Part 43

Niin kohos kivi, sai illansuu, taas purjeet tuulessa pullistuu. Ja mainingeilla nyt verkan veen soi muistolaulelo kaatuneen, soi laulu uuden urhon sen, mi voitti laivansa taistellen.

Nyt kaukoretkille ohjataan ja läheltä rantaa kotilahden, hän seisoo suorana päässä hahden, ja kaikki kansa on kummissaan, ja illanrusko se teräs-kilpeen luo hohtehen voiton-hilpeen.

Runo lausuttiin vavisten, juhlallisesti, ilman rahtuakaan korua. Kaikki jäivät seisomaan, ikäänkuin maasta, heidän keskeltään olisi kohonnut säde sadan jalan korkeuteen, taivaankaaren hohteessa. Ei kukaan puhunut, ei kukaan liikahtanut; -- mutta kapteeni ei enään saattanut kärsiä tätä, hän karkasi ylös, puhki, nosteli itseään ja sanoi:

-- En tiedä miten teidän toisten lienee laita; mutta kun minut tällä tavalla riistetään, niin minä, piru vie...

-- Kapteeni, nyt sinä taas kirosit, sanoi pieni tyttö ja uhkasi häntä sormellaan; -- nyt tulee paholainen paikalla ja vie sinut!

-- Yhdentekevä, lapseni, tulkoon vaan, sillä nyt minun, piru vie, täytyy saada kuulla isänmaallinen laulu!

Ilman erityistä kehoitusta istui Signe hetken perästä soittokoneen ääressä ja iloinen seura lauloi:

Sua suojelen ma, sua viljelen ma, isänmaa, sinun lempesi lapseeni luon! mitä parhainta ois, mikä onnea tois, isänmaa meren huhtoma, sulle sen suon!

Eipä lämpöä, ei, eipä leipeä, ei, täältä puutu kun rakkaus säilyvi vaan! Runot leikkiä lyö, sujuu toimi ja työ ja me nostamme, nostamme joukolla maan.

Joskin kauaksi lie käynyt viikinkitie, ja jos korkeat tornit on normannien, maan äärihin nyt onpi ennättänyt meidän lippumme liehuva, punainen.

Vielä nähdä sa saat: kerran Pohjolan maat taas yhtyvät yhtehen, liiton ne luo. Älä viivyttele; minkä tet, tee'e se! purosestakin paisuvi valtava vuo.

Asuinpaikkamme tää meille rakkaaksi jää, meidän muistomme, toivomme maa tämä on. Kodin meille se soi ja se lempemme loi -- siitä lemmestä kerran se kasvava on!

Mutta Signe nousi soittokoneen äärestä, tulija laski käsivartensa Petran ympäri ja veti hänet mukaansa kansliaan, jossa ei ollut ketään.

-- Petra, olemmeko taas ystävät!

-- Oi Signe, vihdoinkin sinä annat minulle anteeksi!

-- Nyt minä voin mitä tahansa! Petra, etkö sinä rakasta Ödegaardia?

-- Jumala, Signe!

-- Petra! Sitä minä olen uskonut ensi päivästä asti -- ja minä olen uskonut, että hän nyt vihdoinkin oli tullut sinua -- -- kaikki mitä minä puoli kolmatta vuotta olen ajatellut ja tehnyt teidän hyväksenne, on tapahtunut tämä silmämääränä, ja isä on elänyt samassa uskossa; varmaan hän myöskin on puhunut siitä Ödegaardin kanssa.

-- Mutta Signe!

-- Hss! Signe laski kätensä hänen suulleen ja juoksi tiehensä; joku kutsui häntä: illallispöytä oli valmis.

Siihen oli katettu viiniä, koska rovasti oli ollut poissa päivällisiltä. Mutta rovasti, joka kaiken aikaa oli pysynyt hyvin vakavana ja äänettömänä, istui vielä ikäänkuin ei ketään olisi ollut läsnä, kunnes kaikki jo olivat nousemaisillaan ylös. Silloin hän kilisti lasia ja sanoi:

-- Minulla on julkaistavana kihlaus!

Kaikki katsoivat molempiin nuoriin tyttöihin, jotka istuivat yhdessä eivätkä tietäneet putoaisivatko tuolilta vai jäisivätkö istumaan.

-- Minulla on julkaistavana kihlaus, puuttui rovasti taasen puhumaan, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea päästä alkuun. -- Minä tunnustan, ettei se alunpitäen ole ollut minulle mieleen...

Kaikki vieraat katsoivat suuresti kummissaan Ödegaardiin; kummastus kävi rajattomaksi, kun Ödegaard aivan levollisesti istui katsellen rovastiin.

-- Minä ajattelin, suoraan puhuen, ettei sulhanen ollut morsiamen arvoinen.

Tässä kävivät vieraat niin hämilleen, ettei kukaan uskaltanut nostaa katsettaan ja kun eivät tytöt enään pitkiin aikoihin olleet uskaltaneet sitä tehdä, piti rovastin puhua yksille ainoille kasvoille, nimittäin Ödegaardin, jotka olivat mitä onnellisimmassa rauhassa.

-- Mutta nyt, jatkoi rovasti, -- nyt minä olen oppinut tuntemaan hänet ja nyt minä olen päässyt siihen, etten tiedä, onko morsian hänen arvoisensa, niin suureksi hän on silmissäni kasvanut; sillä hän on taide, näyttämön suuri taide ja hänen kihlattunsa on Petra, kasvattityttäreni, rakas lapseni; käyköön teidän hyvin! Minä vapisen sitä ajatellessani, mutta mikä kuuluu yhteen, on yhteen liitettävä. Jumala olkoon kanssasi, tyttäreni!

Petra oli silmänräpäyksessä karannut permannon poikki ja heittäytynyt hänen rinnalleen.

Kun ei kumpikaan heistä enään istuutunut, nousi tietysti koko seurue pöydästä. Mutta Petra meni Ödegaardin luo, joka heti vei hänet kaukaisimman ikkunan ääreen; hänellä oli jotakin sanomista, mutta ensin täytyi Petran sanoa:

-- Teitä minun on kiittäminen kaikesta!

-- Ei, Petra; minä olen vain ollut hyvä veli; tein pahoin, kun yritin olla enemmän; sillä jos se olisi tapahtunut, olisi koko sinun urasi särkynyt.

-- Ödegaard!

He pitelivät toistensa käsiä, mutta eivät katsoneet toisiinsa; hetkisen perästä päästi Ödegaard tytön kädet ja läksi. Mutta tyttö heittäytyi tuolille ja itki.

Seuraavana päivänä matkusti Ödegaard.

* * * * *

Kevätpuoleen vastaanotti Petra suuren, suurella virkasinetillä varustetun kirjeen; hän suorastaan pelästyi sitä ja kantoi sen rovastille, joka aukaisi sen ja luki. Se oli kaupunginvoudilta Petran syntymäkaupungissa ja kuului:

Koska Pedro Ohlsen, joka eilen kuoli, on jättänyt näin kuuluvan testamentin:

Sen mikä jää minun jälkeeni, mikä tarkalleen on merkitty muistikirjaan, joka on sinisessä rasiassa minun huoneessani Gunlaug Aamundintyttären talossa täällä mäessä, ja jonka avain on mainitulla Gunlaugilla, kuten kaikki asiat ovat yksin hänen tiedossaan -- jätän minä täten, jos vaan hän, Gunlaug Aamundintytär antaa siihen suostumuksensa, jota ei hän saata antaa, jollei salli, että muuan ehto, jonka minä olen lisännyt ja jonka hän yksin, ainoana joka sen tuntee, saattaa täyttää, tulee täytetyksi -- neiti Petralle, mainitun Gunlaug Aamundintyttären tyttärelle, nimittäin jos neiti Petra tahtoo muistaa vanhaa, kipeää miestä, jolle hän on tehnyt hyvää, vaikkei ole siitä tietänyt ja jota ei hän saattanutkaan tietää, ja joka yksinään oli hänen ilonaan hänen viimeisinä vuosinaan, jonkatähden hän on tahtonut tehdä hänelle takaisin pienen ilon, jota ei hänen pidä ylenkatsoa. Jumala olkoon minulle, syntisraukalle, armollinen!

Pedro Ohlsen.

Niin minä rohkenen kysyä, tahdotteko te itse kääntyä asian johdosta äitinne puoleen, tai haluatteko, että minä sen teen.

Seuraava postipäivä toi kirjeen äidiltä; sen oli kirjoittanut rovasti Ödegaard, ainoa, jolle äiti nyt oli tohtinut uskoutua; se sisälsi, että äiti antoi suostumuksensa ja täytti ehdon, nimittäin lupasi ilmoittaa Petralle kuka Pedro oli.

Uutinen ja rahat saattoivat hänet omituiseen mielialaan; kaikki näytti alkavan selviytyä; se oli uusi muistutus matkasta.

Hänen taiteilijauransa hyväksi siis oli vanha Per Ohlsen soittanut kokoon ensimäiset rahansa häissä ja tansseissa ja hän, poika ja pojanpoika niin eri lailla raataneet ja kärsineet. Summa ei ollut suuri, mutta jaksaisihan se toki viedä häntä kappaleen ulomma maailmalle ja siten nopeammin perille.

Mutta aurinkona nousi se ajatus hänen mieleensä, että nyt saattoi äiti muuttaa hänen luokseen, hän saattoi joka päivä tuottaa äidilleen iloa, hän saattoi palkita äidilleen! Joka postipäivä kirjoitti hän hänelle pitkän kirjeen, hän tuskin malttoi odottaa vastausta. Kun se tuli, oli se suuri pettymys; sillä Gunlaug kiitti, mutta arveli, "että jokaisen on paras pysyä omissa oloissaan". Nyt lupasi rovasti kirjoittaa ja kun Gunlaug sai hänen kirjeensä, ei hän enään saattanut pidättyä, vaan hänen täytyi kertoa merimiehilleen ja muille tuttavilleen, että hänen tyttärestään nyt piti tulla suuri henkilö, siellä jossakin, ja että hän tahtoi häntä luokseen. Asiasta tuli kaupungissa tärkeä kysymys, siitä keskusteltiin sekä silloilla että laivoilla ja kaikissa keittiöissä. Gunlaug, joka näihin asti ei ollut maininnut tytärtään, ei tästä puoleen puhunut mistään muusta kuin "tyttärestään Petrasta", kuten ei kukaan tästä puoleen puhunut hänelle mistään muusta. Mutta vielä Petran lähdön lähestyessä ei Gunlaug ollut antanut vastausta ja se tuotti tyttärelle suurta surua. Sensijaan lupasivat sekä rovasti että Signe hänelle juhlallisesti, että molemmat tulisivat hänen luokseen, kun hänen ensi kerran piti esiintyä.

* * * * *

Lumi alkoi jo liukua pois tuntureilta, maat jo hiukan vihannoivat. Se elämä, joka kevään tullessa herää mailla tunturien välillä, on suuri, kuten kaipaus on ollut suuri, ihmiset käyvät reippaammiksi, työ keveämmäksi, matkahalu kurkistaa tunturien yli. Mutta vaikka Petra ikävöi, ei hän milloinkaan, kuten nyt, ollut rakastanut paikkaa ja esineitä, joista hänen piti erota; tuntuipa siltäkin kuin hän tähän asti olisi laiminlyönyt niitä, sentähden että hän vasta nyt ne ymmärsi. Hänellä oli vain muutamia päiviä jälellä; hän ja Signe kulkivat ottamassa jäähyväisiä kaikilta ja kaikelta; -- varsinkin niiltä paikoilta, joita he yhdessä olivat oppineet rakastamaan. Silloin kertoi heille muuan talonpoika, että Ödegaard oli käymässä isänsä syntymäkodissa ja että hän aikoi alas heitä tervehtimään. Tytöt tulivat aivan aroiksi ja lakkasivat käymästä ulkona.

Mutta kun Ödegaard tuli, oli hän niin iloisella, valoisalla mielellä, ettei kukaan ollut häntä nähnyt sellaisena. Hänellä oli sellaista asiaa paikkakunnalle, että hän aikoi perustaa sinne kansanopiston ja ensi aikoina, kunnes tapaisi mieleisensä opettajan, itse johtaa sitä; myöhemmin aikoi hän panna pystyyn enemmänkin tuumia. Hän sanoi siten maksavansa jonkun verran isänsä velkaa syntymäseudulle ja isä oli luvannut muuttaa hänen luokseen niin pian kuin talo oli valmiina. Sekä rovasti että Signe ilostuivat suuresti tästä naapuruudesta, Petra myöskin, vaikka hänestä tuntuikin hiukan oudolta, että Ödegaard juuri nyt, hänen lähtiessään, asettuisi tänne.

Rovasti tahtoi, että he päivää ennen Petran lähtöä yhdessä nauttisivat Herran pyhän ehtoollisen. Siitä lankesi hiljainen juhlallisuus viime päiviin ja kun he puhuivat toisilleen, puhuivat he puoliääneen. Tämän mielialan valossa seisoi kaikki mihin Petra loi viimeisen silmäyksen, vakavin kasvoin. Eletty elämä oli käytävä läpi, hän oli siihen tilinteon suhteessa; sillä tähän asti ei hän milloinkaan ollut katsonut taakseen, vaan aina eteenpäin. Nyt tuli kaikki vastaan, lapsuudesta tähän päivään asti; ensimäiset houkuttelevat espanjalaiset laulut soivat taasen, epäselvän kaipauksen monet erehdykset, jotka olivat kokoontuneet hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa, otettiin pala palalta esiin, kuten vanhoja papereja tarkastaessa. Jos hän unohti jotakin, oli joku esine hänen likeisyydessään heti muistuttamassa sitä; sillä tämän esineen nähdessään oli hän joskus ajatellut sitä ja esineet ja ajatukset olivat sitte sulaneet yhteen. Varsinkin oli soittokoneessa niin paljon muistoja, että miltei pyörrytti. Hän jäi istumaan sen ääreen voimatta siihen kunnolleen koskea ja kun Signe soitti, saattoi hän tuskin olla huoneessa. Mieluinten hän olikin yksin; Signe ja Ödegaard ymmärsivät sen ja pysyttelivät itsekseen; kaikki ihmiset katsoivat häneen surumielisesti ja ystävällisesti eikä rovasti niinä päivinä koskaan astunut hänen ohitseen sitaisematta kädellään hänen hiuksiaan.

Vihdoin koitti päivä. Se oli puolikirkas, hillitty päivä, tuntureilla tuhutti ja pellolla vihannoi. He pysyttelivät kaikki neljä huoneessaan, kunnes tuli aika mennä kirkkoon. Läsnä oli, paitsi heitä, vain lukkari ja muuan vieras pappi; rovasti tahtoi itse nauttia pyhän aterian; mutta samalla tahtoi hän pitää rippisaarnan; sillä hänellä oli erityistä sanottavaa lähtevälle. Hän puhui, kuten jonakin juhla-aattona tai syntymäpäivänä, kun he istuivat kotona pöydän ääressä. Pian oli näyttäytyvä, sanoi hän, oliko se aika, jonka Petra tänään, anoen Jumalalta armoa, lopetti, laskenut pysyvän perustuksen. Kukaan ihminen ei tule täysin todeksi ennenkuin hän saavuttaa oikean kutsumuksensa. Petraa odotti julistamisen kutsumus ja se joka julisti totuutta ja säilytti itseään tehtävänsä arvoisena, korjasi runsaimman ja pysyvimmän hedelmän. Tosin Jumala usein käytti aseinaan arvottomiakin, niin totta kuin me kaikki sanan korkeammassa merkityksessä olimme arvottomia. Hän käytti meidän kaipaustamme. Mutta on muuan julistaminen, joka ei kenellekään ihmiselle tule yksin kaipauksesta ja _sitä_ hänen toki piti koettaa saavuttaa; kaikkien piti pyrkiä saavuttamaan suurinta. Hän pyysi Petraa aina palaamaan heille, sillä yhteyden tarkoituksena on juuri, että yhdistyminen uskossa auttaa ja vahvistaa. Jos hän rikkoi, oli hän täällä parhaiten löytävä armahdusta ja jollei hän itse ymmärtänyt joutuneensa harhaan, saattaisivat he täällä suurimmalla rakkaudella sanoa sen hänelle.

Pyhän toimituksen perästä menivät he yhdessä kotiin, kuten olivat tulleetkin; mutta lopun päivästä vietti kukin itsekseen. Vain Petra ja Signe viipyivät Petran huoneessa myöhään yöhön.

Seuraavana päivänä oli lähtö käsissä. Jäähyväispöydässä otti rovasti hellimmät jäähyväiset. Hän sanoi olevansa Petran ystävän kanssa samaa mieltä, että hänen piti alkaa sellaisena kuin oli ja alkaa _yksinään_. Siinä taistelussa, joka oli hänen edessään, tulisi hän huomaamaan, kuinka hyvää teki tietää, että jossakin oli muutamia ihmisiä koolla, joihin hän varmasti saattoi luottaa. Jo se varma tieto, että he aina rukoilivat hänen puolestaan -- hän saisi nähdä, että sekin auttaisi! -- Lausuttuaan jäähyväiset Petralle, kääntyi hän tervehtämään Ödegaardia. "Kaunein johdanto keskinäiseen rakkauteen on yhdistyminen rakastamaan samaa ihmistä." Varmaan ei rovasti tätä maljaa tyhjentäessään ajatellut sitä, mikä näissä sanoissa ensin pani Signen ja sitte Petran punastumaan. Punastuiko Ödegaard, sitä eivät he tietäneet; sillä kukaan ei uskaltanut katsoa häneen.

Mutta kun hevoset seisoivat portaiden edessä, kolme ystävää nuoren tytön ympärillä ja kaikki talon väet vaunujen ympärillä, kuiskasi Ödegaard viimeistä kertaa syleillessään Signeä:

-- Minä tiedän, että pian saan kuulla teistä suuria uutisia; Jumala niitä siunatkoon!

Tunnin perästä ei hän nähnyt muuta kuin valkoiset huiput, jotka osoittivat, missä paikka oli.

KAHDESTOISTA LUKU.

Eräänä iltana vähää ennen joulua olivat liput pääkaupungin teatteriin myydyt loppuun; uuden näyttelijättären piti esiintyä, josta huhu tiesi kertoa ihmeellisiä asioita. Lähteneenä kansasta -- hänen äitinsä oli köyhä kalastajavaimo -- oli hän toisten avulla, jotka olivat huomanneet hänen lahjansa, nyt päässyt näin pitkälle, ja antoi aihetta suuriin toiveisiin. Yleisön kesken kuiskailtiin yhtä ja toista ennenkuin esirippu nousi. Hänen sanottiin olleen hirveän tyttöletukan ja sitte suurempana kihloissa kuuden miehen kanssa yhtaikaa ja puoli vuotta pitäneen sitä peliä. Poliisivoimalla hän kuului olleen saatettava kaupungista, koska koko kaupunki oli täydellisessä kapinassa hänen takiansa; oli se kummallista, että johtaja salli sellaisen henkilön esiintyä. Toiset väittivät, ettei näissä puheissa ollut vähintäkään perää; hän oli kymmenennestä ikävuodestaan kasvanut hiljaisessa pappisperheessä Bergenin hiippakunnassa; hän oli sivistynyt, herttainen tyttö, he tunsivat hänet hyvin, hänellä mahtoi olla erinomaiset lahjat; sillä hän oli niin kaunis.

Siellä istui toisiakin, joilla oli paremmat tiedot. Ensinnäkin kautta koko maan tunnettu kalatukkukauppias -- Yngve Vold. Hän oli sattumalta, asiamatkoillaan, joutunut tänne; kerrottiin kyllä, että se tulinen espanjatar, jonka kanssa hän oli naimisissa, piti kotia niin kuumana, että hän vain matkusti jäähdytelläkseen. Nyt oli hän yksinään ottanut teatterin suurimman aition ja kutsunut kaikki tilapäiset pöytätoverinsa hotellista kanssaan katsomaan "jotakin oikein helvetin hauskaa". Hän oli mainiolla tuulella, kunnes näki -- mutta hänkö se todella oli? -- -- aitiossa toisella rivillä, ympärillään koko laivan miehistö -- ei! kyllä! totta totisesti, se oli Gunnar Ask! Gunnar Ask, joka äitinsä rahoilla oli päässyt "Norjan perustuslain" omistajaksi ja kuljettajaksi, oli, purjehtiessaan ulos vuonosta, joutunut kulkemaan rinnan laivan kanssa, joka kantoi nimeä: "Tanskan perustuslaki", ja kun Gunnar luuli huomaavansa, että se pyrki hänen edelleen, ei sellaista tietysti mitenkään saattanut sallia: hän nosti kaikki rievut, mitä laivassa ikinä oli, vanhan perustuslain saumat vain natisivat, ja seuraus oli, että hän tarttuessaan tuuleen niin kaukaa ja kauvan kuin suinkin, ohjasi aluksen karille ihan mahdottomaan paikkaan. Nyt hänen myöten tai vastoin tahtoaan täytyi olla kaupungissa niin kauvan kuin "Norjan perustuslakia" paikattiin. Eräänä päivänä hän kaupungilla oli tavannut Petran, joka otti hänet kiinni ja oli hänelle niin herttaisen hyvä sekä silloin että myöhemmin, ettei hän yksin unohtanut kaunaansa, vaan moitti itseään suurimmaksi tyhmeliiniksi minkä heidän yhteinen syntymäkaupunkinsa ikinä oli lähettänyt maailmalle, kun hän joskus oli voinut kuvitella ansaitsevansa sellaisen tytön kuin Petra. Hän oli tänään ottanut liput korotetuin hinnoin koko laivamiehistölleen ja hautoili hiljaa sitä päätöstä, että tarjoaa miehille joka väliajalla; ja miehistö, joka taas oli kotoisin Petran kotikaupungista ja hyvissä kirjoissa äidin ravintolassa, tuossa maallisessa paratiisissa, tunsi Petran kunnian omakseen ja päätteli, että nyt taputetaan niin, etteivät ihmiset ole kuulleet vertaa.

Mutta alhaalla permannolla nähtiin rovastin kankeat, tiheät hiukset. Hän istui levollisena, hän oli uskonut Petran asiat korkeimman haltuun. Hänen rinnallaan istui Signe, nykyään Signe Ödegaard. Hänen miehensä, hän ja Petra olivat juuri päättäneet kolme kuukautta kestäneen ulkomaanmatkansa; hän näytti onnelliselta, hän istui hymyillen Ödegaardille; sillä heidän välillään istui vanha vaimo, jonka ruskeiden kasvojen ympärillä lumivalkoiset hiukset kohosivat kruununa. Hän oli pitempi kaikkia ympärillä istujoita, hänet saattoi nähdä kaikkialta salissa, ja pian kaikki kiikarit tähtäsivätkin häneen; sillä sanottiin hänen olevan nuoren näyttelijättären äidin. Hän, joka kantoi miehen nimeä, teki nytkin niin mahtavan vaikutuksen, että hän huokui rauhaa tyttäreen. Nuori kansa on täynnä odotusta, se uskoo luontonsa perusvoimiin ja tämän äidin hahmo herätti uskoa.

Itse puolestaan ei hän nähnyt ketään eikä mitään; hän välitti vähät kaikista näistä hullutuksista, hän tahtoi vaan olla näkemässä olivatko ihmiset hänen tyttärelleen hyvät, vai ei.

Aika likeni; puheet hävisivät jännitykseen, joka tarttumistaan tarttui kaikkiin ja viritti heidät lauhoiksi.

Voimakkaasti iskivät vaskirummut, rummut ja torvet yhtaikaa alkusoittoon; Adam Oehlenschlägerin "Akseli ja Valborg" piti näyteltämän ja Petra oli itse pyytänyt tätä alkusoittoa. Hän istui kulissin takana kuuntelemassa. Mutta esiripun edessä istui se pieni osa hänen maamiehiään, joka saliin mahtui, vavisten hänen puolestaan, kuten me aina teemme odottaessamme jotakin kallista omaa itseämme ilmaantuvaksi. Tuntui siltä kuin jokaisen heistä itsestään olisi pitänyt esiintyä. Sellaisina hetkinä nousee monta rukousta, sellaisistakin sydämistä, jotka harvoin rukoilevat.

Alkusoitto hiljeni, sointuihin valui rauha, ne sulivat vähitellen kuin auringon paisteeseen. Alkusoitto loppui, syntyi värisevä hiljaisuus.

Sitte nousi esirippu.

MORSIUSMARSSI.

Viime vuosisadalla asui eräässä Norjan suurempia tunturilaaksoja pelimanni, joka myöhemmin jossakin määrin on siirtynyt kansantaruihin. Joukko säveliä ja lauluja pannaan hänen tililleen; toiset hän tarun mukaan oli kuullut maahisilta, yhden itse pirulta, yhden hän oli tehnyt pelastaakseen henkensä j.n.e. Yksi hänen marsseistaan on käynyt kuulummaksi muita; sillä sen historia ei päättynytkään, kun hän kuoli, vaan alkoi vasta oikein sen jälkeen.

Pelimanni _Ole Haugenilla_ -- hän oli köyhä torppari korkealla tuntureilla -- oli tytär _Aslaug_, joka oli perinyt isänsä mainion pään ja niinikään sävelet -- jollei juuri soittona, niin koko olennossaan: sillä hän oli keveä ja reipas puheessaan, laulussaan, käynnissään ja tanssissaan ja hänellä oli, kuten koko suvulla, omituisen pehmeä ääni. Palasipa pitkiltä matkoilta nuori mies, _Tingvoldin_ vanhan perintötilan kolmas poika. Kaksi hänen vanhempaa veljeään oli hukkunut tulvassa ja hänen piti nyt saada talo. Hän tapasi kerran Aslaugin suuremmissa häissä ja mieltyi häneen. Siihen aikaan oli vielä kuulumatonta, että niin vanhan ja suuren suvun poika kosisi Aslaugin säätyistä ja arvoista. Mutta tämä poika oli ollut kauvan poissa ja hän antoi vanhempiensa tietää, että hän kyllä tuli toimeen maailmalla -- ja jollei hän täällä kotona saisi mitä tahtoi, niin koko talo sai olla. Hänelle ennustettiin yleisesti, että sellainen välinpitämättömyys sukua ja suvun kotia ja kontua kohtaan kostaisi itsensä. Sanottiin niinikään, että tämä mahtoi olla Ole Haugenin vaikutusta -- jopa sellaisten voimien avulla, jota kaikkien ihmisten tulisi pelätä.

Ole Haugen kuuluu nimittäin sillaikaa kun taistelu kävi pojan ja vanhempien välillä olleen oivallisella tuulella. Mutta kun voitto oli saatu, oli hän sanonut jo tehneensä heille morsiusmarssin; eikä se enään koskaan voisi hävitä Tingvoldin suvusta; mutta herra varjele sitä morsianta, joka ei aja sen perässä kirkkoon yhtä iloisena kuin Haugenin torpantyttö! -- Siinä olivat ihmiset vainunneet pahaa vaikutusta.

Niin kuuluu tarina, kuten niin monet muut. Mutta tarinaa todempaa on, että siellä kuten niin monella tunturiseudulla, vielä tänäkin päivänä tavataan elävä soiton ja laulun tunto, ja että se niinä aikoina mahtoi olla vieläkin suurempi. Se ei voi säilyä ilman että joku vaalii ja enentää perittyä aarretta ja siinä suhteessa mahtoi Ole Haugen olla oivallisin.

Vielä tietää tarina, että kuten Ole Haugenin morsiusmarssi oli onnekkain minkä he olivat kuulleet, niin oli morsiusparikin, joka ensi kertaa sen sävelissä ajoi kotiin ja jota se saattoi kirkon ovelle ja _siellä_ vihkimisen päätyttyä vastaanotti, onnellisin pari, mitä oli nähty. Ja vaikka Tingvoldin suku aina oli ollut komea suku ja tästä puoleen kävi vieläkin komeammaksi, niin tarina varmasti piti siitä kiinni, että tämä pari vei voiton kaikiksi ajoiksi.