Part 9

Mä saavutin suuren siunatun poudan Ja nurkumatta nyt ääntäsi noudan Sä elämä, kiittäen hyvyyttäs Se on Jumalan ohjaava käs' -- Käyn kohti ma ikuista hyvää!

Mutta hänen kiitollisuuttaan ehkei mikään niin lausunut ilmi kuin seuraava:

Hän, jolta lauluni lahjan saan, Hän ohjas' eloni voiton, kateen Kun päivänpaisteen, kuin vesisateen Mun kevätlaihooni nousevaan; Jos kuinka kävi, Ma laulelen! Se lähentävi Mun lempehen!

Hän, jolta lauluni lahjan saan, Hän liitti kerran mun kaihon sukuun. Ja rauhatonten ma kuuluin lukuun; Ei tyydy, tyynny ne konsanaan. Mun _täytyi_ lentää, Ol' aika sen! Tien löysin sentään Mä lempehen.

Hän, jolta lauluni lahjan saan, Hän suokoon mulle myös auttaa voiman, Mun lauleloista ett' uuden hoiman Maan kulkijoista sais jokukaan! On ilo ylin Se yhteinen! Ja lämmin syli Vie lempehen!

KUUDESTOISTA LUKU.

Oli syyspuolta, ihmiset korjasivat elojaan. Päivä oli kirkas, yöllä ja aamulla oli satanut, sentähden oli ilma lempeä kuin kesällä. Oli lauvantai, mutta siitä huolimatta suuntasi moni vene kulkuaan Mustanjärven poikki kirkon puolelle, miehet soutivat paitahihaisillaan, naisväki istui kokassa ja perässä, päässä vaaleat huivit. Mutta vielä useampia veneitä kulki Böeniä kohti, lähteäkseen sittemmin liikkeelle suuressa joukossa; sillä tänään piti Baard Böen häitä tyttärelleen Elille ja Arne Niilonpoika Kampenille.

Kaikki ovet olivat auki, ihmisiä kulki ulos ja sisään. Lapsia, kaakunkappaleet käsissä, seisoskeli pihamaalla, peläten uusia vaatteitaan ja vierastellen toisiaan; aitanportailla istui yksikseen vanha vaimo; se oli Margit Kampen. Hänen yllään oli suuri hopeinen rintasolki, jonka ylempään hopealaattaan oli kiinnitetty paljon pieniä renkaita; sitä hän silloin tällöin katseli. Hän oli saanut sen Niilolta, sinä päivänä jolloin hän seisoi morsiamena hänen rinnallaan, eikä siitä asti ollut sitä käyttänyt.

Niissä parissa, kolmessa tuvassa, jotka olivat juhlahuoneina, kävelivät edeskäypä ja molemmat nuoret sulhaispojat, papin poika ja Elin veli, kestittämässä vieraita sitä myöten kuin he saapuivat suuriin häihin. Elin kamarissa istui morsian, papin rouva ja Matilda, joka vartavasten oli saapunut kaupungista pukemaan ystävätärtään morsiameksi; sillä sen he jo lapsina olivat toisilleen luvanneet. -- Arne verkavaatteissa, yllä ruumiinmukainen, pyöristetty takki ja Elin ompelema kaulus, seisoi sen ikkunan ääressä, jonka ruutuun Eli oli kirjoittanut "Arne". Se oli avoin, hän seisoi pielen vieressä ja katseli yli tyynen veden, pappilan puolelle, kirkkoon päin.

Etehisessä tuli vastatusten kaksi ihmistä, kumpikin puuhistaan; toinen valkamasta, jossa oli ollut järjestämässä kirkkoveneitä, hänen yllään oli musta, pyöristetty verkatakki, mutta siniset sarkahousut, joista lähti väriä, niin, että hänen kätensä olivat siniset; valkoinen kaulus puki hänen vaaleita kasvojaan ja vaaleaa, pitkää tukkaansa; korkea otsa oli tyyni, suupielissä hymy. Se oli Baard; käytävässä hän tapasi toisen, joka juuri tuli keittiöstä. Hän oli kirkkovaatteissa, astui korkeana ja solakkana, varmana ja kiirettä pitämättä ovesta; kun Baard tuli häntä vastaan, seisahtui hän ja toinen suupieli vetäytyi ylöspäin. Se oli Birgit, hänen vaimonsa. Kummallakin oli jotakin sanomista, mutta se ilmaistiin vaan sillä tavalla, että molemmat jäivät paikoilleen seisomaan. Baard oli enemmän hämillään kuin vaimo, hän hymyili hymyilemistään, mutta juuri tämä suuri hämääntyminen päästi hänet vihdoin pälkähästä: hän läksi nimittäin vihdoin ilman muuta ylös portaita.

-- Ehkä sinä tulisit mukaan, sanoi hän.

Ja Birgit meni. Ylhäällä luhdissa olivat he ihan yksin, mutta Baard sulki silti oven heidän perässään ja teki sen hyvin perusteellisesti. Kun hän vihdoin kääntyi seisoi Birgit ikkunassa ja katseli ulos; hän katseli ulos, jottei tarvitsisi katsella sisään päin. Baard otti povitaskustaan pienen pullon ja pienen hopeapikarin. Hän tahtoi antaa vaimolleen, mutta vaimo ei sanonut huolivansa, vaikka hän vakuutti, että se oli viiniä, pappilasta lähetettyä. Silloin hän joi itse, mutta tarjosi juodessaankin pari kertaa vaimolleen. Hän pani korkin suulle, pisti pullon ja hopeapikarin povitaskuun ja istuutui kirstulle. Häneen kaikesta päättäen koski, ettei vaimo juonut.

Pari kertaa hän syvältä veti henkeään. Birgit nojasi toista kättään ikkunanpieleen. Baardilla oli jotakin sanomista; mutta se oli nyt käynyt entistä raskaammaksi.

-- Birgit, virkkoi hän, -- taidat ajatella samaa päivää kuin minä.

Silloin kuuli hän Birgitin liikahtavan, sillä hän siirtyi toisesta ikkunanpielestä toiseen ja nojautui taasen käsivarttaan vastaan.

-- Niin, kyllähän sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. -- -- Hän erotti meitä, hän; -- -- -- minä luulin sen kestävän häihin asti, mutta se on kestänyt kauvemmin.

Hän kuuli Birgitin vetävän henkeään ja näki hänen muuttavan asentoa, mutta hänen kasvojaan hän ei nähnyt. Hänessä itsessään kävi, siinä kirstunkannella istuessa, sellainen taistelu, että hänen täytyi pyyhkiä kasvojaan takinhihaan. Pitkän kamppailun perästä tarttui hän taasen puheeseen:

-- Tänään on hänen poikansa, lukumies ja korea poika tullut taloon ja me olemme antaneet hänelle ainoan tyttäremme. -- -- -- Mitä arvelet, Birgit, jos mekin molemmat tänään viettäisimme häämme?

Ääni värisi ja hän yski. Birgit oli liikahtanut, hän laski taasen pään kätensä varaan, mutta ei sanonut mitään. Baard odotti kauvan, mutta ei saanut vastausta -- eikä hänellä itsellään ollut enempää sanomista. Hän nosti katseensa ja kävi hyvin kalpeaksi, sillä Birgit ei edes kääntänyt päätään. Silloin hän nousi. Samassa koputettiin oveen ja lauha ääni kysyi:

-- Joko nyt tulet, äiti?

Se oli Eli. Ääni soi sellaisena, että Baardin täytyi pysähtyä ja katsahtaa Birgitiin. Birgit kohotti päätään, katsahti oveen ja kohtasi Baardin kalpeat kasvot.

-- Joko tulet, äiti? kuului toiseen kertaan,

-- Jo minä tulen! vastasi Birgit murtunein äänin, astui lujin askelin permannon poikki Baardin luo, ojensi hänelle kätensä ja purskahti rajusti itkemään. Kädet kävivät kiinni toisiinsa; nyt ne molemmat olivat kuluneet, mutta ne pitivät kiinni niin lujasti, ikäänkuin ne kaksikymmentä vuotta olisivat etsineet toisiaan. Ne olivat yhdessä vielä heidän astellessaan ovelle ja kun, hetkisen perästä, hääsaatto läksi rantaan ja Baard näki Arnen ojentavan kätensä Elille, viedäksensä häntä edelle, tarttui hän, vastoin tapaa, vaimonsa käteen ja asteli perässä, kasvot yhtenä hymynä. Mutta heidän jälessään tuli Margit Kampen yksinään -- siihenhän hän oli tottunut. Baard oli sinä päivänä ihan ylenannetun iloinen. Hän jutteli soutumiesten kanssa. Muuan näistä, joka istui ja katseli tuntureja heidän takanaan, ihmetteli, että sentään tuollainen äkkijyrkkä kallio oli saattanut käydä vihreäksi.

-- Sen on täytynyt, tahtoi tai oli tahtomatta, sanoi Baard, loi katseensa yli koko hääjoukon ja pysähtyi morsiuspariin ja vaimoonsa. -- Sitä ei kukaan olisi sanonut kaksikymmentä vuotta sitte, lisäsi hän samassa.

SYNNÖVE PÄIVÄNKUMPU.

ENSIMÄINEN LUKU.

Suuressa laaksossa saattaa keskellä aukeaa tavata korkean kohdan, johon aurinko johdattaa säteitä siitä asti jolloin se nousee, hamaan siihen asti jolloin se laskee. Ja ne, jotka asuvat likempänä tunturin juurta ja jotka myöhemmin saavat aurinkoa, sanovat tuota kohtaa päivänkummuksi. Se, josta tässä tullaan kertomaan, asui tuollaisella kummulla, josta talo oli saanut nimensäkin. Sinne asettui lumi myöhemmin syksyllä ja sieltä se ensinnä keväällä suli.

Talon omistajat olivat heränneitä, ja heitä sanottiin lukijoiksi sen tähden, että he ahkerammin kuin muut ihmiset lukivat raamattua. Miehen nimi oli Guttorm ja vaimon Karen; heille syntyi poika, joka kuoli eivätkä he kolmeen vuoteen saaneet viedä toista lasta kastettavaksi. Tämän ajan kuluttua syntyi heille tytär, joka sai nimen pojan mukaan; poika oli ollut Syvert ja tytölle annettiin nimi Synnöv, koskeivät he keksineet mitään sen likempää. Mutta äiti sanoi Synnöve, koska hänen, lapsen ollessa pienenä, oli ollut tapana sanoa Synnöveni. Oli miten oli: kun tyttö tuli suuremmaksi, nimittivät kaikki häntä äidin mukaan Synnöveksi ja useimmat väittivät, ettei näillä seuduin mies-muistiin ollut kasvanut niin kaunista tyttöä kuin Synnöve Päivänkumpu. Hän ei ollut vanhakaan, ennenkuin he jo sunnuntaisin rupesivat viemään häntä kirkkoon, vaikkei hän paljon muuta ymmärtänyt kuin että pappi seisoi haukkumassa renki Penttiä, jonka lapsi näki istumassa juuri saarnatuolin alla. Isä tahtoi kuitenkin, että hänet otettaisiin mukaan, jotta hän joutuisi "niille tavoille", kuten isän oli tapana sanoa; ja äiti tahtoi samaa, sillä "eihän sitä tietänyt millä lailla häntä sillä välin kotonakaan olisi katsottu". Jos talossa sattui olemaan lammas, vohla tai pieni porsas, joka ei menestynyt, tai lehmä, jolle tuli onnettomuus, niin ne aina annettiin Synnöven omiksi ja äiti oli huomaavinaan, että ne siitä hetkestä rupesivat virkoamaan; isä ei oikein uskonut sen siitä johtuvan, mutta samahan se oli "kenen oma luontokappale oli, kun se vaan menestyi".

Toisella puolen laaksoa, juuri korkean tunturin alla, oli talo, jota sanottiin Kuusistoksi, sentähden että se oli suuressa kuusimetsässä, ainoassa niillä mailla. Omistajan isoisä oli ollut muassa Holsteinissa ottamassa vastaan ryssää ja tältä matkalta oli hän repussaan tuonut kotiin paljon vieraita, ihmeellisiä siemenlajeja. Niitä hän sitte oli kylvänyt pitkin pihojaan, mutta aikojen kuluessa oli niistä toinen toisensa perästä kuollut; ainoastaan muutamat kuusenkävyt, jotka, kumma kyllä, olivat joutuneet mukaan, olivat nousseet suureksi metsäksi ja varjostivat nyt taloa joka kulmalta. Holsteininkävijä oli kantanut isoisänsä nimeä Torbjörn, hänen vanhin poikansa taas isänsä nimeä Sämund ja niin olivat tämän talon omistajat vuoroperään olleet Torbjörnejä ja Sämundeja -- epämuistoisiin aikoihin asti. Mutta sellainen puhe kulki, että Kuusiston miehistä noin joka toisella oli onnea eikä Torbjörn-nimisillä. Kun nykyiselle omistajalle Sämundille syntyi ensimäinen poika, ajatteli hän yhtä ja toista, mutta ei uskaltanut rikkoa suvun tapoja, vaan pani pojan Torbjörniksi. Sitte hän rupesi miettimään eikö poikaa voisi kasvattaa niin, että hän pääsisi tuon loukkauskiven ohi, jonka puheet olivat hänen tielleen panneet. Ei hän ollut asiasta varma, mutta hän luuli huomaavansa pojassa riidanhaluista luonnetta.

-- Se on nyhdettävä pois, sanoi hän äidille, ja niin pian kuin poika oli tullut kolmen vuoden vanhaksi, asettui isä silloin tällöin vitsa kädessä pakoittamaan poikaa kantamaan kaikki halot paikoilleen, ottamaan ylös kupin, jonka oli heittänyt maahan, silittämään kissaa, jota oli nipistänyt. Mutta äiti läksi mielellään ulos, kun isälle tuli se pää.

Sämund ihmetteli, että poikaan, jota isommaksi hän kasvoi, ilmaantui yhä enemmän ja enemmän korjaamista, vaikka häntä pideltiin yhä ankarammin. Isä pani hänet varhain kirjan ääreen ja otti hänet mukaansa vainiolle, voidakseen pitää häntä silmällä. Äidillä oli iso talous ja pieniä lapsia; hän ei voinut muuta kuin taputella ja varoitella poikaa, aamulla häntä puettaessaan ja puhua hiljaa isälle, kun he pyhäpäivisin olivat yhdessä. Mutta Torbjörn ajatteli, kun hän sai korvilleen siksi että a-b sanoi ab eikä ba, ja kun hän ei saanut antaa pikku Ingridille selkäsaunaa, kuten isä antoi hänelle: on se sentään ihmeellistä, että minulla pitää olla niin paha ja kaikilla pikkusiskoillani niin hyvä.

Kun hän useinten oli isän kanssa eikä paljonkaan uskaltanut puhua hänelle, kävi hän harvasanaiseksi, vaikkei ajatuksia suinkaan puuttunut. Kerran heidän vedättäessään märkiä heiniä, pääsi häneltä:

-- Miksi ovat heinät Päivänkummulla kuivat ja korjuussa, mutta täällä märät?

-- Siksi, että heillä on enemmän aurinkoa kuin meillä.

Ensi kertaa huomasi poika olevansa ulkopuolella sitä auringonpaistetta, joka niin usein oli tuottanut hänelle iloa. Siitä päivästä lensivät hänen silmänsä useammin Päivänkummulle.

-- Älä sinä siinä töllötä, sanoi isä ja puukkasi häntä kylkeen; täällä meidän täytyy raataa sekä isojen että pienten, jos mielimme saada jotakin korjuuseen.

Torbjörn oli ehkä seitsemän, kahdeksan vanha, kun Sämund muutti renkipoikaa. Uuden rengin nimi oli Aslak ja hän oli jo kulkenut paljon maailmaa, vaikka vasta oli poikanulkki. Sinä iltana jolloin hän tuli, oli Torbjörn jo sängyssä, mutta seuraavana päivänä, kun hän istui kirjansa ääressä, potkaista jyräytettiin ovi auki sellaisella vauhdilla, ettei hän ikinä ollut nähnyt vertaa. Se oli Aslak, sylissä aika kantamus puita -- hän viskasi sen maahan niin että halot lensivät joka haaralle. Itse hyppäsi hän korkealle ilmaan, varistaakseen lunta vaatteistaan ja joka kerta hypähtäessään hän huusi:

-- Kylmä tuli, sanoi noidanmorsian, kun seisoi jäissä vyötä myöten.

Isä ei ollut sisässä, -- mutta äiti lakaisi kokoon lumen ja vei vaieten ulos.

-- Mitä sinä mulkoilet? sanoi Aslak Torbjörnille.

-- En mitään, vastasi poika, sillä häntä peloitti.

-- Oletkos nähnyt mikä kukko kirjassasi on?

-- Olen.

-- Sen ympärillä on aika kanalauma, kun kirja on kiinni, -- oletko huomannut sen?

-- En.

-- Katso sitte!

Poika katsoi.

-- Sinä olet pölkkypää, sanoi Aslak.

Mutta siitä asti oli poika Aslakin vallassa enemmän kuin kenenkään muun.

-- Sinä et osaa mitään, sanoi Aslak eräänä päivänä Torbjörnille, joka kuten tavallisesti, kulki hänen perässään katsomassa hänen mutkiinsa.

-- Kyllä minä osaan neljänteen pääkappaleeseen.

-- Ja mun mitä! Sinä et edes ole kuullut puhuttavan noidasta, joka tanssitti tyttöä auringonnousuun asti ja joka halkesi kuin vasikka, joka on juonut piimää!

Torbjörn ei iässään ollut kuullut niin paljon viisautta yhtaikaa.

-- Missä se oli? kysyi hän.

-- Missäkö? -- Ka ... ka siellä ... tuolla Päivänkummulla.

Torbjörn jäi tuijottamaan.

-- Oletko kuullut puhuttavan miehestä, joka myi itsensä pirulle vanhasta saapasparista?

Torbjörn unohti vastata, niin ihmeissään hän oli.

-- Taidat taas ajatella, missä se oli -- heh? Se oli sekin Päivänkummulla, juuri tuon joen luona, jonka näet tuolla! -- -- Siunaa ja varjele! Huonostipa sinä näyt tietävän uskonasiasi, lisäsi hän. -- Et ole taitanut kuulla edes Kari Puukörtistä?

Ei, poika ei ollut kuullut ja tehdessään työtä aika vauhtia, kertoi Aslak vieläkin suuremmalla vauhdilla Kari Puukörtistä, myllystä, joka jauhoi suoloja meren pohjalla, pirusta, joka käyttää puukenkiä, noidasta, jonka parta tarttui puunkantoon, seitsemästä vihreästä noidasta, jotka nyppivät karvat Pyssy-Pekan jaloista, hänen nukkuessaan niin sikeästi, ettei hän mitenkään herännyt; ja kaikki tapahtui Päivänkummulla.

-- Mikä ihme pojan on? sanoi äiti seuraavana päivänä. -- Nyt hän siitä asti kun päivä valkeni on ollut polvillaan tuolla penkillä ja katsellut Päivänkummulle päin.

-- Niin, tänään hänen on kiire, sanoi isä, joka veteli pyhäpäivän pitkiä unia.

-- Sanovat, että Synnöve Päivänkumpu on hänen morsiamensa, sanoi Aslak. -- Mutta ihmiset puhuvat niin paljon, lisäsi hän.

Torbjörn ei oikein käsittänyt, mutta punastui silti korvia myöten. Kun Aslak tätä huomautti, tuli hän alas penkiltä, otti katkismuksensa ja rupesi lukemaan.

-- Niin, hae sinä vaan lohdutusta Jumalan sanasta, sanoi Aslak, -- sillä et sinä sitä tyttöä saa.

Kun viikko oli kulunut niin pitkälle, että hän luuli heidän unohtaneen jutun, kysyi hän äidiltä, ihan hiljaa (sillä häntä hävetti):

-- Äiti, kuka on Synnöve Päivänkumpu?

-- Se on pieni tyttö, joka kerran perii Päivänkummun.

-- Eikö hänellä ole puukörttiä?

Äiti katsahti häneen ihmeissään.

-- Mitä ihmettä sinä sanot? kysyi hän.

Poika pelästyi sanoneensa jotakin tyhmää ja vaikeni.

-- Kauniimpaa lasta ei ole nähty kuin hän on, lisäsi äiti, -- ja sen hän on saanut Jumalalta lahjaksi siksi, että hän aina on hyvä ja tottelevainen ja ahkeraan lukee.

Nyt tiesi poika senkin.

Eräänä iltana Sämund vietettyään koko päivän vainiolla Aslakin kanssa, sanoi Torbjörnille: -- sinä et enään saa olla renkipojan kanssa.

Mutta Torbjörn ei ottanut sitä korviinsa. Hetkisen perästä kuului:

-- Jos sinut vielä tavataan yhdessä hänen kanssaan, ei sinun käy hyvin!

Silloin hiipi Torbjörn hänen perässään, kun ei isä nähnyt. Isä yllätti heidät, kun he istuivat puhelemassa; silloin sai Torbjörn selkäänsä ja ajettiin sisään. Mutta sitte haki Torbjörn Aslakin, kun isä oli poissa kotoa.

Eräänä pyhänä, kun isä oli kirkossa, teki Torbjörn kotona pahaa. Aslak ja hän viskelivät toisiaan lumipalloilla.

-- Ei, ei, sinä kiusaat minua, pyysi Torbjörn; -- viskataan yhdessä johonkin toiseen paikkaan.

Aslak oli paikalla valmis ja he kimittivät ensin hoikkaa kuusta aitan vieressä, sitten aitanovea ja vihdoin ikkunaa -- ei ruutua, sanoi Aslak, vaan sitä ympäröivää kehystä. Torbjörn kuitenkin osasi ruutuun ja kalpeni.

-- Joutavia, kuka sen saa tietää! Heitä paremmin! Torbjörn heitti, mutta osasi taasen ruutuun.

-- Nyt en minä enään tahdo.

Samassa tuli hänen vanhin sisarensa, pikku Ingrid, ulos.

-- Heitä häneen, kuuletkos!

Torbjörn oli paikalla valmis, tyttö itki ja äiti tuli ulos. Hän pyysi Torbjörniä lopettamaan.

-- Viskaa, viskaa! kuiskasi Aslak.

Torbjörn oli kuuma ja kiihoittunut. Hän teki työtä käskettyä.

-- Taidat olla järjiltäsi, sanoi äiti ja juoksi häntä vastaan. Poika edellä, äiti perässä -- pitkin pihaa; Aslak nauroi ja äiti torui. Mutta vihdoin sai äiti kiinni pojan suuresta lumihangesta ja rupesi aika lailla tumpuloimaan häntä.

-- Minä lyön takaisin, sellainen on tapa.

Äiti pysäytti kummissaan kätensä.

-- Tuon on toinen sinulle opettanut, sanoi hän, otti häntä ääneti kädestä ja vei sisään.

Eikä hän enään sanonut hänelle sanaakaan, vaan hommasi pikkusiskojen kanssa ja kertoili heille, että isä pian tulee kirkosta. Silloin rupesi tuvassa käymään kuumaksi. Aslak pyysi päästä tervehtimään sukulaisiaan ja saikin paikalla luvan; mutta Torbjörn kävi paljon pienemmäksi, kun Aslak oli mennyt. Hänen vatsansa oli kovin kipeä ja kädet niin hiessä, että kirjaan jäi sijat, kun hän siihen kajosi. Kunhan äiti ei vaan sanoisi mitään isälle, kun isä palaa; mutta hän ei mitenkään olisi saanut pyyntöään lausutuksi. Kaikki mihin hän katsoi, muutti alituiseen karvaa ja kello sanoi: läis-kis, läis-kis -- läis-kis, läis-kis! Hänen täytyi nousta ikkunaan katsomaan Päivänkumpua. Se yksin lepäsi tyynenä lumissaan ja välkkyili auringossa, kuten aina; läpi kaikkien talon ikkunoiden loisti hymy eikä varmaan ainoakaan ruutu ollut rikki; tavattoman iloisesti nousi savu piipusta, hän saattoi ymmärtää, että sielläkin tehtiin kypsää kirkkomiehille. Varmaan siellä Synnöve kulki kurkistelemassa isää eikä ensinkään odottanut selkäsaunaa, kun hän tuli kotiin. Torbjörn ei ymmärtänyt mitä tehdä, äkkiä kävi hän niin kovin helläksi sisarilleen, ettei sillä ollut mitään määrää. Ingridille hän oli niin hyvä, että antoi hänelle kiiltävän napin, jonka oli saanut Aslakilta. Ingrid kiersi kädet hänen kaulaansa ja hänkin kaulasi Ingridiä.

-- Pieni Ingrid kulta, oletko minulle suuttunut?

-- En, pikku Torbjörn. Saat mielelläsi lumittaa minua niin paljon kuin tahdot!

Mutta samassa kopisti joku lunta jaloistaan etehisessä. Se oli ihan oikein isä; hän näytti hyvältä ja lempeältä ja se oli vielä hullumpaa.

-- No? sanoi hän ja katseli ympärilleen -- ja kumma oli, ettei kello romahtanut alas seinältä.

Äiti toi ruokaa pöytään.

-- Mitenkä täällä jaksetaan? kysyi isä, istuutui ja otti lusikan käteensä.

Torbjörn katseli äitiin niin että kyyneleet tulivat silmiin.

-- Kyllähän -- täällä, sanoi hän tavattoman hitaasti ja varmaan hän sanoo enemmänkin, sen Torbjörn kyllä huomasi. -- Minä annoin Aslakin mennä ulos, lisäsi hän sitte.

-- Nyt se alkaa, ajatteli Torbjörn ja rupesi leikkimään Ingridin kanssa, ikäänkuin hän ei olisi ajatellut mitään. Niin kauvan ei isä ikinä ollut syönyt ja vihdoin rupesi Torbjörn laskemaan joka palaa; mutta kun hän pääsi neljänteen, tahtoi hän nähdä moneenko ehti laskea neljännen ja viidennen palan välillä, ja silloin hän hämääntyi. Vihdoin nousi isä ja meni ulos. Ruudut, raudut! helisi Torbjörnin korvissa ja hän katseli, olivatko tuvan ruudut eheät. Eheät olivat, kaikki tyyni. Mutta nyt meni äitikin ulos. Torbjörn otti pikku Ingridin syliinsä ja virkkoi niin lauhasti, että Ingridin ihmeissään täytyi häneen tuijottaa:

-- Leikitäänpäs kultakuningatarta niityllä! Ingrid oli tietysti iloissaan. Ja Torbjörn lauloi, vaikka jalat vapisivat:

Ihannelma, hienohelma, sulle suihkasen! ja jos sa olet oma mun. saat viitan kultakirjatun, helmilöin ja sulkkuvöin. Kiikeri kaakeri kaa -- hyv' on päivää paistattaa!

Kultaherttu, herran terttu, sulle vastailen: en tahdo olla omas sun. saat pitää viitan kirjatun, sen helmilöin ja sulkkuvöin. Kiikeri kaakeri kaa -- hyv' on päivää paistattaa!

Mutta leikin ollessa parhaillaan tuli isä sisään ja iski häneen silmänsä. Torbjörn sulki Ingridin hellemmin syliinsä eikä pudonnut tuolilta. Isä kääntyi pois eikä sanonut mitään; kului puoli tuntia eikä hän vieläkään ollut mitään sanonut -- Torbjörn oli miltei jo tulemaisillaan iloiseksi, muttei uskaltanut. Hän ei tietänyt mitä uskoa, kun isä itse auttoi vaatteita hänen päältään; hän rupesi taasen vapisemaan. Silloin taputti isä hänen päätään ja silitti hänen poskeaan; sitä hän ei ollut tehnyt siitä asti kuin poika saattoi muistaa ja sentähden lämpeni hänen sydämensä ja koko ruumiinsa niin, että pelko suli kuin jää auringonpaisteessa. Ei hän tietänyt kuinka hän tuli sänkyyn ja kun hän ei voinut ruveta laulamaan eikä huutamaan, pani hän hiljaa kädet ristiin, luki isämeitän kuuteen kertaan oikeinpäin ja takaperin, ihan hiljaa -- ja tunsi nukkuessaan, ettei ole ketään maan päällä, josta hän niin pitää kuin isästä.

Seuraavana aamuna heräsi hän kauheassa hädässä sentähden ettei saanut huudetuksi; sillä hänen piti nyt kuitenkin saada selkäänsä. Kun hän avasi silmänsä, huomasi hän suureksi helpoituksekseen, että hän vaan oli nähnyt unta, mutta huomasi samassa senkin, että toisen juuri piti saada selkäänsä, nimittäin Aslakin. Sämund asteli ylös alas permantoa ja Torbjörn kyllä tiesi, mitä se merkitsi. Lyhyenläntä, mutta tanakka isäntä katsahti tuontuostakin tuuheiden kulmakarvojensa alta sillä tavalla Aslakiin, että tämä tunsi mitä oli tulossa; Aslak itse istui suuren tynnörin pohjalla, väliin heilutellen jalkojaan alas tynnörin laidalta, väliin koukistaen ne alleen. Hän piteli tapansa mukaan käsiään taskussa, lakki oli keveästi pantu päähän niin että paksut, tummat hiussuortuvat törröttivät lipon alta. Hiukan vino suu oli entistä vinompi, pää oli vähän kallellaan ja silmät vilkuivat puoleksi ummistettujen luomien alta, syrjästä Sämundiin.

-- Niin, poikasi kyllä on hullu, sanoi hän, -- mutta pahempi on, että hevosesi on noiduttu.

Sämund seisahtui.

-- Sinä olet nulikka! sanoi hän niin että tupa tärisi ja Aslakin silmät painuivat umpeen entistä enemmän.

Sämund jatkoi taas kävelyään; Aslak istui hetkisen vaiti.

-- Noiduttu se vaan on!

Hän katsahti isäntään, nähdäkseen mitä se vaikutti.

-- Ei, mutta metsää se pelkää, sanoi Sämund, yhä jatkaen kävelyään. -- Sinä olet, senkin ilkeä rähjys, metsässä pudottanut puita sen päälle ja sentähden ei kukaan saa sitä kulkemaan siellä rauhallisena.

Aslak kuunteli hetkisen.

-- Niin, niin, usko sinä vaan sillä lailla, eihän usko ketään pahenna. Mutta minä epäilen, että se parantaa hevosesi, lisäsi hän, kapusi paremmin tynnörin pohjalle ja peitti toisella kädellään kasvonsa. Sämund likeni häntä todella ja lausui hiljaa, mutta kamalalla äänellä:

-- Sinä olet paha...

-- Sämund! kuului lieden äärestä.