Part 4

"Niin, eihän äiti sentään olekkaan kuollut hänhän on taivaassa. Voiko hän sieltä nähdä, kuinka me juomme kahvia?"

"Ehkä" — enhän tietänyt mitä minun piti vastata.

"Mutta kattohan on edessä."

"No sitten ei hän ehkä näekkään meitä."

"Jos hän näkisi, niin kyllä kai Signe hänen mielestään olisi oikein taitava, kun voi kaataa kahvia isälle."

"Kyllä varmaan."

"Isä, ei Signe oikein ymmärrä tuota, että äiti on haudattu maahan ja sentään on taivaassa?"

"Niin, tänään saa Signe myöskin leivoksen, ja sitten menemme me ulos kävelemään."

"Mihin, torilleko?"

"Niin, torille."

Kaikeksi onneksi sain nuo pikku aivot työskentelemään toiseen suuntaan.

Sellaisia keskusteluja on meillä ollut usein, ja tavallisesti olen minä joutunut ymmälle. En käsitä, kuinka äidit selviytyvät sellaisesta.

Vuoden kuluessa olen minä kuitenkin tullut vähän enemmän huomaamaan, kuinka on meneteltävä, kun on kuusivuotias tytär hoidettavana ja kasvatettavana, taikka kenties on parempi sanoa, että Signe on tullut huomaamaan, kuinka kuuden vuotiaan tytön tulee kasvattaa isäänsä.

Kaikessa tapauksessa on hän avuttomuudessaan kiintynyt minuun pienen sydämensä koko lämmöllä ja hellyydellä ja me kasvatamme yhä edelleen toinen toistamme.

Minkälaisia muutoksia yhdessä vuodessa!

Toukokuun 10 päivä.

Kuinka kauniita nämä kevätaamut ovat! Kevät onkin tullut aikaisin tänä vuonna lämpimineen ja saattanut maan viheriöitsemään. Kun aukaisen verannan oven, virtaa koko maailman auringonpaiste minua vastaan ja höyryävä maanhaju tuntuu. Koivujen kaikkein pienimmät hiirenkorvat kimaltelevat kuin kulta ja hamppuvarpunen laulaa. Vanhassa lepässä viheltelee rastas laulua lemmenonnestaan. Minä otan työni ulos verannalle ja kirjoitan hetkisen pöytäkirjoihini, Signe makaa vielä. Mutta työstä ei tahdo tulla mitään. Suloiset kevät-aamut ja pöytäkirjat eivät varmaankaan kuulu yhteen.

Minä menen Signen huoneeseen ja vedän uutimet syrjään ja annan auringon paistaa sisään ja istun hänen vuoteensa viereen.

Kuinka lämpimänä ja pehmeänä hän lepää pikku vuoteessaan valkoisena ja hienona kuin joutsenenuntuvat! Kuinka kauniina ruusuinen pää lepää tyynyllä, keltaisten hiusten ympäröimänä. En tiedä, tekeekö sen kevät, taikka mistä se tulee, mutta minä tunnen itseni melkein onnelliseksi, istuissani tuon makaavan pienokaisen käsi omassani, onnelliseksi, muistojen kaihon sekaantuessa onneeni.

Signe ei herää enkä minä herätä häntä. Minä nautin istuissani täten hänen vuoteensa vieressä, vasta heräävä kevät ulkopuolella, linnunlauluineen, joka kaikuu sisään ikkunasta ja loistavine auringonpaisteineen yli maailman.

Enhän koskaan ole ollut runoilija, mutta minun mielestäni pitäisi sitä, mitä tunnen, voida pukea runomuotoon. Jos voisin runoilla, kirjoittaisin nyt runon, joka sisältäisi melkein seuraavaa:

"Herää pienokaiseni, herää, nouse vuoteen pehmeästä suojasta, lämpöisenä kuin linnunpoika ja valkoisena ja hienona kuin joutsenen untuva."

"Herää pienokaiseni, herää, huuhtele valkeaa ruumistasi ja punaista poskeasi lähteen kirkkaalla vedellä."

"Pue itsesi valkeihin vaatteihin, niin kävelemme pitkin auringonpaisteista polkua tuoksuavan tuomen ja koivun alla, leivosten liverrellessä."

"Tahdon viedä sinut viheriälle niitylle, missä kielot kukkivat."

"Herää pienokaiseni, herää, sano hyvää huomenta visertelevän iloisesti, niin iloisesti, kuin hamppuvarpunen laulaa ikkunan ulkopuolella."

"Herää pienokaiseni, lämpöisenä ja hienona, niin menemme ulos kielojen keskelle!"

Ja sitten herää Signe, aukaisee silmänsä ja luo silmäripsiensä välistä minuun loistavan katseen.

Toukokuun 15 päivä.

Vuosi sitten luulin minä, että olisi aivan mahdotonta meille kahdelle, Signelle ja minulle, päästä läpi elämän yhdessä. Näytti, kuin olisi päälleni sälytetty vastuunalaisuus, jota en koskaan voisi täyttää.

Nyt se on joka tapauksessa muodostunut toisellaiseksi, ei siten, kuin olisi vastuunalaisuudentunne heikontunut, ei, päinvastoin, mutta minä olen rohkaissut luontoni ja uskon itse, että se onnistuu meille. Asia on vaan se, että minä ennen ajattelin aivan liian paljon päiväkirjojani ja liian vähän sitä, että elämä itse asiassa vaatii muutakin minulta. Ennen olivat nuo kirjoituspuuhat mielestäni elämäni varsinaisena tarkoituksena, s.o. tuo tunne oli juurtunut minuun, vaikka en tietänyt siitä, minä en ollut koskaan ajatellutkaan asiaa. Signe on opettanut minulle toista, Signe on opettanut minulle, että pöytäkirjat ovat vaan elämisen välikappaleita, sivuasioita, jota vastoin elämä itse, eläminen, on pääasia.

Kun olen nyt tullut huomaamaan tämän ja ajattelen, minkälainen minä ennen olen ollut, huomaan minä, että useat elinvuosistani ovat hutiloimalla kuluneet. Täällä olen minä istunut ja lukenut paperikimppuja ja kirjoittanut paperikimppuja ja koonnut rahoja, viettääkseni komeaa elämää, voidakseni elää mukana, kuten sanotaan, vaikkei vaimovainajani ollenkaan pitänyt sellaisesta suuresta seuraelämästä, eikä ottanut mielellään siihen osaa.

Pyörre oli tarttunut minuun ja minä olin alkanut pyöriä sen mukaan.

Nyt näen minä selvään kuinka vähän todellista riemua sellainen elämä sisältää, kuinka tyhjää tämä kaupungin remuava ilo on. Kaiken täytyy tulla sisältäpäin, onnen, ilon, elämisen taidon.

Sen olet sinä opettanut minulle, Signe! Kuinka iloinen olenkaan, siitä surusta huolimatta, joka ei koskaan haihdu, kuinka onnellisia olemmekaan toistemme kanssa, ja kuinka vähän me todellisuudessa tarvitsemme tämän maailman hyvyydestä! Me iloitsemme voikukkasista tien vieressä, tuomenkukkien tuoksusta, lintujen laulusta ja auringon loisteesta järvellä, me iloitsemme ystävällisten ihmisten katseista ja naurusta ja pienistä lavertelevista lapsista, joita tapaamme kävelyillämme puistoissa.

Niin vähästä olemme me onnellisia, Signe sen vuoksi, että se kuuluu hänen ikäänsä ja minä sen vuoksi, että olen oppinut, kuinka paljo tässä vähässä on.

Minä olen onnellinen ja iloinen Signen itsensä tähden. Kuinka paljon hän minulle onkaan, lapsellisuudessaan ja pienuudessaan. Mitä kaikkea onkaan hänessä ja mitä voi tulla tuosta pienestä siemenestä, kunhan se saa kehittyä oikein sinisen taivaan ja auringon alla.

Niin, minä luotan itseeni, minä uskon, että minä voin johtaa hänen mahdollisuutensa kehitykseen, minä ainakin teen mitä voin, se on oleva elämäni tarkoitus ja päämäärä — pöytäkirjain tästedes vaan ollessa sivuseikkana, välikappaleena.

Toukokuun 20 päivä.

Tänne tulee tätejä sekä isän että äidin puolelta puhumaan Signen tulevaisuudesta, hänen koulunkäynnistään — vaikka se onkin liian aikaista vielä, voi ja tuleekin joka tapauksessa sitä ajatella, eihän keskusteleminen vahingoita asiaa.

No niin, minä annan tätien keskustella. Itse olen enimmäkseen vaiti, kunnes suvaitsen ilmoittaa heille, että aion itse pitää koulua Signelle.

"Sinä koulua! Onpa nekin tuumia!"

"Minä rupean pitämään ulkoilmakoulua."

"Mitä se on? Tuleeko hänen oppia lukemaan ulkona, tai mitä sinä tarkoitat?"

"Lukemaan? Sitä ehtii myöhemminkin."

"Mutta siitä kai on alotettava! Niinhän on ollut kaikkina aikoina, niin kauvan kun muistamme."

"Ulkoilmakoulussa me enimmäkseen kävelemme, katselemme kasvia, kiviä ja eläimiä, soutelemme järvellä, kaivamme maassa, tutkimme tähtitaivasta, katselemme talonpoikain työtä ja niin edespäin."

"Siitä mahtaa tulla ihmeellinen koulu."

"Niin, ainakin huvittava. On aika kaivaa esiin unohtuneet tietoni, opiskella ja istuttaa Signeen rakkautta luontoon, vielä hänen ollessaan pieni. Sitten kun aika tulee, annan minä jonkun teistä opettaa hänet lukemaan."

"Sinä näyt aikovan kasvattaa häntä jonkinlaiseksi ihmeeksi!"

"Minä tahdon vaan välttää tavallisen koulun tasoittavaista vaikutusta, tahdon välttää sen kasvatusta."

"Sinä näyt olevan kehittymäisilläsi runoilijaksi."

"Ehkä."

Itse asiassa olen minä kyllä paljonkin ajatellut tuota kouluasiaa, ja päättänyt tehdä niinkuin ylläoleva keskustelu osoittaa. Minkätähden en tekisi niin? Voin niin hyvin ajatella, että lapsiin voi istuttaa — ei, se ei ole oikea sana — että lapsissa voi herättää rakkauden luontoon ja elämään antamalla heidän vähitellen nähdä yhtä toisen perään, puhua siitä, mitä on nähty, esittää erilaisia ominaisuuksia, puhutella maalaisia heidän töissään, katsella kyntämistä, kylvämistä ja elonkorjuuta, työkaluja ja kotiteollisuutta, kalastusta y.m. Täytyyhän täten yksinkertaisesti ja helposti voida opettaa lapsille kasvioppia, eläintiedettä, uskontoa, matematiikkaa, vieläpä kieliäkin — edellyttäen, että itse osataan kaikkia noita aineita ja omataan opettamiskyky ja kyky johtaa keskustelua siten, että lapsen aivot sen käsittävät ja valita oikea ikä yhdelle niinkuin toisellekin.

Kuusi, seitsemän vuotta! Siinä ijässähän se yleensä on liian varhaista. Enkä minäkään ehkä olisi puhunut aikomuksistani, elleivät tädit olisi kiusanneet minua.

Kuuden seitsemän vuoden ijässä voi sentään joka tapauksessa sirottaa ruokaa pikkulinnuille, katsella kuinka kukat kehittyvät ja opetella katselemaan, kuinka kaunista luonto on.

Mutta mitä hyödyttää puhua koulusta. Opetushan seuraa kaikkea muuta, sehän on vaan osa kasvatuksesta, eikä se riipu niin paljon siitä, tiedämmekö sen tai sen, pääasia on saada tunne kehittymään ja sydän lämpenemään.

Kuitenkin matkustamme me vielä tänään maalle ja katsomme, mitä voimme tehdä puutarhalle. Signe saa oman maapalasensa, jonka hän saa muokata ja kylvää. Kun puhun tästä hänelle, tulee hänen katseensa kuin auringonpaisteeksi, pieniä pyyleviä käsiä taputetaan riemusta, ja me menemme ulos käsi kädessä.

Ulkona laulaa linnut ja maa on täynnä elävää elämää. Miksi emme me kaksikin voisi elää, tarvitsematta silti olla runolijoita taikka ihmeitä.

"Mitä sinä arvelet, Signe?"

Toukokuun 25 päivä.

Tänään on palvelustyttö ollut kaupungissa asialla ja Signe on mennyt mukana.

Kun he palaavat, tulee Signe minun luokseni, sinne missä istun papereineni.

"Isä, Fiina sanoo, että jos Signellä ei olisi sinua, niin ei Signellä olisi ketään, jonka luona olla, sitten kun äiti on mennyt taivaaseen."

"No niin, mutta onhan Signellä tätejä."

"Signellä ei olisi kotia, missä asuisi, ei vuodetta missä makaisi, ei ruokaa, eikä mitään."

"Onhan sinulla tätejä, jotka antaisivat sinulle kaiken tuon."

"Mistä sinä sitten saat kaikki sellaiset, isä?"

"Minä ansaitsen työlläni."

"Eikö Signekin voi ansaita?"

"Eikö sinulla ole kaikki hyvin nyt sitte?"

"On, mutta jos isä menisi taivaaseen."

"Ei isä kuole, ennenkun Signe tulee suureksi."

"Menihän äitikin pois Signen luota."

"Äidin täytyi mennä, mutta isän ei täydy, isän täytyy olla täällä — miten on sinun uuden nukenvaunusi laita, sopiiko se hyvin nukelle?"

Mielessäni olen raivoissani koko palvelusväelle. He eivät näy olevan kasvattajia. Puhua sellaista lapsille!

Signe menee hakemaan nukenvaunuaan ja tulee vetäen sitä perässään. Äkkiä jättää hän sen ja juoksee minun luokseni, kiipee syliini ja painaa koko pikku olentonsa minua vasten.

"Kuinka hyvä sinä olet, isä, annat Signelle uusia vaatteita, uudet kengät ja leikit kanssani kaikenmoista."

"No, nyt katselemme nukenvaunua."

Jos minä kuolisin — mitä tulisi silloin Signestä? Luontoni vastustaa tuota ajatusta. Minä en voi enää ajatella, että hän voisi elää ilman minua, yhtä vähän kuin minä ilman häntä.

Köyhä ja surullinen olen minä, lohduttomana seisoin minä hautakummulla ja itkin, mutta sinä, sinä pikkuruinen asetit pehmeän kätesi käteeni.

Sinä katsoit silmiini kuin lapsi katsoo, viattomuudella ja luottamuksella, ja sinä annoit minulle uuden onnen.

Minä tahdon tehdä elämäsi iloiseksi ja valoisaksi kuin auringonpaisteinen sunnuntaiaamu, kun laineet loiskivat.

Köyhä ja surullinen olin minä, mutta sinä asetit lapsenkätesi minun käteeni ja annoit minulle uuden onnen.

Toukokuun 27 päivä.

Pikku Signe ei voi hyvin tänään. Näen, että hän on kalpea ja toisinaan häntä viluttaa. Hän ei mene ulos, vaan istuu sisällä värilaatikoineen ja nukkineen. Iltapäivällä saa hän pään kipua ja tahtoo itse mennä vuoteesen. Parin tunnin kuluttua herää hän taas ja on kuumeessa. Hän sanoo voivansa paremmin, mutta lääkäriä on jo haettu. Hän tulee, antaa jotain pieniä määräyksiä yöksi, sanoo, rauhoittaakseen minua, että se on vaan vähäpätöinen vilustuminen, joka pian menee ohi.

Me juomme teetä illalliseksi ja minä istun Signen vuoteen vieressä pidellen kuppia ja tukien hänen lämmintä päätään. Huomaan, että hänellä on hieman kuumetta. Sitten sanoo hän hyvää yötä ja sulkee raukeat silmänsä sekä on hetkisen kuluttua nukkunut.

Hänen unensa ei ole rauhallista, hän heitteleikse sinne tänne. Sitten kun olen kietonut peitteen hyvin hänen ympärilleen, istun minä kirjoituspöydän ääreen.

Minä istun ja ajattelen, minkälaiseksi kesä muodostuu meille maalla, mitä me puhelemme kävelymatkoillamme, kuinka me alotamme tuon ulkoilmakoulumme — ehkä kutsun minä jonkun toisen pienen tytön seuraksi kouluun — kuinka me rupeamme soutelemaan ja kalastelemaan. Näen meidät istumassa ulkona verannalla, kun matkustajahöyrylaivat kulkevat ohi, joku laivasta viittaa meille, ymmärtämättä, kuinka suloista meillä on etäisessä kolkassamme.

Haaveillessani unohdin minä melkein, että hän, joka tulee olemaan seuralaisenani, makaa vuoteessa ja on sairas.

Istun hänen vuoteensa viereen. Hänen kätensä ovat lämpimät ja punaiset, posket kuumottavat, hän mutisee katkonaisia lauseita, hajanaisia sanoja. Kuume on nähtävästi kiihtynyt.

Tulen levottomaksi ja telefonoin lääkärille, joka rauhoittaen arvelee, että lapset usein menettelevät näin, kun heillä on kuumetta. Ei sen vuoksi tarvitse olla levoton ja hän lupaa tulla varhain seuraavana aamuna. Minä siirrän lepotuolin vuoteen viereen ja aion viettää yöni siinä. Vaivun puoliuneen, josta vähinkin ääni minut herättää. Kuin unessa kuulen minä kellon lyövän määrätyt lyöntinsä, kuulen vaunujen ajavan ohitse ja näen lempeän kullankarvaisen kuun hitaasti kulkevan taivaalla.

Toukokuun 28 päivä.

Lääkäri oli täällä, eikä sanonut juuri mitään. Täytyy odottaa, arveli hän. Mutta minä olen levoton. Alan ymmärtää, että tauti voi kääntyä vaarallisemmaksi. Ehkä muuttuu se tulirokoksi, jota liikkuu kaupungissa. Hän on ehkä saanut tartunnan kadulla, joltakin ohikulkevalta henkilöltä. Kaupungissa, tässä hyvän ja huonon luonnottomassa yhtymäpaikassa on alttiina kaikelle. Kaupunki on saituri, joka ei laske meitä kynsistään ennen kuin on imenyt meidät kuiviin ja köyhdyttänyt, kaupunki on ruumiillisten ja henkisten tautien pesäpaikka, josta ei kukaan pääse ilman poltinmerkkiä. Kaupunki on antanut meille kuumeen, antanut Signelle kuumeen.

Toukokuun 29 päivä.

Olen istunut nojatuolissa koko yön Signen käsi omassani. Kuume kiihtyy, Signe on kyllä vaarallisesti sairas. Lääkäri tuli aamulla. Hän antaa neuvoja ja määräyksiä.

Toukokuun 30 päivä.

Joka päivä tulee hän yhä kalpeammaksi, hienot jäsenet käyvät laihoiksi ja läpikuultaviksi, ja kuume ja vilunväreet puistuttavat tuota hentoa ruumisraukkaa. Kuulen toisinaan, kuinka hän jonkinlaisessa huumauksessa puhuu äidistään ja minä tulen tuskalliseksi kuullessani sitä, kun talossa vallitsee hiljaisuus yön aikana ja ikkunapuitteiden varjo lankeaa lattialle mustana ristinä. Mitä varten te olette, te lääkärit, jos ette te voi ajaa tautia lasten ruumiista, mitä voitte te tehdä, jos ette voi pitää lapsia ja nuoria ihmisiä elossa — sen verran täytyy voida vaatia — vanhat kuolkoot, niiden täytyy kuolla luonnon järjestyksen mukaan, mutta nuorten tulee elää. Tehkää velvollisuutenne, pelastakaa lapseni, taikka muuten kutsun minä teitä puoskaroitsijoiksi!

Lääkäri vaatii, että minun täytyy maata, että minä olen valvonut neljä päivää ja yötä yhtä mittaa, ja etten minä voi kestää kauvempaa. Minäkö en voisi kestää! Minä uhmailen sekä lääkäriä että kuolemaa, minä tiedän, että minä kestän ja että minä elän niin kauvan kuin lapsenikin elää. Jos Signe kuolee, silloin saatan minäkin kuolla.

Toukokuun 31 päivä.

Se mistä nyt kirjoitan, tapahtui ylempänä mainittuna päivänä, vaikka minä vasta myöhemmin kirjoitin sen muistoon.

Lääkäri on mennyt ja on taas yö. Hän ei voinut tehdä mitään, huojentaakseen pienokaisen tuskia, minä olen hermostunut ja melkein riitelin hänen kanssaan.

Istun nojatuolissa Signen käsi omassani. Kuu kulkee hiljaa taivaan yli ja ikkunapeitteitten ristin varjo lankee taas lattialle vuoteen päädyn luo. Se on kuoleman merkki, voi, voi, voi!

Signe, rakastettuni, elä ole niin tuskissasi, minä olen tässä vieressäsi ja karkoitan kaiken pahan vuoteesi luota, kuolema ei saa vierailla kodissamme. Tule terveeksi pienokaiseni, se on isäsi, joka puhuu kanssasi, etkö tunne ääntäni, se olen minä, joka olen pukenut sinut, leikkinyt kanssasi, kietonut peitteen ympärillesi, ja joka en voi elää ilman sinua; tule terveeksi, rakkaani, nouse ylös, nouse ylös, niin menemme me niitylle kielojen keskelle...

Silloin näen minä etehisen oven äänettömästi aukenevan ja viikatemiehen astuvan sisään ja luurangon kylkiluitten kuvastuvan seinäpapereita vasten.

"Armahda!"

Mutta ei, viikatemies ei vastaa, kulkee vaan hitaasti eteenpäin minua kohti.

"Katso toki, luurankomies, kuinka kaunis hän on, minkätähden hän ei saa elää? Anna hänen elää ja minun kuolla!"

Mutta ei, viikatemiehellä ei ole tunteita, ei armahtavaisuutta — siis ei ole minullakaan mitään armahtavaisuutta häntä kohtaan.

Veri nousee minun päähäni, minä raivostun, juoksen ylös, syöksyn ottamaan hyvän voimistelusauvani ja asetun uhkaavasti kuoleman tielle, seuraavana hetkenä isken minä ja kuulen viikatteen terän helähtäen putoavan lattialle pieniksi palasiksi; minä lyön vielä kerran ja luuranko horjuu, vielä isku ja toinenkin, tyhjä pääkallo musertuu, ja luurangon nikamat raukeevat ratisten yhteen läjään lattialle.

Mutta seuraavassa hetkessä ovat nikamat ja luut taas yhtyneet, viikate välkkyy kokonaisena ja terävänä kuuvalossa, minä nostan, kooten kaikki voimani, jälleen sauvani, mutta olen seuraavassa hetkessä voitettu ja makaan alas painettuna sohvalla. Minä tunnen, kuinka sydämeni sykkii, minä tiedän, että silmäni tuijottavat, minä näen kalpeita kasvoja ympärilläni, minä tunnen, että kuolema on muuttanut mielensä, se ottaa minun ja antaa Signen elää. Minä tunnen sanomatonta iloa saadessani kuolla Signen sijasta, hän saa elää, elää, kulkea eteenpäin tietänsä lemuavien koivujen alla niityllä...

Ja aivan kuin juopuneena räjähdin minä kaikuvaan nauruun, kunnes vihdoin näen kaiken katoavan silmistäni ja tunnen vaipuvani suureen pimeyteen.

Kesäkuun 2 päivänä.

Koko maailma lepää surussa, yli koko maailman kuuluu kirkonkellojen kaiku tuskallisessa hiljaisuudessa.

Sinä olit niin hyvä, sinä pienokainen, lapsenviattomuudessasi ja sinä olit niin puhdas ja kirkas kuin aamukasteen kimalteleva kristalli.

Sinä olit niin suloinen, kuin kielojen katoava tuoksu ja valkoisen ruusun lemu keväällä.

Kuin heleimmän viulun äänet, hieno ja hento, liian hieno ja hento viipyäksesi maailman tomussa.

Ja kuten kielojen, ruusujen tuoksu haihtuu suureen avaruuteen, jossa ei niitä enää nähdä, eikä voida tuntea, ja kuten sävel kuolee, monien silmien kyyneltyessä, niin kuolit sinäkin pois luotani keväällä ja lepäät nyt valkoisena valkoisessa kirstussasi.

Suloinen olet sinä vieläkin loppumattomassa unessasi. Minä suutelen sinun rakkaita käsiäsi, jotka hellästi hyväilivät minun karkeaa kättäni.

Jää hyvästi, jää hyvästi, maisen elämäni viimeinen ilo ja lepää siunattuna pitkä yö.

Valkoisia kukkia istutan minä siihen maahan, joka on kätkevä sinun hennon lehtimajasi, ja kun satakielien sävelet kaikuvat pensaitten varjossa, istun minä kukkulan koivun alla ja uneksin, että sinä olet jälleen vieressäni.

Koko maailma lepää surussa, yli koko maailman kuuluu kirkonkellojen kaiku tuskallisessa hiljaisuudessa.

Jää hyvästi, jää hyvästi, maisen elämäni riemu ja onni ja lepää siunattuna pitkä yö.

Minuutin taiteilijana.

Eräässä vanhassa talossa Piazza del Duomon läheisyydessä Firenzessä oli porttikäytävä muutettu yksinkertaiseksi ravintolaksi, sellaiseksi, jommoisia on sadottain siellä täällä pienien sivukatujen varsilla. Huoneusto oli pitkä ja kapea ja laajentui hieman pihan puolella. Pitkin molempia pituusseiniä oli kuluneita puupenkkiä ja niiden vieressä pöytä- ja tuoliriviä, samoin oli puusta.

Paikan isäntää oli onnistanut hyvin pienessä liikkeessään. Vähää ennen kun hän alotti sen, oli hän nainut, nuoren, kukoistavan lombardialaistytön, johon yksi ja toinen vieraista pian pikiintyi. Se meni niin pitkälle, että yksi näistä, kun ei nuori vaimo ollenkaan osoittanut hänelle vastarakkautta, sisällä osteriassa ampui luodin läpi ohimonsa. Tämä tapaus varmensi liikkeen. Uusia vieraita tuli — tahtoivathan kaikki nähdä tuon viehättävän nuoren rouvan — ja osa niistä tuli jokapäiväisiksi vieraiksi, sittenkun olivat tulleet huomaamaan, että emännän toimeliaat kädet tarjoilivat heille yhtä hyvin kuin nopeimpain viinurien, ehkäpä paremminkin — ja onhan naisen käsi aina sentään naisen käsi, joskin sitä vaan saa edes katsella.

Vittorion osteriaan kokoutui siten suuri kävijäjoukko, joka viihtyi hyvin, eikä halunnut muualle. Tosin vanheni emäntä ja kadotti vetovoimansa, mutta sen sijaan piti hän paremmin silmällä keittäjää. Kaikissa tapauksissa tiesi sentään jokainen, mitä joku vuosi sitten oli tapahtunut, ilmassa oli vielä romantillisuutta ja romantillisuus houkuttelee.

Jos astui osteriaan puolenpäivän seuduissa, täytti sen kirjava seura. Pyylevällä papilla, suurine kauluksineen ja paljaine, pyöreine, päälakineen, oli määrätty paikkansa erään aliupseerin vieressä. He olivat paikan ylhäisöä, kannattivat sen mainetta ja sen vuoksi suosikin Vittorio heitä silminnähtävästi ja oli opettanut viinurinsa Otellonkin osoittamaan suurinta kohteliaisuutta ja säntillisyyttä heitä kohtaan. Alhaalla oven luona istui joukko italialaisia taiteilijoita — epävarmaa väkeä, joilla ei kaikin ajoin ollut penniäkään taskussaan — ylempänä, tarjoilupöydän läheisyydessä oli ylioppilailla pöytänsä ja jälelle jääneet paikat täyttivät lystikkäät vuokra-ajurit silinterihattuineen, jotka joskus olivat olleet mustat ja sileät, he olivat lyhyitä, punakoita miehiä, joiden pyöreitä vatsoja ympäröi lujat vaalearuutuiset liivit, ja työkansaa monen moista. Eräässä nurkassa oli joukolla pohjoismaisia taiteilijoita, tanskalaisilla, norjalaisilla, ruotsalaisilla ja suomalaisilla, oma vakinainen pöytänsä — nekin hyvin suosittuja, sillä toisinaan tapahtui, että joku heistä oli saanut taulun myydyksi kotimaassaan, ja silloin pantiin mahdollisesti toimeen pienet kekkerit, yksinkertaiset tosin, mutta jotka tässä paikassa näyttivät koko suurenmoisilta — ajatelkaas, kaksi ruokalajia, jälkiruokaa, hyvää viiniä, kahvia ja certosalikööriä à 30 sentissimoa lasi! Olihan se ainakin toista, kuin nuo ijankaikkiset makaroonit.

Vittorio ja Otello kävivät toisen vieraan luota toisen luo, lukien huimaavalla nopeudella ruokalistan, jota käytännöllisistä syistä ei koskaan kirjoitettu. Ensi mainittu ei ollut kirjoitusmies ja toisella oli muuta tekemistä. Mutta tultuaan skandinaavialaisten luo, saivat he hillitä kieltänsä. Sen tuli käydä hitaasti — muutenhan ei siitä ymmärtänyt mitään — varsinkin kun ylioppilaat keskustelivat vilkkaasti pöytänsä luona ja ajurit nauroivat niin että hiki juoksi. Sen täytyi käydä hitaasti, että sitä voi seurata.