Part 46

Se oli Inga, joka oli seurannut koiraa. Mildrid karkasi ylös, hän katsahti ystävättäreen silmänräpäyksen väläyksen ajan, astui sitte hänen luokseen, kiersi toisen käden hänen kaulaansa ja laski päänsä hänen olalleen. Inga sulki hänet syliinsä.

-- Kuka hän on? kuiskasi hän ja Mildrid tunsi vapisevansa, mutta ei liikahtanut. Tiesihän Inga kuka hän oli, sillä Inga tunsi hänet; mutta hän ei uskaltanut uskoa omia silmiään! Silloin tuli Hans likemmä.

-- Minä arvelin sinun tuntevan minut, sanoi hän tyynesti -- minä olen Hans Haugen.

Kuullessaan hänen äänensä nosti Mildrid päätään. Hans ojensi kätensä ja Mildrid meni ja otti sen ja katseli ystävätärtään, kasvoilla kainouden ja ilon tumma punerrus.

Hans otti pyssynsä ja sanoi hyvästi, kuiskaten Mildridille:

-- Käsität, että minä pian palaan sen perästä, mitä on tapahtunut!

Tytöt seurasivat häntä karjakartanolle ja näkivät hänen kulkevan samaa tietä kuin eilen. He seisoivat katsellen niin kauvan kun saattoivat nähdä; Mildrid nojasi Ingaa vastaan ja Inga tunsi, ettei hänen nyt sopinut liikkua eikä puhua. Mutta kun hän kääntyi näkymättömiin, painoi Mildrid päänsä Ingan olalle.

-- Älä kysy minulta mitään, sanoi hän, -- sillä minä en voi sitä kertoa.

Hetkisen he seisoivat siinä vieretysten ja sitte he läksivät aittaan. Sillä Mildrid muisti jättäneensä kaikki työt kesken ja Inga auttoi häntä. Työn aikana eivät he paljoa puhelleet eivätkä missään tapauksessa muusta kuin työstä.

Mildrid pani pöytään päivällistä, mutta sai vain hiukan syödyksi, vaikka tunsi olevansa sekä ruuan että unen tarpeessa. Inga jätti hänet niin pian kuin suinkin, hän näki, että Mildridin tuli olla yksin. Ingan mentyä Mildrid paneutuikin pitkäkseen ja oli juuri nukkumaisillaan. Vielä kerran hän kuitenkin tahtoi käydä läpi jotakin jota Hans päivän tapahtumien aikana oli sanonut ja joka oli kauneinta. Siinä hän tuli kysyneeksi, mitä hän siihen vastasi. Ja samassa hänelle selveni, ettei hän ollut sanonut sanaakaan -- ei koko heidän tapaamisensa aikana sanaakaan! Hän nousi istumaan sänkyyn. Hanskaan varmaan ei ollut astunut monta askelta yksinään, ennenkuin hän sen huomasi -- ja mitä hän ajattelikaan? Että Mildrid oli ihminen, joka kulki tahdottomana, unissaan! Miten hän aikojen kuluessa saattaisi tuntea kiintymystä häneen? Vasta päästyään hänen luotaan hän olikin saattanut keksiä pitävänsä hänestä; -- Mildrid vapisi ajatellessaan mitä hän tänään keksisi. -- Hän istuutui taasen majan ulkopuolelle, kuten eilen.

Mildridhän koko ikänsä oli tottunut pitämään itseään silmällä; hän oli liikkunut niin arkaluontoisissa olosuhteissa. Sentähden ei hän missään, mitä tämän vuorokauden aikana oli tehnyt, havainnut tahtia tai punnitsevaa ajatusta, tuskinpa kunniallisuuttakaan. Hän ei seurustelusta tai kirjoista tuntenut mitään tällaista; hän katseli asiaa talonpojan silmin eikä kenelläkään ole ankarampia vaatimuksia. Ihmisen tulee tukahuttaa tunnettaan, kunniallista on viivyttää sen ilmaisemista. Hän, joka ennen muita koko elämänsä oli tehnyt niin ja sentähden nauttinut kaikkien kunnioitusta, hän oli yhtenä ainoana päivänä heittänyt itsensä miehen haltuun, jota ei hän koskaan ennen ollut nähnyt! Aikaa myöten täytyi tämän miehen syvinten halveksia häntä! Ja kun ei siitä saanut puhutuksi, edes Ingallekaan -- niin mitä se mahtoikaan olla?

Kun Beret, ensimäisten karjan kellojen kuuluessa kaukaa, palasi kotiin, tapasi hän sisaren kuin hengettömänä makaamasta aitan edestä. Hän jäi paikoilleen, kunnes Mildridin täytyi nostaa päätään ja katsoa häneen. Mildridin silmät olivat itkettyneet, koko ilme kärsivä. Mutta ilme muuttui, kun hän katsoi Beretiin; sillä Beret näytti kiihtyneeltä.

-- Mikä sinua vaivaa? puhkesi hän puhumaan.

-- Ei mikään! vastasi Beret ja jäi niin taukoamatta katsomaan Mildridiin, että tämän täytyi painaa silmänsä maahan, kääntyä ja nousta töihinsä. He eivät kohdanneet ennenkuin illallisruualla, jonka ääressä istuivat vastapäätä toisiaan. Kun ei Mildrid itse saanut syödyksi kuin pari lusikallista, silmäili hän silloin tällöin hajamielisenä toisiin, ja varsinkin Beretiin, joka ei koskaan valmistunut. Hän ei syönyt, hän hotki kuin nälkäinen koira.

-- Etkö sinä tänään ole saanut ruokaa? kysyi Mildrid.

-- En, vastasi Beret ja jatkoi syömistään.

Hetken perästä kysyi Mildrid taas:

-- Etkö sinä ole ollut paimenten mukana.'

-- Ei, vastasivat sekä hän että molemmat paimenet. Heidän läsnäollessaan ei Mildrid tahtonut kysyä enempää ja myöhemmin ei hänen oma sairas mielensä sallinut hänen urkkia sisaren asioita, sitäpaitsi hän omasta mielestään ei ollut kyllin arvokas sitä tekemään. Tästä tuli vain lisä niihin kalvaviin soimauksiin, joita hän, iskuja jaellen, yksitellen kuljetti sielunsa läpi, istuessaan iltaa ja yötä paikallaan aitan ulkopuolella.

Ei tuonut veripunainen ilta eikä jäänharmaa yö rauhaa eikä unta. Tämä lapsi raukka ei ikinä ennen ollut nähnyt hätää. Oi kuinka hän rukoili! Hän lopetti ja hän alkoi uudelleen, hän luki rukouksia, joita osasi ja hän rukoili omin sanoin ja aivan näännyksissään hän vihdoin tuli vuoteeseen. Siellä kokoontui sydän taasen ylen täyteen, mutta hänellä ei enään ollut voimia; hän sai vaan tulemaan:

-- Auta minua! Rakas Herra Jumala, oi auta minua! -- ja sitä hän toisteli, milloin hiljaa, milloin ääneen: sillä hän taisteli siitä, päästäisikö hänet vai ei. Samassa hän pelästyi niin että päästi huudon! sillä Beret oli salaman nopeudella noussut polvilleen ja kumartunut hänen puoleensa:

-- Kuka hän on? kuiskasi hän, hänen suuret silmänsä iskivät tulta ja kuumat kasvot ja lyhyt hengitys osoittivat suurta mielenkuohua. Mildrid, oman sieluntuskansa nujertamana, sekä henkisesti että ruumiillisesti näännyksissä, ei saanut vastatuksi; hän säikähti niin, että oli purskahtamaisillaan itkuun.

-- Kuka hän on? uhkasi toinen likempänä hänen kasvojaan; -- ei enään hyödytä sitä salata; minä näin teidät tänään koko ajan!

Mildrid piteli käsiä päänsä päällä kuin suojanaan; mutta Beret kävi niihin kiinni ja painoi ne alas:

-- Kuka hän on, sanon minä! -- hän katsoi häntä suoraan silmiin.

-- Beret, Beret! vaikeroi toinen; -- olenko minä koskaan ollut sinulle muuta kuin hyvä siitä asti kun sinä olit pieni? Miksi sinä olet minulle niin kova, nyt kun minun on paha olla?

Beret päästi irti kädet, sillä sisar itki. Mutta Beretin hengitys poltti ja rinta oli kuin särkymäisillään.

-- Onko se Hans Haugen? kuiskasi hän. Syntyi henkeä pidättävä äänettömyys.

-- On, kuiskasi sisar vihdoin itkien.

Silloin veti Beret vielä kerran alas hänen kätensä. Hän tahtoi nähdä hänen silmänsä.

-- Mikset sinä ole sanonut sitä minulle, Mildrid? kysyi hän entisessä polttavassa innossaan.

-- Beret, enhän minä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen. Ja heti kun minä hänet näin, annoin itseni hänelle; sehän se minua kiusaa niin että luulen kuolevani!

-- Etkö sinä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen? huusi Beret suurimman hämmästyksen, jopa epäilyksen vallassa.

-- En eläissäni, vastasi Mildrid lujasti. -- Voitko käsittää sellaista häpeää, Beret!

Mutta silloin karkasi Beret hänen kimppuunsa, otti häntä kaulasta ja suuteli häntä; -- Mildrid kulta, Mildrid kulta, kuinka se on kaunista! kuiskasi hän ilosta kipinöiden; -- kuinka se on kaunista! toisti hän ja suuteli häntä; -- ja kuinka minä tulen pitämään suuni kiinni, Mildrid! hän pusertui häntä vastaan ja nousi sitte taas. -- Entäs sinä, joka luulit etten minä osaisi pitää suutani kiinni! Ja hän kävi äkkiä surulliseksi. -- Ettenkö minä osaisi pitää suutani kiinni, kun on kysymys sinusta, Mildrid!... Hän itki. -- Miksi sinä viime aikoina olet unohtanut minut. Miksi sinä olet ottanut Ingan minun sijaani? Oi, minkä surun sinä oletkaan minulle tuottanut! Kun sinä tietäisit, Mildrid, miten minä pidän sinusta! ja hän painoi pään sisartaan vastaan. Mutta nyt suuteli sisko vuorostaan _häntä_ ja sitte hän vakuutti, ettei ollut ajatellut asiaa ennenkuin nyt ja hän ei enään koskaan syrjäytä häntä ja hän uskoutuu aina hänelle, joka on niin hyvä ja rehellinen -- ja hän taputteli häntä taasen. Beret nousi uudelleen polvilleen; hänen täytyi nähdä sisaren silmät kesäyön valossa, jota aamu jo alkoi punaella. -- Mildrid, kuinka hän on kaunis! kuului hänen ensimäinen säteilevä huudahduksensa. -- Miten hän tuli? Miten sinä ensin näit hänet? Mitä hän sanoi? Kuinka se tapahtui?

Ja Mildrid kertoi nyt sisarelle mitä hän muutamia tunteja sitte piti mahdottomana kertoa kenellekään ihmiselle; silloin tällöin keskeytti Beret hänet, karkaamalla hänen kaulaansa ja painautumalla häntä vastaan; mutta Mildrid sai siitä vaan enemmän kertomisen intoa; he itkivät ja he nauroivat; uni oli ihan mennyt heidän mielestään; sillä lailla tapasi heidät aurinko, toisen pitkänään tai kyynärpäätään vastaan nojaten, oman tarinansa valtaamana, toisen polvillaan hänen edessään, suu puoli-avoinna, säkenöivin silmin ja silloin tällöin riemun vallassa karkaamassa sisaren kaulaan.

Yhdessä he nousivat ja yhdessä he tekivät työt ja saatuaan ne pois ja näön vuoksi syötyään, pukeutuivat he yhdessä Hansia vastaanottamaan. Täytyihän hänen pian tulla! Molemmat he pyhävaatteissaan istuutuivat ylänteen alle ja Beret näytti Mildridille, missä hän eilen oli maannut; koira oli usein ollut hänen luonaan. Toisen sisaren kertomus seurasi toisen kertomusta, ilma olikin tänään niin kaunis, vain muutamia pilviä taivaalla. He olivat pian puhelleet yli sen ajan, jolloin Hansia saattoi odottaa; mutta he jatkoivat yhä keskusteluaan ja unohtivat odotuksensa, samassa taasen muistaakseen sen, ja Beret hypähti pari kertaa harjanteelle tähystelemään; mutta ei häntä näkynyt eikä kuulunut. Molemmat kävivät malttamattomiksi ja Mildrid äkkiä niin suuressa määrin, että Beret pelästyi. Hän koetti selvitellä, ettei Hans ollut oma herransa; kaksi päivää oli saksalaisen täytynyt kalastaa ja ampua ja valmistaa ruokaa yksinään, eihän sitä enää voinut jatkua kolmatta, ja Mildrid huomasi siinä olevan jotakin perää.

-- Mitä sinä luulet isän ja äidin sanovan tähän? virkkoi Beret, johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle. Samana hetkenä jolloin hän oli sen sanonut, katui hän sitä. Mildrid kalpeni ja jäi tuijottamaan Beretiin, joka tuijotti takaisin. Eikö Mildrid ollut tätä ajatellut ennenkuin nyt? Oli; mutta kuten ajatellaan jotakin kaukaista. Pelko siitä mitä Hans Haugen mahtoi hänestä uskoa, häpeä omasta heikkoudesta ja tyhmyydestä oli niin kahlehtinut hänet, että hän oli työntänyt syrjään kaiken muun. Nyt kävi päinvastoin: vanhemmat valtasivat äkkiä koko hänen ajatuksensa! -- Beret koetti taasen lohduttaa. Kunhan he näkevät Hansin, myöntävät he Mildridin tehneen oikein; ja eiväthän he tahdo tehdä _sitä_ onnettomaksi, joka on ollut heidän ilonsa; isoäiti auttaa hänkin puolestaan Mildridiä; ei kenelläkään ihmisellä ole mitään sanomista Hans Haugenista ja Hans ei hellitä! -- Tämä kaikki suhisi Mildridin korvien ohitse, mutta hän ajatteli muuta ja saadakseen oikein punnita asiaa, pyysi hän Beretiä toimittamaan päivällistä. Beret läksi hitaasti hänen luotaan ja kääntyi monta kertaa.

Mutta Mildrid punnitsi tätä: sanonko sen heti isälle ja äidille? Elettyään nämä päivät hirvittävässä jännityksessä, kasvoi kysymys vuoreksi. Hänestä tuntui, että hän tekee syntiä, jos nyt vastaanottaa hänet. Hänen ei olisi pitänyt mennä kihloihin ilman vanhempien suostumusta; mutta hän ei ollut voinut sitä auttaa. -- Ja kun se kerran oli tapahtunut, niin nyt paikalla vanhempien luo! Hän nousi, hänen silmissään loisti. Mikä oli oikein, se oli heti tehtävä. Siihen asti kun Hans taas seisoi tässä, oli hänen pitänyt puhua vanhempiensa kanssa. Eikö totta? kysyi hän äänettömästi ja oli kuulevinaan vastauksen: "kyllä!" vaikkei kukaan vastannut. Hän kiiruhti karjakartanolle sanomaan sitä Beretille, mutta Beretiä ei ollut aitassa eikä karjakartanolla.

-- Beret! huusi hän. -- Beret -- Beret!

Kaiku vastaili kaikilta tahoilta; mutta Beretiä ei ollut missään. Hän juoksi ja etsi sisarta joka paikasta, mutta löytämättä. Ennen hän oli ollut kiihotuksissaan, nyt hän säikähti; Beretin suuret silmät ja kysymys: "mitä sinä luulet isän ja äidin sanovan tähän?" suurenivat suurenemistaan. -- Eihän Beret toki ollut mahtanut mennä heidän luokseen? Se olisi kyllä hänen tapaistaan! Vilkasluontoisena tahtoi hän paikalla saada asian ratkaistuksi ja toimittaa Mildridille lohdutusta. Varmaan hän oli mennyt! -- Mutta jos Beret tulee hänen sijastaan, niin vanhemmat varmaan ymmärtävät kaikki väärin -- ja Mildrid lähti kiireesti menemään kylää kohti. Päästyään tielle, kävi hän entistä kiireemmin, yhä kasvavan jännityksen ajamana. Hän ei sitä huomannut, päässä vaan kohisi, rintaa ahdisti eikä hengitys tahtonut riittää. Hänen täytyi hiukan istuutua lepäämään. Mutta hän ei voinut levätä istuallaan, hänen täytyi paneutua pitkäkseen. Hän heittäytyi käsivartensa päälle ja nukkui siihen.

Kahteen päivään ja yöhön hän tuskin oli nukkunut tai syönyt ja millä voimalla se oli vaikuttanut lapsen sieluun ja ruumiiseen, joka tähän asti levollisesti ja säännöllisesti oli syönyt ateriansa ja nukkunut yönsä vanhempiensa hiljaisessa kodissa -- sitä ei hän ymmärtänyt.

Mutta Beret ei ollut lähtenyt heidän vanhempiensa luo, vaan suoraa päätä hakemaan Hans Haugenia. Hänellä oli pitkä matka ja tie vei osittain tuntemattomien seutujen läpi, ensin metsän reunaa myöten ja sitte korkeammalle, tunturitasankojen poikki, jotka eivät olleet aivan taatut pedoilta, se oli hiljan nähty. Mutta hän meni vaan, sillä Hansin täytyi tulla, muuten Mildridin kävi ihan huonosti; eihän hän enään tuntenut omaa sisartaan!

Hän oli terve ja iloinen, sisaren tarina seurasi väikkyen mukana. Hans Haugen oli etevin kaikista mitä hän maailmassa tiesi ja Mildridin piti saada etevin! Se ei ensinkään ollut ihme, että Mildrid paikalla meni hänelle, niinkuin ei sekään ollut ihme, että hän ihastui Mildridin nähdessään. Jolleivät vanhemmat tahtoneet käsittää tätä, niin tehkööt mitä tahtovat, ja Hans ja Mildrid saavat väkipakolla ottaa onnensa, kuten hänen isoisänsä isä oli tehnyt ja hänen isoisänsä oli tehnyt -- ja Beret rupesi hyräilemään suvun morsiusmarssia. Se raikui riemuiten yli autioiden tunturivuorten ja haihtui puolipilviseen päivään. Harjalle päästyään hän pysähtyi ja huusi hurraata. Siitä seisomapaikaltaan näki hän vain kylän äärimmäisen ja korkeimman osan; tältä puolen näkyi ainoastaan viimeinen metsänlaita, sitte kanervikkoa ja siitä, missä hän seisoi, yksin kiviä ja kivilaattoja, kuni jähmettynyttä aallokkoa. Alas aallokkoa hän lensi, läpi kepeän ilman. Hän tiesi tunturimajan olevan sen lumitunturin suuntaan, jonka huippu nousi yli muiden, ja hetken perästä hän käsitti, ettei hänellä enään ollut jälellä pitkältä. Saadakseen tietää oikean suunnan, nousi hän suurelle, irtonaiselle kivelle ja näki silloin ihan allaan tunturijärven. Oliko se maja tai kivi, se minkä hän näki järven luona, sitä ei hän saattanut päättää, sillä toisinaan se oli maja, toisinaan kivi. Mutta tunturijärven luona hänen majansa piti olla. Täällä se varmaan oli, sillä tuolla kiersi vene niemenkärkeä! Veneessä istui kaksi miestä; varmaan hän ja saksalainen! Tyttö sentiensä alas! Mutta se mikä oli näyttänyt likeiseltä, olikin kaukana ja hän sai juosta ja juosta. Se jännitti, kun piti tavata Hans Haugen.

Hans Haugen istui aivan turvallisena veneessä saksalaisen kanssa, tietämättä minkä sekamelskan oli matkaansaattanut. Itse puolestaan ei hän milloinkaan ollut pelännyt. Hän oli vain iloissaan ja istui tekemässä sanoja morsiusmarssiin.

Ei hän ollut mikään erinomainen runoilija; mutta hän sai kokoon jotakin heidän kirkkomatkastaan ja kohtaaminen metsässä antoi joka värssyyn toisinnon. Hän vihelteli ja kalasteli ja piti erinomaisen hauskaa; saksalainen kalasti hänkin ja jätti hänet rauhaan.

He kuulivat nyt rannasta huhuamista ja molemmat, sekä hän että parrakas saksalainen nostivat päätään ja näkivät tytön viittoilevan. He keskustelivat hetkisen ja sousivat maihin. Hans hyppäsi rannalle ja kytki veneen kiinni ja kumpikin kantoivat pyssyjä, vaatteita kaloja ja kalanpyydyksiä; mutta saksalaisen mennessä suoraan majalle, likeni Hans kantamuksineen Beretiä, joka seisoi syrjässä kivellä.

-- Kuka sinä olet? kysyi hän.

-- Beret, Mildridin sisar, vastasi tyttö; Hans punastui ja tyttö samoin. Mutta samassa Hans kalpeni.

-- Onko jotakin tapahtunut.

-- Ei, ei muuta kuin että sinun pitää tulla. Hän ei voi olla yksin nyt.

Hetkisen Hans seisoi ja katsoi häneen. Sitte hän kääntyi ja meni majalle. Saksalainen oli jäänyt ulkopuolelle ripustamaan pyydyksiä. Hans teki nyt samoin, heidän puhellessaan. Majasta oli, siitä asti kun Beret rupesi huhuamaan, kaksi koiraa ulvonut täyttä kurkkua. Miehet menivät yhdessä sisään; mutta heidän avatessaan ovea, syöksyivät molemmat koirat ulos, sekä Hansin että saksalaisen, mutta molemmat komennettiin ankarasti takaisin sisään. Hiljeni ja kesti kauvan ennenkuin Hans tuli ulos. Mutta silloin hän oli toisissa vaatteissa ja pyssy ja koira olivat mukana. Saksalainen seurasi häntä ulos. Ja siellä he antoivat toisilleen kättä, ikäänkuin olisi ollut kysymys pitempiaikaisesta erosta. Hans tuli heti Beretin luo.

-- Voitko sinä kävellä nopeasti? kysyi hän.

-- Voin, se on varma se.

Ja Hans läksi kävelemään ja tyttö juoksemaan; koira edellä.

Kun ei Hans ollut voinut muuta ajatella kuin että Mildrid iloitsisi heidän kihlauksestaan yhtä turvallisena kuin hänkin, tuli tämä sanoma hänelle uusien ajatusten tuojana. Tietysti tyttö oli levoton vanhemmista! Tietysti häntä myöskin peloitti se kiire, millä kaikki oli tapahtunut; luonnollisesti! Nyt hän ymmärsi tämän niin hyvin, että häntä suuresti ihmetytti, kuinka ei hän ennemmin ollut sitä ymmärtänyt, -- ja nyt hän kävelemään! Olihan ensi tapaaminen Mildridin kanssa häneenkin tehnyt salahyökkäyksen vaikutuksen; mitä sitte hän, lapsi, hiljainen ja ujo kuin hänen vanhempiensa koti, mahtoikaan ajatella joutuessaan myrskyyn? -- Ja Hans piti kiirettä.

Tämän rientomarssin aikana oli Beret yrittänyt juosta rinnalla, kasvot, mikäli mahdollista, häneen kääntyneinä. Silloin tällöin oli Hans vilaukselta nähnyt hänen suuret silmänsä ja hehkuvat poskensa; mutta ajatukset olivat tehneet hänen ympärilleen liian taajan piirin, hän ei ollut nähnyt häntä selvään ja lopuksi ei hän huomannut häntä ensinkään. Hän kääntyi, tyttö oli hyvän matkaa hänen takanaan, mutta ponnisti eteenpäin, minkä jaksoi. Hän oli ollut liian ylpeä tunnustamaan, ettei hän kestänyt tätä marssia. Mutta kun Hans nyt pysähtyi odottamaan kunnes tyttö hengästyksissään ehti perässä, olivat kyyneleet hänen silmissään.

-- Ohoi! -- kävelenkö minä liian nopeasti? ja hän ojensi kätensä. Tyttö läähätti niin ettei saanut vastatuksi. -- Istutaan vähän! sanoi hän ja veti häntä luokseen. -- Tule! ja hän istuutui hänen rinnalleen.

Tyttö kävi, mikäli mahdollista, vieläkin punaisemmaksi eikä katsonut häneen. Hän läähätti niin, että olisi luullut hänen menehtyvän.

-- Minun on niin jano, oli ensimäinen, minkä hän sai suustaan. He nousivat taasen ja Hans katseli ympärilleen, mutta ei ollut likellä mitään puroa.

-- Meidän täytyy mennä vähän kauvemma, siellä on puro, sanoi hän. -- Ei sinulle tekisi hyvääkään juoda ihan nyt.

Hän istuutui taasen ja Beret kivelle hänen eteensä.

-- Minä juoksin koko matkan tänne, sanoi Beret puolustuksekseen. -- Ja sitte en tänään ole syönyt päivällistä, lisäsi hän hetken perästä; -- enkä liioin nukkunut yöllä, jatkoi hän taasen.

Sensijaan että olisi lausunut jotakin valittavaa, sanoi hän reippaasti:

-- Sitte kai ei Mildridkään ole syönyt mitään päivällistä tänään, ehkeikä liioin nukkunut yöllä?

-- Mildrid ei nukkunut edellisenäkään yönä ja syönyt ei hän ole, sen minä olen nähnyt, niin, sitte on -- hän mietti hiukan -- kovin kauvan.

Hans nousi.

-- Joko sinä nyt jaksat mennä eteenpäin?

-- Kyllä kai.

Ja Hans otti häntä kädestä ja rientomarssi alkoi taasen. Vähän ajan päästä hän huomasi, ettei tyttö jaksanut jatkaa tätä kyytiä, silloin hän riisui takin yltään, antoi sen hänelle ja nosti hänet syliinsä ja kantoi häntä. Tätä ei Beret millään olisi sallinut. Mutta Hans kantoi häntä niin köykäisesti ja Beret piteli kiinni hänen kauluksestaan, häneen itseensä ei hän uskaltanut koskea. Hetken perästä hän arveli levänneensä tarpeeksi; kyllä hän jo taas jaksaisi kävellä. Hans laski hänet maahan, otti itse takkinsa ja ripusti sen pyssyn päähän -- ja sitte sitä mentiin. Purolle he hiukan pysähtyivät lepäämään ennenkuin Beret joi. Kun hän nousi, hymyili Hans ja katsoi häneen: -- Oletpa sinä kaunis pieni tyttö. Oli jo iltaa, kun he pääsivät perille. Beret haki turhaan sekä karjakartanolta että tunturin syrjältä; huudot hukkuivat kaukaisuuteen ja molemmat pelästyivät, kun Hans huomasi, että koira nuuhisteli jotakin. He riensivät katsomaan; se oli Mildridin huivi. Hans antoi paikalla koiralle merkin, että se etsisi sitä, jonka huivi oli -- ja koira menemään; he seurasivat sitä tunturin poikki toiselle puolelle, siis alas Tingvoldiin päin. Olisiko hän lähtenyt kotiin? Beret kertoi ajattelemattomasta kysymyksestään ja sen seurauksista ja Hans vastasi, että kyllä hän sen käsitti. Beret rupesi itkemään. Lähteäkö nyt häntä hakemaan vai ei? Beret kehoitti: "mennään, mennään!" hän oli ihan suunniltaan. Ensin heidän täytyi poiketa naapurin karjakartanolle saadaksensa sieltä apua ottamaan vastaan karjaa. Heidän vielä puhuessaan tästä ja kaiken aikaa seuratessaan koiraa, näkivät he sen pysähtyvän ja kääntyvän katsomaan, häntää heiluttaen. He karkasivat sinne ja siellä makasi Mildrid.

Hän makasi käsivartensa varassa, kasvot puoleksi kanervikkoon käännettyinä. He astuivat hiljaa hänen luokseen, koira nuoli hänen kättään ja poskeaan, hän sivelsi kasvojaan ja muutti asentoa, mutta nukkui nukkumistaan.

-- Anna hänen vaan nukkua! kuiskasi Hans; -- ja mene sinä ottamaan vastaan karjaa; minä kuulen kellot... Beret oli jo menossa mutta Hans tuli perässä; -- tuo mukaasi ruokaa, kun palaat, kuiskasi hän.

Sitte hän asettui vähän matkan päähän Mildridistä, kutsui koiran luokseen, komensi sen makaamaan ja istui ja piteli sitä kiinni estääkseen sitä haukahtamasta, jos lintu tai muu eläin sattuisi kulkemaan siitä.

Ilta oli pilvinen, tunturit ja vuorenharjat lepäsivät harmaina; ympärillä vallitsi hiljaisuus; ei kuulunut edes pikkulinnun piipatusta. Hans istui tai oli pitkänään, käsi koiran selällä. Mitä oli puhuttava, kun Mildrid heräsi, siitä hän pian oli selvillä. Tulevaisuuden taivaalla ei ollut pilveäkään; hän lepäsi huolettomana ja katseli ylös korkeuteen. Hän tiesi, että heidän tapaamisensa oli ihme; Jumala itse heille oli sanonut, että heidän piti vaeltaa yhdessä elämän läpi.

Hänen ajatuksensa askartelivat taasen morsiusmarssissa; ilo värisi hiljaa hänen sielussaan, siihen hän sulki ajatukset.

Kello saattoi olla yli kahdeksan, kun Beret palasi, tuoden ruokaa mukanaan. Mildrid ei vielä ollut herännyt, Beret asetti kantamuksen maahan, katseli heitä hetkisen, istuutui sitte itse, mutta kappaleen matkan päähän muista. Taasen he odottivat runsaan tunnin ja sinä aikana nousi Beret usein, jottei menisi uneen. Kymmenen tienoissa heräsi Mildrid. Hän käänteli muutamia kertoja, avasi vihdoin silmänsä, näki missä makasi, nousi sitte istumaan ja näki toiset. Hän oli vielä unen pöpperössä, joten ei hän selvään käsittänyt missä oli ja mitä näki, kunnes Hans nousi ja hymyillen likeni. Silloin tyttö ojensi molemmat kätensä häntä vastaan. Hans istuutui hänen viereensä. -- Nyt sinä olet nukkunut, Mildrid.

-- Niin, nyt minä olen nukkunut.

-- Nyt sinun on nälkä.

-- Niin, minun on nälkä, -- ja Beret toi ruuan. Hän katseli ruokaa ja katseli heitä; -- nukuinko minä kauvan? kysyi hän.

-- Jotakuinkin; kello on kai nyt yhdeksän; -- katso aurinkoa!

Vasta nyt näytti kaikki muistuvan Mildridin mieleen.

-- Oletteko istuneet täällä kauvan?

-- No -- emme; mutta syö nyt! -- Mildrid rupesi syömään. -- Olit varmaan matkalla laaksoon? kysyi Hans hiljaa, pistäen päätään likemmä.

Mildrid punastui.

-- Olin, kuiskasi hän.

-- Huomenna, kun oikein olet nukkunut tarpeeksesi, menemme sinne molemmat.