Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

KERTOMUKSIA HISTORIASTA JA ELÄMÄSTÄ LAPSILLE JA NUORISOLLE

Suomennos.

Kuvilla varustettuna.

Helsingissä 1881. G. W. Edlund, kustantaja.

SISÄLLYS:

Spartalaisten lainsäätäjä Nuori filosofi Abderasta Anteeksi antaminen on jaloin kosto Kunnioita korkeata ikää Ei pidä ketään pitää onnellisena ennen hänen loppuansa Oikeudessa pysyvä Athenalainen Eräs intoisan isänmaanrakkauden osoitus Ahkeruus voittaa Opi itseäsi tuntemaan Uskollinen ystävyys Tyytyväinen sotapäällikkö Marcus Curtion uhrikuolema Uutteruus perille vie Äidin ylpeys Rehellinen Ruomalainen Aleksander Suuri Oikeus on kuninkaan kaunistus Veljenrakkaus Raivaus on nuorison kaunistus Lujamielisyys uskossa Koeteltu uskollisuus Jalo Saladin Ajattele ennenkuin toimeen ryhdyt Pyhä Eerikki (Ruotsin suojeluspyhä) Tunnokas indiaani Keisari Rudolf Habsburgilainen Muurahaisen oppilas Arnold Winkelriediläisen urhokuolema Anna vihollisillesi anteeksi Kuninkaan kosto Ruhtinaan jalomielisyys Sanasta miestä Lohdutus onnettomuudessa Suutari ja kardinaali Pyhä Birgitta Lain edessä olemme kaikki yhdenvertaiset Veljen rakkaus Opi hillitsemään itseäsi Kristoffer Kolumbus Mitä mies voipi Väsymätön hyväntekeväisyys Luukas Kranach ja Keisari Kaarle V Aamiainen Rudolfstad'issa Vihamiehellensä anteeksi-anto on herttaisin voitto Sankari Franskanmaan kuningas Henrit IV Jalomielinen sotapäällikkö Kristityn kosto Kuningas Kustaa II Adolf Ruotsalaisen runotaiteen isä Pieni Susi-Jaakko Keisari ja vanha kerjäläinen Hillitse vihasi Kuningas Kaarle XII Auttavaiset neekerit Kalmukkilainen ruhtinas Keisarin viimeinen riemu Hyväsydäminen Tanskan prinssi Nöyrä laulutaiteilija Kiitollinen poika Itsensähillitseminen Loukattu mahomettilainen munkki Muutamia kuvauksia Fredrik Suuren elämästä Ihmisystävä Luotsi Yrjö Washington Kiitollinen neekeriorja Benjamin Franklin Keisari Josef II Mozart Uskollinen palvelija Isä ja tytär Itsensä alttiiksi paneminen Jalo prinssi Neekeri nimeltä Ali Kaarle von Linné Nahyda Tschernikov Velvollisuudelleen uskollinen Miehuullinen veli Keisari Napoleon ja hedelmänkauppias Ruhtinas ja talonpoika Sankari rauhallisissa urhotöissä Volney Beckner Vaarallinen hyppäys Pohjanperillä matkustajan nuoruudesta Jalomielinen soturi Abrahami Lincoln Matti Pohto Johan Vilhelm Snellman

Spartalaisten lainsäätäjä.

Vanhan Kreikan arvollisimpia miehiä oli _Lykurgos_, joka eli noin 800 vuotta ennen Kristuksen syntymistä tahi muiden historioitsijoiden mukaan vielä 80 vuotta aikaisemmin. Veljensä kuoltua tuli hän kuninkaaksi, vaan jätti kuitenkin hallitustoimet veljensä pojille ja läksi pois Spartasta. Hän läksi ensin Kreetan saareen, sieltä matkusti hän Joniaan ja kävi sittemmin myös Egyptissä ja Indiassa. Kaikissa maissa, joihin hän tuli, hankki hän tarkkoja tietoja yhteiskunnallisista la'eista ja hallitusmuodoista sekä neuvoitteli filosofien ja oppineiden miesten kanssa. Kymmenen vuotta oltuansa matkoilla palasi hän viimein kotomaahansa ja nyt sai hän kansalaisiltansa toimittaakseen uuden valtioasetuksen Spartalle. Hän otti tämän tehdäkseen ja kohta astui hän kansan eteen ja julisti lakinsa. Spartalaiset hyväksyivät ne, vaikka suurella vastahakoisuudella rikkaiden puolelta. Nämä kävivätkin muutamana päivänä liittoon ja karkoittivat Lykurgon kivenheitolla ja rajuilla huudoilla kansakokouksesta.

Lykurgo pakeni silloin erääsen temppeliin, pelastaakseen henkensä, vaan häntä ajettiin takaa ja hän sai kärsiä pahaa menettelyä monelta spartalaiselta. Takaa ajavien joukossa oli nuori mies nimeltä Alkander, joka saavutti jalon Lykurgon ja löi kepillä häneltä toisen silmän puhki. Lykurgos seisattui ja näytti raivokkaalle väkijoukolle verta vuotavaa silmäänsä. Silloin seisoivat kaikki häpeän vallassa mainion lainsäätäjän edessä; ottivat kiinni nuoren miehen ja antoivat hänet Lykurgon valtaan, että tämä itse rankaisisi häntä kärsitystä vääryydestä.

Vaan mitä teki Lykurgos? Hän otti Alkanderin mukaansa perheesensä, nuhteen sanaakaan sanomatta, ja antoi hänen tulla tilaisuuteen näkemään sitä hyvyyttä ja rehellisyyttä, jota hän osoitti kaikille. Alkander käsitti silloin ja tunnusti mainion miehen suuria ansioita ja tuli kohta, äsken oltuansa Lykurgon ankarimpia vastustajia, hänen kiitollisimmaksi ystäväksensä ja uskollisimmaksi puollustajaksensa.

Nuori filosofi Abderasta.

_Protagoras_ oli syntynyt köyhistä vanhemmista ja hänen täytyi nuoruudessaan ansaita elatuksensa tavarain kantajana. Kun hän kerran palasi maalta Abderan kaupunkiin, kantaen halkokimppua, jonka hän taidokkaasti oli solminut kokoon lyhyillä nuorilla, tuli häntä vastaan filosofi Demokritos. Hänestä oli halkokimppu kokoonpantu ja yhteensidottu erinomaisen ihmeteltävällä tavalla ja hän pyysi nuorukaista hetkeksi seisattumaan. Demokritos kysyi häneltä kuka puut oli pannut kokoon, ja kun Protagoras vastasi itsensä sen tehneen, pyysi filosofi häntä hänen läsnä ollessansa purkamaan auki puukimpun ja uudestaan sitomaan sen yhteen.

Kun nuori Protagoras nyt oli huolellisesti asettanut puut kokoon ja sitonut ne yhteen samalla tavalla, kuin olivat olleet ennen, ihmetteli Demokritos nuorukaisen taitoa ja sanoi hänelle:

"Nuori mies, koska sinulle on suotu lahja tehdä hyvin minkä teet, niin antaudu suuremmille ja jalommille harrastuksille, joita voit minun luonani oppia."

Sitten otti Demokritos Protagoraan mukaansa, opetti hänelle filosofiaa. -- ja siten tuli Protagoras oppineeksi ja kuuluisaksi mieheksi.

Anteeksi antaminen on jaloin kosto.

_Kleobulolla_, joka oli yksi Kreikan seitsemästä viisaasta, oli kunniahimoinen vihollinen nimeltä _Typhon_. Tämä koetti turmella Kleobulon arvoa, panetteli häntä ja kylvi kaikkialle epäluulon siemeniä häntä vastaan. Kun Kleobulos kaikesta tästä huolimatta oli vaiti, kehoittivat hänen ystävänsä häntä vetämään Typhonia oikeuden eteen. Mutta hän hymyili vaan ja sanoi:

"Jos Typhon puhuu totta, kuka voi silloin kieltää häntä puhumasta? Jos hän taas puhuu valhetta, kuka häntä silloin uskoo?"

Typhon panetteli häntä kuitenkin vielä, enemmän, ja viimein rupesi kansa tulemaan horjumieliseksi ja uskomaan parjaajaa. Silloin meni muutama etevimpiä miehiä viisaan johtajansa luokse ja sanoivat:

"Kuinka sinä vieläkin voit olla vaiti? Pitääkö meidän uskoa Typhonilla olevan oikein? Me emme ymmärrä sinua kauemmin? Ainoastaan moitteettomalle miehelle voimme antaa luottamuksemme; se taas, joka ei vastaa tuommoisiin syytöksiin, ei voi olla meidän johtajanamme. Valitse: luovu virastasi tai puhdista päältäsi kaikki epäluulot!"

"Huomenna kansankokouksessa saatte kuulla minun päätökseni!" vastasi Kleobulos ja antoi miesten mennä.

Hän meni nyt vihollisensa luokse, joka ei niin vähän säikähtänyt, kun hän sai nähdä tuon niin julmasti loukatun miehen astuvan hänen huoneesensa.

Kleobulos puhutteli ystävällisesti parjaajaa seuraavilla sanoilla:

"Elä pelkää! Minä en ole tullut sinua tilille vaatimaan, sillä meitä tuomitsee jumalat. Vaan sinä estät minua hyvää tekemästä ja sentähden minä nyt seison sinun edessäsi. Sano minulle mikä syy sinulla on minua moittia. Minä tiedän etten ole kaualle aikaa ollut niin hyvä kuin minun ystäväni ehkä ovat minulle luuletelleet sano minulle sentähden minun virheeni, että voisin parantaa itseni. -- Kuinka, sinä olet ääneti. Häpeätkö sentähden että olet minua nuorempi? Tahi oletko parjaaja? Ei vainenkaan; suo anteeksi tämä epäluulo; siihen olet sinä kovin jalo. Sinä voisit minua väärin tuntea, vaan et valhetella minulle paheita; ei, Typhon, siihen olet sinä ollut liian hyvä. Minä eroon ja luovun virastani. Ota sinä se. Minä tiedän, että sinä olet sitä uskollisesti hoitava, sillä sinä rakastat kansalaisiasi. Typhon, minun äänestäni voit olla varma; ole parempi ja onnellisempi kuin minä! Huomenna kansankokouksessa näemme toisemme taas!"

Typbon punastui, oli vaiti eikä uskaltanut katsoa viisasta miestä silmiin.

Seuraavana aamuna puhui Kleobulos kokoontuneelle kansalle:

"Kuulkaa minua, kansalaiseni, kuulkaa minua, te kansani isät! Oli aika, jolloin joka sydän oli minuun harrastunut; minä saatoin kerran sanoa olevani varman teidän rakkaudestanne. Nyt on teidän sydämmenne kääntynyt pois minusta. Myrkyllinen epäluulo on säikäyttänyt pois sen luottamuksen, joka kerran elähytti teitä. Minä tunnustan teidän rakkautenne olleen suuremman kuin minun kuntoni; vaan enkö minä aina ole koettanut edistää teidän onneanne? Tunnollisesti täyttää velvollisunteni oli minun harrastuksieni tarkoituksena. Jos joku voi sitä kieltää, astukoon hän esille, ja minä tahdon hänelle vastata."

Kun kaikki olivat ääneti, jatkoi Kleobulos:

"Vaan juuri sentähden että minä joka päivä selvemmin huomaan päälle ottamieni velvollisuuksien käyvän yli voimieni, luovun minä siitä virasta, joka on minulle uskottu. Ansiollisempi astukoon minun siaani!"

"Ja kuka?" kysyi kansa.

"Typhon", vastasi Kleobulos; "antakaa hänelle äänenne, häntä siunaavat jumalat!"

Vanhus vaikeni ja kävi istumaan kansalaistensa joukkoon, jotka kunnioituksella siirtyivät tieltä.

Silloin Typhon, häpeän vallassa, puhkesi puhumaan:

"Kuulkaa minua, kansalaiseni! Teidän oman hyötynne, kuolemattomain jumalain nimessä rukoilen minä teitä: älkää antako johtajanne mennä. Pysyköön Kleobolus virassaan!"

Hän muistutti heille nyt, kuinka Kleobulos aina oli pitänyt huolta isänmaan menestymisestä, kuinka jalosti hän aina oli menetellyt. Sitten lopetti hän puheensa näillä sanoilla:

"Minun kunniahimoni saattoi minut tuomitsemaan väärin jaloa miestä ja vietteli minua yksin parjaamaankin häntä. Antakaa minulle anteeksi, että teitä petin; anna myös sinä minulle anteeksi, loukattu Kleobulos!"

Typhon tarjosi hänelle kättään; Kleobulos syleili häntä ja painoi häntä vasten sydäntään. Kansa huusi yksin äänin:

"Kleobulos pysyköön johtajanamme!"

"Te tahdotte sen", sanoi hän, "ja teidän tahtonne on minun lakini. Minun elämäni on pyhitetty teille. Toivon että voisin tehdä teidät niin onnellisiksi, kuin tahtoisin. Vaan ainoastaan sillä ehdolla rupeen minä uudelleen virkaani, että Typhon tulee lähimmäiseksi miehekseni."

"Tulkoon hän siksi!" vastasi kansa, ja tervehti riemuten jaloja miehiä.

Kunniota korkeata ikää!

Spartassa määrättiin nuorison velvollisuudeksi erittäin siivollisuutta ja kunnioitusta korkeata ikää kohtaan. Kun kerran kaksi lähettiläistä Spartasta olivat teaterilla Athenassa, astui vanhus sisään, joka ei enää löytänyt itselleen istumasijaa. Heti nousivat molemmat Spartalaiset paikoiltaan antaakseen vanhukselle sijaa. Silloin huusivat Athenalaiset hyväksymisensä Spartalaisten käytökselle, vaan nämät sanoivat:

"Niin, Athenalaiset tietävät kyllä mikä on oikein, vaan eivät sitä tee!"

Ei pidä ketään pitää onnellisena ennen hänen loppuansa.

Persian länsipuolella, vähässä Aasiassa, löytyi monta, monta vuotta takaperin useampia kuningaskuntia, joiden joukossa Lydia oli mahtavimpia. Täällä hallitsi kuningas _Kroisos_, joka Sardes nimiseen pääkaupunkiinsa oli koonnut suuren määrän aarteita ja rikkauksia, joihin hän pani koko luottamuksensa.

Kerran tuli hänen luoksensa mies, jonka nimi oli _Solon_, muuan viisas Kreikasta, joka oli matkustanut monessa maassa, oppiakseen viisautta. Kroisos antoi Solon'in ottaa osaa hänen juhliinsa ja näytti hänelle suuret aarteet ja harvinaiset taideteokset palatsissaan. Kun suoraluontoinen filosofi ei lausunut mitään kummastusta kaikesta tästä loistavaisuudesta, kysyi Kroisos häneltä, ketä hän piti onnellisimpana pane kaikista kuolevaisista, jotka hän tunsi. Solon mainitsi silloin Tellus nimisen Athenalaisen, koska tämä oli saanut nähdä jaloja ja oivallisia poikia ja pojanpoikia kasvavan ympärillään ja koska hän korkeaikäisenä oli saanut kuolla taistelussa isänmaan edestä.

Kummastuneena tästä vastauksesta, kysyi kuningas ketä hän piti lähinnä Telloa onnellisimpana maan päällä. Silloin vastasi Solon:

"Minä tunsin kerran kaksi kukoistavaa nuorukaista Argoossa, Kleobis ja Biton; heille lähettivät jumalat suurimman onnen, mikä kuolevaiselle voi osaksi tulla, hyvien tapojen kaunistaman elämän ja tuskattoman kuoleman. He olivat muutaman naispapin poikia ja olivat useampia kertoja voittaneet palkinnon huvitusteluissa. Kun pyhät härjät, joiden piti vetää heidän äitiänsä uhraukseen temppeliin, kerran tulivat kovin myöhään, valjastivat pojat itsensä vaunujen eteen ja vetivät sen temppelin luo. Kaikki kansa ylisti äitiä onnelliseksi, jolla oli semmoiset pojat; äiti taas rukoili jumalia, että he lahjoittaisivat nuorukaisille parhaimman siunauksensa. Uhrin toimitettua nukkuivat Kleobis ja Biton, koristettuina seppeleillä ikäänkuin voittoa varten, ja sammuvaa tulisoittoa kantava haltija otti heidät lempeästi mukaansa ja saattoi ne jumalien luo, niin että he ikuisesti voisivat iloita kuolemattomien joukossa."

Kun Kroisos tämän kuuli, nurkastui hän ja sanoi:

"Ystäväni, onko minun kuuluisuuteni ja minun onneni sinusta niin aivan mitätöntä, ett'et edes aseta minua halpojen kansalaisten rinnalle?"

"Oi Kroisos", vastasi Solon, "inhimillinen elämä on pitkä ja onni, joka tänään sitä kaunistaa kruunuilla, voi tulevina päivinä kääntyä pois. Sinä olet mahtava ja rikas sekä hallitset monta kansaa; vaan ei ketään voi pitää onnellisena ennen hänen loppuansa! Joka asiassa täytyy katsoa loppua, kuinka se muodostuu, sillä monen eteen ovat jumalat onnen asettaneet ja sitten koetelleet heitä kauheilla rangaistuksilla. Sentähden ei voi ketään ihmistä katsoa onnelliseksi, ennenkuin hän on saavuttanut elämänsä lopun, jolloin hän pääsee onnetarten hämärästä vallasta."

Vähän aikaa sen jälkeen kun Solon oli lähtenyt Kroison luota, kohtasi Kroisoa kova onnettomuus. Hänellä oli kaksi poikaa, joista toinen oli mykkä. Toisesta, joka oli mainio nuorukainen, näki hän muutamana yönä unta, että hänen piti tulla rautakärjellä tapetuksi. Hän antoi sentähden toimittaa kaikki heittokeihäät käsiltä pois eikä päästänyt nuorukaista ollenkaan aseharjoituksiin. Pojan hartaasta pyynnöstä antoi hän hänen kuitenkin kerran ottaa osaa muutamaan metsäkarjun ajoon. Silloin kävi häneen erään hänen seurakumppalinsa heittokeihäs ja tappoi hänet. Niin kävi osaksi Solonin sanat toteen.

Valitettavasti tuli vielä kovempi kohtalo Kroison osaksi. Persialaiset hyökkäsivät hänen päällensä, piirittivät hänen pääkaupunkiansa Sardesta ja voittivat hänet; Kyros, Persialaisten kuningas, valloitti kaupungin väkirynnäköllä, otti Kroison vangiksi ja käski roviolla polttaa hänet yhdessä neljäntoista jalon Lydialaisen nuorukaisen kanssa.

Silloin katui Kroisos entistä elämätänsä, ja ymmärsi ja tunnusti, kuinka turha hänen luottamuksensa maallisiin rikkauksiin oli ollut. Hänen mieleensä johtui Solonin sanat ja hän huusi näitä katkeruudella muistellessansa: "Oi, Solon! Solon! Solon!" Kun Kyros tämän kuuli, antoi hän kysyä Kroisolta mikä mies se oli, jonka nimeä hän äsken oli maininnut. Tämä vastasi: "Se on mies, jota kaikkien mahtavien pitäisi kuulla."

Kyros antoi silloin viedä Kroison pois roviolta ja sai tietää Solonin viisaan opin, kuinka turhaa oli rakentaa onnensa maallisiin ja katoavaisiin oloihin. Silloin tuli Kyros ajatelleeksi, että hänkin oli vaan maallinen ihminen, ja että koston hetki voisi hänellekin tulla. Hän antoi Kroison jäädä eloon ja piti häntä luonansa ystävänä ja neuvonantajana.

Oikeassa pysyvä Athenalainen.

Kreikkalainen filosofi _Aristoteles_ määrää oikeudessa pysyväisyyden olevan sen hyvän omaisuuden, joka antaa meidän kohdella kaikkia ansion mukaan. Tätä omaisuutta osoitti Athenalainen _Aristides_ kaikissa elämän oloissa. Hänen järkähtämätön rehellisyytensä ja voitonhaluttomuutensa saattivat hänelle nimen Oikeudessa pysyvä.

Kerran täytyi Aristideen syyttää muutamaa Athenalaista. Tuomarit olivat niin vakuutetut hänen syytöksensä oikeudesta, että he paljaastaan hänen sanoistaan tahtoivat tuomita syytetyn ilman häntä kuulematta. Vaan tätä menettelytapaa vastusti kuitenkin Aristides. Kun nyt muuan tuomareista huomautti hänelle kuinka hän, Aristides, jo oli saanut kärsiä paljon syytetyn kautta, sanoi hän:

"Sano enemmin mistä hän on sinua vahingoittanut; sillä sinun asiassasi, eikä omassa asiassani olen minä tuomarina!"

Aristides pysyi samankaltaisena kansansuosion kaikissa vaiheissa. Vaan _Themistokles_ levitti epäluuloa häntä vastaan, että hän muka pyrkisi päästä yksinvaltiaaksi, ja herkkäuskoinen kansa uskoi Themistoklesta. Suostuttiin karkoittamaan niin vaarallinen ihminen Athenasta ja asia otettiin esille kansankokouksessa. Aristides tunsi itsensä vapaaksi kaikesta rikoksesta ja oli itse läsnä kokouksessa.

Kun äänestettiin, astui muuan maanmies, joka ei osannut kirjoittaa, Aristedeen luo ja pyysi häntä kirjoittamaan nimen Aristides kiviliuskalle. Semmoisissa äänestyksissä käytettiin nimittäin kiviliuskaleita, joihin kirjoitettiin sen henkilön nimi, jota tahdottiin ajaa maanpakoon valtiolle vaarallisena miehenä. Puhuteltu teki niinkuin häntä pyydettiin, ja kysyi sen perästä maanmieheltä, mistä syystä hän piti Aristidesta valtiolle vaarallisena.

"Onko hän tehnyt sinulle mitään vääryyttä?"

"Ei, minä en edes häntä tunne", vastasi maanmies; "vaan minua harmittaa että kaikki kutsuvat häntä Oikeudessa pysyväksi."

Aristides antoi hänelle kiviliuskaleen, johon hän oli kirjoittanut nimensä. Tuomio oli -- maan pakoon ajo. Kuuden kuukauden kuluttua kutsuttiin hän takaisin maanpakolaisuudestaan.

Kun Aristides kerran oli teaterissa ja muutamalla näyttelijällä näytelmäkappaleessa muun muassa oli sanottävana: "Oikeudessa pysyvältä hän ei ainoastaan tahdo _näyttää_, vaan myöskin _olla_". Silloin kääntyivät kaikki kuulijat katsomaan Aristideesen, koska tämä lause parhaiten sopi hänelle.

Aristides kuoli yhtä köyhänä kuin hän oli ollut elinaikansa. Hän ei jättänyt jälkeensä edes sen verran, että sillä olisi voitu maksaa hänen maahanpaniaisensa. Athenalaiset kunnioittivat hänen muistoansa sillä että he pystyttivät kauniin kunniapatsaan hänelle sekä pitivät huolta hänen poikansa kasvatuksesta.

Eräs intoisan isänmaanrakkauden osoitus.

Suurella tasangolla Marathon'in luona, joka oli pieni kaupunki Attikan itäisellä rannalla, tapahtui kerran muinoin ankara taistelu Persialaisten ja Kreikkalaisten välillä. Kun viimeksimainitut saivat nähdä vihollisen, joutuivat he pelon alaisiksi ja tahtoivat kääntyä takaisin. Silloin kiihoitti heitä johdattajansa _Miltiades_ heitä rakkauteen seuraavilla sanoilla:

"Ylös, Kreikkalaiset", sanoi hän, "elkää viipykö! Rientäkäämme _yhtenä_ miehenä taisteluun. Ainoastaan semmoinen uskaliaisuus pelastaa Kreikan vapauden ja kunnian!"

Innostuneina mitä jaloimmasta rakkaudesta, töytäsivät nyt Kreikkalaiset vihollisiansa vastaan, jotka pakenivat hurjaa vauhtia laivoihinsa. Täällä syntyi nyt huima tappelu. Athenalaiset hyökkäsivät vasten laivoja ja tahtoivat sytyttää ne tuleen, Persialaisten taistellessa niitä ja itseänsä pelastaakseen. Tässä taistelussa kohtasi moni mies kuolemansa. Monta tuhatta pakenevaa saavutettiin; useampia laivojakin joutui voittajien valtaan. Esimerkkinä siitä isänmaanrakkaudesta, joka innostutti Kreikkalaisia, kerrotaan seuraava tapaus:

_Kynegiros_ niminen Kreikkalainen oli tarttunut muutaman persialaisen venheen peräkeulaan juuri sillä hetkellä, kun tämä oli lähtevä rannasta. Persialainen sotamies löi silloin kirveellä Kynegiron käden poikki. Silloin tarttui hän venheeseen toisella kädellä. Myös tämä lyötiin poikki. Olisi luullut Kynegiron nyt luopuvan kaikista yrityksistä pitää venhettä, vaan eipä niinkään. Uros tarttui nyt hampaillaan venheesen ja piti sitä niin kauan kunnes hänen päänsä kirveeniskulla eroitettiin vartalosta.

Ahkeruus voittaa.

_Kleanthes_, eräs Kreikkalainen Assos nimisestä kaupungista Vähässä Aasiassa, tuli kerran nuoruudessaan Athenaan. Hänellä ei ollut mikään nopea käsitysvoima, vaan häntä vaivasi sammumaton tiedonhalu, jota hän tahtoi tyydyttää, vaikka opin saavuttaminen tulisi hänelle kuinka vaikeaksi tahansa. Koska hän oli hyvin köyhä, rupesi hän palvelukseen eräälle puutarhurille, jolle hänen piti yön aikana kantaa vettä tahi jauhaa eloa käsikivellä. Tällä tavalla ansaitsi hän joka yö niin paljon kuin hän tarvitsi elatuksekseen seuraavana päivänä. Päivillä hän sai opetusta filosofi Zeno'lta ja tunsi itsensä sen kautta vahvistuneeksi ja virkistyneeksi.

Vaan kateellisia ja pahoja ihmisiä on löytynyt kaikkina aikoina ja niin myöskin tässä. Ne, jotka tiesivät kuinka köyhä Kleanthes oli, kummastelivat häntä ja sanoivat keskenään:

"Millähän tuo nuori mies voi elättää itseänsä, kun hän ei ollenkaan tee työtä?"

Monipa vielä luuli hänen hankkivan elatuksensa luvattomalla tavalla ja veti häntä siitä oikeuteen.

Kleanthes tuli tuomarien eteen. Nämä kehoittivat häntä puollustamaan itseänsä syytöstä vastaan. Kleanthes toi silloin puutarhurin, jonka luona hän oli ollut työssä, oikeuden eteen ja tämä todisti syytetyn ansainneen elatuksensa öisellä työllään. Kun tuomarit tämän kuulivat, ihmettelivät he nuorukaisen tiedonhalua ja myönsivät hänelle yksimielisesti suuren lahjan, vaan Zeno kielsi häntä tätä lahjaa vastaanottamasta, koska hän pelkäsi oppilaansa oppimisinnon sen kautta laimentuvan.

Kleanthes tuli Zeno'n merkillisimmäksi oppilaaksi ja suuresti ansiolliseksi ja mainekkaaksi mieheksi.

Opi itseäsi tuntemaan!

Noin neljä sataa vuotia ennen Kristuksen syntymistä eli Kreikassa viisas ja hyväavuinen mies nimeltä _Sokrates_. Koska hän oli kuvanveistäjän poika, antautui hän alussa ja vieläpä jommoisella menestykselläkin tähän taiteesen, vaan löysi kumminkin siinä aivan vähän tyydytystä. Hän ahkeroi paljoa enemmän valmistuakseen filosofiksi ja esimerkillä edistääkseen lähimmäistensä jalostumista ja sivistymistä.

Hänen vaatteuksensa oli yksinkertainen, melkein halpa, hän käveli aina ilman varvikkeitta itseänsä kestyttääkseen. Yhtä yksinkertainen oli myös hänen ruokansa, sillä, niin sanoi hän, se, jolla on vähimmät tarpeet on jumaluutta lähinnä.

Sokrateella oli monta oppilasta. Kerran tahtoi myös nuori Aiskines saada opetusta häneltä, vaan ei uskaltanut häntä lähestyä, koska hän oli nuori ja hyvin köyhä. Sokrates, joka aavisti nuoren miehen mielihalun, kysyi häneltä:

"Miksi sinä vältät minua?"

"Syystä ett'ei minulla ole mitään, jota voin sinulle antaa", vastasi Aiskines.

"Pidätkö sinä itseäsi niin vähäarvoisena?" sanoi Sokrates. "Etkö anna minulle mitään, jo sinä annat minulle itsesi?"

Nuorukaisesta tuli viisaan Kreikkalaisen innokas ja kiitollinen oppilas.

Kerran tuli Sokrates'ta vastaan nuori mies. He kulkivat molemmat vähän matkaa yhdessä. Silloin kysyi Sokrates:

"Ystäväni, voitko sanoa minulle, missä öljymarjoja saa ostaa?"

"Torilla", oli vastaus.

"Ja öljyä?"

"Samassa paikassa."

"Vaan minne on ihmisen meneminen tullakseen viisaaksi ja siveäksi?"

Nuori mies oli vaiti.

"Ystäväni, ystäväni", sanoi Sokrates, "sinä tiedät mistä öljymarjoja ja öljyä ostetaan, vaan et voi sanoa minulle millä tiellä viisautta ja sivistystä löydetään! Seuraa minua, minä tahdon sitä sinulle neuvoa."

Siitä lähtien tuli näistä molemmista miehistä eroittamattomat ystävät.

Sokrates tervehti kerran kadulla ylhäistä Athenalaista, vaan tämä kulki hänen ohitsensa hänen tervehdykseensä vastaamatta. Sokrateen seurakumppani suuttui siitä. Vaan Sokrates sanoi:

"Ei niin! Et suinkaan suuttuisi kehenkään siitä että hän on minua rumempi näöltään? Minkäs tähden sinä siis kiivastut siitä, että tämä mies on vähemmin kohtelias kuin minä?"

Kun toinen ylhäinen Athenalainen valitti olevan kummastuttavan kallista elää Athenassa, ja luetteli mitä purpuri, oivalliset viinit ja muut kalliit tavarat maksoivat, kävi Sokrates hänen kanssaan useammassa kauppapuodissa, jossa elatusvaroja myytiin halvasta hinnasta ja kävi myös muutamassa puodissa, jossa sai ostaa yksinkertaista kangasta vaatteiksi sangen helpolla hinnalla.

"Katso", sanoi sen jälkeen Sokrates, "minusta on elämä Athenassa kumminkin sangen huokeahintaista."