Part 6

-- Minusta tuntuu, etten ole tehnyt koko laulua, sanoi Arne, sillä häntä hävetti, että hän oli sen laulanut. Ei hän käsittänyt kuinka sellainen oli pälkähtänyt hänen päähänsä. Laulun jälkeen hän jäi katsoa tuijottamaan. Silloin virkkoi tyttö:

-- Mutta ei suinkaan minun niin käy?

-- Ei, ei, ei; minä ajattelin oikeastaan itseäni.

-- Pitääkö sinun sitte käydä niin?

-- En tiedä; -- mutta siltä silloin tuntui; -- niin, nyt ei tunnu siltä, mutta minun mieleni on joskus ollut niin raskas. -- --

-- Ihmeellistä!

Tyttö piirteli taas ruutuun.

Kun Arne seuraavan kerran tuli päivälliselle, meni hän ikkunan luo. Ulkona oli paksu harmaus, sisässä lämmintä ja lauhaa; mutta ruutuun oli sormella kirjoitettu: "Arne, Arne, Arne" ja aina vaan "Arne"; Eli oli edellisenä iltana seisonut sen ikkunan ääressä.

Mutta seuraavana päivänä ei Eli tullutkaan alas; hän oli huonoissa voimissa. Hän ei näihin aikoihin yleensäkään ollut terve; hän sen sanoi itsekin ja kyllähän sen näkikin.

YHDESTOISTA LUKU.

Eräänä päivänä myöhemmin tuli Arne sisään ja kertoi mitä hän juuri oli kartanolla kuullut, että papin tytär Matilda nyt oli matkalla kaupunkiin, oman luulonsa mukaan muutamaksi päiväksi, mutta itse asiassa olemaan siellä vuoden tai kaksi. Eli ei tietänyt mitään ennenkuin nyt sen kuuli, hän kaatui ja menetti tajuntansa.

Arne ei koskaan ollut nähnyt sellaista ja pelästyi suuresti; hän karkasi hakemaan palvelustyttöjä, tytöt taas vuorostaan vanhempia ja vanhemmat riensivät sisään. Koko talossa nousi hälinä; kahlekoira haukkui ladon sillalla. Kun Arne myöhemmin tuli sisään, oli äiti polvillaan vuoteen ääressä; isä piteli sairaan päätä. Palvelustytöt juoksivat, yksi hakemaan vettä, toinen tippoja, joita säilytettiin kaapissa, kolmas avasi röijynnappeja kauluksen kohdalta.

-- Herra siunaa ja varjele! sanoi äiti, -- se oli sentään hullua, ettemme olleet mitään sanoneet; sinä, Baard, niin tahdoit; oi, Herra siunaa ja varjele!

Baard ei vastannut mitään.

-- Sanoinhan minä sen kyllä, mutta ei koskaan pidä tehtämän niin kuin minä tahdon; oi, Herra siunaa ja varjele. Aina sinä kohtelet häntä niin kovasti, sinä Baard; sinä et tiedä miltä se tuntuu, kun pitää jostakin ihmisestä.

Baard ei vastannut mitään.

-- Hän ei ole niinkuin muut -- ne voivat kantaa suruja; mutta hänet, raukan, surut kaatavat kumoon, hänhän on niin heikko. Ja varsinkin nyt, kun ei hän ensinkään ole terve. Herää pois nyt, lapseni, niin me pidämme sinua hyvänä! Herää pois lapseni nyt, sinä, Eli lapseni, äläkä tuota meille tällaista surua!

Nyt virkkoi Baard:

-- Joko sinä vaikenet liian paljon tai puhut liian paljon.

Hän katsahti Arneen ikäänkuin ei olisi suonut hänen kuulevan näitä, vaan menevän tiehensä. Mutta kun tytöt jäivät huoneeseen, jäi Arnekin, vaikka hän astui ikkunan luo. Sairas tointui nyt senverran, että hän saattoi katsella ympärilleen ja tuntea ihmisiä; mutta samassa palasi muistokin, hän kirkaisi: "Matilda!" purskahti suonenvedontapaiseen itkuun ja nyyhkytti niin, että oli oikein vaikeaa katsella. Äiti koetti häntä lohduttaa, isä asettui niin että hän näkisi hänet; mutta sairas vaan työnsi heitä menemään.

-- Pois! huusi hän; -- minä en pidä teistä, pois!

-- Jeesus Kristus, etkö sinä pidä vanhemmistasi? sanoi äiti.

-- En! Te olette minulle kovat ja otatte minulta ainoan iloni.

-- Eli, Eli, älä lausu niin kovia sanoja, pyyteli äiti.

-- Ei, äiti! huusi tyttö, -- nyt minä sen sanon! Niin, äiti, te tahdotte naittaa minut sille ilkeälle miehelle enkä minä tahdo. Tänne te minut salpaatte, jossa minä en ole iloinen muuta kuin silloin kun minä pääsen pois. Ja te otatte minulta Matildan, ainoan, josta minä pidän, ja jota minä maailmassa ikävöin. Oi Jumala, mihin minä joudun, kun ei Matilda enään ole täällä -- ja varsinkin nyt, kun on niin paljon, niin paljon asioita, joita en voi selvittää, kun en saa kenellekään puhua.

-- Mutta harvemminhan sinä viime aikoina kävit hänen luonaan.

-- Mitä siitä -- olihan hän ikkunassa! vastasi sairas ja itki niin lapsellisesti, ettei Arne koskaan ennen ollut kuullut sellaista itkua.

-- Ethän sinä voinut nähdä häntä ikkunassa, sanoi Baard.

-- Näinhän minä talon, vastasi sairas. Ja äiti lisäsi katkerasti:

-- Et sinä sellaisia ymmärrä, sinä.

Baard ei enään puhunut mitään.

-- Nyt en minä koskaan enään saata mennä ikkunaan! sanoi Eli. -- Minä menin sinne aamulla, kun nousin; illalla istuin siellä kuutamossa ja minä menin sinne, kun ei minulla ollut ketään, jonka luo mennä. Matilda, Matilda!

Hän väänteli vuoteessaan ja purskahti uudelleen suonenvedontapaiseen itkuun. Baard istuutui jakkaralle ja jäi häneen katselemaan.

Elin tauti ei mennytkään niin pian kuin he ehkä olivat luulleet. Vasta illemmalla he huomasivat, että siitä tulee pitkällinen sairaus, jota hän varmaan jo pitemmän aikaa on koonnut ruumiiseensa, ja Arne kutsuttiin sisään olemaan apuna kantamassa häntä ylös hänen omaan huoneeseensa. Hän ei tullut tajuihinsa, oli hyvin kalpea ja makasi liikkumattomana; äiti istuutui hänen vuoteensa ääreen; isä katseli jalkopäässä; sitte hän meni työhönsä. Arne teki samoin. Mutta sinä iltana maata pannessaan rukoili hän hänen edestään, rukoili, että hänen, tuon nuoren, kauniin tytön kävisi hyvin maailmassa ja ettei kukaan ryöstäisi häneltä iloa!

Seuraavana päivänä istuivat isä ja äiti puhumassa, kun Arne tuli sisään; äiti oli itkenyt. Arne kysyi mitä kuului; kumpikin odotti että toinen vastaisi ja sentähden sai hän kauvan odottaa vastausta; mutta vihdoin sanoi isä:

-- Huonosti ovat asiat.

Myöhemmin sai Arne kuulla, että Eli koko yön on hourinut, tai, kuten isä sanoi, puhunut hulluja. Nyt oli hän kovassa kuumeessa, ei tuntenut ketään, ei tahtonut ottaa ruokaa, ja vanhemmat neuvottelivat juuri, kutsuisivatko taloon lääkärin. Kun he sitte myöhemmin menivät sairaan luo ja Arne jäi sinne, tuntui hänestä siltä kuin sekä elämä että kuolema olisivat olleet siellä, mutta Arne olisi ollut ulkopuolella.

Muutaman päivän perästä oli tyttö kuitenkin parempi. Kerran, kun isä istui vartijana, pälkähti sairaan päähän, että hän tahtoo Tipon, Matildan antaman linnun, vuoteensa ääreen. Baard sanoi silloin, niinkuin asia oli, että lintu kaikessa tässä sekamelskassa oli unohtunut ja kuollut. Äiti tuli samassa kun Baard tätä kertoi ja huusi jo ovessa:

-- Voi, Herra varjele, kuinka hullu sinä olet, Baard, kun kerrot kipeälle tytölle sellaista! Katso, nyt hän taas pyörtyy käsiimme. Jumala sinulle anteeksi antakoon!

Joka kerta kun sairas heräsi, huusi hän uudelleen lintua, sanoi, ettei Matildan ikinä käy hyvin, kun lintu on kuollut, tahtoi Matildan luo ja pyörtyi uudelleen. Baard katseli tätä, kunnes se näytti hänestä liian hullulta: silloin tahtoi hänkin auttaa, mutta äiti työnsi hänet syrjään ja sanoi yksin hoitavansa sairaan. Silloin katseli Baard heitä molempia hyvän aikaa, korjasi vihdoin molemmin käsin lakin päähänsä ja läksi.

Pappi ja papinrouva tulivat myöhemmin, sillä tauti kävi uudelleen häneen käsiksi ja kääntyi niin pahaksi, etteivät he tietäneet elämäkö vai kuolema tässä oli kysymyksessä.

Sekä pappi että papinrouva moittivat Baardia ja arvelivat hänen liian kovasti kohtelevan lasta; lintujuttu tuli heidän korviinsa ja pappi sanoi hänelle suoraan, että se oli raakaa; hän sanoi ottavansa lapsen pois luokseen, niinpian kuin se vaan paranee niin paljon, että sen saattaa viedä; vihdoin ei papinrouva enään tahtonut edes nähdä Baardia, hän itki ja istui sairaan luona, sai käsiinsä tohtorin, otti itse vastaan hänen määräyksensä ja tuli joka päivä monta kertaa päivässä hoitamaan sairasta määräysten mukaan. Baard kulki pihamaalla paikasta paikkaan, mutta mieluinten yksikseen, seisoskeli usein paikoillaan pitkiä aikoja, pani molemmin käsin päähänsä lakkinsa ja ryhtyi johonkin työhön.

Äiti ei enään puhunut hänelle. Tuskin he toisiinsa katsoivatkaan. Pari kertaa päivässä tuli isä sairaan luo; silloin riisui hän kenkänsä portaitten alla, laski lakin oven eteen ja avasi varovaisesti oven. Heti kun hän astui huoneeseen, kääntyi Birgit, ikäänkuin ei hän olisi häntä nähnyt, asettui entiseen asentoonsa, pää käsien varaan ja katsoa tuijotti eteensä sairaaseen. Tämä makasi kalpeana ja liikkumattomana, tietämättä mitä ympärillä tapahtui. Baard seisoi hetkisen sängyn jalkopäässä, katseli heitä molempia eikä virkkanut mitään. Kun vaan sairas liikahti, ikäänkuin herätäkseen, hiipi hän paikalla pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Arne tuli usein ajatelleeksi, että oli siellä nyt miehen ja vaimon ja vanhempien ja lasten välillä lausuttu sanoja, joita kauvan oli kannettu mielessä ja joita ei hevillä unohdettaisi. Hän ikävöi pois täältä, vaikka hänen mielensä kyllä teki ensin saada tietää, miten Elin kävi. Mutta saahan sen aina tietää, arveli hän, meni sentähden Baardin luo ja sanoi aikovansa kotiin; olihan työ, jonka tähden hän oli tullut, valmiina. Baard istui hakotukilla, kun Arne tuli tätä sanomaan. Hän istui kumarassa ja piirteli kapulalla lumeen; Arne tunsi kapulan; sillä se oli sama, joka oli pidellyt viiriä. Päätään nostamatta Baard virkkoi:

-- Eihän täällä nyt ole hauskaa; -- mutta minusta tuntuu siltä kuin ei sinun pitäisi lähteä.

Enempää ei Baard sanonut eikä Arnekaan, hetkisen hän siinä seisoi, meni sitte pois ja ryhtyi johonkin työhön, ikäänkuin olisi ollut sovittu asia, että hän jää.

Myöhemmin, kun Arne kutsuttiin syömään, istui Baard yhä tukilla. Silloin meni Arne hänen luokseen ja kysyi miten Eli jaksoi.

-- Kyllä asiat tänään ovat ihan hullusti, sanoi Baard; -- näen äidin itkevän.

Tuntui ihan siltä kuin joku olisi käskenyt Arnea istuutumaan ja hän istuutui vastapäätä Baardia, kaadetun puun kyljelle.

-- Olen näinä päivinä paljon ajatellut isääsi, sanoi Baard niin odottamatta, ettei Arne osannut mitään vastata. -- Kai sinä tiedät mitä meidän välillämme on ollut.

-- Tiedänhän minä.

-- Sinä tiedät luultavasti vaan puolet ja syytät ankarasti minua.

Hetkisen perästä vastasi Arne:

-- Kai sinä olet sopinut ne asiat Jumalasi kanssa, sinä yhtähyvin kuin isänikin nyt on.

-- Niin kyllä; kuinka kukin asiat ottaa, vastasi Baard. -- Kun minä löysin tämän kapulan, tuntui minusta niin kummalliselta, että sinun piti tulla tänne päästämään viiriä. Sama se: ennemmin tai myöhemmin, ajattelin.

Hän oli ottanut lakin käsiinsä ja tuijotti sen pohjaan.

Arne ei vieläkään ymmärtänyt hänen tällä tarkoittaneen, että hän nyt aikoi puhua hänen kanssaan hänen isästään. Ei hän edes ymmärtänyt sitä silloinkaan, kun hän jo alkoi, niin vähän oli tämä Baardin kaltaista. Mutta sitä myöten kuin kertomus meni eteenpäin, huomasi hän mitä hänen mielessään oli liikkunut, ja jos hän ennen oli kunnioittanut tätä juroa, mutta läpeensä rehellistä miestä, niin ei kunnioitus suinkaan tämän jälkeen vähentynyt.

-- Taisin olla noin neljäntoista vanha, sanoi Baard, pysähtyi, kuten koko kertomuksensakin aikana silloin tällöin, lausui taasen muutaman sanan, mutta pysähtyi aina niin, että koko kertomus sai sen leiman kuin joka sana olisi punnittu. -- Taisin olla noin neljäntoista vanha, kun opin tuntemaan isäsi, joka oli saman ikäinen. -- Hän oli hyvin hurja eikä kärsinyt ketään yläpuolellaan. Eikä hän koskaan saattanut unohtaa, että minä rippikoulussa olin ensimäisenä ja hän toisena. -- Usein hän tarjoutui ottelemaan kanssani, muttei siitä koskaan tullut mitään; luultavasti ei kumpikaan meistä luottanut itseensä.

-- Mutta kummaa se on, että hän tappeli joka päivä eikä siitä syntynyt onnettomuutta; sen ainoan kerran, jolloin minä ryhdyin leikkiin, kävi niin hullusti kuin taisi; -- mutta ymmärtäähän sen: minä olinkin odottanut kauvan.

Niilo hyppäsi kaikkien tyttöjen perässä ja he hänen perässään. Yhtä ainoaa tyttöä minä tahdoin, mutta sen hän vei minulta, joka tansseissa, joka häissä ja pidoissa; se oli sama, jonka kanssa nyt olen naimisissa. -- -- -- Minun teki monesti mieli koetella voimiani hänen kanssaan sen asian tähden; mutta minä pelkäsin joutuvani tappiolle, sillä tiesin samalla kadottavani tytön. -- Kun kaikki muut olivat menneet, nostin minä samat painot, joita hän oli nostanut, potkaisin jalkani yhtä korkealle kattoon kuin hänkin oli potkaissut, mutta kun hän seuraavalla kerralla lennätti tytön käsistäni, en kuitenkaan uskaltanut lähteä hänen kanssaan otteluun -- tapahtui se sentään kerran, kun hän nauratti häntä juuri nenäni edessä, että minä otin ison, täysikasvuisen miehen ja laskin hänet kuin huvin vuoksi parrun päälle. Sillä kertaa hän kyllä kalpeni.

Jos hän edes olisi ollut tytölle hyvä; mutta hän petti häntä, iltana toisen perästä. Luulenpa melkein, että tyttö joka kerralta piti hänestä entistä enemmän. -- Sitte se viimein tapahtui. Minä ajattelin, että tulkoon mitä tulee. Jumalakaan ei tahtonut, että hän sillä kertaa menisi pitemmälle ja sentähden kaatui hän vähän raskaammin kuin minä olisin suonut. -- -- Senjälkeen en häntä nähnyt.

He istuivat hyvän aikaa vaiti; vihdoin jatkoi Baard:

-- Minä tein taas tarjoukseni. Tyttö ei vastannut myöntäen eikä kieltäen ja minä ajattelin, että asiat myöhemmin paranevat. Me menimme naimisiin, häät olivat laaksossa, erään tädin luona, jonka tyttö peri; paljon meillä oli alkaessamme ja yhä se on kasvanut. Talomme olivat rinnatusten ja sitte ne yhdistettiin, kuten pojasta asti olin ajatellut. -- Mutta monet muut asiat eivät menneet ajatukseni mukaan.

Kauvan hän istui vaiti; Arne jo ajatteli hänen itkevän; mutta hän ei itkenyt. Ääni vaan oli tavallista lempeämpi, kun hän jatkoi:

-- Alussa hän oli hiljainen ja hyvin surullinen. Minä en tietänyt mitään, millä lohduttaa ja sentähden vaikenin. Aika-ajoin tuli hänelle tämä komentamisen pää, jonka ehkä olet huomannut; olihan se jonkinlaista toismuutetta ja sentähden vaikenin silloinkin. -- Mutta oikein iloista päivää ei minulla ole ollut sitte kun naimisiin menin, ja minä olen nyt ollut naimisissa noin kaksikymmentä vuotta.

Hän taittoi kapulan kahtia ja jäi hetkiseksi katselemaan palasia.

-- -- -- Kun Eli tuli suuremmaksi arvelin hänellä olevan hauskempaa vieraitten ihmisten luona kuin täällä. Harvoin minä mitään olen tahtonut, ja enimmäkseen senkin on käynyt hullusti -- niin nytkin. Äiti ikävöi lasta, vaikka vain aalto oli eroittamassa ja vihdoin minä huomasin, ettei kaikki siellä pappilassakaan käynyt niin paikalleen, sillä ne pappilanväet ne vasta ovat hyväntahtoisia hupsuja; mutta sen minä huomasin liian myöhään. Nyt ei tyttö enään pidä isästä enempää kuin äidistäkään.

Hän oli ottanut lakin päästään, pitkät hiukset riippuivat silmillä; hän sitaisi niitä syrjään ja pani molemmin käsin lakin päähänsä, ikäänkuin lähteäkseen. Mutta noustakseen piti hänen kääntyä taloon päin ja silloin hän pidättyi ja lisäsi, ylistuvan ikkunaan katsoen:

-- Minä luulin olevan parasta, etteivät hän ja Matilda sanoisi toisilleen hyvästi; mutta se oli hullusti. Minä sanoin hänelle, että pieni lintu oli kuollut, sillä olihan se minun syyni ja minä arvelin parhaaksi tunnustaa sen; mutta sekin oli hullusti. Ja niin on aina. Minä olen aina tarkoittanut parasta, mutta aina se on kääntynyt pahaksi, ja nyt on päästy niin pitkälle, että sekä vaimo että tytär puhuvat minusta pahaa ja minä kuljen ihan yksikseni.

Palvelustyttö huusi heille, että ruoka jäähtyy. Baard nousi.

-- Hevoset kuuluvat hirnuvan, sanoi hän; -- ovat kai ne unohtaneet.

Ja hän läksi talliin antamaan niille heiniä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Eli oli sairauden jälkeen hyvin väsynyt. Äiti istui hänen luonaan yöt päivät eikä koskaan ollut alhaalla; isä teki sinne ylös jokapäiväisen retkensä, sukkasillaan, lakki laskettuna oven taakse. Arne oli vielä talossa. Hän ja isä istuivat illoin yhdessä; Arne oli niin ruvennut pitämään Baardista. Baard oli lukenut, syvämietteinen mies, mutta ikäänkuin hiukan arka. Kun Arne auttoi häntä ja kertoi hänelle mitä hän ei ennen tietänyt, niin oli Baard hyvin kiitollinen.

Eli saattoi pian viettää jonkun hetken istuallaan ja parantumisen edistyessä tuli hänelle kaikellaisia päähänpistoja. Eräänäkin iltana, kun Arne istui sen huoneen alapuolella missä Eli makasi, ja lauleli kovalla äänellä, tuli äiti alas Elin puolesta kysymään, eikö hän tulisi ylös laulamaan, että hän kuulisi sanat. Arne kyllä oli siellä alhaallakin istuessaan laulanut Elille; sillä kun äiti tämän sanoi, kävi hän punaiseksi ja nousi, ikäänkuin kieltääkseen tekonsa, vaikkei kukaan ollut häntä siitä syyttänyt. Hän tointui kuitenkin pian ja sanoi vältellen, että hänhän osasi niin vähän lauluja. Mutta äiti arveli ettei se siltä näyttänyt, kun hän oli yksikseen.

Arne suostui ja läksi. Hän ei ollut nähnyt Eliä sen päivän jälkeen, jolloin hän oli ollut auttamassa kantamaan häntä ylös; hän tunsi, että tyttö mahtaa olla hyvin muuttunut ja se häntä ikäänkuin hiukan peloitti. Mutta kun hän hiljaa avasi oven ja astui sisään, oli huoneessa pilkkosen pimeä eikä hän nähnyt mitään. Hän seisahtui ovelle.

-- Kuka siellä on? kysyi Eli hiljaa, mutta selvästi.

-- Arne Kampen, vastasi hän varovaisesti, jotta sanat saisivat lempeän sävyn.

-- Olit hyvä, kun tulit.

-- Kuinka sinä jaksat, Eli?

-- Kiitos, paremmin... Istu, Arne, sanoi hän hetken perästä ja Arne hapuili tuolille, joka oli vuoteen jalkapuolella. -- Teki niin hyvää kun sinä lauloit, laulathan sinä minulle täälläkin hiukan.

-- Kunhan minä vaan osaisin jotakin, joka sopisi tänne.

Vähän aikaa oli hiljaista, sitte sanoi Eli:

-- Veisaa virsi! ja Arne veisasi palasen rippivirrestä. Lopetettuaan kuuli hän Elin itkevän eikä enään uskaltanut veisata, mutta vähän ajan perästä sanoi Eli:

-- Veisaa vielä toinen! ja Arne veisasi toisen, nimittäin sen, jota veisataan, kun lapset ovat alttarin juurella.

-- Kuinka paljon asioita minä olen ajatellut täällä maatessani, sanoi Eli.

Arne ei osannut vastata mitään, hän kuuli vaan Elin hiljaa itkevän pimeässä. Seinällä tikutti kello, narahti ennen lyömistään ja löi sitte. Eli veti pari kertaa hitaasti henkeään, ikäänkuin keventääkseen rintaansa ja sanoi sitte:

-- Ihminen tietää niin vähän, ei tunne isää eikä äitiä. -- En ole ollut heille hyvä, -- ja siksi tuntuu niin kummalliselta kuulla rippivirttä.

Pimeissä puhuessaan käyvät ihmiset aina totuudenmukaisemmiksi kuin silloin kun näkevät toistensa kasvot; he käyvät myöskin avomielisemmiksi.

-- Se oli hauska kuulla, vastasi Arne; hän muisteli mitä Eli oli sanonut silloin kun tuli kipeäksi. Elikin ymmärsi sen ja sanoi sentähden:

-- Jollei tämä nyt olisi tullut minulle, niin Jumala tiesi miten kauvan olisin saanut etsiä ennenkuin löysin äidin.

-- Onko hän nyt puhunut kanssasi?

-- Joka päivä; hän ei muuta ole tehnytkään.

-- Silloin olet taitanut saada kuulla enemmänkin.

-- Sanoppas muuta.

-- Varmaan hän on puhunut isästäni.

-- Kyllä.

-- Vieläkö hän häntä ajattelee?

-- Kyllä hän häntä ajattelee.

-- Isä ei ollut hänelle hyvä.

-- Äiti raukka!

-- Pahin hän sentään oli itseään kohtaan.

Kumpikin ajatteli asioita, joita ei tahtonut toiselle sanoa. Eli ensinnä sitoi langan heidän välillään.

-- Sinä kuulut olevan isäsi näköinen.

-- Niinhän ne sanovat, vastasi Arne vältellen.

Eli ei huomannut äänen väriä ja jatkoi sentähden hetken perästä:

-- Tekikö hänkin lauluja?

-- Ei.

-- Laula minulle laulu -- -- -- jonka itse olet tehnyt.

Mutta Arnen ei ollut tapana tunnustaa, että hän lauloi omia laulujaan.

-- En minä osaa yhtään, sanoi hän.

-- Osaat kyllä ja laulat kanssa, kun minä pyydän. Hän teki nyt sellaista, jota hän ei koskaan ollut muille tehnyt: hän lauloi seuraavan laulun:

Puuhun puhkes lehdet ja kukkaumputkin. Tuli tuohon halla: "nuo umput ottaisin!" -- Voi, kuomakulta, suo ett' ensin puhkee nuo! Niin pyyteli puurukka huokauksin.

Puhkesivat umput ja linnut laulelit. Puski tuuli siihen: "nuo mulle antaisit'" -- Voi, kuomakulta, suo ett' marjaksi saa nuo! Ja tuulessa puun lehvät huojuelit.

Paistoi päiväkulta ja kypsi tertut sen. "Anna!" pyysi tyttö niin punaposkinen. -- Voi kullanmurunen sa saathan jokaisen! Puu onnellisna virkkoi nyt maahan taipuen.

Se laulu valtasi Elin niin että hän tuskin saattoi hengittää. Laulettuaan Arne istuikin sen näköisenä kuin hän olisi laulanut enemmän kuin tahtoi sanoa.

Pimeys lepää raskaana niiden päällä, jotka kahden sen sisässä istuvat eivätkä tahdo puhua; eivät he koskaan ole likempänä toisiaan kuin silloin. Arne kuuli kun tyttö vaan kääntyi, kun hän vaan veti kättään peitteen päällitse, kun hän vaan vähänkin syvemmin hengitti.

-- Arne -- etkö sinä voisi opettaa minua tekemään lauluja?

-- Etkö koskaan ole koettanut?

-- Olen näinä viime päivinä; mutta ei siitä tule mitään.

-- Mitä sinä sitte olisit niihin tahtonut?

-- Jotakin äidistä, joka piti sinun isästäsi.

-- Se on raskas aihe.

-- Minä olenkin sitä itkenyt.

-- Ei sinun pidä etsimän aiheita; ne tulevat.

-- Kuinka ne tulevat?

-- Niinkuin muukin hyvä: silloin kun niitä vähinten odottaa.

Molemmat vaikenivat.

-- Minua ihmetyttää, että sinä Arne, joka kannat povessasi niin paljon kaunista, ikävöit pois.

-- Tiedätkö sinä, että minä ikävöin?

Eli ei vastannut, hän makasi ääneti, ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena.

-- Arne, et sinä saa lähteä pois! sanoi Eli ja lämmin lehahti Arnea vastaan.

-- Välistä ei minun enään niin tee mielikään.

-- Äitisi mahtaa paljon pitää sinusta. Minä tahtoisin nähdä äitisi.

-- Tule Kampenille, kun paranet.

Ja äkkiä kuvitteli hän Elin istuvan Kampenin valoisassa tuvassa katselemassa tuntureja; hänen rintansa rupesi kohoamaan, veri karkasi päähän.

-- Täällä sisällä on lämmin, sanoi hän ja nousi. Eli kuuli sen.

-- Hyvä Arne, joko menet? sanoi hän ja Arne istuutui. -- -- -- Sinun pitää useammin tulla tänne meidän luo; -- äiti niin paljon pitää sinusta.

-- Minun tekisi itsenikin mieli, -- -- mutta täytyyhän minulla olla asiaa.

Eli vaikeni ikäänkuin punnitakseen asiaansa.

-- Minä luulen, sanoi hän, -- että äiti tahtoisi pyytää sinulta jotakin. -- -- --

Arne kuuli hänen nousevan istumaan. Huoneessa ei kuulunut hiiskahdustakaan, paitsi kellon tikutus seinällä.

-- Voi kun olisi kesä! pääsi Eliltä.

-- Kun olisi kesä! ja Arnen mieleen nousi tuore vihreys ja karjankellot, paimenten huhuaminen tuntureilla ja laulu laaksoissa. Mustajärvi kimmelsi auringossa, talot keinuivat sen kalvossa. Eli tuli ulos ja asettui istumaan niinkuin tuona iltana.

-- Jos olisi kesä, virkkoi hän, -- ja minä istuisin mäellä, niin varmaan luulen, että osaisin laulaa laulun.

Arne hymähti ja kysyi:

-- Mistä siinä puhuttaisiin?

-- Jostakin iloisesta, jostakin -- -- niin, en itsekään tiedä -- -- --

-- Sano, Eli!

Arne karkasi iloissaan pystyyn, mutta malttoi mielensä ja istuutui.

-- En minä sanoisi sitä sinulle mistään hinnasta! nauroi Eli.

-- Lauloinhan minäkin sinulle, kun sinä pyysit.

-- Se on totta; mutta ei, ei!

-- Eli, luuletko minun tekevän pilkkaa siitä pienestä runosta, jonka sinä olet sepittänyt?

-- En luule, Arne; mutta en minä sitä ole tehnyt.

-- Toinenko sen sitte on tehnyt?

-- Se tuli noin vaan.

-- Sittehän sinä voit sen minulle sanoakin.

-- Ei, ei, ei se ole sellaistakaan, Arne; älä sitä enään minulta pyydä.

Varmaan hän kätki pään peitteen alle, sillä viime sanoja tuskin kuuli.

-- Eli, nyt et ole minulle niin hyvä kuin minä olen ollut sinulle! ja Arne nousi.

-- Arne, se on toista -- sinä et ymmärrä minua -- mutta se oli -- en itsekään tiedä -- toisen kerran -- älä minuun pahastu, Arne! älä lähde luotani!

Eli rupesi itkemään.

-- Eli, mikä sinun on? -- Arne kuunteli. -- Oletko sairas?... Hän ei itsekään sitä uskonut. Eli yhä itki; Arnesta tuntui siltä, että hänen nyt täytyy mennä eteenpäin tai peräytyä. -- Eli.

-- Mitä?

He puhuivat molemmat kuiskaten.

-- Anna minulle kätesi!

Eli ei vastannut; Arne kuunteli tarkkaan, lyhyesti -- hapuili peitettä myöten ja tapasi lämpöisen, pienen käden, joka oli paljaana.

Samassa kuului portaissa askelia ja he päästivät toistensa kädet. Äiti siellä toi tulta.

-- Istutte liian kauvan pimeissä, sanoi hän ja laski kynttiläjalan pöydälle. Mutta ei Eli enempää kuin Arnekaan sietänyt valoa. Eli käänsi pään tyynyä vastaan, Arne varjosti kädellä silmiään. -- Niin kyllä; se koskee aluksi hiukan, sanoi äiti, -- mutta kyllä se sitte menee ohitse.