Part 2
Nyt puhe suunnattiin toiselle tolalle ja kun oli hupainen ilta vietetty, lähdimme pois.
Joku aika tämän jälkeen tapasin Kaarlon kadulla. Hän oli erittäin hyvällä tuulella ja pyysi minua tulemaan läheiseen ravintolaan. Minä seurasin, nähtyäni, että kieltäminen häntä pahoitti. Hän oli jo rohkaissut mielensä eeltäpäin pistäydessään veli H:n luona, joka aina tarjosi "troppeja" aamusilla. Istuttuamme lasien ääreen hän sanoi olevansa iloisen siitä, että hänkin oli "lisäävä ihmiskuntaa." Siis piti nyt juhlistaa mieltään. Me kilistimme lasia jonkun ajan.
"Nyt minun täytyy lähteä", minä sanoin. "Eikö sinuaki tarvita konttoorissa?"
"Minä liikun milloin tahdon. Olenhan sitä pait nytkin asioilla." Kaarlo virkkoi päättävästi.
Hän täytti lasit. Minä tyhjensin lasini vähän vastahakoisesti. Minä lupasin seurata Kaarloa kotiinsa ja siten saatiin nämä kemut päättymään.
Sofia oli meitä portailla vastaan ottamassa. Kaarlo häntä syleili mun nähden ja sanoi: "sun kunniaksesi olemme maljan tyhjentäneet. Älä pelkää!" Sofia hiukan punastui. Minä yritin lähtemään, vaan Kaarlo sanoi: "et vielä saa mennä. Sofia! Tuo vähän seltterivettä tänne portaille."
Sofia juoksi sisälle ja toi mitä oli tilattu. "Ja sitä toista", iski Kaarlo silmää.
"Ei ensinkään", minä sanoin. "Minä lähden heti paikalla pois, enkä juo enään muuta kuin vettä."
"No, juo sinä vettä!" hän sanoi vähän kärsimättömästi -- "mutta minä en juo paljasta vettä. No, Sofia, tuo vaan! Kyllä vieraski juo, jos oisi."
"Kaarlo", minä sanoin ja viha mieli minun valloittamaan, "minä jo olen siinä ijässä, että ymmärrän, mitä tahdon ja mitä en tahdo. Jää hyvästi!"
Nyt Kaarlon parempi luonto pääsi voitolle. Kun Sofia toi sekaanpantavaa, virkkoi hän: "vie se pois, lienee parasta juoda vettä vaan; se virkistää", hän lisäsi puolittain ivallisesti.
"Usko pois, että niin on", minä sanoin. "Ja usko, että tuo väkevä on petollisin ystäväsi eli turvasi, jos siihen rupeat paljon luottamaan."
Kaarlo näytti hetkeksi panevan mieleensä sanani, ja me erosimme hyvässä sovussa, minä hyvilläni siitä että olin antanut hyvän neuvon niin tärkeässä asiassa. Olinpa melkein mielissäni että Kaarlo oli ollut juomaretkellä, ettäs voin hänelle puhua asiasta.
Oli kulunut vähän yli puoli vuotta häistä kun Kaarlo muutamana päivänä tuli luokseni pistäymään vaan. Hän näytti hiukan levottomalta ja koska hän oli hyvin suoraluontoinen, niin hän kohta rupesi puhumaan, että konsuli ei kohdellut häntä niinkuin ihmistä, vaatii mahdottomia, oli pedantillinen y.m. Tuota ma olin jonkun aikaa odottanut. Minä kehoitin Kaarloa olemaan hiukan kärsiväisen tässä suhteessa, sanoen kullaki elämän uralla olevan hankaluutensa. -- "Niin, niin", Kaarlo virkkoi; "tietysti minä pysyn paikoillani, vaan mielinpä kuitenki hiljaisuudessa tiedustelemaan paikkaa muualta."
"Sitä en minä vielä tekisi." sanoin ma, "vaan oma on valtasi." -- Nyt pakistiin yhtä ja toista kunnes Kaarlo läksi kotiaan.
Kun vihdoin Kaarlo sai kyynelsilmin suudella ensimäistä lastaan, joka oli poika, seurasi jonkulainen valoisempi aikakausi hänen elämässään. Pienokaista hän katseli, nosteli ja suuteli; sillä hän oli lapsirakas.
* * * * *
Kolme kuukautta ristiäisten jälkeen istui muutamana kevät-talvi-iltana nuori äiti -- Sofia -- kätkyen ääressä. Ulkona oli pyryilma.
Nuoren äidin kasvot olivat milt'ei verevämmät ja suloisemmat kuin häiden aikana, varsinki silloin kun hän loi silmänsä kätkyeesen. Vaan kun hän nosti silmänsä ja katseli muualle, ilmestyi muodossa tuskallinen vivahdus.
Ovi avattiin ja Kaarlo astui äkkiä sisälle. Hän heitti lakkinsa pöydälle ja itsensä tuolille, otti taskustaan papyrossikotelon, avasi sen, otti sieltä poltettavaa ja tupruili moniaita savuja. Sitten hän otti taskustaan veitsen, jossa löytyi korkinnostin, avasi olutpullon (joita löytyi useoita pöydän alla) ja joi kaksi lasia jäletysten. Tämän tehtyään hän otti lakkinsa ja meni ulos.
Sofia huokasi katsellen hänen jälkeensä, "Kaarlo parka", hän supisi itsekseen, "pahalla tuulella hän oli; lienee konsuli taas ollut äreä."
Lapsi heräsi itkien. Sofia otti lapsen kätkyestä syliinsä, Kun pienokainen oli tointunut, Sofia laski sen jälleen kehtoon, pani kätensä ristiin oikean polvensa editse ja rupesi tirkistelemään seinään. -- Pari tuntia oli kulunut, kun Kaarlo taaski tuli sisään. Hän oli nähtävästi nauttinut muutaki kuin olutta vaan kotonaan.
"Meillä tulee kohta muutto eteen", hän sanoi käheällä äänellä. "Minua kohdellaan kuin koiraa enkä ole koiraksi luotu."
"Mutta Kaarloni", Sofia puhui, "koeta nyt sentään kärsiä." --
"Koeta sinä!" Kaarlo tiuskasi. "Mutta tottahan on: sinä et tarvitse kärsiä mitä minä kärsin etkä siis sitä oivalla. Sinä elät vaan ja nautit elämän suloutta, sen katkerimmat puolet säilytetään vaan minulle."
"Oi Kaarlo! Etkös usko munki kärsivän kun sinä kärsit?"
"No niin. Pitääkö meidän kahden kärsiä tuon ylpeän konsulin tähden. Eipä kaiketi. Jo huomenna minä sanon hänelle." --
"Malta mielesi, Kaarlo, äläkä tee äkkiä päätöstä."
"Vai niin! Sinä siis kuitenki katsot minun sopivan juhdaksi herra konsulille. Mutta tämä poika sanoo: 'stopp o belägg'."
"Kuule, Kaarlo. Ethän mene enään ulos tän'iltana. Täällä on niin kaamea olla yksin."
"Minä lupasin pistäydä klubissa. Vaan en viivy kauan."
Kaarlo meni. Sofia sai viettää iltansa levottomuudessa ja kyynelissä. Puoliyön seuduissa Kaarlo tuli kotiinsa. "Hiidessäkö tulitikut ovat?" Hän tiuskasi ja haki hoiperrellen niitä pöydältä ja tuoleilta.
Sofia heräsi ja viritti tulta. Kun Kaarlo oli vielä, moniaan kerran tiuskannut vaimolleen, pani hän levolle ja kuorsasi kohta, mutta kääntyi levottomasti edes takaisin. Vasta aamupuoleen hänen levottomuutensa alkoi vähetä. Aamulla hänellä kolotti päätä. Hän koetti sitä parantaa, se'oittaen konjakkia kahviin. Ja sitten hän taas läksi virkatoimiinsa.
Siellä hän ei viipynytkään kauan. Vihan vimmassa hän tuli kotiaan ja kun Sofia kysyi syytä tähän, hän sanoi: "sinun neuvoasi ei pitäisi mun koskaan noudattaa. Nyt on konsuli eroittanut mun palveluksestaan. Se minua harmittaa, etten minä kerennyt ennen pyytää eroa."
Sofia purskahti itkuun. "Itke nyt, vaan ei itku auta", Kaarlo sanoi, avasi olutpullon ja tyhjensi suuhunsa sen sisällön.
"Nyt tämä mies lähtee kuulustamaan uutta virkaa itselleen", Kaarlo virkkoi ja meni ulos. Hän suuntasi askeleensa kapakkaan, jossa kaksi ystävää sattui istumaan.
"No terve, Kaarlo poika, kerranpa sinäki tulet oikealla ajalla", toinen huusi: "Miltäs tuntuu nyt mailma?"
"Huonolta", Kaarlo virkkoi. "Mutta kuulkaat, veikot. Ei kaiketi Suomessakaan tarvitse orjana olla, kun ei Amerikassakaan enään löydy orjia."
"Eipä tietenkään", lausui vaalakkatukkainen Kaapro.
"Sinä puhut kuin valtiopäivämies. Pois orjuus. Akkasi siis" --
"Akkani ei ole kysymyksessä, vaan konsuli, jonka osapalveluksesta nyt olen kuitti."
"Kas niin. Kippis sitten", Kaapro tokasi. Kaapro oli nuori mies, joka oli jättänyt omaisuutensa kiljuvien karhujen kitaan prosentin mukaan jaettavaksi.
"Ja nyt minä olen valmis astumaan uuteen palvelukseen" --
"Jonka kyllä saat", Pekka virkkoi. Pekka oli keuhkotautinen, joka oli kuullut, että keuhkotautia parannetaan paljolla punssinjuomisella. "Jos ei muuta, niin lähdemme kaikki Amerikaan. Siellä kyllä tämmöisiä poikia tarvitaan."
Lasia kilistettiin tämän oivan ilmoituksen johdosta.
Kun Kaarlo oli täydessä "laahingissa", hän läksi kotiin astuskelemaan jupisten: mikä olisi tämä mailma, jos ei löytyisi veikkoja, joiden kanssa saa tuumailla lasien ääressä.
Kotiaan tullessaan Kaarlo herätti Sofian, joka ei muutenkaan sikiästi nukkunut, kun oli niin levoton. Kaarlon hoiperrellessa tooleja kohden, Sofia varoitti hänen olemaan hiljaa.
"Älä minua opeta", Kaarlo sanoi synkästi.
"Eipä liene liikaa jos sinua vähän opettaisiki eikä lie kumma, jos vähän väsyisiki nähdä sun joka yönä tulevan kotiasi tuossa tilassa."
Ensi kerran Sofia uskalsi näin puhua Kaarlolle.
"Mitä sanot!" Kaarlo huudahti. "Mitäs sanot, jos lähden enkä enään palaa."
"Minä sanon, ett'ei elämäni voi sen surkeammaksi tulla, jos menetki."
Kummallisesti ei Kaarlo tuosta niin kovasti suuttunut kuin luultava oli. Panihan vaan jupisten maata.
Seuraavana päivänä hän oli siivompi kuin moneen viikkoon sitä ennen, pyysi anteeksi ajattelemattomuutensa ja lupasi parantaa tapansa. Ja nyt seurasi moniaita päiviä, joina hän oli kuin kelpo mies. Hän lupasi jättää pois juomisen.
Aika kului edelleen, vaan uutta paikkaa ei niin helposti ollutkaan saatavissa kuin Kaarlo oli uskonut. Hän toimitti pieniä toimituksia silloin tällöin, vaan eiväthän ne juuri leiville lyöneet. Sofia muisteli katkeralla mielellä entistä onneaan ja joskus hänen tunteensa puhkesivat sanoihinki. Kerran syttyi täten eripuraisuuden liekki perhe-elämässä ja Kaarlo meni vihoissaan kapakkaan, tietysti lohdutusta etsimään.
Ja nyt taas alkoi onneton aika. Sofia, joka oli pikaluontoinen, nuhteli miestään ja tämä aina silloin meni kapakkaan lohdutusta etsimään. Hän etsi muka seuraa, vaan oikeastaan hän etsi juotavaa, joka hetkeksi huumasi hänet ja uskotteli häntä onnelliseksi niin kauan kuin höyryä oli päässä.
Sofia tuli enemmän ja enemmän välinpitämättömäksi ja nuhteli lapsiaan (niitä oli 2) vähimmistäki syistä. Kivulloisuus häntä sitä paitsi ahdisti ja teki hänet myös kärtyiseksi.
Kerran pappi tuli, Sofian kehoituksesta, Kaarloa puhuttelemaan. Kaarlo syytti Sofiaa suureksi syyksi hänen onnettomuuteensa. Sofia tuli sisään ja sanoi papille: "meissä on vika kummassaki, vaan viinassa on päävika."
"Niin minäki uskon", pappi sanoi ja manattuaan heidät sopuun hän läksi pois.
Näin kului kaksi vuotta. Se lohdutus, joka tämmöisissä tiloissa löydetään Jumalan sanasta, ei ollut näille tarjona. Heitä ei oltu kumpaakaan totutettu heidän kodeissaan Jumalalta apua rukoilemaan eivätkä heidän luonteensakaan olleet heitä siihen neuvoneet. Sofia tosin alussa oli tuota koettanut, vaan kun luuli, ettei siitä olisi apua, hän jätti rukoukset sikseen.
Tähän aikaan kävin kerran heidän luonaan. Useimmat merkit heidän entiseltä hyvästitoimeentulon ajalta olivat vielä tallella, huonekalut, seinäkello, tauluja j.n.e, mutta ihmiset siinä taloudessa olivat suuresti muuttuneet. Sääli valtasi sydämmeni, kun muistelin Kaarlon sanat: "paljo puhutaan tässä mailmassa murheista, vaan eipä niitä kaikille näy riittävän."
Joululahjaksi lähetti muuan "tuntematon" heille kirjan "avioliitosta." Sitä Sofia lueskeli, vaan Kaarlo ei siitä piitannut, sanoen: "nyt on myöhäistä; lukekoot ne jotka aikovat naida."
Uuden vuoden jälkeen Kaarlo sairastui keuhkokuumeesen. Viikon ajat kovat tuskat kärsittyään hän kuoli. Tyytyväisenä hän erosi elämästä, jota hän oli niin väärin käsittänyt.
Sofia eli hänen jälkeensä vielä kuusi vuotta vaivaloisesti ansaiten ylläpidon itselleen ja lapsilleen. Joskus hän tunsi omantunnon vaivoja vainajan suhteen, vaan vähitellen neki haihtuivat, Kuolinvuoteellaan Sofia virkkoi: "naimisiini asti olin onnellinen eikä minut mieheni onnettomaksi tehnyt, vaan viina."
Tässä voidaan kysyä: olisko varmaa, että heidän elämänsä viinatta olisi ollut onnellinen? Onko viina ihmisonnen ainoa vihollinen? -- Ei suinkaan. Vaan hyväki viinan kautta huononee ja huono huononee vielä enemmän. Ani harvoin kuullaan viinaan menevän olevan siivon perheelleen; vaan joku semmoinenki löytyy. Vaan hänki hävittää terveytensä ja ehkäpä myös arvonsa ja varansa. Mutta kaikkein useimpain mielen muuttaa viina kärtyiseksi. Viina tulee nytki, niinkuin tähän asti, olemaan avioliiton vaarallisin salakari ja kaikellaisen häviön, jopa rikostenki tavallisin perustus. Juoppouden suurin vaara on siinä, että se luulottelee uhriansa paremmaksi kuin hän on. Se on siis _petollinen turva_. Juoppoki voi selvillään ollen huomata juoppouden inhoittavaisuuden toisessa, mutta itsessään hän _ei_ sitä huomaa.
Matkamuistelma.
Ne tieteiden harrastajat, jotka tämän vuosikymmenen puolivälin jälkeen pohjan perukoilta ovat matkustaneet pääkaupunkiin, ensinki Apollonin kaukaista merkkiä noutamaan ja sitten vuosikausia siellä ovat käyneet saadakseen hyväksytyn matkapassin jolleki virkauralle, tuskin tullevat ajatelleeksi miten me, vanhat ylioppilaat, matkustimme Helsinkiin syksyin, keväin kaateisilla ja epätasaisilla teillä istuen n.k. "vertebral fraktoreissa" (selkämurtajissa), joissa sydämmet ja munaskuut tutkittiin, nyökkyen ja väristen pohjoistuulen sivellessä selkärankaamme tai kasvojamme. Nyt sitä mennään "höyryssä" (sat sapienti), koko matkan kuullen ja nähden vaihtelevaisia puheita ja henkilöitä (oikea kuva elämästä, jossa myös henkilöt ilmaantuvat ja katoavat, vaikka hitaammin). Nyt ei tarvitse jankkailla kyytimiesten kanssa hitaasta ajamisesta, kapineiden liikanaisesta painosta, ajopelien raskaudesta (jos ovat omamme) ja kaikkien vähintäin siitä, mikä arvomme eli virkamme eli ammattimme on. Muutama rettelö viimemainittua lajia säilyy mielessäni vieläki varsin selvästi, vaikka siitä jo on parikymmentä vuotta kun se tapahtui.
Etelä Suomessa, Hämeessä, kulkiessani, saavuin muutamana kesäiltana kestikievariin Hämeenlinnan ja Tampereen välillä. Minä kuljin sillä kertaa yksin, sillä en ollut sattunut saamaan matkakumppania. Vierashuoneeseen tultuani, rupesin katselemaan päiväkirjaa. Kun sitä olin kyllikseni tutkinut eikä hevosta alkanut kuulua, minä menin ulos kartanolle eli pihalle, jossa kestikievari korjaili kärryjä. Muuan hevonen seisoi vähän matkaa hänestä joutilasna.
"Eikö hevosta panna valjaisin jo, ettäs pääsisin matkalle?"
"Mistä matkustavainen on?"
"Pohjoisesta päin", ma vastasin.
"Kuka te olette?" kestikievari nyt kysäsi. Hän näytti olevan hiukan liikutettu.
"En minä ole mikään vaarallinen henkilö. Olenhan muuan ylioppilas."
"On kaiketi teillä joku nimi?"
"Tietysti, ja sen näette päiväkirjasta. Vaan pankaa nyt hevonen aisoihin."
"Hevosen pitää saada syödä. Se palasi äsken matkalta."
"No pankaa sitten toinen eteen. Näkyyhän päiväkirjasta, että niitä löytyy: 2 reservihevosta, 3 kyytihevosta ja yksi kestikievarin oma."
"Ne ovat laitumella", isäntä virkkoi ivallisesti.
"Tässä kestikievarissa ei ole järjestystä, kun ei isäntä itse jaksa hallita itseään. Olettehan päissänne. Minä lähden kirjoittamaan päiväkirjaan."
Isäntä hyppäsi mun edelle, sieppasi avaimen vierashuoneen ovelta ja sanoi: "meidän päiväkirjaamme ei saa vuohensorkkia piirtää."
Mitäs tehdä! Minä en ollut oikein perehtynyt lakitieteesen enkä tahtonut viivyttää matkaani. Kysyin siis entiseltä kyytimieheltä eikö hän lähtisi vielä taipaleen kyytiin.
"Ei hevoseni enään jaksa toista taivalta", hän sanoi. Minä pyysin häntä lähtemään edes siksi, kunnes jostaki talosta saataisiin toinen hevonen.
"No niin. Kallilan Heikalla on kaksi hevosta ja häneltä toinen joutanee", kyytimies virkkoi.
Lähdettiin ajamaan. Tultiin kohta Heikan luo, joka suostui lähtemään, tietysti vähän runsaampaa maksua vastaan. Minä kysyin häneltä asuiko pitäjän nimismies lähellä valtatietä, johon hän vastasi kieltäväisesti.
Nyt ajettiin eteenpäin. Kaikki luonnon ihanuus, jota tavallisesti kyllin ihmettelin, ei nyt ottanut vaikuttaakseen minuun. Minä istua jörötin ajopelissä, joka tuntui olevan edelliseltä vuosisadalta.
"Ah", minä ajattelin, "jos 'mamma' tietäisi, kuinka poikansa kärsii, niin kyllä hän päätään kallisteleisi! Mutta -- mutta kyllä, minä, kahvikupin ääressä hänelle maalaan kärsimykseni niin, että hänen silmänsä vieläkin isonevat entisestään. Ja langolleni K:joella minä myös kerron tämän traagillisen tapauksen."
Kun toiseen kestikievariin tultiin ja olin maksanut kyytimiehelleni, menin vierashuoneisen ja odottelin hevosta valjaisin pantavaksi. Odotettuani hyvän aikaa, menin pihalle, vaan siellä en tavannut elävätä sielua. Pirttiin mentyäni, kysyin, eikö hevosta panna jo valjaisin. "Onko sitä sitte tilattu", muuan kysäsi. -- "Pitäishän arvata kun matkustavainen tulee kestikievariin, niin hän aikoo matkustaa eteenpäin", virkoin hiukan malttamattomasta.
"Tietysti, jos hän kestikievarin kyytillä kulkee", lisäsi nyt muuan. "Saanko kysyä kuka herra on ja mihin meno on."
"Sen minä kirjoitan kirjaan, vaan ei ole pakko sitä suusanallisesti kertoa. Pankaa vaan heti hevonen eteen!" --
Hämäläiset mutisivat keskenään ja muuan sanoi puol'ääneen: "kuka sen tietää, onko tuo kisälli, vaan." Mulla ei ollut ylioppilaslakkia, vaan olkihattu päässä.
Muuan vaimonpuoli tuli nyt kyytillä ajaen lapsensa kanssa. Hän pistäysi vierashuoneessa, kirjoitti nimensä päiväkirjaan ja meni ulos.
Hevonen ajettiin portaiden eteen. Vaimonpuoli mieli menemään siihen ajopeliin, vaan minä hyökkäsin portaille. Pohjolaisvereni alkoi kuohua vihasta ja häpeästä.
"Tuo hevonen on minulle tuleva!" minä karjasin.
"Tämä vaimonpuoli on serkkuni", kyytimies vastasi, "ja minä tahdon kyytitä häntä."
"No, eikö minua ai'ota viedä tästä kestikievarista eteenpäin?" minä kiljasin.
"Se on kestikievarin asia", kyytimies vastasi kopeasti. "Vaimonpuoli kiipesi lapsineen kärryihin, kyytimies käski hevosta menemään -- ja se meni."
Minä siunasin sekä meneväiset että koko kestikievarin ja vieläpä Hämeen maanki. Sitten astuin taas pirtin ovelle ja sanoin äänellä, jonka olisi pitänyt kuulua kuin haudasta (mun tarkoitukseni mukaan): "minä tahdon puhutella isäntää."
"Hän tulee heti, pistäysi vaan naapurissa", sanoi muuan, katsoen minuun vähän sääliväisesti.
"Minulla ei ole muuta keinoa kuin haastaa hänet käräjiin", minä sanoin ja astuin majesteetillisesti yli pihan vierasten puolelle.
Nyt kuului jymy maantieltä. Pölypilvi alkoi näkyä ja vaunut alkoivat lähetä kestikievaria. Minä päätin ilmoittaa herralle vaunuissa siitä hävyttömästä kohtelusta, jota olin kärsinyt.
Vaunuista hyppäsi alas herrasmies, jonka kohta tunsin muutamaksi hovioikeudessa palvelevaksi virkamieheksi.
"Mihinkä matka?" kysyi entinen tuttavani.
"Pohjoiseen olisi matka, vaan nuo saivartajat eivät pane konia aisojen väliin."
Minä kerroin tuttavalleni koko jutun. Hän käski heti tuoda hevosen minulle. Kymmenen minuutin kuluttua se oli valjaissa.
"Kyytimiehet menevät tuohon kärryyn!" hän sanoi, "ja tämä herra tulee vaunuihin."
Sanottu ja tehty. "Nyt eivät kaiketi minua kisälliksi luule!" minä mutisin. Minä mietin nyt, mikä vaikutus arvolla ja rahalla on mailmassa. -- Samassa kuitenki myönsin, että osittain minussaki oli ollut vikaa tässä rettelössä. -- Ystävällisen tuttavani seurassa haihtui kohta kiukkuni. Huutijärvellä erosivat tiemme; hän meni Tampereelle, minä Oriveden kautta pohjoiseen.
Hörrilän Junnun ensi lukukausi.
Tämän kertomuksen päähenkilö on yhdentoista-vuotias, 6 korttelia korkea, pulloposkinen, punatukkainen ja kesakoilla (etenkin nenän seuduissa) varustettu. Hengenlahjat keskinkertaiset: uimisessa, kalastamisessa, pallinlyönnissä, tappelemisessa ja laulamisessa varsin tyydyttävällä taidolla varustettu. -- Vanhemmaksi tultuaan hän on laulanut lapsuutensa ajasta muun muussa näin:
Syksyn kylmät jäiset sillat Jokehen kun synnytit, Luistimeni aamut illat Kirjat niihin piirtelit.
Aaltoellen jäinen vaippa Alla jalan ratisi, Usein pitkä vuotaraippa Laski pojan pitkäksi.
Talven tullen enimmästi Matkojani mittelin Suksilla ja taitavasti Isot mäet samosin.
Silloin näki tähtitaivas Kumman nä'ön törmässä: Lumipallo tietä raivas, Henki asui sisässä.
Kuurassa mull' oli tukka Iljangolla vaattehet, Tuskin kuivin poikarukka, Mäkeen pyrki aattehet.
Vaan kinokset kun sulit veeksi Ja maa sen imi poveensa, Kun tuiskut muuttui sateheksi Ja päivä jatkoi paisteensa:
Lysti mäen rintehessä Oli kilpaa leppiä, Uimisaikaa o'ottaessa, Rapakoissa räiskyä.
Ja kesän tullen vetten rannat Päiväkaudet asuilin, Askeleet kuin meren sannat Jälkeheni jättelin.
Kun vavan laskin olaltani Ja loihdin ongen syljellä, Niin useampi kala pani Sen kohta leukapieleensä.
Näihin ajanviettoihin kuului muitakin e. m. soittaa tervatynnyriä tai pölkkyä solassa tai kahden männyn eli kuusen välissä, olla "tikalla", "kirpalla", riippua jaloistaan tikapuissa (jolloin sai nähdä kauheita unia), seisoa päällään, painia, kiikkua, olla pallilla eli pallisilla j.n.e. Linnun pesien hakuun ei ollut Junnulla halua. Pyhäpäivinä taas oli hupaista käydä kirkossa ja kuulla pastorin saarnaavan molli-askelossa ja messuavan duuri-askelossa sekä lukkarin täyttä kurkkua ja punottavalla muodolla sekä pullistuneilla otsasuonilla veisaavan: koko maailma iloit' mahtaa. Ja ehtoopäivällä saatiin mennä padolle ihmettelemään lohien paljoutta.
Näin kului aika, kunnes Junnulle tuli aika pyrkiä kouluun. Hän oli jo pappilan maisterin edessä lukenut yhtä ja toista ja muutamana elokuun aamuna sanoi pappa Junnulle: nyt lähdetään kaupunkiin sinä pääset kouluun. Kyynelsilmin Junnun äiti kuuli tämän sanoman; Junnu taas oli koko mies mielestänsä.
Nyt Junnun äiti ilmoitti talon tarpeet Junnun isälle tähän laatuun; 1 naula kahvia, 1 toppi sokeria, 1 naula thetä, 5 luotia kaneelia, 5 naulaa ohran suurimia, 1 tanko lakkaa, samoin lakritsaa j.n.e.
Lähdön hetki oli käsissä. Hevonen oli valjastettu. Kolme Junnun toveria seisoi pihalla öllistellen hänen lähtöään. Kuistilla ilmausi kaksi piikaa, sitten Junnun äiti, sitten Junnu punottavilla poskilla ja vihdoin Junnun isä, piippu toisessa kädessä, ruoska toisessa.
Junnu kuunteli kylmäkiskoisesti äitinsä hyviä neuvoja ja kiipesi isänsä viereen kieseihin. Sieltä hän hymyili tovereilleen.
Matka kului kyllin hupaisesta ja vihdoin kaupungin torni alkoi näkyä. Kohta oltiin tullin sisäpuolella ja rattaat alkoivat kolista kivitetyillä kaduilla. Ajettiin Lamposen luo korttieriin.
Illalla istui Junnu Lamposen kahden nuorimman tyttären kanssa (niitä oli 7) pelaten "myllymattia" ja muita viattomia pelejä ("pitkää durak'ia", "mustaa Pelleä" ja "viittä korttia").
Hienotapaiset kaupungin neidot vetivät suunsa nauruun aika tavasta, nähden ja kuullen luonnon lapsen höyläämättömiä liikkeitä ja puheita.
Junnu syytti Mallaa väärinteosta mustassa Pellessä.
"Älä usko, kultaseni!" nauroi sinisilmäinen Malla.
"Minä en ole enkä tahdo olla kultasesi", mörähti Junnu.
Tyttäret purskahtivat nauruun ja Junnu punastui vihasta.
"Lyödäänpä viittä korttia", Junnu äkkiä sanoi, "siinä ei voida vääryyttä tehdä."
Kortti-onnetar ei hymyillyt Junnulle. Hän löi kortit pöytään, otti muidenki kortit ja löi neki pöytään, otti kortit pöydältä ja löi ne lattiaan. Nyt purskahtivat tytöt nauramaan ja Junnu itkemään, otti lakkinsa ja hyökkäsi ulos.
Hetken kuluttua Lamposen nuorimmat tyttäret menivät Junnua lepyttämään. Kauan he saivat häntä kursailla ennenkuin hän suostui rupeamaan "polttosille". Täten kului ensi ilta kaupungissa. Seuraavana päivänä Junnu vietiin tutkintoon, jossa hän onnistui jokseenki hyvästi. Illalla isänsä saatti häntä hänen tulevaan kortteliinsa. -- Kun vieläki vuorokausi oli kulunut, läksi Junnun isä savakolla kotiansa, ja Junnu oli jätetty "kylmään mailmaan", sillä retukirjoista, joita Junnu jo oli ahminut useoita, sai hän kyllästyneen käsityksen mailmasta, jossa ihmiset olivat erilaisia kuin kirjoissa. Illalla Junnu kiipesi majatalonsa katolle ja katseli kotiansa kohden niinkuin muinoin Odyssey Kalypson luona -- ja itki.
Junnun "bolaagius" eli asuinkumppani Kustu oli eriluonteinen kuin Junnu, ei mikään kyynelvieru.
Kun istuttiin iltapöytään, oli jauhopuuroa. Kustun muoto synkkeni. "Kolmas ilta samaa", hän mutisi. "Annetaanpa emännälle pikku läksy."
Hän otti kaksi silahkaa ja pisti yhden jauhopuurovadin kumpaanki päähän puuroon päälleen seisomaan. "Tuota emme syö", hän julisti juhlallisesti.
Junnu kuunteli pelvonsekaisella kunnioituksella toveriansa, joka jo oli kaksi vuotta koulua käynyt.
Kun Junnu aamulla heräsi, aikoi hän herättää kumppaniansa, vaan tämä potkasi Junnua noituen. Junnu siis puki ylleen, ja lähti kadulle kävelemään. Palattuaan hän tapasi pihalla emännän, joka tiuskasi: "kuka teistä eilen illalla ruuan sotki?" Junnu ei ollut tietävinäänkään, vaan kun emäntä rupesi Junnua ahdistelemaan, sanoi hän vihdoin niiden olevan pystytetyin yhteisen päätöksen mukaan.