Part 47
Mildridin silmät kiinnittyivät hänen silmiinsä -- ensin suurina ja hämmästyneinä, sitte hymyillen ja täynnä kiitosta; mutta hän ei sanonut mitään. Senjälkeen hän näytti virkoavan; hän kysyi Beretiltä, missä hän oli ollut ja Beret kertoi käyneensä noutamassa Hansia ja Hans kertoi loput; Mildrid söi ja kuunteli ja selvää oli, että hän vähitellen joutui entisen lumouksen valtaan. Häntä huvitti suuresti kuulla, että koira oli löytänyt hänet ja nuollut hänen kasvojaan ilman että hän oli herännyt. Koira istui juuri ahneena seuraten jokaista palaa, jonka hän otti; hän rupesi jakamaan ruokaansa sen kanssa.
Heti kun hän oli valmis läksivät he hitaasti karjakartanoa kohti ja vähän ajan perästä oli Beret nukkumassa. Kahden istuutuivat he oven ulkopuolelle. Rupesi sataa tuhuttamaan; mutta katto ulkoni niin kauvas, etteivät he sitä huomanneet. Sumu sakeni karjakartanon ympärillä, he istuivat kuin lumotussa piirissä. Oli luonnollisesti enemmän pimeää kuin valoisaa. Sanat tulivat hiljaa ja joka sana teki heitä tutummiksi. Ensi kertaa saattoivat he puhua keskenään. Hans pyysi Mildridiltä kauniisti anteeksi, ettei ennemmin ollut muistanut kuinka toisellaisen Mildridin täytyi olla kuin hänen ja että hänellä oli vanhemmat, joiden kanssa täytyi neuvotella. Mildrid tunnusti pelänneensä ja sanoi, ettei hän ollut siitä hetkestä, jolloin oli tavannut Hansin, ollut oma itsensä, jopa hän oli unohtanut vanhemmatkin; -- varmaan hänellä oli enemmänkin sanomista, mutta hän ei tahtonut puhua loppuun. Mutta heidän vapisevassa ilossaan puhui kaikki, hiljaisimpaan hengitykseen asti. Ensimäinen herkkä sielun siirtyminen sieluun sai alkunsa; muilla se tavallisesti käy ensi syleilyn edellä ja valmistaa sitä; näillä se tuli jälkeenpäin. Ensimäiset arat kysymykset hiipivät hämärään ja ensimäiset arat vastaukset tulivat takaisin. Hentoina kuin henget, pehmeinä kuin untuvat putosivat sanat ja liitelivät sellaisina takaisin. Vihdoin sai Mildrid rohkeutta hiljaa ja varovaisesti kysyä, eikö hän hänestä usein ollut käyttäytynyt kummallisesti. Hans vakuutti, ettei hänen mielestään, ei kertaakaan. Eikö hän ollut pannut merkille, että hän eilen koko heidän tapaamisensa aikana oli vaiennut? Ei, hän ei ollut pannut sitä merkille. Eikö hänen mielestään (Mildrid ei pitkiin aikoihin tahtonut saada sitä sanotuksi, mutta vihdoin hän sen sanoi, kasvot käännettyinä poispäin ja kuiskaamalla), hän ollut liian pian ollut valmis? Ei, hän oli vain ajatellut, miten kauniisti se oli tapahtunut. Mutta mitä hän siitä ajatteli, että Mildrid oli itkenyt ensimäisellä kerralla? Niin, silloin ei hän ollut sitä ymmärtänyt, mutta nyt hän sen kyllä käsitti -- ja hän iloitsi siitä, että Mildrid oli sellainen kuin oli.
Kaikki nämä vastaukset tekivät Mildridin niin onnelliseksi, että hänelle tuli tarve olla yksin. Ja kun Hans arvasi tämänkin, nousi hän hiljaa ja pyysi häntä lähtemään levolle. Mildrid nousi hänkin. Hans nyökytti päätään ja läksi hitaasti latoon missä hänen piti nukkua; mutta Mildrid riensi sisään, riisuutui ja vasta vuoteessa pani hän kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa -- oi kuinka hän Häntä kiitti! kiitti Häntä Hansista, hänen rakkaudestaan, hänen suopeudestaan, hänen kauneudestaan, hänen sanansa eivät riittäneet; sitte hän kiitti Jumalaa kaikesta, kaikesta, kaikesta, näiden kahden päivän tuskastakin; sillä kuinka suureksi se olikaan tehnyt ilon! -- hän kiitti yksinäisyydestä tunturilla, ja rukoili Jumalaa saattamaan itseänsä siitä ulos ja vanhempien luo -- käänsi sitte taas ajatuksensa Hansiin ja kiitti hänestä, oi, miten kiittikään!
Kun hän aamulla tuli ulos -- Beret nukkui vielä -- seisoi Hans jo pihamaalla, koira oli saanut selkäänsä; se oli hätyyttänyt peltokanaa ja makasi nyt luimistellen maassa. Kun Hans näki Mildridin, päästi hän koiran pinteestä, se karkasi hänen päälleen ja Mildridin päälle, se haukkui ja tervehti ja ilmaisi täydelleen heidän omaa aamun valoisaa onneaan. Hans auttoi Mildridiä ja poikia aamuaskareissa ja kun he vihdoin istuivat ruokapöydässä, oli Beretkin noussut. Joka kerta kun Hans katsoi Beretiin, punastui tyttö ja kun Mildrid ruuan jälkeen piteli kiinni hänen kellonperistään, puhellessaan hänen kanssaan, kiirehti Beret ulos. Häntä oli vaikea löytää, kun heidän piti lähteä.
-- Kuule Mildrid, virkkoi Hans, kun he olivat päässeet vähän matkaa tielle, tuli likemmä ja asteli hiljaa; -- olen ajatellut jotakin, jota en eilen saanut sinulle sanotuksi... Hänen äänensä kuului niin vakavalta, että tyttö katsahti häneen; hän puhui hitaasti ja häneen katsomatta: -- minä tahtoisin pyytää, että sinä -- jos Jumala suo meidän molempien saada toisemme -- häiden jälkeen seuraat minua kotiini.
Mildrid lensi punaiseksi ja vastasi vihdoin vältellen:
-- Mitä isä ja äiti siihen sanovat? Hans asteli hetkisen ennenkuin puhui.
-- Arvelin, ettei heistä olisi niin väliä, kunhan me molemmat vaan olemme yksimieliset.
Ensi kertaa hän sanoi jotakin, joka koski Mildridiin. Hän ei vastannut. Hans tuntui odottavan häntä ja lisäsi vihdoin lujemmin:
-- Minä tahtoisin, että me molemmat olisimme yksiksemme, -- tottuisimme toisiimme.
Nyt Mildrid alkoi paremmin ymmärtää häntä; mutta hän ei osannut vastata. Hans asteli entiseen tapaansa hitaasti ja häneen katsomatta; nyt hän vaikeni kokonaan. Mildridiä ahdisti ja hän katsahti häneen tutkistellen. Silloin oli Hans ihan kalpea.
-- Mutta Hans! huusi tyttö ja pysähtyi itse tietämättään.
Hans pysähtyi hänkin, vilkaisi häneen ja sitte pyssyyn, jonka oli laskenut maahan ja jonka piippua nyt kieritteli:
-- Etkö sinä voi seurata minua kotiin?
Ääni oli hillitty, mutta katse tähtäsi avoimena ja lujana.
-- Kyllä minä voin! riensi tyttö vastaamaan. Hänen silmänsä lepäsivät rauhallisina Hansin silmissä, punastus lehahti miehen kasvoille, hän muutti pyssyn vasempaan käteen oikeasta, jonka ojensi tytölle.
-- Kiitos! kuiskasi hän ja painoi lujasti Mildridin kättä.
He jatkoivat matkaa.
Sitä ainoaa ajatusta, jonka tyttö tästä sai, kehräsi hän mielessään ja vihdoin ei hän enään voinut pitää sitä omana tietonaan:
-- Sinä et tunne vanhempiani.
Hans asteli hetkisen ennenkuin vastasi:
-- En -- mutta kun sinä seuraat minua kotiini, opin heidät tuntemaan.
-- He ovat niin hyvät, lisäsi Mildrid.
-- Niin olen kuullut kaikkien, sanovan.
Hän sanoi sen varmasti, mutta kylmästi.
Ennenkuin Mildrid ehti mitään ajatella tai sanoa, alkoi Hans kertoa omasta kodistaan, sisaruksistaan, köyhyydestään, josta he työllä olivat itsensä nostaneet, sisartensa kunnollisuudesta, uskollisuudesta, hilpeydestä, matkustajista ja heidän tuottamastaan työstä, majoista ja varsinkin siitä uudesta rakennuksesta, jota hän ryhtyisi rakentamaan, heitä varten; Mildridin piti nyt saada käsiinsä kaikki johto, mutta myöskin tarpeellinen apu, niin, jokainen tulee kantamaan häntä käsillään, ennenkaikkia hän, Hans! Hänen puhuessaan olivat he ruvenneet kävelemään nopeammin; hän puhui lämpöisesti, tuli likemmä Mildridiä ja asteli vihdoin, käsi hänen kädessään.
Se oli totta: hänen rakkautensa kotiinsa ja omaisiinsa teki Mildridiin vaikutuksen ja tuntematon veti puoleensa; mutta jokin siinä asiassa tuntui olevan väärin hänen sydämellisen hyviä vanhempiaan kohtaan. Mildrid alkoi siis taasen:
-- Kuule, Hans! äiti, ja varsinkin isä, ovat vanhempaa väkeä, he ovat kärsineet paljon -- he tarvitsevat apua; he ovat paljon saaneet ponnistella ja -- hän joko ei tahtonut tai ei voinut sanoa enempää.
Hans asteli hitaammin ja katseli häneen hymyillen.
-- Mildrid, tarkoitatko että he ovat määränneet talon sinulle?... Mildrid punastui, mutta ei vastannut. -- No -- niin -- hätä keinon keksii. Jos he tahtovat meitä avukseen, niin on _heidän_ pyydettävä meitä.
Hän lausui sen ystävällisesti; mutta Mildrid kyllä tunsi mitä siinä piili. Arkana ja tottuneena antamaan muiden ajatuksille enemmän arvoa kuin omilleen, taipui hän. Mutta hetken perästä tulivat he niin kauvas, että näkivät Tingvoldin allansa. Ja silloin kääntyivät tytön silmät talosta häneen, ikäänkuin että talo itse puhuisi puolestaan! Suuret, vaaleat mäkitasangot metsäseppeleen ympäröiminä, rakennukset hiljaisina mutta suurina ja tukevina auringossa, joka paistoi puolelta terältä, -- kaikki tämä näytti ihanalta. Alempana lepäsi laakso, joki kiemurteli kohisten sen läpi; tasangolla ja toisella tunturirinteellä oli talo talon vieressä ja tällä puolella niinikään talo talon vieressä; mutta ei yksikään, ei ainoakaan ollut niinkuin Tingvold, niin rehevä, niin sorea silmälle, ei yksikään levännyt niin oman kotoisuutensa kätkössä ja samalla paistaen joka taholle! Kun Mildrid huomasi näköalan riistävän Hansin mukaansa, punastui hän ilosta.
-- Niin, vastasi hän, sillä olihan tyttö kysynyt! -- niin, se on totta, Tingvold on kaunis talo; tuskin sillä on vertaa... Hän hymyili ja kumartui: -- mutta minä pidän sinusta, Mildrid, enemmän kuin Tingvoldista -- ja ehkäpä sinäkin pidät minusta enemmän kuin Tingvoldista? -- Kun hän katseli asiaa siltä kannalta, niin eihän hän voinut muuta kuin vaieta. Muuten oli Hans niin iloisen näköinen ja hän istuutui ja Mildrid rinnalle. -- Nyt minä laulan sinulle jotakin, kuiskasi Hans.
Tyttö ilostui.
-- En koskaan ole kuullut sinun laulavan, sanoi hän.
-- Et, et ole kuullut ja vaikka siitä huhutaan, niin älä luule, että se on ihmeellistä, sillä ei minun laulussani ole muuta taikaa kuin se, että nyt tunnen, että minun _täytyy_ laulaa.
Ja hetkisen istuttuaan mietteissään, lauloi hän hänelle hääretken, suvun morsiusmarssin nuotilla. Hän lauloi sen ihan hiljaa, mutta sellaista riemua äänessä ei tyttö milloinkaan ollut kuullut! Talo oli hänen silmiensä edessä, talo, josta heidän piti lähteä, hän seurasi tietä silmillään sillalle asti ja yli joen, seurasi sitte tietä talon toisella puolella kirkolle, koivikkoon, kummulle, kirkonkylineen. Kuva ei paistanut, sillä päivä ei ollut kirkas; mutta se sopi parhaiten hiljaiseen kuvaan hänen sielussaan; sillä kuinka monta sataa kertaa hän ajatuksissaan olikaan tehnyt tämän retken, hän vaan ei ollut tietänyt kenen kanssa! Sanat ja sävel lumosivat hänet; omituisen lämmin, hiljainen ääni avasi hänen syvimmän kätkönsä; hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä, mutta hän ei itkenyt, hän ei myöskään hymyillyt; käsi Hansin käden päällä hän istui ja katseli, vuoroin häntä, vuoroin maisemaa, ja kun kotipiipusta samassa nousi ensimäinen sauhu päivällispadoille sytyttäessä pesää, kääntyi hän ja viittasi sinne. Hanskin oli lopettanut ja jäi katselemaan.
Hetken perästä he taas olivat matkalla koivumetsän läpi ja Hansilla oli aika työ saada koira pysymään hiljaa. Mildridin sydän alkoi lyödä. Hans sopi hänen kanssaan, että hän pysyttelee likeisyydessä, mutta Mildrid menee yksinään sisään. Hän kantoi hänet rämeisten paikkojen yli ja hän tunsi, että tytön käsi oli polttavan kuuma.
-- Älä ajattele mitä sinun pitää sanoa, kuiskasi hän, -- anna sen vaan tulla itsestään.
Mildrid ei päästänyt ääntäkään vastaukseksi, ei hän liioin katsonut Hansiin. He joutuivat nyt pois metsästä, joka tässä kasvoi suuria, totisia mentyjä; he olivat hiljaa astelleet sen läpi ja Hans oli kuiskaten kertonut kuinka Mildridin isoisän isä kosi hänen tätiään Aslaugia; ne olivat vanhoja, ihmeellisiä juttuja, joita Mildrid kuunteli vain puolella korvalla, mutta jotka kuitenkin vahvistivat häntä, -- he joutuivat nyt metsästä niittyjen ja peltojen heleyteen, ja silloin vaikeni Hanskin. Mildrid katsoi häneen ja hänen pelkonsa oli niin suuri ja silmin nähtävä, että hänen tuli ihan paha olla. Hän ei löytänyt avukseen ainoaakaan sanaa, asia oli liiaksi hänen omansa. He astuivat rinnan; pieni pensaikko peitti heitä talonväiltä. Kun he tulivat niin kauvas, että Hansin mielestä Mildridin täytyi jatkaa matkaa yksinään, vihelsi hän hiljaa koiralle ja sitä piti Mildrid eron merkkinä. Hän seisahtui ja näytti niin hyljätyltä ja onnettomalta, että Hansin täytyi kuiskata:
-- Minä rukoilen täällä sinun puolestasi Mildrid! -- ja sitte minä tulen, kun sinä tarvitset.
Mildrid kiitti silmillään, mutta ei kokonaan, sillä hän ei voinut ajatella eikä nähdä kokonaan. Ja sitte hän läksi. Niin pian kun hän tuli pensaiden toiselle puolelle, saattoi hän nähdä suoraan päärakennuksen suureen tupaan, jopa ihan sen läpi, sillä tuvassa oli ikkunoita molemmin puolin, sekä metsään että kylään päin. Hans päätti, koira rinnallaan, istuutua likimmäisten pensaiden taakse, hän näki siis kaikki tuvassa yhtä hyvin kuin Mildrid; mutta nyt oli tupa tyhjänä. Kerran Mildrid kääntyi katsomaan taakseen, kun hän tuli ladon kohdalle; silloin nyökkäsi Hans hänelle päätään. Hän kiersi ladon kulman -- ja tuli pihamaalle.
Siellä oli kaikki vanhassa, tavallisessa järjestyksessä ja siellä oli hiljaista. Muutamia kanoja käveli ladon sillalla. Aitanseinää vastaan oli siitä kun hän viimeksi kävi kotona, nostettu routtopuita, muuta muutosta ei hän huomannut. Hän aikoi kääntyä oikealle, isoäidin tuvalle, pelko varmaan pyysi tätä lykkäystä vanhempien kohtaamisesta, mutta kahden rakennuksen välissä, havutukin luona, seisoi hänen isänsä panemassa kirveeseen vartta. Hänen yllään oli kudottu takki, housunkannattimet päälläpäin. Pää oli paljas; ohuet pitkät hiukset liehahtivat eteenpäin tuulessa joka juuri alkoi käydä laaksosta. Hän näytti siinä työssään terveeltä, miltei iloiselta, niin että hänen näkemisensä antoi Mildridille rohkeutta. Isä ei huomannut häntä, niin hiljaa ja arasti hän käveli hiekkatietä. Hän kuiskasi:
-- Hyvää päivää!
Isä katseli häneen hetkisen hämmästyksissään.
-- Rakas lapsi, sinäkö se oletkin? -- onko jotakin tapahtunut? lisäsi hän nopeasti ja tutkisteli hänen kasvojaan.
-- Ei, vastasi tyttö ja punastui hiukan. Mutta isän silmät jäivät riippumaan kiinni hänen silmissään eikä hän nostanut niitä. Isä laski kirveen kädestään:
-- Mennään sisään äidin luo, sanoi hän. Matkalla kyseli hän kaikellaista karjakartanon asioista ja sai tyydyttävät tiedot. Nyt näkee Hans meidän menevän sisään, ajatteli Mildrid kun he tulivat ladon ja aitan väliseen solaan. Heidän päästyään tupaan, meni isä kyökin ovelle ja avasi sen. -- Tule sisään, äiti, sanoi hän ovesta; -- Mildrid on tullut kotiin.
-- Hyvät ihmiset, onko jotakin tapahtunut? vastattiin kyökistä.
-- Ei, vastasi Mildrid isän takaa ja tuli itsekin näkyviin, meni sitte äidin luo, joka istui kuorimassa perunoita pataan. Äiti katsoi nyt vuorostaan yhtä tutkivasti Mildridiin kuin äsken isä ja vaikutus oli sama. Randi nousi, laskettuaan vadit käsistään, meni ovelle toisella puolen, puhui sinne, palasi sitte, riisui kyökkiesiliinan, pesi kätensä ja tuli esiin; kaikki läksivät tupaan.
Tunsihan Mildrid vanhempansa, joten hän tiesi näiden valmistusten merkitsevän, että he odottivat jotakin epätavallista. Hänellä ei ennestäänkään ollut paljoa rohkeutta ja yhä se väheni. Isä istuutui kunniasijalle, siis ihan viimeisen kylänpuoleisen ikkunan ääreen. Äiti oli istuutunut samalle penkille, mutta likemmä kyökkiä. Mildrid istuutui etu- eli pitkälle penkille pöydän eteen. Siitä saattoi Hans nähdä hänet; hän saattoi niinikään nähdä isän kasvot, mutta tuskin äitiä.
Äiti kyseli, kuten vasta isä, karjakartanon asioita, sai samat tiedot ja vähän lisää; sillä hän kyseli tarkemmin. Vaikka kummaltakin puolen silminnähtävästi koetettiin venytellä keskustelua, oli aine pian tyhjennetty. Sitä seuraavan äänettömyyden aikana katselivat molemmat vanhemmat Mildridiä. Tämä väitteli ja kyseli uutisia paikkakunnalta. Vaikka tätä aihetta venyteltiin niin kauvan kuin suinkin, loppui _sekin_. Sama hiljaisuus, sama odottava silmäys tyttäreen. Mildridillä ei ollut enempää kysymistä, mutta hän rupesi kädenlappeellaan silittämään penkkiä, jolla istui.
-- Oletko ollut isoäidin luona? kysyi äiti, häntä alkoi peloittaa.
Ei, hän ei ollut käynyt isoäidin luona, se merkitsi että tyttärellä oli erityistä asiaa _tänne_ ja nyt ei juuri käynyt odottaminen kauvempaa.
-- Olihan minulla sellaistakin, jota minä olen velvollinen sanomaan, pääsi häneltä vihdoin, kasvojen kaiken aikaa vaihtaessa väriä ja silmät maassa.
Vanhemmat katselivat huolestuneina toisiinsa. Mildrid nosti päätään suurin, rukoilevin katsein.
-- Mikä on, lapseni? sanoi äiti peloissaan vastaan.
-- Minä olen kihloissa, sanoi Mildrid, painaen alas päänsä ja purskahti itkuun.
Kovempaa iskua ei tähän pieneen piiriin olisi voinut langeta! Kalpeina, äänettöminä katselivat vanhemmat toisiinsa. Arka, hiljainen Mildrid, jonka sävyisästä luonteesta ja tottelevaisuudesta vanhemmat niin usein ennen olivat kiittäneet Jumalaa, oli kysymättä heiltä neuvoa ja heidän tietämättään ottanut tärkeimmän askeleen elämässä, sen joka myöskin ratkaisi vanhempien menneisyyden ja tulevaisuuden. Mildrid tunsi samassa hetkessä joka ajatuksen, joka heidän mielessään liikkui ja pelko salpasi itkun. Lempeästi, hitaasti kysyi isä:
-- Kenen kanssa sitte, lapseni?
Pitkän äänettömyyden perästä tuli vastaus kuiskaten:
-- Hans Haugenin kanssa.
Siinä tuvassa ei kai ollut mainittu mitään nimeä tai tapahtumaa Haugenista yli kahteenkymmeneen vuoteen. Vanhempien silmillä katsoen oli Haugenista tullut tähän taloon paljasta pahaa. Mildrid ymmärsi taasen heidän ajatuksensa; hän istui liikkumattomana, odottaen tuomiotaan. Mutta isä virkkoi taasen lempeästi ja hitaasti:
-- Emme tunne tätä miestä -- en minä enempää kuin äitisikään. -- Emme myöskään ole tietäneet, että _sinä_ hänet tunsit.
-- Minä en minäkään ole tuntenut häntä, sanoi Mildrid.
Hämmästyneet vanhemmat katsoivat toisiinsa.
-- Kuinka tämä sitte on tapahtunut? Äiti sitä kysyi.
-- Niin, sitä en itsekään tiedä, sanoi Mildrid.
-- Mutta, rakas lapsi, toki ihmisen pitää osata itsensä hallita!
Mildrid ei vastannut.
-- Me ajattelimme sinusta, lisäsi isä sävyisästi, -- että saisimme luottaa sinuun.
Mildrid ei vastannut.
-- Mutta kuinka se tapahtui? toisti äiti kiihkeämmin; -- täytyy sinun toki se tietää.
-- Ei, minä en tiedä sitä ... tiedän vaan, etten voinut sille mitään, en voinut... ja hän piteli molemmin käsin kiinni penkistä.
-- Herra siunaa ja varjele, mikä sinulle sitte silloin tuli?
Mildrid ei vastannut. Silloin isä taasen tyynnytti keskustelua. Ystävällisen levollisesti kysyi hän:
-- Mikset sinä ole puhunut meille jommalle kummalle, lapseni?
Äitikin kävi nyt kiinni ja sanoi hiljaa:
-- Sinä tiedät kuinka me rakastamme lapsiamme, me, jotka olemme eläneet niin yksinämme -- ja, saahan sen sanoakin, varsinkin sinua, Mildrid; sillä sinä olet ollut meille kallein.
Mildrid ei enään tuntenut sijaa, missä istui.
-- Me emme luulleet, että sinä niin jättäisit meidät.
Isä se puhui. Vaikka sanat tulivat hiljaa, niin eivät ne silti sattuneet vähemmin kovasti.
-- En minä jätä teitä, kangersi Mildrid.
-- Älä puhu sellaisia, sanoi isä nyt entistä vakavammin; -- sillä sinä olet jo jättänyt meidät.
Mildrid tunsi, että se oli totta eikä kuitenkaan totta; mutta hän ei osannut sitä selvittää. Äiti sanoi:
-- Mitä hyötyä siitä nyt on ollut, että me olemme eläneet lastemme kanssa rakkaudessa ja jumalanpelvossa? -- Ensimäisessä koettelemuksessa -- hän ei tyttären takia tahtonut sanoa enempää. Mutta nyt ei Mildrid enään jaksanut kestää: ... minä en tahdo tuottaa teille surua ... minä vaan en voinut ... ei, minä en voinut! hän heittäytyi pöytää vastaan käsivartensa varaan ja nyyhkytti.
Kumpikaan vanhemmista ei saanut lisätyksi soimauksen sanaa katumukseen, jota hän näytti tuntevan. Sentähden oli tuvassa hiljaista. Tätä hiljaisuutta olisi voinut kestää kauvan; mutta Hans Haugen tunsi vuorella istuessaan, että nyt Mildrid tarvitsi apua. Metsästäjän tarkka silmä oli nähnyt tytön heittäytyvän pöytää vastaan ja hän karkasi ylös; pian kuuluivat hänen keveät askeleensa etehisestä. Hän koputti; kaikki nostivat katsettaan, mutta kukaan ei sanonut: "sisään!" Mildrid nousi puoleksi, kasvot hehkuivat kyynelten takaa; ovi avautui, Hans seisoi koirineen, pyssyineen keskellä ovea, kalpeana, mutta levollisena; hän kääntyi sulkemaan, koira tuli häntää heiluttaen Mildridin luo. Hans oli liiaksi ollut muissa ajatuksissa huomatakseen, että koira seurasi.
-- Hyvää päivää, sanoi hän.
Mildrid painui takaisin istumaan, veti syvältä henkeään ja katsoi häneen kuin vapautuneena; hänen pelkonsa, hänen paha omatuntonsa olivat poissa, hän _oli oikeassa_, niin, _hän oli_ oikeassa -- tulkoon nyt, mitä Jumala tahtoo antaa.
Kukaan ei ollut vastannut tulijan tervehdykseen eikä kukaan pyytänyt häntä peremmälle.
-- Minä olen Hans Haugen, sanoi hän hiljaa, laski pyssyn alas ja jäi seisoessaan pitelemään siitä kiinni. Vanhempien vaihdettua katsetta pari kertaa, jatkoi hän, mutta kamppaillen: -- minä seurasin Mildridiä tänne; -- sillä jos hän on tehnyt hullusti, niin on syy minun.
Täytyihän jotakin sanoa, äiti katsoi isään ja tämä sanoi vihdoin, että se oli tapahtunut heidän tietämättään eikä Mildrid osannut selittää, miten se oli tapahtunut. Mutta Hans vastasi, ettei hänkään osannut sitä selittää.
-- Minä en ole mikään poikanulikka, sanoi hän, -- sillä minä olen 28 vuoden vanha ja kuitenkin se tapahtui niin, etten minä, joka en koskaan ole pitänyt kenestäkään, siitä hetkestä, jolloin hänet näin, enään osannut ajatella mitään muuta maailmassa. Jos hän olisi sanonut ei, -- niin, en tiedä -- mutta senjälkeen minusta varmaan ei olisi ollut paljoa mihinkään.
Hiljainen, suora tapa millä hän tämän lausui, teki hyvää; Mildrid vapisi siinä istuessaan, sillä hän tunsi, että tämä pani asiat toiseen valoon. Hans seisoi lakki päässä, sillä siellä laaksossa ei vieraan ollut tapana ottaa lakkia päästään sisään tullessaan, mutta nyt hän ehdottomasti otti sen päästään, ripusti pyssynpiipulle ja piteli käsiään sen päällä. Siinä pojassa oli jotakin, joka ehdottomasti vaati kohteliaisuutta.
-- Kun Mildrid on niin nuori, sanoi äiti, -- niin ei kukaan meistä ollut ajatellut, että hän ryhtyisi sellaisiin.
-- Se on ehkä totta; mutta olenhan minä sitte sitä vanhempi, vastasi Hans, -- eikä minun talouteni ole suuri, ei se niin paljon kysy voimia -- ja apua minulla on yllin kyllin.
Vanhemmat katsoivat toisiinsa, Mildridiin, häneen.
-- Onko tarkoitus, että hän seuraisi sinua kotiisi? kysyi isä epäluuloisena, melkeinpä hiukan ivallisesti.
-- On, vastasi Hans; -- minä en kosi taloa.
Hän punastui; samaten Mildrid.
Jos talo olisi vaipunut maan alle, eivät vanhemmat olisi voineet hämmästyä enemmän kuin he hämmästyivät sitä, että talo ylenkatsottiin, -- ja Mildridin vaikeneminen osoitti, että hän oli samaa mieltä. Tämä nuorten päätös asetti joka tapauksessa vanhemmat jonkun verran ulkopuolelle ratkaisua; he tunsivat nöyryytystä.
-- Sinähän sanoit, ettet jättäisi meitä, huomautti äiti hiljaa nuhdellen ja se sattui.
Mutta Hans riensi hänen avukseen.
-- Jättäisi teitä? Täytyyhän jokaisen lapsen, joka menee naimisiin, jättää vanhempansa! -- Hän hymyili ja lisäsi ystävällisesti: -- eihän matka ole pitkä; täältä on vähän enemmän kuin kolme neljännes penikulmaa Haugeniin.
Mutta eiväthän asiat tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan riipu sanoista: ajatukset kulkevat omia teitään, niistä riippumatta. Nuorten päätös teki, että vanhemmat tunsivat olevansa hyljätyt ja petetyt. Kyllähän he sen tiesivät, että Haugenilla hyvin tultiin toimeen: matkustajat olivat antaneet paikalle mainetta; siitä oli puhuttu lehdissäkin; -- mutta Haugen pysyi kuitenkin Haugenina ja oli se sentään liikaa, että _Mildrid_, heidän rakkain lapsensa, tekisi suvun retken takaisin Haugeniin! Jotkut toiset olisivat ehkä tällaisten asianhaarojen vallitessa suuttuneet, mutta nämä molemmat toivoivat vaan kaikessa hiljaisuudessa pääsevänsä eroon siitä mistä eivät pitäneet. He vaihtoivat sentähden merkitsevän katseen ja isä sanoi sävyisästi:
-- Tässä on liian paljon asioita yhtaikaa, me emme vielä voi antaa vastausta.
-- Ei, sanoi äitikin, -- me emme olleet odottaneet saavamme kuulla niin suurta uutista -- eikä sillä tavalla.
Hans odotti hiukan ennenkuin sanoi:
-- Mildridin olisi ensin pitänyt kysyä vanhemmiltaan. Mutta kun ei kumpikaan meistä tietänyt koko asiasta ennenkuin oli myöhäistä? Sillä lailla se nimittäin tapahtui. -- Me emme sitte osanneet tehdä muuta kuin tulla paikalla kun se oli tapahtunut, molemmat, ja sen me teimme. -- Te ette saa katsoa asiaa liian ankarasti.