsä herkeämään tuosta uutterasta työstä -- häntä ei saatu suostumaan.

Syksyllä 1832 kohtasi häntä uudestaan halpaus, nyt vaarallisemmasti kuin edellisellä kerralla. Nyt tunsi hän ruumiinsa voimain olevan lopussa, vaan kuitenkaan hän ei kadottanut rohkeuttaan eikä kestävyyttään.

"Minä olen kärsinyt kauheasti", kirjoitti hän päiväkirjassaan, "joskohta enemmän ruumiin kuin sielun puolesta, ja usein toivoo mieleni saavani panna maata ja nukkua koskaan enää heräämättä. Vaan minä tahdon taisteluni taistella loppuun, jos se vaan on minulle mahdollista."

Syyskuun 21 päivänä 1832 ummisti Walter Scott ainaiseksi silmänsä. Muuan hänen viimeisiä lauseitansa oli hänen arvoisensa.

"Minä olen ehkä ollut aikakauteni tuottelijain kirjailija", sanoi hän, "ja se on minulle lohdutukseksi, etten ole koskaan saattanut kenenkään ihmisen uskoa horjumaan, etten ole turmellut kenenkään siveydellisiä perusjohteita ja etten ole kirjoittanut mitään, jota minun täytyy pyyhkiä pois kuolinvuoteellani."

Vävyllensä sanoi hän joku hetki ennen kuolemistansa:

"Lockhart, minulla ei ole enää kuin hetki kanssasi puhella. Ole kunnollinen ja hurskas, ole hyvä ihminen. Ainoastaan se voi sinua lohduttaa, kun kuoleman hetki lähestyy."

Lockhart menetteli vainajan tahdon mukaisesti. Hän kirjoitti "Scott'in Elämä" ja antoi kaiken voiton siitä vainajan saamamiehille hänen velkojensa korvaamiseksi, joita Lockhart kyllä ei ollut velvollinen maksamaan, vaan joita hän mainion kirjailijan muistoa kunnioittaen tahtoi suorittaa.

Volney Beckner.

Kun nuorelta Volney Beckneriltä, joka oli muutaman Irlannissa asuvan ranskalaisen poika, kerran kysyttiin, mikä todellinen kunnia oli, antoi hän seuraavan vastauksen:

"Palvella isänmaataan ja loistavalla tavalla täyttää ne velvollisuudet, jotka ihmisen asema yhteiskunnassa määrää."

Volney ei kyllä saanut kuolla sankarikuolemaa isänmaansa edestä, vaan hänestä tuli kuitenkin sankari, sillä hän kuoli ihmisrakkautensa uhrina.

Volney oli aivan nuori kun hän matkusti Domingo nimiseen länsi-indian saareen. Laivalla oli muiden muassa amerikalainen vaimo pienen tyttärensä kanssa. Sillä aikaa kun lapsen kaitsija nukahti, juoksenteli pikku tyttö laivan kannella ja lähestyi laivanpartaita katsellaksensa aaltoja. Samassa kallistui laiva ja lapsi putosi mereen. Volney'n isä näki tämän ja heittäytyi paikalla lapsen perästä veteen koettaakseen sitä pelastaa. Hän saikin kiinni hänen vaatteista ja ui nyt toisella kädellään laivan luokse, toisella painaen lasta vasten rintaansa. Silloin sai hän yhtäkkiä nähdä suuren haikalan tulevan vastaan.

Hän huusi kovasti apua.

Laivalla syntyi yleinen häiriö, vaan ei kukaan tehnyt mitään häntä pelastaakseen. Ammuttiin kyllä muutamia laukauksia vasten petoa, vaan siitä se ei ollut milläänkään. Jo oli hai-kala syöksähtämäisillään lapsen pelastajaa vastaan; -- silloin tarttui nuori Volney teräväkärkiseen miekkaan, heittäytyy veteen, sukeltaa alas pedon alle ja työntää altapäin miekan sen ruumiisen.

Nyt kääntää hai-kala raivonsa nuorta Volney'ta vastaan. Hänelle heitettiin köysi ja häntä vedetään kiireimmiten takaisin; jo kaikui riemuhuuto: "Pelastettu!" -- silloin sukelti meripeto alas syvemmälle, tuli ukon tulen nopeudella taas veden pintaan ja iski terävät hampaansa nuoren Volney'n rintaan niin ettei hänestä kohta ollut muuta jäljellä kuin silvottu ruumis.

Laivaväki pelasti jäännökset hänen ruumiistaan, ja matkustavaisten ja laivaväen kyynelten vuotaessa tehtiin nuorelle miehelle viimeinen palvelus.

Vaarallinen hyppäys.

Lähellä Pill nimistä pikkukylää Tyrolissa löytyy pitkä kapea laakso, jonka toisessa päässä on iso vuoriseinämä. Tämän röysteisen vuoriseinämän päältä syöksee alas kuohuva virta, joka sitten hakee tiensä läpi laakson ja pienen kylän. Aikojen kuluessa on isoja kivilohkareita lohennut ympärillä olevista kallioista ja syöksynyt alas joen keskelle. Tämän kautta on luonnollisia salpauksia syntynyt ja näitä vastaan töytää nyt virta muodostaen vaahtoavia koskia. Jos nousee raju-ilma, ei ole laaksoon meneminenkään, sillä hengen vaara siellä silloin on tarjona.

Elokuussa vuonna 1819 oli kova Jumalan ilma raivonnut näissä seuduin; ankarien vesisadetten kautta oli joen vesi melkoisesti lisääntynyt ja se kuohueli nyt tavallista rajummin. Tämä ei estänyt muutaman köyhän maanmiehen viisitoistavuotiasta poikaa käymästä laaksossa joen oikeanpuoliselta äyräältä niittääkseen sitä vähäistä nurmea, mikä kasvoi jyrkkien kallioiden kupeilla. Nuorukaisella, jonka nimi oli _Pietari Hierner_, oli matkassaan nuorempi veljensä, kymmenvuotinen Yrjö, ja ylempänä muutamalla kalliolla seisoi eräs vielä nuorempi veli.

Yht'äkkiä luiskahtaa Pietarin jalka, hän syöstyy alas veteen ja katoaa Yrjön näkyvistä. Tämä kuulee kosken pauhinan -- mikä hänellä tehtävänä? Kiiruusti kiipee hän kallionlohkareelta kallionlohkareelle ja pääsee viimein alas joen pintaan.

Melkein keskellä jokea kohoaa kaksi isoa kivilohkaretta. Näitä vasten töytää kuohuva vesi mitä rajuimmalla väkevyydellä. Toisella näistä kivilohkareista näkee Yrjö onnettoman veljensä olevan; osa hänen ruumiistaan on kivellä, muu ruumis vedessä, joka on verestä punaisena. Silloin tekee Yrjö epätoivossaan uskaliaan päätöksen: hän tekee rohkean hyppäyksen ja pääsee onnellisesti kivelle. Tässä hän nyt seisoo yksinään auttamaton veljensä edessään.

Pannen kaikki voimansa liikkeelle ottaa hän toisella kädellään kiinni muutamasta kallionkärjestä ja toisella tunnottoman veljensä ruumiista ja vetää hänet kuohuvasta koskesta. Hän pitää häntä sylissään. Ei näy mitään elon merkkiä hänessä. Tuskallisena katselee Yrjö ympärilleen.

Sillä aikaa oli nuorin veljistä kiivennyt alas siltä kalliolta, jolla hän oli ennen seisonut. Yrjö huutaa nyt hänelle käskien häntä menemään heidän isänsä luokse ilmoittamaan mikä onnettomuus on tapahtunut. Tämä tekee niin, ja viimein tulee isä väen kanssa avuksi, molemmat veljet saatiin ylös koskesta ja lääkäri pelasti turmioon joutuneen.

Pohjanperillä matkustajan nuoruudesta.

Niiden miesten joukossa, jotka pitivät Franklinin ja hänen kumppaliensa etsimistä elämänsä päämaalina, ansaitsee epäilemättä amerikalainen Elisha Kane etevän sijan. Kahdesti purjehti hän laivallaan jäätä täynnä olevaan pohjois-jäämereen -- kolmannelle retkelle oli hän jo varustautunut kun hän, edellisten matkojen vaivoista kukistuneena, nukkui iankaikkiseen uneen, sankarina, joka oli kaatunut ihmiskunnan ja uskollisen velvollisuuden täyttämisen palveluksessa.

Kane säilyy pohjanperän-matkustajain historiassa pelkäämättömänä merimiehenä, vaan samalla myös rakastettavana miehenä, jonka koko luonnetta hallitsi todellinen Jumalan pelko ja ihmisrakkaus. Hänen käytöksensä tukalissa tiloissa kärsiviä kumppalejansa kohtaan ja hänen levollinen mielensä kauheimpina vaaran hetkinä kiinnittävät niin suuressa määrää huomiota, että varmaan on oleva viehättävää saada tietää jotakin hänen nuoruudestaan.

Elisha Kane syntyi 3 päivänä Helmikuuta vuonna 1803 Filadelfiassa. Nuoruudessaan oli hänellä terve ruumis; hänen lujat ja voimakkaat jäntereensä tekivät sen että hän näytti ruumiikkaammalta kuin hän todellakin oli. Hän oli eriomaisen vikkelä kaikissa liikkeissään, koko ruumiinmuoto ja erityinen jäsen soveltui erittäin hyvin voimistelun harjoituksille, jonka tähden nuori Kane oli suuresti mieltynyt semmoisiin. Hänen vilkas luonteensa ei tuonut hänelle rauhaa ja siitä syystä oli hänen omaisillansa täysi työ hänen kanssansa. Oikeana pikku kapinannostajana käänsi hän nurin kaikki talossa. Huolettomana eleli hän päiviänsä ja rohkeudessaan meni hän usein liikanaisuuksiin. Kuitenkin pitivät hänen siskonsa hänestä paljon, sillä hän kohteli heitä aina lempeästi ja niinkuin vanhimman tulikin tehdä, hän suojeli ja piti heitä silmällä, jos niin tarvittiin.

Kane ei ollut vielä yhdeksän vuoden vanha, kun hän osoitti seuraavan merkillisen siskorakkauden esimerkin. Hänen noin kaksi vuotta nuorempi veljensä oli tehnyt jonkun virheen koulussa, jossa kumpikin kävi, ja hänen piti saamaan rangaistusta opettajaltansa. Tuskin oli vanhempi veli saanut tämän tietää, ennenkuin hän tavallisella vilkkaudellaan hyppäsi ylös paikaltansa, tahtoi astua väliin nuoremman veljensä suojelijana ja huusi opettajalle melkein enemmän käskevällä kuin rukoilevalla äänellä:

"Älkää lyökö häntä, hän on niin pieni -- lyökää minua sen sijaan!"

Nämä sanat, joiden tarkoitus tietysti oli saada asia hyvällä sovitetuksi, tulivat nähtävästi hyvästä ja säälivästä sydämmestä; vaan vika oli siinä että nuori Kane oli liian ynsistelevä eikä tyytynyt rukoilemiseen. Seuraus tästä oli että opettaja piti hänen käytöstänsä koetuksena pilkata hänen valtaansa ja nuhteli häntä seuraavilla sanoilla:

"Niin, sinua olen myöskin kurittava!"

Poika ei vielä voinut asioita siihen määrään arvostella, että olisi voinut käsittää virheellisyytensä ja siitä lähtevän nuhtelun; hän luuli aikeensa suojella pientä veljeänsä olleen hyvän, ja hänen mielestään oli sentään opettaja tehnyt hänelle vääryyttä.