Part 3
"Sinä valhettelet", emäntä äijäsi, "tuo lemmon Kustu sen tehnyt on; mutta tulevana lukukautena ei hän enään asu tässä talossa ja tuskinpa sinäkään."
Kun Junnu tuli sisälle, sanoi Kustu: "taitaapa sinusta tulla mies. Minä kuulin puheesi ja onneton olisitki ollut, jos olisit toisin puhunut. Mutta kyllä minä tuon emännän vielä nokitan."
Kun oli koulusta tultu ja puolinen syöty, pani Kustu kruutia paperikääryyn ja kun piika toi kahvia, sytytti hän paperikääryn. Pamaus kuului ja piialta kaatuivat kupit tarjottimelle, vaan eivät toki särkyneet. Hetken kuluttua emäntä tuli sisään ja piti Kustulle koko emäsaarnan. Kustu kuunteli tuota jokseenki kylmäkiskoisesti ja kun emäntä oli sulkenut oven, hän sanoi: "torumalla ei tästä pojasta saada ihmistä."
Iltapäivällä, kun nämä toverit menivät ulos, otti Kustu emännän kissan ja paiskasi sen kivijalkaan. Kissa kiljasi ja samassa pojat pujahtivat ulos kadulle ja ensi porttiin. Tästä ei kuitenkaan kuulunut sen enempää jälestäpäin.
Niinkuin emäntä ennusti, ei kumpikaan pojista saanut asua kevätlukukautta hänen luonaan. Tietysti heki valittivat yhtä ja toista e.m. ruoan huonoutta j.n.e.
Kun vihdoin syyslukukausi päättyi ja Juusolan mummu kojunpohjalla ja savakolla tuli Junnua noutamaan, hän mielellään käänsi selkänsä kaupungille. Jo puolen virstan päässä kodistaan hän hyppäsi reestä juoksemaan, otti lakin päästänsä ja tuli siis avopäin ja palavoiden täyttä laukkaa kotiaan, jossa mamma makeisilla ja kahvilla odotti kaivattua poikaansa.
Pappilassa.
N:n pitäjän pappila siaitsee kauniilla paikalla, koivuja kasvavalla niemellä, järven rannalla. Rakennus on puusta, korkeanlainen, vaikka yksinkertainen, kaksi-ikkunaiset vinttikamarit kummassaki päässä. Maan puolella on kaksi kukkulaa, joista näkyala yli järven on kaunis. Toisella puolen järveä, pappilaa vastapäätä, on kirkko kuusimetsikössä.
Rovasti on 68 vuotias vankka harmaapää, jonka terveys vasta vuosi taappäin alkoi vähän heikota. Siitä syystä hän oli ottanut apulaisen -- 26 vuotiaan Jooseppi Harjala'n, joka juuri oli lopettanut lukunsa Helsingissä ja tultuaan papiksi vihityksi, oli saapunut pappilaan samana päivänä, josta kertomuksemme alkaa. "Jooseppi -- maisteri" -- oli vaaleaverinen, heikkorintainen, hoikka ja pitkä nuori mies, jonka siniset silmät katselivat niin laupiaasti kultasankaisten silmälasien takaa. -- Muista henkilöistä pappilassa oli rovastin rouva 60 vuotias, laihanlainen, mustaverinen, suopeannäköinen ja -luontoinen. -- Kaksi pappilan pojista olivat poissa kotoaan ja tytär Maria -- 22 vuotias -- oli vanhempiensa koti-ilo, ruskeatukkainen, sinisilmäinen kaunotar.
"Käy käskemässä maisteri teetä juomaan" rovastin rouva sanoi pii'alle, joka hetimiten kiiruhti yli pihan "pienelle puolelle", jossa maisterilla oli sali tyhjä huonekaluista ja sen takana kamari, jossa hän asui.
Maisteri suki tukkansa ja vaatteensa ja oli hetken kuluttua rovastin kamarissa.
"Et panne pahaksi, että sinuttelen heti" virkkoi rovasti; "kutsu minua sedäksi. -- Paneppa nyt Jooseppi tupakkaa!"
Rovasti istui keinotuolissaan, imien merenvahapiippuaan. Jooseppi otti papyrossin ja istui pieneen sohvaan, puhallellen savuja.
"Sinulle tulee täysi työ", rovasti puheli. "Sen vuoksi, ettei terveytesi ja kärsivällisyytesi tulisi liian ahdistetuiksi, niin neuvon sinua kääntymään minulta neuvoa kysymään. Kaikki ovat uteliaat koettamaan uutta pappia ja vaivaavat häntä turhanpäiväisesti."
"Pidetäänkö täällä seuroja?" Jooseppi kysyi hetken äänettömyyden jälkeen.
"Onhan niitä pidetty. Viimme vuosina en ole jaksanut niitä pitää, vaan pastori on sen siaan siinä toimessa ollut. Hm! -- Nuo seurat ovat tuota uudemman ajan hommaa. Lutherus katsoo autuuden asian olevan kunki yksityisen toimena. Suoraan sanoen en minä oikein pidä tuosta joukossa puuhaamisesta. Siitä syntyy paljon tekopyhyyttä."
"Voipi niinkin olla", Jooseppi virkkoi; "olen niin vähän kokenut sillä alalla. Vaan luulisin kuitenki seurojen paljon hyvää matkaansaavan."
"Ja pahaa myös", rovasti lisäsi. "Mitäs uskot e.m. hihhuliseurain meistä papeista pitävän ja julistavan? Joo, että me olemme helvetin ovenvartioita."
"Mutta minä tarkoitan niitä seuroja, joissa vihitty pappi puhetta johtaa" vastasi Jooseppi.
"Sen kyllä ymmärsin, vaan tahdoin nyt mainita jotaki seuraa. Eivätköhän pappien johtamat seurat taas muita seuroja tuomitse useinki ankarammin, kuin kristillinen rakkaus myöntää? Yksityinen ei ajatuksissaan niin voi riistää kunniaa lähimmäiseltään, kuin seura, jossa ajatukset sanoihin puhkeavat."
"Setä on varmaankin kuullut ja nähnyt huononlaista seuraa koska hän tuommoiseen päätökseen on tullut. Provessori X. puollustaa myös seurojen pitämistä!"
"Miks'ei. Itse hän tietysti niitä ei pidä", virkkoi rovasti hiukan maltittomasti. "Niin niin. Paljon puhutaan tässä mailmassa, paljon kehoitetaan ihmisiä elämään niin ja niin, vaan minä olen aina pitänyt sen viisaimpana ei vaatia muilta enempää kuin itseltäänkään." Rovastin rouva tuli nyt sisälle ja kyseli yhtä ja toista Joosepilta. Sitten lähettiin aterialle ja ensi päivä uudessa paikassa päättyi vihdoin Joosepille siten, että hän varsin sekavilla tunteilla pani levolle, rukoillen Jumalalta valistusta, halua ja kärsimystä painavaan toimeensa.
Seuraavana päivänä Jooseppi nousi varhain ylös, avasi akkunan ja imi keuhkoihinsa virvoittavaa kesäilmaa. Linnut lauloivat kauniisti koivuissa ja ehdottomasti Jooseppi laski kätensä ristiin, tuntien sydämessään sivuvirtauksen siitä suuresta sointuisuudesta, joka täyttää mailman.
Provasti makasi sill'aikaa, lukien sanomalehtiä, kunnes piika pisti päänsä oven raosta sisään ja kysäsi, ottaako rovasti jo vastaan?
"Menkööt apulaisen luo", rovasti virkkoi.
Piika ilmoitti tämän uutisen asianomaisille, joka sanoi tahtovansa puhutella "itse rovastia."
"Kuka hän on?"
"Kaaperi Tolonen."
"Käske hänen odottaa", rovasti sanoi piialle, "kunnes puen vaatteet ylleni."
Hetken kuluttua Tolonen astui sisään. "Minä tulen antamaan vastausta rovastin ehdoitukseen kantaa pitäjältä saatavanne."
"No, mitäs Tolonen on päättänyt?" rovasti kysäsi, katsoen Tolosta.
"Voinhan tuohon suostua, jos hinnasta sovitaan."
"Mitäs Tolonen maksaa?"
"Neljätuhatta." Tolonen vastasi. "Ja silloin ei ole rovastilla mitään vastusta."
"Neljätuhatta!" rovasti huudahti. "Kantolista nousee lähes viidentuhannen paikoille."
"Miks'ei, kun joka penni kiskotaan", virkkoi Tolonen.
"Kyllä kait se lain avulla saadaan", rovasti puheli.
"Pitäjäläiset ovat uhanneet kostaa sille, joka ottaa kantaakseen saatavat. Ei ole se toimitus hupainen."
"Neljätuhatta viisisataa kun saan, niin menköön", rovasti sanoi.
"Neljätuhatta kolmesataa minä tarjoon", Tolonen vastasi.
Sovittiin vihdoin riita kahtia panemalla, siis neljätuhatta neljäsataa. Rovasti käski Tolosen sunnuntaina puolisille pappilaan. Ja sitten erottiin kumpiki tyytyväisinä.
Rovasti pani piippuun, istui keinutuoliin ja mietti näin: "Joka kolmekymmentä vuotta on saanut kokea tämän mailman sovinnollisuutta ja rakkautta, hän tarvitsee levähtää. Eivätpä erityiset huolet minua paina nyt vanhuuteni päivillä. Tosiaanki alan uskoa, että onnellisuus vihdoin minunki osakseni tulee."
Seuraavana päivänä oli pyhä. Väkeä kulki kirkolle sekä maitse että järveä. Apulainen oli saarnaava ensi kerran, ja uutta pappia kuullaan aina mielellään. Rovasti kuunteli avonaisen sakariston oven kautta saarnaa ja meni heti sen loputtua ulos kirkkomäelle, jossa odotti pappilalaisia. Hänen muotonsa osoitti tyytymättömyyttä ja hän kertoi itsekseen: "leipäpappi, leipäpappi!"
Apulainen oli saarnansa lopussa puhunut papeista ja jakanut ne kahteen osaan: leipäpappeihin ja oikeoihin pappeihin. Näiden välillä hän oli selittänyt olevan semmoisen suhteen, että oikea pappi usein voi muuttua leipäpapiksi (vuosien kuluessa ja varojen karttuessa), vaan ei juuri päin vastoin. Rahvaan aisti, hän sanoi, kyllä eroittaa toisen toisesta ja antaa kummalleki arvonsa. Lopuksi hän rukoili että Herra soisi hänen vielä vanhoillaki päivillään pysyä oikeana pappina.
Apulainen ei ollut tottunut punnitsemaan lausutun sanan eri vaikutusta eri kuulioihin. Hän ei tuolla saarnallaan ollut tarkoittanut ketään erityistä. Hänen olisi pitänyt aavistaa yhden löytyvän, johon tämä pappien jako voisi koskea. Tämän pappien ja'on hän ei ollut kirjoittanutkaan saarnaansa, olihan, kun saarna liian varhain tuntui loppuvan, turvannut siihen niinkuin pelastuskeinoon sattumalta vaan.
Rovasti ei maininnut sanaakaan saarnasta, eikä Jooseppikaan juljennut häneltä kysyä, mitä hän siitä piti.
Viikkoja kului. Pitäjäläiset mieltyivät mieltymistään tuohon siivoon, ihmisrakkaasen apulaiseen. Rovastin arvo samassa määrässä aleni, ensinki, koska tuo saatavien kannon uskominen toiselle, joka ei armahtanut, ärsytti useoita ja toiseksi koska apulainen tosiaanki saarnallaan oli rovastia tietämättään vahingoittanut. Kansa kutsui nyt häntä leipäpapiksi ja apulaista oikeaksi papiksi.
Rovastin tottunut silmä luki tuomionsa ihmisten katsannosta ja käytöksestä, armottomin kuvastin, koska se on niin monisärmäinen ja vaihteleva. Hän oli usein ollut kävelyretkillä, apulainen seurassaan, vaan kun hän oli kuullut noita liikanimiä takanaan, niin liikkui hän vähemmän ja yksinään. Silloin ei ainakaan Jooseppi saisi kuulla mitä sanottiin ja nähdä rovastin harmia, -- -- -- Täten kului lähes vuosi.
Rovastin raskas mieliala veti kohta huomion puoleensa, vaan syytä siihen ei hän olisi ilmoittanut vaikkapa mikä tahansa häntä olisi uhannut. Hänen vaimonsa kysymykset siitä asiasta hän aina katkaisi jotenki tylysti.
Moni lukia ehkä arvelee: mitä hänen tarvitsi tuosta huolia, oli hän yhtä hyvä kuin moni muu j.n.e. Vaan semmoinen arvostelia ei tunne ihmisluontoa tarkemmin. -- Usein luemme sanomalehdissä jostaki henkilöstä moitetta, vaikkapa hiukan vaan. Tuhansien mielestä sen vertainen moite ei paljon merkitse, vaan siihen _yhteen, asianomaiseen_, isku tuntuu paljoa kipeämmin kuin monikaan voi aavistaa.
"Tämäkö on palkkioni siitä, että olen Jumalan sanan julistajana koettanut palvella tätä seurakuntaa" rovasti ajatteli kun hän istui kalpeana keinutuolissaan ja silmäili laskevata aurinkoa. Hän nousi ylös ja astuskeli levottomin askelin edestakaisin lattialla.
Sill'aikaa Jooseppi istui yrttitarhassa neiti Marian vieressä. Autuaallinen tunne heijasti hänen muodostaan. Hän oli juuri saanut, myöntävän vastauksen kysymykseensä, tahtoisiko Maria jakaa hänen kanssaan elämän surut ja huolet.
"Minun on täytynyt puhua sulle tästä asiasta", Jooseppi virkkoi, "vaikkaki liittomme ainaki pitkän aikaa voi tulla estetyksi. Isäsi ei minua suopein silmin katsele. En tiedä, miten hänen mielensä olen katkeroittanut, vaan aavistan, että ensi saarnani hänet, vasten tahtoani, loukkasi."
"Hän ei raahi onneani häiritä", Maria sanoi, luoden hellän silmäyksen Jooseppiin. "Parasta on koettaa saada välimme selväksi. Koeta sinä aluksi; jos et sinä onnistu, niin minä toivon minulle paremmin käyvän."
Päivä kului onnellisissa toiveissa. Ensimäisen rakkauden sanomattomat tunteet täyttivät nuorten mielet. Uudistuneessa, puhtaammassa valossa esiintyi maailma heidän silmäinsä edessä.
Seuraavana aamuna Jooseppi meni rovastin puheille.
"Minä tulen puheillenne, saadakseni mielenne lepytetyksi, jonka selvästi olen huomannut loukanneeni."
"Jättäkäämme se asia sikseen", rovasti lausui kolkosti.
"Ei ensinkään. Minä en voi nähdä setää tuommoisena ja jos ei välimme selvene, niin täytyy mun kaiketi erota palveluksestanne."
"Se lienee joka tapauksessa parasta", rovasti sanoi.
"Veljeni poika on juuri päässyt Helsingistä ja vihitään papiksi tässä kuussa. Hän on varsin halukas tulemaan luokseni, jopa pyysiki sitä vuosi taappäin täällä käydessään."
Usein sattuu, että jonku intohimon kiihoittamina tulemme lausuneeksi enemmän tai muuta kuin olemme aikoneet. Varsinki eläväluontoiset ihmiset saavat usein katua tämmöistä. -- Niinpä oli nyt myös Joosepin laita. Hän ei suinkaan halunnut erota tästä paikasta, joka hänelle oli niin rakkaaksi käynyt ja nyt hän kuitenki oli itse erosta puhunut. Hän olisi heti mielinyt peruuttaa tuon puheensa, vaan ylpeys eli jonkimoinen häpy häntä nyt estivät siitä.
Jooseppi ei voinut muuta tehdä kun äänetönnä kumartaa ja mennä ulos. Tultuaan kamariinsa, hän heittäysi sängylle ja kyyneleet vuosivat hänen silmistään.
Illempana Jooseppi astui rovastin kamariin.
"Minä en suinkaan tahdo pois palveluksestanne", hän virkkoi "ja jään mielelläni paikoilleni, jos haluatte minut pitää."
"Parasta on että eroamme", rovasti sanoi synkästi tuijottaen eteensä.
"Olkoompa niin", Jooseppi sanoi. "Jumala näkee ja kuulee toimemme. Onko käytöksenne Jumalan tahdon mukaan, sen on omatuntonne teille vielä kerran kertova."
Hän astui kalpeana ulos rovastin kamarista. Portailla hän kohtasi Marian, joka heti arvasi, miten asia oli käynyt. Maria riensi isänsä kamariin ja rukoili häntä peruuttamaan kovat sanansa Joosepille. Vaan rovasti tähän tiuskasi: "mitä sinulla on tekemistä tämän asian kanssa?" Silloin Maria tunnusti rakastavansa Jooseppia ja sanoi onnensa ja tulevaisuutensa riippuvan siitä, saisiko hän yhtyä Joosepin kanssa.
"Erilaisen vävyn minä tahdon", rovasti sanoi. "Jätä nuo houreet sikseen; tuohon liittoon en minä suostumustani anna."
Maria näki, ettei hän voinut isäänsä saada taipumaan ainakaan tällä erää. Nyyhkien hän poistui rovastin kamarista ja meni yrttitarhaan, jossa hän itki katkerasti lyhyttä onnensa unelmaa.
Kohta Jooseppi saapui yrttitarhaan.
"Minä en voi sinutta elää", Maria kuiskasi luoden kyyneleiset silmät Jooseppiin.
"Jumala tahtoo meitä koettaa", tämä vastasi. "Älkäämme napisko, vaikkaki sydän tuskittelee. Ei ole kaikki toivo hukassa. Kunhan isäsi kuolee, niin ainaki saanemme yhtyä."
Toivo, joka on nuorten paras ystävä ja turva, elähytti heitä ja uusi rohkeus asui heidän rinnoissaan, kun he poistuivat yrttitarhasta.
Moniaita viikkoja kului ja eron hetki tuli Joosepille. Raskaalta tuntui lähtö. Hän oli vielä viimme päivänä pappilassa ollessaan toivonut rovastin katuvan ja peruuttavan tuomionsa; vaan niin ei tapahtunut.
Jooseppi muutti 20 penikulmaa entisestä olopaikastaan. Marialle hän kirjoitti tavan takaa, valitti ikävän häntä vaivaavan, ja muutamassa kirjeessä hän ilmoitti tohtorin hänelle määränneen lähteä Görbersdorf'iin Saksanmaalla, heikkorintaisten eli oikeastaan rintatautisten parannuspaikkaan. Sieltä palattuaan hän tulisi N:n pitäjän kautta lemmittyänsä tapaamaan.
Neljä kuukautta oli kulunut siitä kun Jooseppi lähti ulkomaille. Moneen viikkoon ei Marialla ollut ollut kirjettä Joosepilta. Muutamana päivänä hän istui yrttitarhassa, siinä juuri, jossa viimme kerran oli istunut Joosepin kanssa, Eriskummallinen levottomuus rasitti häntä. Hänen äitinsä tuli nyt hänen luokseen ja, kohta huomaten tyttärensä levottomuuden, hän sanoi.
"Älä nyt sure Jooseppia. Hyvä on, jos hän paranee ja hyvä on jos Herra hänet korjaa rauhan majoihinsa."
Maria purskahti itkuun. "Kuinka noin raahitte puhua! Totta Jooseppi paranee. Niin hän viimme kirjeessänsä toivoi."
"Se on Herran hallussa", äiti sanoi tyttärelleen. "Täytyy olla valmis tottumaan siihenki, että hän meiltä viedään. Rakas tyttäreni! Älä nyt sure noin. Ota tyytyväisenä vastaan se minkä Jumala sallii."
"Oi Jooseppini!" Maria puheli puolittain itsekseen. "Miks'et lähetä kirjettä, joka minua lohduttaisi. Yöt, päivät olen kirjettä sinulta ikävöinyt."
"Tyttäreni", äiti sanoi, "mun täytyy sinulle ilmoittaa, että Jooseppi on onnellinen. Hän on päässyt tuskistaan rauhaan."
Huudahtaen Maria solui alas penkiltä maahan ja pyörtyi, Hänen äitinsä juoksi vettä noutamaan ja valeli sillä tyttärensä päätä. Vihdoin Maria virkosi.
"Pois, pois tästä paikasta" hän puhui heikolla äänellä,
Äiti talutti tyttärensä sisälle.
Rovasti oli nähnyt ja kuullut osittain, mitä oli tapahtunut. Hän otti hatun ja kepin ja ohjasi askeleensa; kirkkomaalle. Täällä hän istui muutamalle hautakivelle, ikääskuin tunnotonna hän tuijotti taivaanrantaa kohden. Sitten hänen silmänsä kääntyivät maahan, rististä ristiin. Hän ajatteli näin:
"Siveellinen mailman järjestys on muuttumaton. -- Joka ei mukaannu sen vaatimuksiin, se tulee ruhjotuksi sen rautaisten rattaiden alla. -- Moni täällä turpasten peitossa lepäävä on vastenmielisesti sujuttanut niskansa sen ankaran lain alle. -- -- Minä tunnen ansainneeni tämän vitsauksen."
Hän katseli ympärilleen. "Minä ajattelin nyt katkerasti, sillä minulta puuttuu tällä hetkellä kristillinen henki."
"Mitä olisi tämä ijankaikkisuuden kylvö ympärilläni", hän jatkoi "ellei sitä valaisisi rakkauden aurinko! Kylmää, kolkkoa olisi se ja niin olisi koko elämämme. Ei! Minä neuvon muille autuuden tien, eikö pidä mun siis itse sitä vaeltaa? Mutkistukaa, te jäykät polvet, ja kallistu, vanha pääni, tässä kuolon tantereella, jossa kaikki ylpeys lannistuu!"
Hän polvistui hautakiven viereen, pani kätensä ristiin ja rukoili. Laskeva aurinko valaisi hänen kasvonsa. Ne kirkastuivat kirkastumistaan.
Hetken päästä nousi.
"Minä olen virvoitettu", hän puheli "ja nyt minä jaksan virvoittaa omaisianiki, joiden suruun olen syypää. Oi sinä kummallinen elämän lähde, joka ihmishengen noin voit virkistää."
Keveämmillä askeleilla, kuin hän oli tullut, astui hän, nyt kotia. Vaimonsa, huomasi jonkulaisen muutoksen hänen muodossaan ja käytöksessään. Rovasti kutsutti Marian luokseen ja kun tämä tuli, sanoi hän:
"Sydämmesi on surusta raskas ja minä olen suruusi pääsyy. Sitä en olisi äsken vielä voinut myöntää, mutta nyt olen saanut sen voiman ylhäältä. Minä olen ollut loukattu sisimpään sydämmeeni ja hän, joka minut loukkasi, ei sitä tarkoituksella tehnyt. Siis ei mun olisi pitänyt häntä vihata. Vaan luonnollinen ihminen on vihan lapsi. Tehty on tehty. Voitko sen vanhalle isällesi anteeksi antaa?"
Hetken seisoi Maria epäillen, vaan seuraavassa tuokiossa hän lepäsi isänsä rintaa vasten.
Sovinto oli tehty.
Tästälähtien rovasti taas alkoi tointua alakuloisuudestaan. Kaksi vuotta hän vielä eli ja kun hän kuoli, seurakuntalaiset vilpittömästi surivat häntä. Viisi ajast'aikaa hänen vaimonsa eli miehensä kuoleman jälkeen. -- Maria pysyi ikänsä naimatonna, pyhitti elämänsä Herralle ja odotti kaipuulla sitä aikaa, jolloin hänki mailman koettelemisista oli pääsevä rauhan majoihin.
"Pulska kapteeni."
Muutamassa maamme pienemmässä kaupungissa oli v. 1848 Marraskuun alulla ei aivan pienoinen seura kokoontunut konsuli N:n luo viettämään hänen syntymäpäiviään. Vanhat herrasmiehet istuivat eri huoneessa ja pari nuorempaa ei uskaltanut saliin, jossa naiset istuivat. Herrat puhuivat keskenään Kalifornian kulta-aarteista, jotka juuri sinä vuonna olivat ihmisten tietoon tulleet, ja se elävä mielikuvituksen leikki, joka muutamilla merelläkulkioilla on perustettujen ja perustusta vailla olevien asioiden välillä ja liittää ne yhteen sointuisuuden vuoksi, oli tässäki pienessä seurassa päässyt valloilleen, sittenkun kippari V. oli antanut kuvauksen oloista "_in the far West_." Nimipäivän kunniaksi paloi isohkossa maljassa sinertävä liekki ja siinä valmistettiin isännän ilmoituksen mukaan "rusinasoppaa." Sakea savupilvi sikaareista ja piipuista teki ilmakerroksen huoneessa yhtä sekavaksi kuin läsnäolevien käsityksen Kalifornian äärettömistä aarteista.
Ovi aukeni ja uusi vieras ilmestyi. Hän oli ikänsä kukoistuksessa, 28 vuotias. Kaunis, ruskea tukka ympäröi hänen miehuullisen kaunista muotoansa, jonka elävät, ruskeat silmät ja pienet viikset tekivät oikein naisten kiusaksi. Hänen pukunsa oli erittäin huolellinen ja hän heilutteli keppiä kalliista ulkomaan puulajista oikeassa kädessään, astuessaan sisään.
Tämän näköinen oli kapteeni Aukusti M., yleisesti tunnettu nimellä "pulska kapteeni."
Hänen ilmestymisensä silminnähtävästi elähytti koko seuraa. Vanhat herrat hymyilivät häntä vastaan, nuoremmat vastaanottivat häntä kaikenlaisilla mieltymyksen osoituksilla, kukin eri luonteensa mukaan. Vielä suuremmassa määrässä naisten huomio oli häneen kääntynyt ja tant Mari käski hänen kertoa siitä merkillisestä merimatkasta Marseillestä Kalkuttaan, josta hän jo kolmasti ennen oli tantille kertonut.
"Johan kapteeni on siitä kertonut ennen", uskalsi neiti Sohvi sanoa. "Eikö Mari muista." --
"Sen minä muistan yhtä hyvin kuin sinä, vaan hän kertoo sen niinkuin kirjasta lukisi."
Herrat nauroivat partaansa, kuullen tämän väittelyn.
Tietysti naiset "sihtailivat" tämmöistä Adonis'ta, mutta hän oli "kova kuin timantti" siinä suhteessa, yhdellä poikkeuksella. 19 vuotias neiti Hanna Y. oli häneen tehnyt syvemmän vaikutuksen kuin kukaan muu koti- ja ulkomailla. Tämän neidon kauneus olikin yli tavallisen mitan, jonka hän kyllä tiesi. Hän oli Aukustia, kaupungin ensimmäistä teikaria, kylmäkiskoisesti kohdellut ja Aukusti oli myös, huomattuaan Hannan kylmäkiskoisuuden, osoittanut samanlaista kohtelua häntä vastaan. Kaupungin muut neidot olivat Hannalle sekä kateelliset että kiitolliset luonnollisista syistä.
Illan kuluessa herrojen ohimot alkoivat rusinasopan johdosta tykyttää vilkkaammin. Aukusti, päästäkseen alinomaisesta lasien kilistelemisestä, asettui naisten seuraan ja kertoi siellä havainnoltaan Kalkutasta, jotka suuresti kummastuttivat ja miellyttivät kuulioita. Erittäinki konsulin vanhin tytär -- 20 vuotias Anna -- suurimmalla mieltymyksellä kuunteli kertomusta. Hänen kauniit silmänsä hehkuivat levottomasta tulesta, kun hän katseli Aukustia ja vähänkään tottunut havaintojen tekiä huomasi kohta neidon olevan "yli korvien ja silmien" rakastuneen kertojaan.
Ilta kului kuin siivillä sekä herrojen että naisten mielestä. Kun vieraat olivat menneet, Anna meni kamariinsa, jossa hän yksin levähti. Puettuna hän heittäysi vuoteelle ja kyyneltulva kasteli hänen poskensa.
"Miks'ei hän minusta pidä?" Anna huokaili. "Olen kaiketi liian vähäpätöinen. Ei minulla liene sitä käytöksen hienoutta ja ulkomuodon viehätystä, jota hän ulkomailla on tottunut näkemään. Mutta onkos Hannalla niitä etuja suuremmassa määrässä? Haa. Tahtoisin olla Hannana saadakseni häntä oikein kiusata! Kiusatako! Ah! Mitenkä voisin häntä kiusata?" Hän puristi päänalasinta kummallaki kädellänsä ja pureskeli nyyhkien sen laitaa.
Myöntää täytyi että moni olisi pitänyt itseään onnellisena jos olisi Annan morseamekseen saanut. Hän oli solakka neito säihkyvillä silmillä ja hänen pitkät mustat hiuksensa olivat kahdella palmikolla, jotka ulottuivat vyötäryksiin. Sitä paitsi hän oli hyväjärkinen ja sävyisä.
Annan äiti avasi hiljaa oven ja tuli sisään. Anna kääntyi säpsähtäen oveen päin.
"Tyttäreni", äiti sanoi: "minä olen tänä iltana selvästi nähnyt sen, minkä jo ennen olen aavistanut. Kapteenia rakastat, vaan poista se rakkaus sydämmestäsi, muutoin tulet onnettomaksi."
Anna pyyhkäsi hiukset silmiltään ja katsoi hajamielisesti äitiinsä.
"Niin, niin!" Anna sopersi. "Ei hän minusta huoli!"
"Hän ei ole sinulle sallittu", äiti virkkoi. "Olisi kauheata yhtyä semmoisen kanssa, joka ei rakastaisi ja rakastaisi kaikesta sielustaan, sillä avioliitossa pitää rakkautta alussa löytymän (sekä kunnioitusta) niin paljon, ett'ei se ennen aikojaan sammu. Olen nähnyt semmoisia pariskuntia, jotka 8 tai 10 vuotta ovat eläneet onnellisesti, vaan silloin -- kun heidän rakkautensa hehku jo on heikonnut, ei se ole kestänyt semmoisiakaan koetuksia, joita se ennen kesti, saatikka niitä uusia, joita asianhaarat aina eteen tuovat kulleki. Älä siis toivo, että semmoinen liitto, jossa vaan toinen puoli rakastaa, rakastipa hän sitten kuinka kuumasti tahansa, voisi olla onnellinen enemmän aikaa kuin kuherruskuukaudet."
Anna ei vastannut, tirkisteli vaan eteensä.
"Jätä siis, Annaseni, tuo haaveksiminen sikseen", äiti puhui ja suuteli tytärtään otsalle. "Kyllähän tunnet, milloin se oikea ilmestyy."
Näin sanoen äiti meni.
"_Se oikea!_ Miks'ei _hän_ saanut olla se oikea!"
Näin sanoen hän painoi muotonsa polsteria kohden ja nukkui vihdoin levottomuudestaan.