Part 4

Tästä lähtien Anna koetti tukehuttaa lempensä, mutta niinkauan kuin kapteeni maissa oli, ei se onnistunut kuin osaksi. Vihdoin Aukusti läksi matkalle Länsi-Intiaan, jossa hän viipyi yli vuoden, käyden sen jälkeen myös Itä-Intiassa. -- Aina hän vuosien kuluessa pysyi samana siistinä ja pulskana herrana. Neljä vuotta sen jälkeen kun yllämainittu tapahtui, eräs kaupungin herroista vietti häitään -- Annan kanssa ja Aukusti, joka juuri sattui kerkeämään häiden ajaksi kotia, oli marsalkkina ja Hanna W. hänen vieressään morsiuspiikana. Aukustin ja Hannan väli ei tullut sen lämpimämmäksi kuin ennenkään. Kumpii pysyivät kaiken ikänsä naimattomina.

* * * * *

Kirjailiain runollisella etuoikeudella ajan suhteen johdamme nyt lukian samoille näytelmäpaikoille, joista vasta mainittu on, _neljäkymmentä vuotta myöhemmin_.

Vanhanpuoleisessa rakennuksessa makasi kello 9 talviaamuna vanhus pienoisessa kamarissa, jossa oli yksi akkuna. Se ei ollut vettä nähnyt muuta kuin ulkopuolelta luonnon voimasta ja oli niin likainen ja paikattu, ett'ei moni olisi tyytynyt sitä semmoisena näkemään. Puoleksi ulosjuotu olutpullo oli pöydällä ja likainen juomalasi sen vieressä. Lattialla pöydän alla oli tyhjä viinapullo. Sänkyvaatteet olivat likaiset ja luteita näkyi siellä täällä sängyn saumoissa ja peitolla. Ilma huoneessa oli katkera ja huono.

Katselkaamme tarkoin tuota muotoa, joka lepää vuoteella. Vaalakan harmaja parta sitä ympäröi ja valkea tukka peittää vanhuksen pään. Ryppyjä on muodossa runsaasti, silmien hehku on kuumeentapainen, vaan ikäänkuin kohta loppuun palanut. Selvästi suonet kohoavat tummansinisinä laihoista käsistä. Suu on hampaaton ja alaleuka ulkoneva niinkuin tavallisesti vanhoilla. Neljä vuosikymmentä oli iskenyt armottomat merkkinsä tähänki ihmiseen. Hän läheni 70:tä ja harva, joka ei neljäänkymmeneen vuoteen olisi häntä nähnyt, harva, jos kukaan, olisi hänessä tuntenut -- pulskan kapteenin. Tätä nimitystä ihmiset, harvoilla poikkeuksilla, hänestä vieläki käyttivät, vaikka se nimi nyt oli paremmin ivanimen kuin kunnianimen tapainen. Miten hän tällä lailla oli vajonnut kurjuuteen, siitä eivät hänen aikalaisensa tietäneet kertoa. Vastasipa muuan näiden rivien piirtäjälle: Aleksandriassa hän alkoi elää huonosti ja siitä asti on sitä kestänyt. Kysymykseeni, löytyikö tuohon muutokseen tunnettua syytä, ei siitä tietty selkoa antaa. Pääasia oli kertojan mielestä, että asian laita oli niin, ja minä sain itse muodostaa kaikenlaisia arveluita syistä, sillä ett'ei kukaan syyttä semmoista keikausta tee, sen ymmärtää kukin, joka uskoo siveellisten lakien löytyvän maailmassa. Arvatenki alinomainen myötäkäyminen ja siitä syntyvä ylpeys tässäki, niinkuin niin monasti, oli lankeemuksen matkaansaanut.

Aukusti niinkuin useimmat muut ei kuitenkaan ottanut alistuakseen tuon ankaran kohtalonsa edessä, vaan asettui kapinoimaan ajatuksilla, sanoilla ja töillä. Siinä taistelussa hän tietysti vaan vahingoitti itseään ja paatui yhä enemmän.

Niinkuin jo mainittiin, kapteeni lepäsi vuoteellaan muutamana talvisaamuna. Ovi avattiin salista ja hänen passaajansa -- merimiehen leski -- tuli sisään.

"Haluaako kapteeni jotaki?"

"Enkös ole sanonut, ett'et saa tulla sisälle ennen kello 10?"

"Kyllä kaiketi, herra kapteeni, vaan kun kuljin tästä sivu" --

"Vai niin. Minua siis noin sivumennen vaan passataan! P--leen tollo! Eikö sinulla ole täysi maksu siitä, ettäs minua palvelet?"

"Se on totta" -- palvelia jupisi -- ajatellen itsekseen: "se maksu ei tule kapteenin taskusta."

"No, siis marsi tiehesi äläkä tänä päivänä päätäsi täällä näyttele!"

Palvelia meni, mutisten: "hiiskö tuota viihtii passata sen kovemmin." Kapteeni istui sängyn laidalle, sytytti piippunsa, veteli moniaita savuja ja asetti piipun pöydälle.

"Ei lempo vieköön tupakkakaan enään maistu niinkuin ennen! Paha henki kun tuo vanhuus tekee 'skrovin' mitättömäksi!"

Nyt hän puki yllensä kuluneet vaatteensa, jotka eivät olleet eheätkään, vaikka jokseenki puhtaat. Vanha, kulunut kello, jossa musta, likainen nauhanpää oli perien asemesta, joutui kapteenin liivin taskuun. Ennen oli hänellä ollut kultakello, jonka hän oli vaihtanut ja päälliset olivat menneet vahvistaviin troppeihin, viinaan ja olueesen.

Kaksi tehtaan tyttöä tuli sisään kapteenin juuri astuessa kamaristaan saliin.

Ku moron kapteeni! he huusivat. Toinen heittäysi selkäkenoon sohvaan, toinen pistäysi kamariinsa.

"_How is the weather_?" kapteeni kysyi. Hän oli opettanut tytöille engliskaa kotitarpeeksi.

"_I think we shall have snow_", tyttö vastasi nauraen. Toinen tytär oli pistänyt kahvipannun tulelle ja käski toisen salista syömään sill'aikaa kuin kahvi joutuisi.

"_If a body kiss a body, need a body cry_?" deklamoitsi kapteeni ja suuteli sohvalta nousijaa, kun samassa ovi aukeni ja kaksi naista tuli sisään.

"Me tulemme tänne", vanhempi vastatulleista alotti puheensa, "sanomaan, että tämmöinen elämä on kaupungissa herättänyt yleistä paheksumista ja että kapteenin täytyy muuttaa tästä paikasta. Täällä läheisyydessä rouva H:n luona on siisti kamari, jonne kapteeni kyllä mahtuu."

"Kiitoksia hyvästä tahdostanne" kapteeni vastasi. "Kuusikymmentäkahdeksan vuotta olen pysynyt vapaana akkavallasta ja toivon loppuikänikin pysyvän. Sitä pait haluaisin nähdä valtakirjanne, jonka nojalla täällä käskette."

"Me olemme sanoneet asiamme ja menemme nyt. Valtakirjaa ei teidän suhteen tarvita."

Naiset menivät jupisten hävyttömästä kapteenista ja tämä samoin sadatteli heitä.

Kun hän tunnin ajan oli istuskellut "pulmustensa" kanssa, nämä taas lähtivät työhön. Sitä ennen kapteenin käskystä siivosivat kapteenin kamarin, jopa akkunanki pesivät. "Kohta tulee tänne joku herra, sillä nuo naiset paapattavat surkeudestani", hän sanoi, "kunnes saavat jonku kaupungin arvoisista virkamiehistä liikkeelle."

Parin tunnin kuluttua tuli rahatoimikamarin puheenjohtaja. Kapteeni oli siistinnyt itsensä, niin ettei hän ainakaan pariin kuukauteen ollut niin hieno ja puhdas ollut.

"No miten kapteeni jaksaa?" vastatullut kysyi silmäillen huonetta. "Olen kuullut täällä asuvan väkeä jotka ehkä häiritsevät kapteenia."

"He ovat tosin alhaisempaa säätyluokkaa, vaan enhän minä enään sovi ylhäisten seuraan niinkuin ennen. He minua vieläki kunnioittavat ja se tekee sydämelleni niin hyvää."

"Eihän tämä kamari ole niin siivoton kuin kerrotaan", vieras puhui puol'ääneen, silmäillen ovelta kapteenin kamaria.

"Mitäs ei maailmalla puhuta" kapteeni sanoi. "Minuaki kadehditaan."

"Te ette siis tahtoisi tästä muuttaa? Vai kuinka?"

"Tämä on syntymätaloni. Onnellisimmat muistoni asuvat tässä. Teillä ei ole niin puute onnellisista muistoista kuin minulla ja te ette ehkä aavista, kuinka ihminen tarvitsee hiukankaan onnellisuutta."

"Minä käsitän tunteenne", sanoi vieras jättäen hyvästin, "ja selitän kyllä asianomaisille, että teidän on sopivin asua tässä. Jääkää hyvästi."

"Nyt on _siitä_ narrista päästy" mutisi kapteeni sulkien oven.

Iltapäivällä pulmuset tulivat kotia tehtaasta.

"_All right_!" kapteeni huudahti hymysuin. "Nouda Aina pari pulloa Karlsson'ilta. Meillä on syy iloita. Minua ei koko maistraati saa liikkeelle tästä talosta."

Naiset taputtivat yhteen käsiään ja hyppelivät ilosta.

"No kuinkas kävi?" rahatoimikamarin puheenjohtajan rouva, entinen konsulin Anna, kysyi mieheltään.

"Kapteeni parka! Hän ei raahi erota syntymätalostaan. Hän sanoi onnellisimmat muistonsa olevan siinä", mies vastasi.

"Aukusti rukka! Tuommoinen sinun elämäsi ilta oli oleva!" rouva huokasi ja niin huo'annee lukiaki.

Jenny.

Kulkiessamme maaseudulla ja silmäillessämme asuntoja syntyy meissä, varsinki jos joku omituisempi semmoinen ilmaantuu eteemme, ajatus: mitähän väkeä tuossa asuu ja siinä samassa myös toinen ajatus: majailleeko onni, tuo ihmisten hartaasti halajama vieras, noiden seinien sisällä? Kuinka usein moni, joka kadehtii muhkeiden asuntojen asukkaita, uskoen tuon ulkonaisen loiston todistavan myös sisällistä tyytymystä, kummastuisi, jos hän voisi tirkistellä noiden onnellisiksi luultujen olentojen sydämmiin!

Nämät ajatukset mielessäni matkustin kerran P:n pitäjässä Pohjanmaalla muutaman siistinnäköisen, punaiseksi maalatun, valkeanurkkaisen talon ohitse, joka, koivujen ympäröimänä, sijaitsi pienoisen joen varrella. Laskeva aurinko kultaili rakennuksen länttä kohden antavia akkunoita. Runollisuuden etuoikeuksella astumme näkymättöminä sisään tarkastelemaan niiden ihmisten oloja, jotka tässä asuvat.

Porstuaan tultuamme, on edessämme sali, oikealla ja vasemmalla kamarit, edellinen rouvan, jälkimäinen herran, joka on nimismies. Nimismies, noin 55 vuoden vanha, pienoinen laiha ja kalpea mies, istuu pöytänsä ääressä ja kirjoittaa. Muuan talonpoika istuu odottaen tuota paperia.

Nimismiehen rouva, Jenny, on 45 vuoden ijässä. Hän lepää sängyssä ja tuolilla hänen vieressään on useita pienempiä ja isompia rohtopulloja. Hieno puna on kohonnut hänen kalpeille kasvoillensa -- ikäänkuin heikko heijastus nuoruuden kukoistuksesta. Sängyssä, peiton päällä, makaa kirja, jonka hän ottaa käteensä ja alkaa, sitä hetken selailtuaan, lukea. "Sydämen tykytys ja rinnan ahdistus, umpinainen vatsa, päänkolotus" -- Ah! Ei tämä sitä ole (avaa toisen kohdan kirjassa). "Huulet, nenä, korvat, kädet ja jalat melkein aina kylmät, korvain suhiseminen, heikko näkö." -- Ei tämäkään sovi, (lukee eri paikasta): "sydämen tykytys, hengensalpaus, selkäkolotus, kylmä hikoileminen." -- Se sopii! -- "Valerianatroppeja, Hofman'ia ja opiumia 20 nolppua. Jalkahaudetta sinapin kanssa."

Nimismies oli juuri lopettanut kirjoituksensa ja antanut sen talonpojalle joka, sen maksettuaan, oli mennyt. Nimismies tuli nyt rouvan kamarin ovelle, kysyen: "oletko kipeä?"

"Vielähän kysyt! Etkö näe tuskan punaa poskillani?" rouva vastasi hiukan kärsimättömästi.

"Uskon että nuo monenlaiset tropit --" alotti mies.

"Suonet edes rohtojakaan, kun et lääkäriä raahi hankkia", rouva huudahti, purskahtaen itkuun.

"Sama nuotti kuin ennenki", nimismies jupisi itsekseen katkerasti ja läksi pois ovelta. Hän oli menossa kävelemään ja oli sivumennen aikonut sanoa ystävällisen sanan vaimolleen.

"Hän ei ymmärrä minua" rouva virkkoi, laskien kätensä sydäntä kohden. "Ennen hän aina kysyi vähimmästäki syystä: oletko oikein terve ja jos en ollut, hän minua lohdutteli, mutta nyt hän on minuun kyllästynyt!"

Nyyhkien hän haperoi päänalasinta käsillään. Mies taas käveli ulkona, aikoi mennä jonku luo, vaan ei kuitenkaan mennyt, vaan hiipi kotiinsa illalla, söi iltasen ja meni levolle.

"Tämä voi vielä mennä mukiin jonkun ajan, vaan jos ei joku muutos tapahdu, en tiedä miten loppuu", jupisi nimismies. Hän makasi sitte vielä kauan herällä, kunnes vihdoin nukkui.

Rouvan veli oli apteekari K:n pitäjässä. Seuraavana päivänä hän saapui nimismiehen taloon matkallaan lähimpään kaupunkiin.

Iltapäivällä istuttiin kolmikannassa teetä juomassa porstuan kuistilla. Tulipa puheiksi Jennyn terveys ja nimismies tuli maininneeksi noiden monien rohtojen olevan vahingoksi, Apteekari oli samaa mieltä.

"Ja kuitenki sinä ihmisille syötät rohtoja!" Jenny puhui närkästyen veljelleen.

"Hm", apteekari naurahti, "tohtori niitä syöttää ja hänen käskystä sekä ihmisten tahdosta niitä annan."

"No, miten ihmisten terveys ilman lääkkeittä voitaisiin säilyttää?" Jenny kysyi.

"Toisinlaisilla elintavoilla kuin nykyiset ovat" apteekari sanoi. "Syökööt nykyajan ihmiset vähemmin jos vähemmin liikkuvat ja varsinki juokoot vähemmin väkeviä ynnä kahvia ja teetä, valvokoot vähemmin, hankkikoot huoneisinki raikasta ilmaa, niin saavat nähdä kuinka terveyski paranee."

"Mutta eikö mieliala vaikuta terveyteen?" Jenny kysäsi salaa vilkaisten mieheensä.

"Tietysti" apteekari vastasi, "vaan kun terveys, nimittäin ruumiillinen, paranee, niin mielialaki paranee. Totta kyllä vaatii joskus liikkua muualleki näkemään uusia näkyaloja ja ihmisiä. Se virvoittaa myös suuressa määrin."

"Olenhan joskus sitä sanonut Alfreedille, vaan hän ei ota sitä korviinsakaan. Oi kun pääsisin kylpylaitokseen!"

"Minusta se on turhaa ja maksaa", nimismies mutisi.

Naapurin herra tuli nyt vieraiksi ja keskeytti juuri sopivalla ajalla tämän kanssapuheen.

Seuraavana päivänä apteekari matkusti eteenpäin ja elämä nimismiehen talossa jatkui samaan suuntaan kuin oli alkanut, Aviollinen sopu joutui yhä tiheämmin koetteen alaiseksi ja se heikkoni heikkonemistaan. -- Ja nyt kun ei nimismies tiennyt mihin turvata surullisen mielialansa lieventämiseksi, hän yhä useammin alkoi liikkua "virkamatkoillaan" niinkuin hän selitti.

Puolitoista peninkulmaa nimismiehen talosta asui muuan leski, jonka vanhin tytär on naimisissa, vaan nuorempi oli kotosalla ja naimaton. Tähän taloon nimismiehen usein johtivat hänen "virkatoimensa." Leski oli jo neljänkymmenen ijässä, vaan kaunis ulkonäöltään. Hän osasi oikein kelpo lailla kietoa nimismiehen pauloihinsa, kertoen kuinka hänen (lesken) avioliittonsa oli ollut onneton ja kun nyt nimismiehenki avioliitto oli onneton, niin tuo yhteinen onnettomuus herätti heissä suurta myötätuntoisuutta toisiaan kohtaan.

Aluksi ei Jenny aavistanut mitään noiden miehensä yhä tiheämpäin virkamatkojen suhteen. Hän näki niiden virkistävän miehensä mielialaa ja oli siis varsin tyytyväinen. Toista vuotta Jenny eli tietämättömyydessään, kunnes vihdoin huhu miehensä "virkamatkoista" saapui hänen kuultaviin.

Kun siis nimismies taas kerran läksi matkalle muutamana aamuna, valjastutti rouvaki hevosen puolisten seudussa ja ajoi seuraavaan kestikievariin, joka oli lähellä sitä taloa, jossa leski asui. Oli kova tuisku ettei voinut eroittaa kuin pari syltää eteensä. -- Kestikievarissa rouva viivähti tunnin verran ja läksi sitten jalkapatikassa löytöretkelleen.

Tultuaan lesken taloon, hän tirkisteli ikkunasta sisään, jossa jo valkea oli viritetty lamppuun. Hän näki miehensä istuvan nojaustuolissa ja lesken istuvan sohvassa, ompelutyö sylissä. He puhelivat; vaan puhetta ei tietysti voinut kuulla ulos.

Jenny mietti hetkisen, menisikö hän sisään, vaan katsoi viisaimmaksi vielä vartoa, nähdäkseen jotaki todistusta epäluuloonsa, jonka hän kyllä piti täysin perustettuna. Olishan varminta, jos aivan veres tapaus olisi todistuksena.

Jenny tarkisteli siitä kapeasta ra'osta, jonka rullakartiini ja akkunanpieli muodostivat. Vihdoin hän näki lesken nousevan -- lähestyvän nimismiestä ja kietovan oikean kätensä hänen kaulansa ympäri. Jenny hyökkäsi portaita ylös, ryntäsi ovelle; avain oli poissa!

Hän olisi mielellään ollut hiljaa ja vieläki palannut akkunan luo, vaan hän ei voinut. Veri kohosi hänellä aivoihin ja hän rupesi jyskyttelemään ovea kummallaki nyrkillänsä.

"Kuka siellä on?" kuului lesken ääni sisältä.

Jenny koetti puhua, vanan kurkkunsa kuristui ja vasta hetken päästä pääsi kamala, melkein tukehtunut huuto hänen huuliltaan.

Leski avasi oven ja koettaen näyttää niin viattomalta kuin mahdollista hän huudahti: "Oo! Nimismiehen rouva! Tässä pyryilmassa. Aivan olette lumettuneet, Suokaa mun pyyhkiä lumi kappanne kaulustasta!"

Hän koetti täten voittaa aikaa, jotta nimismies voisi piiloutua. Vaan tämä ei aluksi voinut paikalta, liikkua: vasta hetken kuluttua hän luiskahti läheiseen kamariin ja siellä muutaman varjostimen taa.

Kun Jenny astui sisään ja näki miehensä kadonneen, kääntyi hän leskeen, loi häneen terävän katseen ja kysyi: "voisitteko aavistaa missä mieheni on?"

"En tosiaankaan" leski virkkoi "olen hänen kyllä nähnyt tänään, vaan missä hän nyt on, sitä en tiedä."

"Minulla olisi halu löytää hänet", Jenny jatkoi. "Suosiollisella suostumuksellanne rupean häntä hakemaan."

"Minua ei miellytä moinen poliisitoimitus" leski vastasi. "Hävetkää vähän kantaa tuommoista epäluuloa."

"Oi te viattomuuden enkeli!" Jenny puhkesi puhumaan. "Epäluuloa! Ikääskuin ei koko mailma kantaisi epäluuloa teitä kohtaan! Te rikotte sekä siveellistä että mailmallista lakia."

"Jos aikomuksenne on minua häväistä, niin tuossa on ovi" leski virkkoi, koettaen hillitä vihaansa.

"Minä menen", Jenny sanoi: "mutta ennen sitä kehoitan miestäni, jos hänellä on rahtuakaan ihmisarvoa, astumaan esiin kätköstään."

Samassa nimismies ilmestyi kamarista ja seisoi keskellä salin lattiaa.

"Minä en ole pelvosta kätkeynyt" hän puhui "vaan säästääkseni teitä, naisia, häpeästä. Jos sinä ja mailma minua haukkuvat siitä, että käyn tämän jalon naisen luona, niin en siitä huoli. Minä en ole mikään avioliiton rikkoja. Ja nyt: saat mennä. Minä kyllä tulen perästä."

"Tule jos tahdot" Jenny virkkoi purskahtaen itkuun. "Minä olen jo kyllin kuullut ja nähnyt."

Onneton vaimo läksi murretulla sydämmellä kestikievariin ja sieltä kohta kotia. Hänen kolme lastansa tulivat juosten häntä vastaan ottamaan, vaan hän sysäsi ne luotaan. Vihdoin hän kuumeentapaisesti suuteli heitä ja rupesi itkemään.

Tästä hetkestä alkain oli onni paennut Jennyn läheisyydestä. Yöt päivät epäluulo, tuo armoton kiusaaja, kalvoi hänen sydänjuuriaan. Hän olisi varmaan lopettanut elämänsä päivät väkivaltaisesti, ell'ei pitäjän kirkkoherra olisi neuvonut häntä etsimään lohdutusta Jumalan sanasta.

Nimismiehen käynnit lesken luona vähenivät nyt; sillä mailma ja hänen omatuntonsa alkoivat häntä liian kovin siitä nuhdella. Mutta tuo murtunut väli puolisoiden kesken ei ottanut parantuakseen. Hiipivä rintatauti rupesi toimittamaan salaista tuhotyötään Jenny'ssä. Hän väsyi vähimmistäki ponnistuksista ja jonkun ajan kuluttua hän ei enään jaksanut pystyssä olla kuin moniaita hetkiä päivässä. Synkkä suru kuvautui nimismiehen kasvoissa, kun hän istui vaimonsa vuoteen ääressä ja kerran hän pyysi vaimoltaan anteeksi, minkä hän oli hänen mieltään pahoittanut. Heikosti hymyillen Jenny virkkoi: "olen jo aikoja sitten sen sinulle anteeksi antanut!"

Oli synkkä Lokakuun aamu, kun Jenny tunsi kovat tuskat rinnassaan. Mies ja lapset kokoontuivat hänen ympärilleen. Pappi noudettiin ja kun hän oli työnsä toimittanut, sairaan muodon yli leveni taivaallinen lepo. Mutta vielä oli taudin viime ja kovin puuska kärsittävä, kunnes vihdoin ruumiilliset siteet höltyivät ja sielu pääsi kohoamaan murheiden laaksosta sinne, jossa ei ole itkua eikä valitusta niillä, jotka Herrassa nukkuvat.

Hautajaisissa oli nimismiehen suru suuri ja niiden jälkeen ei hän liikkunut missään moneen viikkoon. Kun toista vuotta oli kulunut Jennyn kuolemasta, alettiin jo ennustaa häitä nimismiehen talossa eikä kauaa kulunut ennenkuin leski joutui orpojen emintimäksi. Ja tähän, ei aivan tavattomaan, tapaukseen tahdomme lopettaa kertomuksemme.

"Äyri-Hannu."

Että nerot eivät synny ainoastaan mahtavien mukavissa majoissa, vaan ehkä yhtä usein talonpoikien ja työmiesten alhaisissa asunnoissa, on tosiasia jota ei kukaan ajattelevainen kiellä. Ja kuitenkin kului kuusi vuosikymmentä tällä vuosisadalla, ennenkuin johtavien mieliala maassamme mukaantui siihen ettäs rahvaalleki tarjottiin opetusta sen omalla kielellä. Sitä ennen moni hyvinki etevillä luonnonlahjoilla varustettu rahvaan lapsi eli aikansa maaseutujen hengellisessä puolihämärässä, useinki joutuen, sielunlahjojen kehkeytymiseen kun ei ollut tilaisuutta, harhateille ja haaksirikkoon.

Näiden opin puutteessa kuihtuneiden nerojen joukkoon on luettava myös hän, jonka, nimi on kertomuksemme otsakirjoituksena. Erinomaisilla luonnonlahjoilla Varustettu, hän ei kuitenkaan joutunut mihinkään sanottavaan haaksirikkoon; elelihän ikänsä jotenki ylönkatsoen itseään -- niinkuin usein on saiturien laita.

Äyri-Hannulla (mikä hänen oikea sukunimensä oli lienevät harvat hänen aikalaisistaan tienneet) oli nimittäin sammumaton raha-ansion himo ("_auri sacra fames_"). Tämä himo oli hänelle hankkinut nimenki, sillä äyriä eli pennejä hän koetti kokoilla kaikin tavoin, joskus tavalla, jota ei miehuulliseksi voi sanoa, niinkuin kohta tulemme näkemään.

Hannulla oli erinomainen taipumus matematiikaan. Päälaskussa hän oli semmoinen päälle-päsmäri että hän aivan pani hämilleen lukeneetki miehet, jotka pännä kädessä laskivat samaa lukua, kuin hän laski päässä.

Hannu oli kotosin Muhoksen pitäjästä kaakkoispuolella Oulua. Aika tavasta hän kävi Oulussa, jossa hän sai rahaa, tupakkaa ja väkeviä, sillä hän ei ollut mikään poikkeus tuosta usein lausutusta sananparresta "kaikki nerot ryyppäävät."

Muutamana kesäpäivänä Hannu astuskeli Oulun katuloita kirkon seudussa. Niinkuin tavallisesti oli hänellä kirves vasemmalla käsivarrella, jota hän piti koukussa. Poikanulikoita hyppeli hänen ympärillään, ilvehtien ja huutaen: Juostaanko kilpaa. Saat 10 penniä, jos otat minun kiinni. Aj, aj, Hannu äijää! "Syöpikö pässi pähkinöitä?" huusi muuan ja kökötti pienen kiven Hannulle. -- Tämä alkoi suuttua ja parvi pölähti syrjemmäksi. -- Nyt muuan poika sanoi Hannulle: "saat 10 penniä jos juokset kahden nurkan välin edestakaisin 3 minuutissa." -- Hannu lähti heti juoksemaan, pojat hurraamaan ja läähöttäen hän palasi perimään palkkansa. Vaan nyt syntyi intos. "Sinä et juossut kolmessa minuutissa" väitti hän joka oli luvannut. "Häpeä!" huusi muuan roikale, "anna heti Hannulle 10 penniä." Pojan täytyi myöntyä ja Hannu läksi, saatuaan rahan, mutisten astumaan eteenpäin. Pojat erkanivat nyt hänestä ja jäivät katsomaan kun kaksi koiraa tappeli.

Muutamassa talossa akkuna oli auki. Puhetta kuului sisältä ja tupakansavun haju haiskahti niin makealle Hannun sieramiin. Oikein sikaarin haju! Hannu rykäsi eli oikeammin ähkyi. Tämä ääni oli hyvin tunnettu kaikille, jotka vähänkään olivat olleet tekemisissä hänen kanssaan.

Kohta ilmausi pää akkunaan,

"Kas, Hannupa siellä astuu! No, tuleppa sisälle. Täällä on herroja, jotka räknäyttävät sinua."

Hannu kuuli mielellään sillä korvalla, astui portista sisään ja seisoi kohta isohkossa kamarissa, jossa kolme herraa istui pöydän ääressä.

"Nyt saat osoittaa taitoasi" alotti talon isäntä. "Tuossa istuu kruununvouti. Hän on oikea räkninkimies, oikein kruunun puolesta. Hän tahtoo kuulustella taitoasi ja jos osaat suorittaa tehtäväsi, niin penniä tulet perimään."

Tämä puhe oli Hannua varsin mieleen.

"Minä tahdon" alotti kruununvouti "laskea samat luvut paperille, jottas varmaan voin tietoasi arvostella."

Talon herra asetti paperia ja kynän kruununvoudin eteen. Tämä puhui nyt näin: "Oulusta Kempeleesen, H:n taloon, on 13 virstaa. Montako ohranjyvää voidaan pitkinpuolten asettaa tälle pituudelle, jos joka jyvä on 1/3 tekotuumaa pitkä?"

Hannu rykäsi (eli ähkyi), laski kirveensä ja lakkinsa lattialle, rupesi supisemaan ja pani kämmeniensä syrjillä merkit sormiin, ranteisin, kyynäspään kohdalle, käsivarsiin, vyötärystään, pohkioihin, polviin j.n.e. Nämä merkit olivat kymmenlukujen, satojen, tuhansien j.n.e muistoonpanoja. Sitten kun kaikki viivat olivat vedetyt hän kysyi: "onko herra jo laskenut?"

"Aikoja sitten" kruununvouti vastasi. "Mitä olet saanut, Hannu?"

"Miljoona kuusisataa kahdeksankymmentäneljätuhatta kahdeksan sataa jyvää" Hannu vastasi vakavasti ja oikasi ruumistaan.

"Katso peijakasta", kruununvouti mörähti. "Sinä lasket kuin hevonen! Totta maar! Mutta nyt pannaan pahempaa eteen. Minä olen 50 vuoden vanha. Montako sekuntia olen elänyt?"

"Minä vuonna olette syntyneet? 1814, 1815 tai 1816? Nyt kirjoitetaan 1865 ja 50 vuotias voi olla syntynyt jonaki noista kolmesta vuodesta."

"Minä tarkoitan", sanoi kruununvouti ettäs lasket montako sekuntia on 50 vuodessa. Minä täytin 2 päivää sitten 50 vuotta.

Hannu ähkyi ja impesi taas mutisemaan ja merkkejään tekemään. Aikaa kului ja kruununvouti vihdoin laski pännän pöydälle ja sytytti uuden sikaarin, katsellen odottavaisesti Hannuun. Tämä vaan teki merkkejään, supisi eikä katsonut herroihin. Vihdoin hän sanoi: "nyt on lasku valmis." Hannu lausui nyt hyvin pitkän luvun.

Vouti silmäili paperiaan, hymähti ja sanoi: "Minä arvasin sen! Olet väärin laskenut."

Hannu säpsähti. Vouti nyt lisäsi: "Ei ole kummakaan. Lasku on pitkä kuin nälkä-vuosi eikä sitä voi päässään suorittaa kukaan kuolevainen, sen voin sinulle vakuuttaa."

"Tuliko herralle kuinka paljoa vähempi?" Hannu kysäsi nolosti.

Kruununvouti lausui paperista laskunsa, lisäten: "tämä on oikein laskettu, sen tiedän, koska itse olen sen laskenut."

"Antakaapa vähän vielä koetan", Hannu virkkoi.