Chapter 10

Seitsentoista vuotiaana teki prinssi Leopold lupauksen "olla kuuliainen Jumalalle, armias lähimmäistä kohtaan, hyväntekeväinen, uskollinen tehtävänsä täyttämisessä ja rehellinen, oikeutta noudattava, puolta pitämätön ja kohtuullinen kaikissa toimissaan." Frankfurtissa Oder'in varrella, jossa prinssi oleskeli pitkän aikaa, oli hänen elämänsä ikäänkuin jakso ihmisystävällisiä tekoja. Tällä ajalla hän kirjoitti päiväkirjaansa nämät kauniit sanat:

"Mikä ilo voida auttaa ja palvella lähimmäisiänsä! Kun voisin vaan toimittaa enemmän, niin olisin vielä onnellisempi. Suurin ilo, jonka voin ajatella, on ihmishengen pelastaminen. Suokoon Jumala armostaan minulle kuitenkin kerta tämä ilo!"

Kaivattu tilaisuus tarjoutuikin kohta.

Kevätpuoleen 1785 alkoi Oder-joki paisua rantojensa yli. Pidättömällä voimalla mursi se rikki salpaukset Frankfurtin kohdalla, pani etukaupungin tulvan alle ja uhkasi sitä täydellisellä hävityksellä. Rakennus hajosi ja kaatui rakennuksen perästä. Jokea alas rientävät jäämöhkäleet särkivät siltarakennukset ja etukaupunki tuli tykkänään eroitetuksi muusta kaupungista ja kaikesta avunsaannista. Asujaimet pakenivat huoneistaan ylempänä olevaan ja lujasti rakennettuun silkkitehtaasen. Kaupungista nähtiin miten vaara tuli suuremmaksi joka hetki, vaan ei löydetty mitään mahdollisuutta saada onnettomille apua, sillä joen poikki ei voitu soutaa.

Pelkäämätön prinssi Leopold, joka monesti oli pannut henkensä alttiiksi tulipaloissa, ei kuitenkaan tahtonut antaa tuon esteen pidättää itseään. Häntä kiellettiin koettamasta soutaa yli joen. Mutta hän vastasi:

"Enkö minä ole ihminen niinkuin te? Tässä kysytään vaan ihmisten pelastamista hengen vaarasta!"

Pari hänen sotamiestään lankesi polvilleen hänen eteensä ja pyysi häntä säästämään kallisarvoista henkeänsä, joka oli niin monen turva ja ilo.

Tämä harras rukous vaikutti prinssiin. Hän astui venheestä ja läksi pois.

Olipa muuan kalastaja päättänyt tehdä pelastuskoetuksen. Hän oli saanut kaksi miestä avukseen, joista toinen oli sotamies. Tämä riensi nyt herttuan luokse pyytämään lupaa saada seurata vaaralliselle retkelle. Kun herttua sai kuulla miten asian laita oli, kiiruhti hän sotamiehen kanssa, nousi sanaakaan sanomatta venheesen, ja työnsi sen ulos rannasta.

Samassa tuli kalastaja. Kun hän sai nähdä herttuan venheessä, huusi hän hänelle ettei suinkaan antautuisi uhkaavaan vaaraan ja koetti nyt kaikella tavalla estää yli-menemistä.

"Jos te ette tahdo seurata", vastasi herttua vakavalla äänellä, "niin minä näiden kahden miehen avulla pelastan onnettomat."

"Ei se käy laatuun", huusi tuskallisesti kalastaja, "venhe on kovin pieni."

"Saamme nähdä", vastasi Leopold herttua.

Kalastaja huomasi nyt ettei vastustaminen auttanut.

Vaarallinen matka alkoi. Kaikkien silmät katsoivat herttuaan, kaikkien sydämmet vapisivat hänen tähtensä. Äkkiä nähtiin, miten vene tärähti muutamaa sulkuvarustusta vasten ja alkoi vuotaa. Herttua, joka oli vähällä pudota jokeen, tarttui kiinni toiseen soutajista ja pysyttelihe sillä tavoin venheessä. Mutta samassa silmänräpäyksessä ajoi venheen keula muutaman sillan jäännöksien päälle, joka oli silkkitehtaan edessä, ja kaatui. Miehet putosivat veteen.

Heille koetettiin ojentaa seipäitä ja köysiä, vaan turhaan. Vuolas virta vei kaikki pois. Hetken taisteltuaan aaltojen kanssa katosi prinssi Leopold. Molempien soutajien onnistui pelastautua.

Yleinen murheenhuuto kuului koko kaupungissa kun saatiin tieto rakkaan ruhtinaan kuolemasta. Vasta kahden päivän kuluttua onnistui uutteran etsimisen perästä löytää hänen ruumiinsa, joka tavattiin noin pari sataa askelta siitä paikasta, missä venhe oli kaatunut.

Neekeri nimeltä Ali.

Suuttuneina kovaan kohteluun, jota neekeriorjat Domingon saarella olivat saaneet viljelysmaiden omistajien puolelta kärsiä, tekivät nämä vuonna 1792 kauhean kapinan. Neekerit olivat salaa hankkineet itselleen aseita, töytäsivät herrainsa päälle, murhasivat heidät ja sytyttivät heidän kartanonsa tuleen. Ainoastaan harvat "valkeat" pääsivät pakenemaan heidän kostoansa.

Muutaman viljelysmaan omistajan luona eivät neekerit kuitenkaan tarvinneet valittaa kovaa kohtelua. Olivat saaneet hyvää ja runsasta elatusta, eikä heitä oltu millään tavalla pakoitettu tekemään työtä liiaksi. Herra ja orjat olivat sentähden eläneet sovussa keskenään.

William, tämän viljelysmaan omistajan poika, oli mieltynyt erinomaisen paljon muutamaan nuoreen neekeriin, jonka nimi oli _Ali_; hän piti hänestä ja koetti niin paljon kuin hän voi, tehdä elämää keveäksi hänelle. Ei kummaa siis, jos neekeri vuorostaan osoitti nuorta herraansa kohtaan uskollisinta rakkautta. Tämä tuli myös näkyviin kapinan syttyessä.

William, joka siihen aikaan oli neljäntoista vuoden iässä, palasi muutamana päivänä metsältä. Hän huomasi silloin neekerijoukon, joka ryntäsi hänen isänsä asuntoa kohden ja sytytti sen tuleen.

Kun nuorukainen näki liekkien kohoavan taivasta kohden, pakeni hän kauhistuneena takaisin metsään. Siellä löysi hän syrjäisen luolan, jossa hän koetti piiloitellata kapinallisten neekerien raivolta. Uupuneena väsymyksestä ja levottomuudesta nukkui hän viimein. Yht'äkkiä kavahtaa hän ylös ikäänkuin kauhean unen vaivaamana -- hänen edessään seisoi hänen iso, englantilainen doggikoiransa ja tämän vieressä uskollinen Ali.

Alussa peljästyi William, vaan neekeri sanoi ystävällisesti hänelle:

"Seuraa minua; minä olen sinua johdattava, ettet joudu veljieni käsiin. Sinä olet aina ollut ystävällinen minua kohtaan, nyt on minun vuoroni palkita hyvyytesi."

Ali saattoi nyt Williamia syrjäisiä teitä, soiden ja rämeiden poikki. Tuli pitkä vaellus ja usein heitti jo William kaiken toivon päästä onnellisesti julmistuneiden neekerien raivoa pakoon.

"Ole pelvotta!" sanoi silloin aina uskollinen johdattaja. "Minä saatan sinut pääkaupunkiin; siellä on monta laivaa satamassa, joihin pääset ja jotka vievät sinut Europaan."

Neljännen päivän lopulla näkivät he viimein kaupungin tornit ja muurit edessään. Mutta tuskin olivat jättäneet metsän, ennenkuin heitä tuli vastaan joukko neekerejä, jotka töytäsivät heidän päällensä hurjasti huutaen. Nyt näytti kaikki pelastus mahdottomalta. Silloin astui Ali esille ja rukoili armoa ja sääliä hyväntekijällensä sekä kertoi kuinka suuressa kiitollisuuden velassa hän oli Williamille. Alin rukoukset vaikuttivat. Neekerit saattoivat Williamia aina kaupungin portille asti, ja täällä löysi hän suojaa tarpeeksi.

Kaarle von Linné.

Jo vanhimpina aikoina harrastivat etevät miehet tutkimuksia luonnon valtakunnissa. Niin ovat semmoiset muinaisajan viisaat kuin Aristoteles, Theofrastos, Dioscorides y.m. kirjoittaneet havaintonsa ja kokemuksensa luonnon esineistä kirjoihin ja mahtavimmat ruhtinaat ovat kilvoitelleet kootakseen mestarien teoksia. Vaan sitten tuli keskiaika, ja sen sijaan kuin olisi pitänyt käydä edelleen aloitettua tietä luonnon tuntemiseen, tehtiin tämän tieteen harjoittaminen jonkunlaiseksi ylenluonnolliseksi toimeksi, sitä pidettiin velhoutena ja loihtimisena ja vanhojen luonnontutkijoiden teokset joutuivat unhotuksiin.

Vasta kirjapainotaidon keksimisen kautta tulivat nämä teokset suuremmalle yleisölle tunnetuiksi ja nyt heräsi monella taholla harras mielihalu luonnon tuntemiseen. Ruvettiin vertailemaan niitä luonnonesineitä, joita löytyi kunkin ympärillä niihin selityksiin, joita esim. Plinius y.m. olivat antaneet, ja näyttämään missä nämä olivat erehtyneet. Uutterat tutkijat kokoelivat ja selittivät niitä luonnontuotteita, joita näkivät kotomaassaan. Kohta otti tutkija piirustajan ja puupiirustajan avukseen, alussa ainoastaan koristamaan teostansa, vaan sitten kuvan kautta tehdäkseen esittämänsä asian selvemmin näkyväksi lukijalle. Tällä tavoin kehittyi vähitellen luonnontutkiminen erityiseksi tieteeksi, kun sitä ennen oltiin ainoastaan lääketieteellisiä tahi teollisia tarpeita varten tutkittu vissiä luonnonesineitä.

Mutta samalla kun opittiin tuntemaan yhä useampia luonnon tuotteita, kävi niiden järjestäminen tarpeelliseksi. Tehtiin lukuisia kokeita tähän tarkoitukseen; vaan ilman erinäisettä menestyksettä. Puuttui vielä yhdenmukaisuutta selityksien tekemistavasta, puuttui määrättyjä nimityksiä tarkoitetuille asioille, ylinähtäväisyyttä ja järjestystä j.n.e. Sentähden voi tapahtua niin, että eri luonnontutkijat selittivät samaa kasvia, joka kasvoi useammassa eri maassa, yhtä moneksi eri kasviksi.

Juuri tällä epäselvyyden ja epävarmuuden aikakaudella luonnontieteen harrastuksissa syntyi se mies, joka syystä on saanut nimen _luonnontieteen isä: Kaarle von Linné_.

Toukokuun 23 päivänä 1707 näki hän ensi kerran päivän valon matalaisessa majassa eteläisessä Småland'issa. Hänen isänsä oli pappina Stenbrohult'in pitäjässä ja nimeltänsä Nicolaus Linnaeus. Hän oli köyhä mies ja sen ajan, jota ei papillisten velvollisuuksiensa täyttäminen vienyt, pani hän pienen puutarhan hoitamiseen, joka oli hänen suurin ilonsa.

Jo ensi horjuvilla askelillaan elämässä kohtasi sentähden poika niitä kukkia, joita isä niin suurella huolella hoiti, ja jo pienokaisesta asti imi nuori Kaarle sitä rakkautta kasvimailmaan, joka kerran oli tekevä hänen nimensä kuuluisaksi. Ei ollut pojalla suurempaa iloa kuin isän näyttäessä ja selittäessä hänelle milloin jotakin lehteä, milloin jotakin juurta, milloin taas jonkun kasvin siemenkotaa, ja usein tuli poika, suuremmaksi tultuaan, kotiin kävelyiltä tuoden muassaan joukon kasveja, jotka hän oli kerännyt ja joista hän voi kysellä isältään loppumattomiin. Päivä päivältä eneni hänen rakkautensa kasvimailmaan ja kohta hän ei tuntenut ainoastaan kaikkia niitä kasveja, joita kasvoi kotiseuduilla, vaan myös paljon kasveja kylmästä pohjolasta ja lämpimistä etelämaista, joista hän oli ottanut selkoa isänsä runsaissa kasvikokoelmissa tahi isän kirjastossa löytyvistä kirjoista.

Luonnon suurta kirjaa poika siis ennen kaikkia tahtoi tutkia. Muista lukemisista piti hän vähän, ja vanhat kielet, jotka olivat etevimpänä opetusaineena sen ajan kouluissa, olivat hänestä suorastaan vastenmielisiä. Seuraus olikin se että hänen opettajansa Vexiössä julistivat hänet kelvottomaksi lukemaan ja antoivat hänen isällensä neuvon panna poikansa räätälin tahi nikkarin oppiin. Tästä pelasti hänet kumminkin muuan hänen isänsä ystävä, tohtori Rothman, joka käsitti pojan taipumuksen ja saattoi hänen isänsä antamaan pojan lukea luonnontieteitä. Mutta hän edistyi myöskin nyt sangen huonosti ja kun hän jätti Vexiön gymnasiumin lähteäksensä Lundin yliopistoon sai hän kaikkea muuta paitse kehoittavia lauseita päästötodistuksessansa.

Lundiin tultuaan pääsi nuori Linné tuon luonnonoppineen Stobaeus'en tuttavuuteen, jonka perheessä hän sai asua ja jossa häntä kohdeltiin hyvin ystävällisesti. Mutta pääsy oppineen miehen kirjastoon oli häneltä kuitenkin kielletty, ja ainoastaan onnellisen sattumuksen kautta pääsi hän tilaisuuteen sitä käyttämään.

Eräs ylioppilas, joka asui Stobaeus'en luona, hankki hänelle nimittäin salaisuudessa kirjoja kirjastosta. Näitä luki Linné öisin. Mutta muutamana yönä, kun hän istui lukuihinsa vaipuneena, tuli äkkiarvaamatta hänen luokseen Stobaeus, joka oli nähnyt kynttilänvalon hänen huoneestansa. Hänen täytyi nyt tunnustaa miten hän oli saanut kirjat käsiinsä, ja siitä hetkestä pääsi hän vapaasti Stobaeus'en kirjastoon.

Kohta huomasi Linné kuitenkin, että Upsala oli ainoa oikea paikka niiden lukujen harjoittamiselle, joita hän enin rakasti. Sinne hän läksikin huolimatta vanhan ystävänsä Stobaeus'en mielikarvaudesta. Ainoastaan vähäisen summan voi hänen köyhä isänsä lahjoittaa hänelle avuksi uuteen oppipaikkaan lähteissä, ja kun tämä oli loppunut, alkoi kova puutteen aika Linné'llä. Hänen köyhyytensä meni niinkin suureksi, ettei hänellä ollut tarpeeksi vaatteita näyttäytyä ulkona. Muutamilta kumppalilta sai hän muutamia vaatekappaleita, joita eivät enää pitäneet, ja näitä korjasi hän nyt itse kotona huoneessaan niin että hän edes saattoi käydä ulos kasveja etsimään.

Kohta tapahtui kuitenkin käänne nuoren miehen elämässä. Eräänä päivänä seisoi hän kasvitieteellisessä puutarhassa vaipuneena syviin mietteisin vasta au'enneesta kukasta. Hän oli melkein unhottanut murheensa ja köyhyytensä, ja tutkiskeli huolellisesti kasvia. Viimein tahtoi hän taittaa kukan sitä säilyttääkseen muistona onnellisemmista päivistä nyt kun hänen täytyi jättää Upsala ja rakkaat lukunsa. Juuri kun hän ojensi kätensä kukkaa taittaakseen pidätti häntä tuikka ääni. Hän käänsihe katsomaan ja näki edessään vanhan Olof Celsiuksen. Tämä ei tarvinnut kuin tehdä muutamia kysymyksiä huomatakseen nuoren miehen tietoja. Hän osoitti Linné'lle suurta ystävyyttä ja teki hänet tutuksi oppineen Olof Rudbeck vanhemman kanssa, joka ei ainoastaan ottanut Linné'n lastensa opettajaksi, vaan hankki hänelle myös määräyksen Rudbeck'in sairauden aikana opettaa ylioppilaille kasvitiedettä. Tämän tehtävän toimitti Linné kaikkien mieliksi, kunnes jonkun ajan perästä vanhempi yliopiston opettaja tuli kotio ulkomaalta ja otti Linnén viran toimittaakseen.

Jo aikaisin oli Linné mieltynyt Lapin kasvimailman tutkimiseen. Celsius saattoi hallituksen huomion hänen puoleensa ja hänen välityksensä kautta sai nuori luonnontutkija toimekseen tehdä matkustus Lapinmaahan sen kasvieloa tutkimaan. Linné otti tarjoumuksen vastaan ja tuli, tehtyänsä matkan, jolla hän monesti oli hengen vaarassa, takaisin Upsalaan, ja alkoi nyt kohta järjestää kokoelmiansa ja valmistaa teosta Lapinmaan kasvistosta. Kateus kumminkin viritti juoniansa hänen ympärillään ja ilolla hän sentähden käytti tilaisuutta lähteäksensä Falun'iin pitämään luentoja mineralogiassa eli kivennäisopissa. Täällä tuli Linné kohta tutuksi kaupunginlääkärin tohtori Moraeus'en perheessä ja kihlasi jonkun ajan kuluttua hänen tyttärensä.

Linné'n päämääräksi tuli nyt päästä omavaraiselle kannalle ja hän ajatteli nyt todella suorittaakseen lääkärintutkinnon. Hän piti parhaimpana tätä tarkoitusta varten lähteä Hollantiin, jossa lääketiede tähän aikaan oli erinomaisen korkealla kannalla. Täällä saavutti hän myöskin ei ainoastaan tohtorinarvon, vaan vielä mitä suurinta kunniata opistansa. Koko joukko ulkomaalaisia, suurimmaksi osaksi eteviä miehiä, rupesivat hänen oppilaikseen ja pitivät kunniana olla semmoisina; hän julkaisi useampia teoksia, jotka kaikkialla otettiin kiitoslauseilla vastaan; hänelle kustannettiin matkustuksia muihin maihin ja hänelle tehtiin alttiita tarjoumuksia useammasta ulkomaalaisesta paikasta tahtoisiko hän ottaa vastaan opettajavirkoja tieteessään. Mutta hänen isänmaanrakkautensa saattoi hänet kotio ja hän palasi Ruotsiin oltuansa kolme vuotta poissa. Vaikka Linné oli voittanut niin suurta kunniata ulkomailla, joutui hän kuitenkin kotona melkein kokonaan unhotuksiin. Hänen täytyi ansaita elatuksensa toimivana lääkärinä ja vasta kun hän oli semmoisena saavuttanut maineen suuresta taidosta määrättiin hän professoriksi Upsalaan.

Nyt rupesi hän pitämään luentoja luonnontieteissä ja niiden kanssa yhteydessä olevissa aineissa. Luentosali tuli kuulijoita täyteen ja hänen maineensa levisi yli koko Europan ja Amerikaan asti. Kaikista maista tulvaili oppilaita yhteen kuuntelemaan hänen luentojansa. Usein teki hän retkeilyjä metsiin ja vainioille ja hänen seurassansa saattoi olla silloin pari sataa oppilasta. Jos silloin löydettiin joku merkillinen kasvi, kokoontuivat kaikki mestarinsa ympärille ja kuuntelivat tarkalla huomiolla hänen selityksiänsä ja muistutuksiansa. Kun ilta tuli, palasivat kaikki, kukilla koristettuina ja onnellisina, Upsalaan.

Linné oli keskinkertaista pituutta ja varreltaan voimakas. Hän kyllä kulki vähän kumarruksissa, joka ehkä oli seurauksena hänen tavallisesta asennostaan kasveja etsiessä. Hänen tukkansa oli mustanruuni, vanhuudella hopeanvalkoinen. Hänen silmänsä olivat ruunit, loistavat ja katsantonsa terävä. Hänen luonnonlaatunsa oli vilkas ja hän oli hyvin helläluontoinen surulle, vihastumukselle ja muille sieluntiloille. Voimakas ja uuttera oli hän nuoruudessaan ollut ja vanhempana rakasti hän myös liikkuvata ja toimeliasta elämätä.

Linné sai eläessään yltäkyllin kunnian osoituksia. Hänen kuninkaansa nimitti hänet arkiateriksi ja pohjantähdentähdistön ritariksi, jota siihen aikaan pidettiin erinomaisena asiana. Vuonna 1757 aateloittiin hän myöski ja otti silloin nimen von. Vaan ei nämä eivätkä mitkään muut kunnioitukset häntä huikaisseet. Hänen voimakas ja miehekäs luonteensa pysyi yksinkertaisena ja teeskentelemättömänä. Hänen mielilauseensa oli: "Elä rehellisesti, Jumala sinut näkee!" ja tälle mielilauseellensa pysyi hän uskollisena kuolemaansa saakka.

Kaarle von Linné nukkui kuoleman uneen 10 päivänä Tammikuuta 1778. Yliopiston kaikki oppilaat ja virkamiehet saattoivat häntä hautaan ja kuningas Kustavi kolmas valitti valtion säädyille sitä vahinkoa, jonka isänmaa oli kärsinyt hänen kuolemansa kautta.

Paljon ovat olot muuttuneet sen jälkeen kuin Linné eli, vaan hänen työnsä ja toimensa tulee kumminkin aina pitämään arvonsa. Ennen hänen aikaansa ei ollut kelläkään mitään aavistusta kasvien ja eläinten järjestöllisestä jaoituksesta. Yksityiset ajattelijat olivat kyllä aloittaneet jotakin semmoista, vaan heidän toimensa olivat kuitenkin kovin vähäpätöisiä herättääkseen yleisempää huomiota. Vasta Linné on opettanut meitä säännöllisesti järjestämään kasvi- ja eläinkuntaa. Hänen aikanansa tunnettujen kasvien luku on kyllä sittemmin suuresti lisääntynyt; vaan ne lajit, jotka hän toi esiin ja ne luokat, jotka hän määräsi, soveltuvat kuitenkin niihin kaikkiin.

Linné on saanut nimen "kasvitutkijain kuningas", ja tätä nimeä kantaa hän vielä tänäkin päivänä kenenkään vastustamatta yli koko mailman. Ja tuskinpa on kenenkään ruotsalaisen miehen nimi levinnyt niin kauvas kuin Kaarle von Linné'n, sillä koko sivistyneessä mailmassa löytynee tuskin yhtäkään henkeä, joka ei tietäisi kuka hän oli ja mitä hän on toimittanut, ja joka ei sydämmessään häntä kunnioittaisi, ja ihmetteleisi. Hänen muistonsa onkin aina kunniassa pidettävä ja jokaisen sydämmessä säilytettävä.

Nahyda Tschernikov.

Viime vuosisadan viime vuosikymmenellä eli Nikitin nimisessä pienessä venäläisessä kaupungissa rehellinen virkamies nimeltä Tschernikov. Hiljainen ja vaatimaton koko olennossaan täytti hän uskollisesti velvollisuutensa virkamiehenä ja häntä nimitettiin koko seutukunnassa rehelliseksi tullimieheksi. Hän eli hyvissä varoissa ja hän oli siinäkin onnellinen että hänellä oli oiva vaimo ja herttainen tytär, jonka nimi oli Nahyda.

"Miten onnellisia me kuitenkin olemme!" sanoi muutamana päivänä Tschernikov vaimollensa. "Ei mitkään murheet meitä paina, kaikki ihmiset pitävät meistä ja kunnioittavat meitä ja oivallinen Nahyda on ylpeytemme."

Niin puhui Tschernikov. Mutta ei kukaan ihminen voi luottaa onnen pysyväisyyteen; usein tulee onnettomuuden yö päällemme silloin kuin vähimmin sitä odotamme. Myöskin Tschernikov kävi murheen päiviä kokemaan.

Muuan arvossa pidetty kauppias, joka salakuljetuksen kautta oli voittanut suuria rikkauksia, koetti voiton himosta päästä niistä maksuista Venäjän valtiorahastolle, jotka oli sille tulevat, ja tahtoi kiertää lakia lahjoittamalla tullivirkamiehiä. Myöskin Tschernikovia koetteli hän vietellä, vaan tämä pysyi lujasti velvollisuudessaan eikä häntä saatu ei edes mitä houkuttelevimmilla lupauksilla luopumaan oikeuden tieltä.

Tästä suuttui petollinen kauppias ja saattaakseen rehellisen tullimiehen virattomaksi panetteli hän häntä keisarillisessa hovissa, jossa hän väitti Tschernikovin lausuneen hänen majesteetistansa keisarinnasta ja tämän ensimmäisestä miniteristä Potemkinistä hyvin sopimattomia sanoja, sekä lisäsi että tarpeellista olisi pitää tarkasti silmällä tätä vaarallista miestä.

Tämän epäluulon johdosta hankki Potemkin keisarinnalta käskyn ajaa onneton Tschernikov maanpakoon Siperiaan. Eräänä päivänä istui Tschernikovin perhe, rauhallisesti jutellen muutamien naapurien kanssa -- silloin astui ovesta sisään sotamiehiä ja muuan heistä luki läsnäoleville keisarinnan ankaran käskyn. Sanatonna seisoi siinä Tschernikov, vaaleana ja tunnottomana vaipui hänen vaimonsa alas sohvalle, itkien syleili Nahyda äitiänsä.

Sotamiehet tulivat liikutetuiksi tästä murheellisesta näytelmästä, vaan heidän velvollisuutensa pakoitti heitä vangitsemaan onnettoman isän.

"Ole levollinen, rakas vaimoni", sanoi viimein Tschernikov, "ole levollinen; se on varmaan erehdys. Enhän minä tiedä mistään rikoksesta!"

Kun eron hetki tuli tarttui Nahyda, joka silloin oli seitsenvuotias, kiinni isäänsä eikä vaimokaan tahtonut erota miehestään. Sentähden seurasi häntä vaimo ja lapsi hänen vankeuteensa.

Kauvan mietiskelivät vanhemmat minkä rikoksen he olivat voineet tehdä ja kuka heille tämän kovan kärsimyksen oli saattanut. Viimein juohtui Tschernikovin mieleen petollinen kauppias; hän muisti miten tämä kerran kun Tschernikov oli ylenkatseellisesti kieltänyt hänen rikoksellisesta ehdotuksestaan, suuttuneena oli huutanut hänelle:

"Herra, te tulette vielä katkerasti katumaan että olette minua käskeneet luotanne tällä röyhkeällä tavalla!"

Tschernikov vietiin oikeuden eteen, keisarillinen käsky julistettiin hänelle ja hän käskettiin kahdenkymmenenneljän tunnin sisään olemaan valmiina lähtemään matkalle. Tuomittu kantoi tyynesti ja vakaasti kohtaloansa, sillä hänen sydämmensä oli puhdas ja omatuntonsa saastuttamaton.

Vakavasti tuntien viattomuutensa nousi Tschernikov seuraavana päivänä vaimoineen lapsineen vaunuihin; rohkaistuina naapuriensa sääliväisyydestä läksivät he matkustamaan määräpaikkaansa kohti ja tulivat pitkän ja vaivaloisen matkan perästä Tobolskiin, Siperian pääkaupunkiin.

Erityisen kirjoituksen johdosta Jekaterinoslavin kuvernöriltä Tobolskin kuvernörille tuotiin onnettomalle Tschernikoville muutamia lievityksiä rangaistuksesta. Hän sai itselleen ja perheelleen majan ja maakappaleen; hän sai luvan ostaa tarpeellisia elatuksen varoja ja hankkia itselleen muutamia mukavuuksia, jotka saattoivat tehdä hänen surkean tilansa vähemmän tuntuvaksi.

Kun maanpakolaiset olivat muutamien päiväin kuluttua tointuneet matkan perästä ja järjestäneet vähäisen asuntonsa, saivat he määrätyn työn tehtäväkseen. Tschernikov määrättiin maatansa viljelemään ja joka kuukausi maksamaan 36 soopelin, 10 kärpän ja 6 ketun nahkaa.

Iltasilla tuli tavallisesti muutamat naapurit, joiden kohtalo oli sama kuin Tschernikovin, hänen luokseen ja niiden joukossa oli hän erittäin mieltynyt muutamaan nuoreen mieheen, jonka nimi oli Luponsky.

Tänä tuli usein hänen luokseen, kävi Tschernikovin seurassa metsällä ja häntä pidettiin viimein melkein perheen jäsenenä.

Kymmenen vuotta oli Tschernikov tällä tavalla elänyt Siperiassa vaimoineen lapsineen, ja vaikka hänen tilansa vuosi vuodelta tuli paremmaksi, ikävöi hän kuitenkin usein kotoseutuansa, varsinkin koska hänen ruumiinvoimansa alkoivat tuntuvasti vähetä.

Nahydassa, joka nyt oli kasvanut kauniiksi ja kukoistavaksi neidoksi ja joka ei voinut olla huomaamatta isän raskasmielisyyttä, kypsyi nyt kauvan sitte mietitty aikomus päätökseksi. Hän tahtoi mennä jalon, ihmisystävällisen keisari Aleksanterin luokse, heittäytyä hänen jalkoihinsa ja rukoilla häneltä armoa onnettomille vanhemmillensa.

Kohta kesän tultua, läksi Nahyda matkalleen Pietariin. Hän kulki päiväkaudet, vieläpä myrskyssä ja sateessa; hän ei peljännyt vaaroja eikä vaivoja. Aivan uupuneena tuli hän viimein Pietariin, yksitoista viikkoa kuljettuansa arojen ja vuorten poikki tuon pitkän matkan Siperiasta.

Hän meni muutamaan majataloon ja ilmaisi sen isännälle pitkän matkansa tarkoituksen. Isäntä rohkaisi hänen mieltänsä ja neuvoi häntä ensin kääntymään ruhtinatar Trubetzkoi'n puoleen, joka oli yleisesti arvossa pidetty hyväntekeväisyytensä vuoksi. Paikalla seuraavana aamuna läksi hän ruhtinattaren luokse, kertoi hänelle totisesti onnettomain vanhempainsa kohtalon ja matkansa tarkoituksen.

"Armahtakaa meitä", rukoili hän lopuksi, "elkääkä sysätkö luotanne minua onnetonta tyttöä! Auttakaa minua ja esittäkää onnettomuutemme keisarille. Kuuluuhan keisari olevan niin hyvä ja ihmisrakas; varmaan hän on armahtava viatonta. Jumala tietää isäni olevan viattoman!"