Part 45

Isovanhempien luona pulppusi se elämä, joka ei saanut puhjeta esiin kotona. Siellä laulettiin ja tanssittiin, siellä leikittiin ja kerrottiin satuja. Ja niin jakaantui sisarten aika kasviniässä sen syvän hellyyden välille, jota he tunsivat raskasmielisiä vanhempiaan kohtaan hiljaisessa kodissa, ja iloisen elämän välille isovanhempien luona; mutta sellaisessa sovinnossa se jaettiin, että vanhemmat kehoittivat heitä lähtemään vanhusten luo huvittelemaan ja vanhukset käskivät heitä taas menemään kotiin ja olemaan "oikein kilttejä tyttöjä".

Kun noin 12--16 ikäinen tyttö ottaa 7--11 vuotiaan sisaren uskotukseen, saa hän häneltä takaisin suurta hellyyttä. Mutta pikkutyttö käy siinä tavallisesti liian kehittyneeksi. Mildrid sensijaan joutui voiton puolelle ollessaan anteeksiantajana, lohduttajana, neuvojana, vastaanottajana ja hän saavutti vanhempien ja isovanhempien hiljaisen ilon.

Ei ole enempää kertomista ennenkuin Mildrid pääsi viidenteentoista ikävuoteensa; sillä silloin kuoli vanha Nuutti äkkiä ja kevyesti. Askelta siitä kun hän istui tuvassa pilaa puhumassa siihen kun hän makasi ruumiina, oli tuskin ensinkään.

Isoäidin parasta iloa oli sitte pitää Mildridiä istumassa jalkainsa juuressa pienellä lapsenjakkaralla, kuten heidän tapansa oli ollut siitä asti kun Mildrid oli pieni, ja silloin joko itse kertoa Nuutista, tai saada Mildrid hyräilemään morsiusmarssia. _Sen_ sävelissä näki Astrid Nuutin voimakkaan, tumman pään kohoavan Mildridin lapsuudesta; sen sävelissä saattoi hän seurata Nuuttia pihan poikki nurmikkojyrkänteille, kun hän paimenessa puhalsi marssia; sen sävelissä ajoi hän kirkkoon hänen rinnallaan; sen sävelissä heräsi hänen reipas, viisas kuvansa kirkkainten elämään! Mutta Mildridin sielussa rupesi marssi liikkumaan uudella tavalla. Laulaessaan isoäidille kysyi hän itseltään: soitetaanko sitä joskus minulle? Siitä hetkestä, jolloin kysymys oli herännyt, kasvoi se; marssia ympäröi hiljaa sädehtivä onni. Hän näki morsiuskruunun välkkyvän sen auringonpaisteessa, se avasi pitkän, valoisan tien tulevaisuuteen. Kuusitoistavuotiaana hän kysyi itseltään: ajanko minä, niin, ajanko minä itse joskus sen sävelten soidessa ja isä ja äiti minun jälessäni, ohi kansan, joka hymyilee, astunko minä iloisena rattailta siellä missä äiti itki, kuljenko minä Ole Haugenin kukkivan haudan ohi alttarille säihkyvän iloisena, niin että isä ja äiti saavat hyvitystä!

Tämä oli ensimäkien ajatusten sarja, jota hän ei uskonut Beretille. Vähitellen niitä tuli useampia. Beret, joka nyt oli kahdennellatoista vuodellaan, huomasi kyllä jääneensä enemmän yksin, mutta hän ei oikein käsittänyt, että hänet vähitellen oli jätetty ulkopuolelle sentähden, että toinen oli astunut hänen oikeuksiinsa. Se oli kahdeksantoistavuotias, vasta kihlattu Inga, heidän orpanansa naapuritalosta. Kun Beret näki heidän, käsivarret kiedottuina toistensa ympäri, kuten nuorten tyttöjen on tapana, kuiskutellen ja hymyillen astelevan vainioiden poikki, saattoi hän paiskautua pitkälleen ja itkeä mustasukkaisuuttaan.

Mildrid kävi rippikoulua; siellä hän oppi tuntemaan samanikäisiä ja jotkut heistä tulivat sunnuntaisin Tingvoldiin. He pysyttelivät ulkona pihalla tai isoäidin luona. Olihan Tingvold ollut sellainen paikka, johon ei nuorisolla ollut pääsyä, mutta johon sen teki mieli. Sinne ei kuitenkaan nytkään tullut muita kuin sellaisia, jotka olivat jonkinlaista hiljaista luonnonlaatua; sillä kieltää ei saattanut, että Mildridin luonteessa oli jotakin hillittyä, joka veti puoleensa vain harvoja.

Siihen aikaan viljeli paikkakunnan nuoriso ahkeraan laulua. Sellainen ei koskaan ole satunnaista; mutta se on ajottaista ja näillä ajoilla on taas aina esilaulajansa. Näiden joukossa oli, kumma kyllä, taasen Haugensuvun jäsen. Kansassa, jossa kerran, vaikkapa monta sataa vuotta sitte, miltei joka mies ja nainen laulussa on hakenut ja löytänyt ilmaisua sille, mikä voimakkaimpana liikkui heidän elämässään ja ajatuksissaan, ja jonka keskuudessa he itse ovat laatineet tunteenpurkauksiaan kannattavat runot, -- siellä ei laulun taito milloinkaan voi kuolla, vaan yhdellä tai toisella paikkakunnalla sen vielä täytyy elää ja helposti se on herätettävissä sielläkin, missä ei sitä enään kuulu. Mutta tällä paikkakunnalla oli runoiltu paljon ja paljon laulettu miesmuistien aikoina; ei syyttä eikä suotta Ole Haugen ollut syntynyt juuri täällä. Hänen poikansa poika oli taasen saanut sävelen lahjan. Ole Haugenin poika oli ollut niin paljon nuorempi kuin se tytär joka naitiin Tingvoldiin, että tämä naimisissa ollessaan oli ollut hänen kumminaan. Monivaiheisten kohtalojen perästä oli hän hyvin vanhana miehenä saanut isänsä pikkutilan tunturilla ja silloin vasta, kumma kyllä, mennyt naimisiin. Hänellä oli monta lasta, niiden joukossa poika, jonka nimeksi pantiin _Hans_ ja tällä tuntui olevan isoisän lahjat, ei kuitenkaan oikeastaan viulunsoittoon, vaikka hän soitti, vaan paremmin laulamaan vanhoja lauluja ja osittain sepittämään uusia. Mieltymystä niihin enensi vaan se, että niin harvat tunsivat häntä itseään, vaikka hän eli ihan heidän keskellään. Niin, ei ollut monta, jotka olivat hänet nähneet. Asia oli sellainen, että hänen vanha isänsä oli ollut pyssymies eivätkä hänen poikansa vielä olleet suuret, kun vanhus jo istui mäellä opettamassa pieniä poikiaan lataamaan ja tähtäämään. Hänen ilonsa kuului olleen tavaton, kun pojat kiväärillä osasivat ansaita ruudin ja haulit, jotka ampuivat metsään. Pitemmälle ei hän heidän kanssaan päässyt. Heidän äitinsä kuoli pian hänen jälkeensä ja lasten täytyi tulla aikaan omin neuvoin ja he tulivatkin. Pojat metsästivät ja tytöt hoitivat taloa tunturilla. He herättivät huomiota, kun joskus näyttäytyivät laaksossa; mutta se ei tapahtunut usein, sillä talvisin ei heillä ollut tietä, joten he tyytyivät tekemään kylään välttämättömät retket, kun piti saada riista kuljetetuksi tai myydyksi, ja kesäisin pitivät he tuntureilla vieraita. Talo sijaitsi korkeammalla kaikkia taloja laaksossa; se oli kuuluisa puhtaasta tunturi-ilmastaan, joka parantaa rintatautisia ja hermostuneita paremmin kuin mikään tähän asti tunnettu parannuskeino; sentähden oleskeli siellä joka vuosi talon täydeltä väkeä kaupungista ja ulkomailta. He rakensivat useampia huoneita, mutta kaikki täyttyivät. Köyhistä, jopa surkean köyhistä ihmisistä oli tämä sisarusperhe senkautta kohonnut varallisuuteen. Seurustelu kaikkien noiden vieraiden kanssa oli painanut heihin omituisen leiman; jopa osasivat he jonkun verran vieraita kieliäkin. Hans oli monta vuotta sitten ostanut talon sisaruksiltaan, joten kaikki kulki hänen nimissään; hän oli tähän aikaan 28 vuoden ikäinen.

Sukulaisiin Tingvoldilla ei kukaan heistä ollut pistänyt jalkaansa. Endrid ja Randi Tingvold tosin eivät olleet sitä päättämällä päättäneet, mutta he eivät kärsineet tunturiväkien nimeä mainittavan enempää kuin he kärsivät marssia. Lasten köyhä isä oli jossakin tilaisuudessa saanut tietää sen ja sentähden oli _Hans_ kieltänyt sisaruksiaan menemästä sinne. Mutta Tingvoldin tytöt, jotka pitivät laulusta, ikävöivät häntä suuresti ja häpesivät, että vanhemmat olivat laiminlyöneet sukulaiset. Uusien naistuttavien kesken puheltiin ja kerrottiin talossa Hans Haugenista ja hänen sisaruksistaan enemmän kuin mistään muusta.

Tänä kauniina laulun ja seurustelun aikana pääsi Mildrid ripille noin 17 vanhana. Hetkisen aikaisemmin oli kaikki hiljaista, hetkisen jälkeenpäin niinikään. Mutta kevääksi tai oikeammin kesäksi piti hänen, kuten kaikkien tyttöjen ripille päästyä, lähteä elukkain kanssa karjakartanolle. Hän iloitsi sanomattomasti. Hänen ystävättärensä, joka oli kihloissa, piti olla naapurikarjakartanolla.

Beretin piti päästä mukaan karjakartanolle ja Mildridin kaiho tarttui häneenkin. Mutta kun he pääsivät karjakartanolle ja kaikki uutuus kiinnitti Beretin koko mielen, oli Mildridissä yhä sama levottomuus. Karja ja maitotalous panivat kyllä reippaaseen työhön, -- mutta hän ei tietänyt miten käyttää pitkää ylijäämää aikaa. Tuntikausia viipyi hän Ingan luona ja kuuli hänen kertovan sulhasestaan, mutta ei sitte moneen päivään tahtonut mennä hänen luokseen. Kun Inga tuli häntä tervehtimään, oli hän iloinen ja ystävällinen, ikäänkuin olisi katunut uskottomuuttaan -- mutta kyllästyi pian taas häneen. Beretin kanssa hän puhui harvoin, ja usein, kun Beret puhutteli häntä, ei hän saanut muuta vastausta kuin "kyllä" ja "ei". Beret seurasi itkien karjaa ja lyöttäytyi paimenten pariin. Mildrid tunsi, että heidän suhteensa jollakin lailla oli särkynyt; mutta hän ei parhaimmallakaan tahdollaan saanut sitä ehyeksi.

Eräänä päivänä istui hän tunturilla likellä karjatarhaa. Muutamat vuohet olivat päässeet pujahtamaan karkuun pikkukarjasta ja hänen täytyi pitää niitä silmällä. Oli lämmin aamupäivä, hän istui varjossa ylänteen alla, joka kasvoi nuorta metsää ja koivua; hän oli heittänyt röijyn yltään ja ottanut kutimensa. Hän odotti Ingaa. Hänen takanaan kahisi. "Tuolla hän tulee", ajatteli hän ja nosti silmänsä.

Mutta melu kävi suuremmaksi kuin mitä Inga hänestä saattoi saada aikaan, pensaita poljettiin maahan ja katkottiin. Mildrid kalpenee ja nousee -- ja näkee jotakin karvaista ja sen alta jotakin kiiltävää; se mahtoi olla karhunpää! Hän olisi tahtonut huutaa, mutta ei saa suutaan auki; hän olisi tahtonut juosta, mutta ei päässyt paikalta. Silloin se karvainen kohosi kokonaan pystyyn, se oli pitkä, harteva mies, päässä karvainen lakki ja kädessä pyssy. Hän pysähtyi kuin nakattuna pensaikkoon ja jäi tyttöön katsomaan. Terävä silmäys, joka paikalla muutti karvaa -- hän astui muutamia askelia eteenpäin ja seisoi tuossa tuokiossa hänen rinnallaan. Joku kosketti hänen jalkaansa, hän huudahti; se oli hänen koiransa, jota ei hän ollut äkännyt ennenkuin nyt.

-- Hui, virkkoi hän, -- minä luulin melkein, että karhu polki pensaita, sentähden minä pelästyin.

Hän yritti hymyillä.

-- Ei se ole niinkään suotta, sanoi mies ja hän puhui huomattavan hiljaa; -- Kvas ja minä olimme juuri karhun jäljillä, mutta nyt ne menivät meiltä -- ja jos _minua_ seuraa jokin ennus [Vanha usko, että jokainen ihminen kulkee seurassaan varjohenki (näkymättömänä eläimenä, joka ilmaisee hänen olentoansa), on vielä yleinen talonpoikien joukossa Norjassa.], niin se varmaan on karhu.

Hän hymähti. Tyttö katsoi häneen. Mikä mies tämä olikaan? Pitkä, harteva; silmät vaihtoivat alituiseen väriä, joten ei hän saattanut katsoa niihin, ja sitte mies seisoi liian likellä, kuin maasta nousseena pyssyineen, koirineen päivineen; tyttö tunsi halua sanoa: "mene pois luotani!" mutta sensijaan hän astui pari askelta taaksepäin ja kysyi:

-- Kuka sinä olet? sillä häntä peloitti todella.

-- Hans Haugen, vastasi mies hajamielisenä; sillä hän seurasi koiraa, joka nähtävästi taasen oli päässyt karhun jäljille. Hän kääntyi kiireesti tytön puoleen sanomaan hyvästi; mutta kun hän katsoi, näki hän tytön seisovan edessään polttavan punaisena; kasvot, kaula, s rinta olivat polttavan punaiset. -- Mitä kummaa! sanoi hän ihmeissään. Tyttö ei tietänyt minne joutuisi, juoksisiko tiehensä vai kääntyisikö vai istuutuisiko. -- Kuka sinä olet? kysyi mies. Mutta vielä kerran valahtivat veret tytön kasvoille; sillä jos hän sanoi hänelle nimensä, niin hän sanoi hänelle kaikki tyynni. -- _Kuka sinä olet?_ kysyi mies vielä kerran, ikäänkuin kysymys olisi ollut luonnollisin maailmassa ja toki vastauksen arvoinen; -- eikä tyttö voinut kieltää, hän häpesi itseään ja vanhempiaan, että he olivat laiminlyöneet oman sukunsa, mutta nimi oli lausuttava.

-- Mildrid Tingvold, kuiskasi hän ja purskahti itkuun.

Totta oli, että Hans tieten tahtoen tuskin oli tervehtinyt Tingvoldin väkeä. Mutta se, mikä nyt tapahtui, oli ihan toista kuin hän oli ajatellut; hän katseli tyttöä suurin silmin. Hänen muistoonsa välähti jotakin sellaista, että äiti niin oli itkenyt kirkossa vihkimäpäivänään, ehkäpä se on sukuominaisuus, ajatteli hän ja pyrki siitä eroon.

-- Anna minulle anteeksi, jos olen peloittanut sinua, sanoi hän ja läksi koiran perässä; kiireesti sitä mentiin ylös tunturinsyrjää.

Kun tyttö uskalsi nostaa silmänsä, oli hän juuri päässyt harjalle ja kääntyi katsomaan häneen. Sitä kesti noin silmänräpäyksen, sillä samassa rupesi koira haukkumaan toisella puolella, hän hypähti pystyyn, otti kiväärin ja lähti menemään. Mildrid seisoi vielä tuijottamassa sinne missä hän oli seisonut, kun laukaus pelästytti hänet. Olisiko se ollut karhu? Olisiko se ollut häntä niin likellä? -- Ja sen tiensä tyttö kapusi sinne minne _hän_ hiljan oli kavunnut ja seisoi, missä hän oli seisonut, varjostaen kädellä kasvojaan auringolta ja -- ihan oikein: puoleksi pensaikon peitossa oli hän kyykyllään suuren karhun päällä! Ennenkuin hän tiesikään oli hän hypännyt miehen luo: mies hymyili häntä vastaan ja kertoi, mutta kaiken aikaa matalalla, pehmoisella äänellä, miten he olivat tulleet kadottaneiksi jäljet, vaikka karhu oli täällä; hän kertoi minkätähden ei koira ollut voinut vainuta karhua ennenkuin se oli ihan sen kintereillä -- ja tämän aikana oli tyttö unohtanut itkun ja arkuuden ja mies vetänyt esiin veitsen; hän tahtoi heti nylkeä sen. Liha ei kelvannut tähän vuodenaikaan, hänen piti heti kuopata se; mutta nahan hän tahtoi ottaa mukaansa. Ja tyttö piteli kiinni ja hän nylki; sitte juoksi hän karjakartanolle hakemaan hänelle kirvestä ja lapiota ja vaikka hän pelkäsi karhua ja vaikka se tuli pahalta, jäi hän häntä auttamaan, kunnes hän oli valmis. Päivällisen aika oli jo mennyt ohi ja vieras tarjoutui syömään tytön kanssa. Hän pesi sekä itsensä että koiran, josta oli aika työ, ja valmistuttuaan tuli hän istumaan tytön luo maitoaittaan; sillä _hän_ ei häpeäkseen vielä ollut valmis. Hän puheli kaikennäköisistä, hauskasti ja luontevasti, mutta hyvin matalalla äänellä, kuten ihmiset tavallisesti tekevät, jotka paljon oleskelevat yksikseen. Mildrid vastasi niin niukasti kuin taisi; mutta kun hän istui pöydässä häntä vastapäätä, eihän saanut syödyksi eikä puhutuksi, joten usein oli äänetöntä. Kun tyttö oli valmis, kiepahti vieras jakkarallaan, pani piippunysäänsä tupakkaa ja sytytti sen. Hänkin oli käynyt harvasanaisemmaksi ja vähän ajan perästä hän nousi.

-- Minulla on pitkä matka kotiin, sanoi hän ja ojentaessaan kätensä lisäsi hän vieläkin hiljemmin: -- istutko sinä joka päivä samassa paikassa kuin tänään? hän piteli kättä hetken ajan, ikäänkuin vastausta odottaen. Tyttö ei uskaltanut nostaa silmiään, saatikka sitte vastata. Silloin tunsi hän hänen voimakkaasti painavan kättään: -- kiitos tästä päivästä! sanoi hän hiljaa ja ennenkuin tyttö vielä oli ehtinyt koota ajatuksensa, näki hän hänen jo, karhuntalja olalla, pyssy kädessä, koira rinnalla poistuvan kanervikon poikki. Hän näki hänet taivasta vastaan; sillä tunturit olivat syrjällä; kevyt, voimakas käynti vei häntä nopeasti pois; tyttö läksi ulos ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut.

Vasta nyt huomasi hän sydämensä sykkivän niin, että hänen täytyi pusertaa kätensä sitä vastaan. Hetkisen perästä oli hän nurmikolla pitkänään, pää käsivarren varassa -- ja tarkan tarkkaan kävi hän läpi päivän tapahtumat. Hän näki hänen sukeltavan esiin pensaikosta yläpuolellaan, hän näki hänen hartevana, silmät lakkaamatta vaihtaen väriä, seisovan ihan edessään; hän tunsi hänen voimansa ja oman pelkonsa ja häpeällisen itkunsa; hän näki hänet kukkulan harjalla aurinkoa vastaan, hän kuuli laukauksen, hän oli polvillaan hänen edessään hänen nylkiessään karhua, hän kuuli uudelleen joka sanan, jonka hän lausui; ja hänen matalan äänensä, joka soi niin luottavalta, että häneen koski, kun hän sitä ajatteli -- hän kuuli sen jakkaralta lieden edestä, jonka ääressä hän keitti ja pöydän luota syödessään; hän tunsi, ettei hän enään kauemmin uskaltanut katsoa häntä silmiin ja hän tunsi hänkin viimein saattaneensa hänet hämilleen, koska hänkin vaikeni. Hän tunsi hänen vielä kerran puhuvan, kun hän tarttui hänen käteensä ja hän tunsi käden puristuksen -- se tuntui aina hänen jalkaansa asti! Hän näki hänen menevän pois kanervikon poikki, menevän, menevän! -- Palaako hän koskaan? Ei hänen, Mildridin, käyttäydyttyä sillä tavalla -- mahdotonta! Kuinka voimakkaana, kauniina, itsetietoisena hän olikin nähnyt kaikki hänessä! -- ja kuinka tyhmänä ja raukkamaisena hänen oli täytynyt nähdä kaikki Mildridissä! Niin, raukkamaisesti hän oli käyttäytynyt, alkaen ensi huudosta, kun koira tuli, häpeänpunaan ja itkuun -- kömpelöstä avusta, jota hän oli hänelle antanut, aina ruokaan asti, jota ei hän ajoissa saanut valmiiksi! Ja ettei hän saanut suustaan vastausta, ei edes silloinkaan kun vieras häneen katsoi -- ja kun hän sitte vihdoin kysyi istuiko hän joka päivä täällä ylänteen alla -- ettei hän silloin osannut kieltää, sillä eihän hän joka päivä istunut ylänteen alla! Eikö hänen, Mildridin vaitiolo ollut kuin hiljaista pyyntöä, että hän katsoisi häneen? -- Eikö hänen kurjaa avuttomuuttaan täytynyt käsittää samalla tavalla? -- -- Oi kuinka häntä hävetti! Hänen ruumistaan poltti, varsinkin kasvoja, jotka hän kaivoi yhä syvemmä ja syvemmä nurmeen -- ja sitte hän taasen kutsui esiin koko kuvan, hänen ihanuutensa ja oman surkeutensa, ja sitte häpeän entistä voimakkaampana!

Vielä kun kellojen kalkatus ilmoitti karjan tulevan, makasi hän paikoillaan, mutta riensi nyt työhön. Tullessaan näki Beret paikalla, että jotakin oli tapahtunut; sillä Mildrid teki nurinkurisia kysymyksiä ja antoi nurinkurisia vastauksia ja käyttäytyi yleensä niin oudosti, että Beret monta kertaa pysähtyi häneen katsomaan! Ja kun heidän piti syödä illallista ja Mildrid sanoi, ettei jaksa syödä ja sensijaan asettui ulkopuolelle istumaan, puuttui vaan, että Beretin korvat olisivat taipuneet taapäin jotta hän täydellisesti olisi muistuttanut vainuavaa metsäkoiraa. Beret söi ja riisuutui, he nukkuivat samassa vuoteessa ja kun ei Mildridiä kuulunut, meni Beret hiljaa useampaan kertaan katsomaan, istuiko sisar vielä paikoillaan ja oliko hän yksinään. Kyllä, siellä hän istui ja yhä yksin. Kello tuli 11, se tuli 12, se tuli 1 ja Mildrid istui ulkona eikä Beret nukkunut. Hän oli kuitenkin nukkuvinaan, kun Mildrid vihdoin tuli ja Mildrid liikkui niin hiljaa, niin hiljaa; mutta sisar kuuli hänen huokaavan, kun hän oli päässyt vuoteeseen, hän kuuli hänen niin raskaasti lukevan tavallisen iltarukouksensa, hän kuuli hänen kuiskaavan:

-- Oi, auta minua tässä asiassa, rakas, rakas Jumala!

-- Missä asiassa Hänen pitää häntä auttaa? ajatteli Beret. Hän ei saanut unta, kuuli niinikään sisaren turhaan hakevan makuuasentoa, milloin hän kääntyi toiselle, milloin toiselle kyljelle; vihdoin hän näki hänen aivan masennuksissaan työntävän syrjään peitteen ja asettuvan, kädet pään alla ja silmät selkosen selällään, tuijottamaan eteensä. Enempää ei hän nähnyt eikä kuullut, sillä hän nukkui nyt. Kun hän seuraavana aamuna heräsi, ei sisar enään ollut vuoteessa. Hän karkasi ylös; aurinko oli jo korkealla, karja aikoja sitte päästetty laitumelle. Hän näki ruuan jätettynä pöytään, söi kiireesti ja meni ulos ja tapasi Mildridin täydessä työssä; mutta hän näytti niin surkastuneelta. Beret sanoi kyllä paikalla löytävänsä karjan ja lähtevänsä sen perässä. Toinen ei vastannut, vaan katsoi häneen ikäänkuin kiittääkseen. Beret mietti hetkisen ja läksi.

Mildrid katsahti ympärilleen; hän oli yksinään. Silloin hän riensi panemaan maitopyttyjä kuntoon, muut saivat jäädä silleen. Hän peseytyi ja kampasi hiuksensa ja kiiruhti aittaan muuttamaan vaatteita, otti kutimensa ja läksi ylänteelle.

Hänessä ei ollut uuden päivän voimia, sillä hänhän tuskin oli nukkunut ensinkään eikä vuorokauteen syönyt paljon mitään. Hän kulki kuin yhtämittaisessa unessa ja tuntui siltä kuin ei hän pääsisi selvyyteen ennenkuin tuli sille paikalle, missä eilen oli istunut.

Mutta tuskin oli hän istuutunut ennenkuin ajatteli: jos hän tulisi ja tapaisi minut täältä, mitä hän ajattelisi? -- Ehdottomasti hän nousi. Silloin näki hän hänen koiransa ylänteellä; se seisahtui ja katsoi häneen, juoksi alas ja likeni luimistellen. Kaikki tytön veret pysähtyivät! Tuolla! Tuolla hän pyssyineen seisoi auringossa, aivan kuin eilen; hän oli tänään tullut toista tietä! Hän hymyili tyttöä vastaan, viipyi hetkisen epäröiden, kapusi sitte alas ja seisoi pian hänen edessään. Tyttö oli päästänyt pienen parahduksen ja sitte pudonnut istualleen. Hän ei koko voimallaan päässyt pystyyn, sukankudin putosi, hän käänsi pois kasvonsa. Vieras ei puhunut. Mutta tyttö kuuli hänen laskeutuvan nurmeen ihan eteensä, silmät riippuen kiinni hänen silmissään, ja koiran hän näki toisella puolen katselevan herraansa. Tyttö tunsi, että vaikka hän istui poispäin kääntyneenä, saattoi vieras nähdä hänen punastuksensa, hänen silmänsä, hänen kasvonsa. Hänen nopea hengityksensä kiihoitti tytön hengitystä; hän luuli tuntevansa hänen hengityksensä kädellään; mutta hän ei uskaltanut liikahtaa. Hän ei olisi suonut hänen puhuvan ja kuitenkin oli hirveää, että hän vaikeni. Täytyihän hänen nähdä miksi tyttö siinä istui ja suuremmassa häpeässä kuin hänen häpeänsä, ei kukaan liene, ollut. Mutta hän ei ollut tehnyt oikein kun tuli ja vielä enemmän väärin hän teki, kun nyt istui tuossa. Samassa tartuttiin tytön toiseen käteen ja jäätiin pitämään siitä kiinni, sitte toiseen, hänen _täytyi_ siinä hiukan kääntyä -- ja hyvänä ja voimakkaana veti hän häntä käsin ja silmin puoleensa. Tyttö luisui maahan hänen viereensä niin että hänen päänsä painui häntä vastaan. Hän tunsi vieraan toisella kädellään sitaisevan hiuksiaan, mutta hän ei uskaltanut nostaa katsettaan. Koko hänen käytöksensä oli syvästi arvoton -- ja niin hän purskahti katkeraan itkuun!

-- Niin, itke sinä vaan, kyllä minä nauran! sanoi vieras; -- sillä se mikä meille on tapahtunut, on sekä itkun että naurun arvoista! mutta hänen äänensä värisi. Ja nyt hän kuiskasi tytön korvaan, että hän eilen lähdettyään hänen luotaan, alituiseen oli tullut häntä vain likemmä. Ja tämä voima oli käynyt niin väkeväksi, että kun hän tuli tunturimökilleen, ei hän muuta voinut kuin heittää saksalaisen oman onnensa nojaan ja lähteä tuntureille. Ja kaiken yötä hän osaksi oli istunut, osaksi kävellyt tunturivuorilla; aamiaisen hän oli haukannut kotona, mutta sitte taas liikkeelle. Hän oli 28 vuoden vanha eikä siis mikään pikkupoika; mutta sen hän vaan tunsi, että joko täytyy tämän tytön tulla hänen omakseen tai muuten ei käy ensinkään. Hän suuntasi askeleensa eiliseen paikkaan, ei hän tullut häntä tapaamaan, vaan ainoastaan hetkisen istumaan itsekseen. Hänet nähdessään hän ensin pelästyi, mutta sitten hän ymmärsi, että tytön laita varmaan oli sama kuin hänen, ja samassa se oli päätetty asia, että hänen täytyi koettaa onneaan. Ja kun hän huomasi, että tytön laita todella oli sama kuin hänen, niin, -- niin, sitte -- ja hän nosti ylös tytön pään eikä hän enään itkenyt ja miehen silmissä oli suuri loisto ja tytön täytyi katsoa niihin ja hän punastui ja painui alas. Mutta mies puhui taasen kuiskaavalla, pehmoisella äänellä. Aurinko paistoi puunlatvoista, nurmikkorinteiden yli, koivut värisivät heikossa tuulessa, lintujen laverrus sekaantui puron lirinään, joka juoksi riutassa heidän vierellään. Miten kauvan he siinä istuivat toistensa seurassa, siitä ei kukaan pitänyt laskua; mutta koira heidät molemmat peloitti. Se oli monta kertaa kierrellyt heitä ja aina paneutunut takaisin paikoilleen; mutta nyt se haukkuen hyppäsi alaspäin. Molemmat karkasivat pystyyn ja seisoivat hetkisen kuuntelemassa. Mutta ei kuulunut mitään. He katsoivat taas toisiinsa ja silloin nosti mies hänet syliinsä. Häntä ei milloinkaan oltu kannettu sitte kun lapsena ja siinä oli jotakin, joka teki hänet avuttomaksi. Tuo mies oli hänen turvansa, hänen tulevaisuutensa, hänen ikuinen onnensa, hänen täytyi seurata tunnettaan. He eivät puhuneet, molemmat vaan pitelivät kiinni. Hän kantoi tytön sinne missä he ensinnä olivat istuneet; istuutui ja laski hänet hellävaroen rinnalleen. Tyttö painoi päänsä syvemmälle alas ja poispäin, jottei hän näkisi häntä nyt kun hän oli niin huumaannuksissaan. Mies aikoi juuri kääntää häntä puoleensa, kun ihan heidän edestään kuului hämmästynyt huudahdus:

-- Mildrid!