Part 1

KERTOMUKSIA

Kirj.

J. A. Bergman

Oulussa, K. F. Kivekäs, kustantaja, 1889.

SISÄLTÖ:

Esipuhe. Kesämuistelmia. Sormisuukkoset. Petollinen turva. Matkamuistelma. Hörrilän Junnun ensi lukukausi. Pappilassa. "Pulska kapteeni." Jenny. "Äyri-Hannu."

Esipuhe.

Se rautatierakennusten aikakausi, joka tämän vuosikymmenen alusta on koittanut Suomessa, on johtanut ajatuksiini nimen tälle viholle, nimen, jonka siis luulisi olevan "ajanmukaisen." Näitä kertomuksia voi tietysti merelläki lukea. Olinpa vähän aatellut nimittää tätä pientä kokoelmaa "höyryssä", vaan peljäten, että tuo sana voitaisiin asettaa jonkinmoiseen suhteesen joko tekiään, niitä kirjoittaessa, tai lukiaan, niitä lukiessa, katsoin "selvimmäksi" luopua tuosta, myöskin ajanmukaisesta, nimityksestä.

Olen junassa kulkiessani nähnyt monen pitelevän kirjaa kädessä, lukevan sitä, haukottelevan ja vihdoin torkkuvan, joka tyynnyttävä näkyala on pannut minunki haukottelemaan. Tämä huomio ei kuitenkaan ole voinut masentaa päätöstäni laskea nämä rivit ulos mailmalle. Jos ne sattuvat olemaan nukuttavata laatua, niin katson ne kuitenki terveellisemmiksi yleisölle kuin Moraali, morfiini y.m.m. huumaavat aineet.

_Auctor_.

Kesämuistelmia.

Niistä monista seuduista maassamme, joita matkustajan, joka nupinsa vuoksi matkustaa, ennen useita muita on katseleminen, on mainittava venhematka Oulujärveltä Ouluun. K. A. Castrén on tästä matkasta julkaissut pienen kirjoituksen ja on pari muutaki kirjoitusta löytynyt painettuna samasta aineesta. Kuitenki tahdon tässä lyhykäisesti ilmaista moniaita tietoja, jotka myös jossaki määrin perehdyttänevät matkustajaa tähän hupaiseen ja luonnonihanaan matkaan.

Oulujoki muodostaa Oulujärvestä mereen kuusi koskea, joista kolme isompaa ja kolme pienempää. Edelliset ovat: Niskakoski, Pyhäkoski, Merikoski, jälkimäiset: Ahmakoski, Utakoski, Madekoski. Ensimainittu näistä on penikulman pituinen, toinen puolentoista tai, kun Sotkajärvi ja suvannot luetaan, noin 2 penikulmaa. Muut ovat vaan 1/4 penink. ja sen alle. Ahmakoski alkaa noin peninkulman Niskakosken alapuolella ja Utakoski (pienin kaikista, väkevän virran tapainen) peninkulman Ahmaskosken alapuolella.

Niskakoski alkaa aivan lähellä Oulujärveä. Vaalasta otetaan laskumiehet. Asettukaamme nyt terva- tai lauta- (eli "lankku-") venheesen, joista jälkimäinen on puhtaampi ja turvallisempi, jos vaara uhkaa. Me alamme lipua kosken ensimmäistä korvaa kohden. Nämä korvat ovat sitä kummallista laatua, että pitävät kovaa melua eivätkä kuule, vaikkapa heille huutaisi kuinka paljon tahansa. Kauto-korvan kulettuamme tulemme Kolehmaisen lampeen, jonka jälestä seuraavat Pokkisen ja Peltoniemen korvat. Nyt tulemme Siitariin, joka ainakin on ollut, lieneekö enään, Niskakosken vaarallisin kuljettava. "Palinuurus" kohoaa seisoalleen, kavuten kummallai jalallaan venheenlaitoja ylös. -- Tämän jälestä tulee Oterman korva ja järvi, josta on kaunis näkyala, ja Pyterän, Koveran sekä Nuojuan korvat ja vihdoin Kurenkosken vähäinen korva. Jo Nuojuan alla nousee laskumies maihin.

Ihana on iltapäivä. Rasvatyvennä loistaa Oulujoen pinta, kuvastellen lähellä olevia metsiä ja santaäyräitä. Läheisistä suitsuista tunkee silloin tällöin suitsusavun löyhäys joelle. Väliaikainen paimentorven ääni ja hankavitsojen yksitoikkoinen vikinä häiritsevät vaan hiljaisuutta.

Ei ole Ahmakoskikaan aivan mietoa laatua viisine korvineen, kun sitä vastoin Utakoski, niinkuin jo on mainittu, on vaan väkevän virran tapainen.

Yöksi asetumme Merilään ja "aamulla varhain kun aurinko nousee" lähdemme Pyhälle. Aluksi tullaan Sotkakoskeen ja sen alapuolella on Sotkajärvi; kumpiki noin neljänneksen pituiset. Nyt seuraavat äkeät Paskon korvat ("räämösilmäiset"), sitten Vilpuksen suvanto ja sen alapäässä Pälli, kun ensin Lousterinkorva on kuljettu. Pällin muinainen mahtavuus on paljoa masentunut perkkaamisen kautta, mutta vuosisatamme toisen puoliskon alkupuolella oli se tosin peljättävä. Pällin alapuolella laskee Pyhään Oisavan oja. Alempana alkaa, Hyvölän talosta, kosken kalteus tulla isommaksi. Ompa niinkuin mäenlaskua vedellä. -- Tuolla alhaalla edessäsi kiemuroi koski kuin hopeanauha viheriöiden metsien välissä. Oikea ranta jyrkkenee ensin ja vihdoin myös vasen. Metsän läpi kuultaa ja paikottain selvästi näkyy ruskeata kalliota ensin oikealla sitten myös vasemmalla rannalla.

Nämä seudut varmaanki vertoja vetävät tavallaan kauniimmille maassamme. Kosken mutkat ja nopeanlainen kulku muuttavat alinomaa näkyaloja edessämme. -- Oikealla rannalla, tuolla ylhäällä, 16 syltää koskenpinnasta, näkyy Leppiniemi, jonne Muhoslaiset joka kesä vaeltavat huvikseen Halolan ja Mäkelän kautta. Siellä he tavallisesti saavat niin tuoretta kalaa kuin saada voi s.o. koskesta vasta ylösvedettyä, jota tilanomistaja, hra Barkman erään apulaisen kanssa pyytää verkolla, joka lapetaan ulos venheestä, kun tämä puolikaareen soudetaan ulos koskeen. Kun noin 1/2 virstaa eli vähän enemmän Leppiniemestä ylöspäin katselet koskea ylöspäin niin on se näkyala erittäin kaunis ja itse Leppiniemen kohdallaki on näkyala varsin viehättävä eli ehkä oikeammin: suurenmoinen. Vastapäätä Leppinientä on kosken eteläranta kallioksi muodostunut (Rakan kallio). Vähän ylipuolella Leppinientä on luola, johon meneminen jyrkkää törmää alas on varsin vaivaloinen ja vaarallinenki. Pyhäkosken alapäässä on Montanlampi ja nyt tullaan kohta tyvenempään veteen -- leveänlaiseen Oulujokeen, -- johon Muhoksen kirkon kohdalla laskee Muhosjoki. Kirkonkylä on tunnettu kauneudestaan ja Korilan sekä Tikkalan mäeltä on sen yli kaunis näkyala. Onpa sitä kutsuttu pieneksi Schveitz'iksi. Höyryvenhe Laine kulkee joka päivä kirkonkylästä Ouluun ja päin vastoin, lähtien aamulla Muhokselta ja kl. 3 j.pp. Oulusta (Kurkelan rannasta). Tätä väliä, joka siis ei ole niin alkuperäinen kuin äskenmainittu, en tahdo tässä kuvailla. Madekoskessa, penikulman ylöspäin Oulusta, on hupainen kulkea alas höyryvenheellä. Merikoski vihdoin, jossa lasketaan kahden muhkean sillan alati, vie Oulujoen vedet suoraan Pohjanlahden laveille selille.

* * * * *

Kun vastamainituita meren selkiä kuljemme lähes 16 peninkulmaa etelää kohden, Suomen puoleista rantaa tietysti, tulemme vähäiseen saaristoon, jossa olen viettänyt toista kuukautta kesäsydännä. Muistelmani näiden seutujen luonteesta ja merkillisyyksistä olen säilyttänyt runomuodossa ja rohkenen nyt asettaa ne arvoisan lukian luettaviksi.

Runotar! Nyt avukseni riennä, sanat sovita, Jotka kieleltäni valuu, ett'ois niissä sointua. Olet monta oivallista laulajaa sa auttanut, Auta keskinkertaistaki, jok' on lauluun juljennut.

Hanki mulle värit luonnon runsahasta aitasta, Joilla voisin kesäisiä muistelmia kuvata, Ett'ei niiden tuore tuoksu tykkänähän haihtuisi, Ennenkuin ne paperille muuttaa saisin sanoiksi.

Kalajoen kauppalasta etelään kun vaeltaa Virstaa yhdeksän, niin muuan syrjätie eroaa Oikealle. Tien haarass' osoittaapi viisari: "Mansikkaan" ja sinne kääntykööt nyt minun kärryni.

Neljänneksen hietikkoa hevoseni kahlata Sai nyt, ennenkuin taas kuului rattahien ratina. Eteheni ilmestyi nyt talo, jolle nimeksi Joensuu on pantu tästä -- alkakoon mun lauluni.

Riippakoivut, koristavat ympäristön lähimmän, Etempänä havumetsän näet aina vehreän. Vähän matkan päässä tästä Vääräjoki lirisee, Hiljaksellen meren kohtuun vesiänsä työntelee.

Likasorkat tanhualla likenevät taloa Navettahan pii'an sormiin suorittamaan veroa, Lammasparvi pakeneepi paitaressu-urosta, Vaan jos joku lammas kääntyy, alkaa uros paeta!

Pohjan satakieli -- laulurastas -- sitten säveltää Illan suussa surujansa -- käki joskus äännähtää. Silloin tällöin huuhkan parku kajahtaapi korvesta, Muutoin kaikki ympäristöss' ompi aivan hiljaista.

Pirttihin jos astut, siellä näet askareissansa Talon väen -- mikä kutoo verkkoa, mi kangasta. Haravahan hampahia liittää talon isäntä, Nurkass' akka-räätäli taas leikkaa väljät västinsä.

Kamarissa seinällä näet onnentoivotuksia M:lle ja A:lle, ja ne ompi tehnyt markasta Kappaleen yks' runollinen luonto; Lohtajallako Taikka Himangoll' -- en muista -- on sen miehen asunto.

Maalausta on hän myöski taitanut ja laidoissa Pulloposki enkeleitä näet ja kukkaruukkuja. Näiden väliin piirretty on koko sivu tekstiä Tärkeästä askeleesta, joka alkaa vihillä.

Viirihin nyt vilkaistuaan lausuu verkon kutoja: "Tuuli ompi lounahassa, aik' on käydä Kallassa." Sanottu. Kaks' miestä sekä vaimonpuoli lähtevät Rantahan ja kalavenheen vesille nyt työntävät.

Kolme neljännestä sitte meren selkää kyntävät, Kallankariin saapuvat ja verkot veteen heittävät. Sinne jäävät viikommaksi, kunnes kalalastineen Pohjoistuulen kanssa palaavat taas kotopaikoilleen.

* * *

Kun lähes virstan Joensuusta Oot vaeltanut, viileä Tuulahdus tuntuu, jok'ei muusta Voi syntyä kun merestä,

Jonk' aava henki heitteleepi Kuohunsa vasten Mansikkaa Ja kulkiata uhkaileepi Aalloillaan usein upottaa.

Jo näkyy "varvi", josta pursi, Viistoista vuotta taaksepäin, Itselleen tien mereen mursi; Ei tullut kohta tännepäin.

Se oli tuo tuttu laiva, Jonk' oli nimi "Kalaja" Ja monet markat maksaa saivat Ne, joille oil se omana.

Tuoss' ompi "pasahuone", jossa Puut laivan notkistettiin ja Tuoll' ompi "petu" lastukossa. Joiss' ennen makas Kalaja.

Myös paja sekä sysihuone Ja tupa ynnä muutaki. Jos taivahalle silmät luomme, Puun päässä tervatynnyri.

On maassa'i kaksi -- Lähtehiksi Ne kelpasivat aikoinaan, Vaan kävit nyt mahdottomiksi Eik' anna vettä olleskaan.

Käärmeit' on myöski näillä mailla, Vaan niit' en peljät' arvannut, Kosk' oli seikka sillä lailla, Etten ma niitä huomannut.

* * *

Kiven heitto Mansikasta Yli veden kuljetaan, Silloin tullaan aallokasta Pöllän saareen mukavaan.

Saari ei oo aivan suuri Eikä aivan pienikään, Siellä liikkua voi juuri, Olematta hiessään.

Kasvaa orjantappuroita, Tyrnipuuta myöskin, Päälle päätteeks' mansikoita, Viinamia vieläkin,

Päiväkaudet hyrskyileepi Aallot kivirannoilla, Korvissasi kohiseepi Suuren meren suhina.

Vaan kun päivä kallistaapi Päänsä "Mustan" niemen taa, Purppurallaan kaunistaapi Vastapäätä "Mansikkaa."

Joskus myrsky vaikeneepi, Rasvatyven lahti on, Kalastaja lauleleepi Ruuhessansa huoleton.

Niinkuin kivet putoilevat Kalalokit vetehen, Saaliistansa tappelevat Kiivaasti ja kirkuen.

Kalamajan ympärillä Leijailevat toisinaan, Kun on miehet pyydyksillä, Venyttävät verkkojaan.

Päivän terä uppoaapi Vähitellen laineisin, Rusko siitä valahtaapi Vielä puiden latvoihin.

Maat ja meret vihdin peittää Kesän puolihämärä, Kunnes uusi päivä heittää Mihin ruusuvalonsa.

* * *

Pöllästä kun kuljet purnella Runsaan kiven heiton koillista Kohden, tulet Kainun saarehen, Jossa näet pienen ihmehen.

Kallio sun etees levenee, Mereen päin se hiukan kaltenee; Pituudelta sata askelta, Leveys on puoli pituutta.

Täällä öisin piiat Vellamon Tanssivat kai valoss' kuutamon. Ruohoparta Ahti kauniisti Paaen palleassa nukkuvi.

Vieressänsä venyy Vellamo, Hapsiansa harjaa. Kuutamo Heijastaapi hopeesu'asta, Välkkyileepi aaltoin harjalta.

Vaan kun koillisessa sarastaapi Päivä, kaunis näky katoaapi, Näky, jota esi-isämme, Onnelliset, nähdä sait -- ei me!

Matkustajat nimens' kallioon Jätit, jälkimailman muistohon, Muutoin säilyneet ois mainehelta, Astuttuaan elon tanterelta.

Kymmenkunta syltää syrjässä Täst' on kallio -- myös lähellä -- Puolet ko'oltansa, kun sen vertaa Siihen, jost' en puhu toista kertaa.

* * *

Mielessäni miettehet kun joskus syntyy synkeät, Johdan ajatuksiini nää kesän muistot heleät Oulujoen rantamailta sekä Rahjan kylästä, Jossa asuin saaressa ma -- mannermaata lähellä.

Ehkä muitaki ne muistit voisi hetkeks' miellyttää Ajatellut olen -- niitä varsinki, jotk' ennestään Ovat näillä mailla olleet taikka sinne muuttavat, Siitä syystä kirjoittanut olen nämä muistelmat.

Sormisuukkoset.

Nelikertaisen rakennuksen toisessa kerrassa, Aleksanterin kadun varrella, muhkeassa pääkaupungissamme istui muutamana päivänä Heinäkuussa 1885 eräs noin 40 vuotias "poikamies" keinutuolissaan, lukien päivän lehtiä. Hän oli lyhytläntä, kaljupää, isoilla, sinisillä, hiukan vetisillä silmillä, arvoltaan muuan noista monista protokollasihteereistä. Edeltäpuolisen hän oli hikoillut virkahuoneessaan, sitten syönyt puolisen hotellissa (hän, ollen "poika mies", viihtyi mielellään seurassa, vaikk'eivät kaikki "poika miehetkään" viihdy seuroissa).

Vastapäätä sitä rakennusta, jossa sihteerimme asui, oli kaksikerroksinen rakennus ja sen rakennuksen toisessa kerrassa, juuri sihteeriämme vastapäätä olevassa akkunassa ilmestyi nyt nuori ja kaunis neito. Niinkuin kaikki vanhat junkkarit sihteerimme kyllä oivalsi toisenki sukupuolen löytyvän mailmassa ja tuota suopeaa naista, joka Kesäkuun alusta äitinsä kera oli muuttanut nykyiseen asuinpaikkaansa, oli sihteerimme jo monasti katsellut omituisilla tunteilla. Olipa hän jo alkanut ikävöidä neitosta, jos tämä e.m. puolen päivää oli ollut näkymätönnä. Tuo vekkuli Amor oli siis rakentamaisillaan ruusutarhan sihteerimme numeroiden ja pykälien täyttämään sydämeen.

Sihteerimme loi kainosti silmänsä ikkunaan vastapäätä, näkee siinä neidon, katsoo -- katsoo, ja -- mirabile dictu (saakeli soikoon) -- neiti laskee oikean nuolusormensa suutansa kohden ja panee heittomuiskun lentämään kadun yli. Sihteeri horjui -- vaan tointui kohta, pisti nuolusormensa suuhun, purasi sitä erehdyksessä, parkasi hiljaa (joka muodostui hänen naamassaan viisi sekuntia kestäväksi irvistykseksi) ja viskasi sen (nimittäin muiskun) "kaikesta sielustaan ja kaikesta mielestään" neitosta kohden, joka myöski horjahti tässä lempisodassa ja äkkiä vetäysi syrjään.

Schiller sanoo elämän kadottaneen arvonsa Kustaa Aadolfin sotureissa, kun sankari oli kaatunut. Sihteeristämme, joka ei ollut kaatunut, vaikkakin hän oli horjunut, tuntui elämä niin ylön hupaiselta, että hän ensin mietti hypätä ulos ikkunasta. Vihdoin hän tointui siksi ettäs huomasi tien oven kautta mukavammaksi ja lähti ulos tunteitansa viillyttämään.

Hän vaelsi ensin Runebergin esplanaadiin, jossa hän, kioskissa, nautitsi hiilihappoista vettä nesteen kanssa, kulki sitten eteläsataman rannalle, tuulluttamaan itseään, kääntyi pohjois Esplanaadinkadulle (josko tuo kaunotar liikkuisi tällä kulkuväylällä). Hän olisi sulkenut joka toisen ihmisen syliinsä, niin hän oli hyvillään (ja jos hän olisi ollut 20 vuotta nuorempi, olisi hän sulkenut joka ihmisen rintaansa kohden). Hän olisi mielellään kulkenut kattojen harjoja, jos olisi voinut, niin hän oli hyvillään! Nyt hän meni esplanaadiin Henrikin katujen välissä, istui sohvaan, hieroi käsiään, hymyili, katseli taivaalle ja rupesi viheltämään. -- Nautittuaan hetken tätä viatonta iloa, hän nousi, kääntyi Aleksanterin kadulle ja oli kotona.

Sinä iltana ei hän enään saanut nähdä lemmittyänsä. Kun seuraava aamu koitti, oli sihteeri jo hereillä, vaan nukahti uudelleen nähden ruusunkarvaisia unia. Kl. 8 oli hän jo puettu, istui taas ikkunaan lukemaan kirjaa ja kun kello juuri löi 9, niin näkee taas neitosen lähettävän suukkosen sormellaan häntä kohtaan. Heti hän vastaa tähän kohteliaisuuteen ja olis mielellään seurannut suukkosta yli kadun jos olisi voinut. -- Syötyään eineen, hän taas meni virkahuoneesen, meni sieltä puolisaterialle ja tuli kotiansa kl. 4. Hän oli päättänyt jotenki päästä neidon puheille ja selvin keino oli mennä neidon luo eli oikeastaan odottaa portissa, kunnes neiti tulisi ulos. Sihteerimme pani tulipunaisen "rosetin" leukansa alapuolelle, otti keltaisenruskeat hansikkaat käteensä, piristeli heliotroopi-hajuvettä rinnoilleen ja viiksilleen, heitti tarkastavan silmäyksen peiliin ja läksi ratkaisevalle retkelle. Tultuaan yli kadun, hän asettui porttiin, vaan päätti kohta mennä vähän peremmäksi. Keveät askeleet kuuluivat nyt lähestyvän ja neitonen tuli alas ylemmästä kerrasta; vaan tämä ei ollut sihteerin etsitty. Hän vartoo, vartoo -- ja nyt hän näkee tuon suloisen muodon omistajan keveillä askeleilla lähestyvän itseään. Päivä oli lämmin ja mielenliikutus lisäsi sihteerin lämpömäärää.

"Hanna, älä minua jätä", huusi jälkimäinen neito edellä menevälle.

Se, jota huudettiin, pysähtyi odottamaan. "Ehkä saan minä seurata neitosia", virkkoi sihteeri, ko'oten kaiken päättäväisyytensä.

"Miks'ei", sanoivat tytöt nauraen hiukan. Tämä nauru ei oikein huvittanut sihteeriä, vaan hän oli päättänyt kärsiä kaikki. Nyt lähdettiin astumaan senaatintorille päin, sieltä Unionin katua Saksan kirkkoon asti, sieltä laskeutiin rannemmaksi ja mentiin Kaivopuistoon, josta kuului musiikia. Täällä muuan ylioppilas ilmestyi heidän seuraansa, hän näytti olevan melkein tuttu neitosten kanssa. Sihteeri mietti juuri mitä hän tilaisi, vaan ylioppilas oli jo joutunut etukynteen siinä suhteessa. Kun viiniä lemonaadin kanssa oli juotu ja teetä sen päälle, lähdettiin paluumatkalle ja sihteeristä koko tämä reissu tuntui jotenki epäonnistuneelta.

Kun sihteeri oli eronnut naisista, hän meni kotiansa ja pani heti maata. Miks'ei hänen lemmittynsä sen enempää huomiota häneen luonut muiden seurassa? Tämä ajatus vaivasi sihteeriä, vaan hän ajatteli vihdoin: moniaat, varsinki tuossa ijässä, ovat niin ujoja. -- Mutta saadaan nyt huomenna nähdä!

Aamulla kun sihteeri istui akkunassaan kl. 9, näki hän neidon akkunassa päätään nyykäyttävän hänelle ja heittävän suurimmalla kauneuden aistilla kolme (sanoo 3) sormisuukkosta häntä kohden. Hän olisi heti lähtenyt yli kadun, vaan koska hänen virkatuntinsa oli lähenemässä, niin hän säästi käynnin kello 5:een j.p.p. Sanottuun aikaan hän siis astui lemmittynsä puheille. Neidon äiti, sihteerin ikuinen, pulska ihminen, avasi oven sihteerille. Tämä istui nojatuoliin ja puheli hajamielisenä yhtä ja toista, vilhuen silloin tällöin oveihin, eivätkö nämä aukeneisi ja eikö nuori sulotar niistä astuisi sisään. Mutta turhaan. Vihdoin hän kysyi eikö rouvan tytär ollut kotosalla, johon rouva K. vastasi kieltävästi. Kun hetken oli puhuttu, sihteeri otti hattunsa ja jätti hyvästin. Rouva K. käski hänen seuraavana päivänä puolisille luokseen. Sihteeri tietysti kiitti ja lupasi tulla.

Suoritettuaan virkatoimensa sihteeri nyt meni puolisille kl 4. Täällä ei ollut muita vieraita kuin tuo ennen mainittu ylioppilas. Kun ruokapöydästä oli noustu, vetäysivät nuoret saliin, jossa neito säesti ja ylioppilas harjoitteli muutamaa kappaletta. Ylipäätään sihteeri ei mieltynyt tähän käyntiinsä ja meni kl 10 kotiaan sillä päätöksellä että vaatii selvitystä tuolta kavalalta neidolta hänen kummalliseen käytökseensä.

Hän siis seuraavana päivänä kirjoitti ruusunkarvaiselle paperille:

Arvoisa neiti!

Teidän käytöksenne akkunassa (sormisuukkoset) ja muualla minua vastaan on niin kaksinkertainen että se vaatii selitystä. Vastatkaa nyt suoraan: rakastatteko minua? Jos niin on, niin minä olen se mies, joka kykenen kuukauden kuluttua viettämään häitä. Suurimmalla kunnioituksella j.n.e. Tämän kirjeen hän lähetti pienellä pojalla, joka hetken kuluttua toi kellertävälle paperille piirretyn kirjoituksen vastaukseksi. Se kuului näin:

Arvoisa herra N!

Minä olen varsin pahoillani, että olette erehtyneet minun suhteeni. Muuan ylioppilas, jonka seurassa olitte Kaivopuistossa, kulkee silloin tällöin akkunoittenne alatse ja hänelle nuo sormisuukkoset ovat ai'otut. Suurimmalla kunnioituksella: Emelie K.

Tämän jälkeen ei neito sen kovemmin heittänyt sormisuukkosia akkunasta eikä häntä akkunassa näkynytkään. Mutta sen sijaan alkoi akkunassa ilmestyä toinen olento -- Emelien äiti -- joka usein katseli yli kadun. Kohta oivalsi sihteeri -- sillä noin vastapäätä asuessa oivalletaan yhtä ja toista -- että rouva K. oli hänelle paljoa sopivampi kuin nuori tytär. Jonku ajan kuluttua alkoi sormisuukkosia lentää poikki kadun rouva K:n ja sihteerin kesken. Nyt asioiden juoksu meni eri vauhtia kuin äsken. Kuukauden kuluttua kuulutettiin ensi kerran; puolenkolmatta viikkoa siitä olivat häät. Vasta kolme vuotta tämän jälkeen vietti ylioppilas häitänsä neiti K:n kanssa ja protokollasihteeri -- nyt onnellinen isä kahdelle lapselle -- tanssi häissä, varsinki myöhemmin illalla rinkitanssia, niin että takin liepeet olivat vaakasuorassa.

Petollinen turva.

Muutamana kevätiltana tuli luokseni tuttavani, Kaarlo S., 25 vuotias nuorimies, elävä luonteeltaan ja liikkeiltään sekä hyvänsuopa kaikkia kohtaan. Hänellä oli käytännöllisellä uralla pienoinen toimi, jonka hänen sanottiin hyvästi hoitavan. Lukumieheksi hänen jo koulussa ensi vuonna oli huomattu ei kelpaavan, jonka vuoksi hän töin tuskin jaksoi läpi kolmen luokan; ja sitten hän sanoi jäähyvästit kirjoille, pistäen ne läpi puukolla sieltä täältä. Tämä Indianein tapainen hyvästijättö oli koululaisissa ainaki siihen aikaan jotenki tavallinen temppu.

Kaarlon silmät loistivat tyytyväisyydestä ja pitkittä mutkitta hän uskoi minulle sydämmensä salaisuuden: hän oli joutunut Amorin valtaan. Sofia oli niin vaatimaton, niin kaunis, niin yleväluontoinen y.m. kuin vastakihlattu tavallisesti aina on. Sormus oli Kaarlolla sormessa ja se kiilsi niinkuin uusi sormus ja erittäinki kihlasormus tavallisesti kiiltää.

Mun tietoni mukaan tuo kauppa oli melkoisen äkkiä tehty ja, katsoen Kaarlon elävään luontoon, en ollut täysin vakuutettu, oliko hän, tätä tärkeätä askelta astuessaan, tarkastellut niitä ominaisuuksia lemmikissään jotka kestävät enempää kuin ensi hyökyaaltoja avioliiton salakarisella merellä. Kaarlo arvasi nämät ajatukseni ja sanoi: "ole huoleti! Kyllä tyttöni kanssa täytyy toimeen tulla ja lienenkö minäkään aivan paha. -- Minä nyt onnittelin häntä ja hän lisäsi äskelliseen: minä olen saanut uuden viran; tulen kirjuriksi N:n konttooriin. Palkka 1,500 Smk. Eiköhän sillä aluksi tule toimeen? Uskon myös saavani asiamiehen toimen muutamassa vakuutusyhtiössä, All right! Oi veikkoseni!" Kaarlo lisäsi "ennen en ole huomannut maailman olevan niin avonaisen!"

Tätä arvostelua minä tosin tähtitieteelliseltä kannalta oivalsin, vaan kansantaloudelliselta hiukan epäilin, nyt kun tungos joka uralla alkaa tuntua. "Onnea sinulle, joka sekaan mahdut vielä", minä sanoin Kaarlolle. "Aika on tuleva, jolloin moni saa odottaa virkaa" ("moni taitavampiki kuin sinä", ajattelin itsekseni).

Kolmen kuukauden kuluttua kuulutettiin ensi kerran Kaarlo S. ja Sofia N. Tuorstaina kolmannella viikolla jälkeen kuulutusten vietettiin häät. Morsian oli siro ja sievä ja ylkä iloinen ja klo neljään asti aamulla tanssittiin.

Kaksi kuukautta häiden jälkeen kävin muutamana iltana vaimoni kanssa nuorta pariskuntaa tervehtimässä. Nuoren rouvan muoto heijasti autuaallisia tunteita ja Kaarlo oli hupaisin isäntä, minkä toivoa voi. Aina aikatavasta hänen silmänsä kääntyivät Sofiaan päin. Sanomattaki voi ymmärtää että onnellisuus _nyt_ majaili tässä perheessä, --

"Paljo puhutaan tässä mailmassa murheista", Kaarlo virkki vähän ylönmielisesti, "vaan eipä niitä kaikille näy riittävän."

"Älä Kaarloni puhu noin", Sofia sanoi levottomasti, "voihan niitä vielä meilleki tulla."

"Pyttis!" naurahti Kaarlo. "Ihmiset luovat itsilleen murheita. Kun älyäisivät paremmin, niin olisivat niistä melkein vapaat."

"Älä usko niin", minä tuohon vastasin. "Tunnetko yhtään semmoista, joka murheetta olisi päässyt ikänsä?"

"No, ei aivan murheitta. Kuolo eroittaa meidät rakkahistamme, taudit voivat myös katkeroittaa elämämme. Mutta että riitainen elämä, kateus, viha ja köyhyys tekevät ihmiset onnettomiksi, se on ihmisten oma syy", Kaarlo väitteli.

"Olkoonpa niin! Mutta miksi kuitenki niin moni perin järkevä joutuu noihin onnettomuuksiin?"

"Siihen minä en rupea vastausta miettimään", naurahti Kaarlo, kaataen konjakkia lasiinsa. "Eläkööt ihmiset miten kukin tahtoo. Mutta minä tahdon elää iloisesti nyt ja aina. Amen!" --