Part 42

-- Niin, ne sanat ovat nyt kuolleet, sillä ne ovat "lakkautetut", kuten Paavali sanoo: _me olemme uuden liiton palvelijoita, emme kirjaimen, vaan hengen_ -- ja vielä: _missä Herran henki on, siellä on vapaus_. Ja: _kaikki on minulle luvallista_, sanoo Paavali vielä, mutta lisää: _kaikki ei ole hyödyllistä_. -- Nyt me olemme niin onnelliset että edessämme on elämä, joka osoittaa mitä Paavali on tarkoittanut. Se on Lutherin. Uskottehan toki Lutherista, että hän on hyvä, valistunut kristitty? Sen he uskoivat.

-- Lutherin usko oli valoisa, _se_ oli Uuden Testamentin! Hän oli tuosta synkästä uskosta sitä mieltä, että paholainen mieluinten piileskeli sen takana. Hän arveli kiusauksen pelosta, että se, joka vähinten pelkää, vähinten joutuu kiusaukseen. Hän käytti kaikkia Jumalan antamia lahjoja, ilonkin lahjoja. Hän otti valtaansa koko elämän. Tahdotteko kuulla muutamia esimerkkejä? Hurskas Melanchton kirjoitti kerran niin kiihkeästi erästä puhtaan opin puolustusta, ettei hän sallinut itselleen edes ruokarauhaa. Silloin riisti Luther kynän hänen kädestään: "ihminen ei palvele Jumalaa yksin työllä", sanoi hän, "vaan myöskin levolla ja iloisuudella; sentähden on Jumala säätänyt kolmannen käskyn ja sabatin". Ja vielä Luther käytti puheissaan kuvia, leikillisiä ja vakavia vuorotellen ja hän oli täynnä hyviä, usein lystillisiä päähänpistoja. Hän käänsi myöskin vanhoja, sattuvia kansansatuja äidinkielelleen ja sanoi esipuheessaan, että likinnä raamattua, hän tuskin tiesi parempia varoituksia kuin nämä. Hän soitti sitraa, kuten te ehkä tiedätte, ja soitti lasten ja ystävien kanssa -- eikä yksin virsiä, vaan myöskin vanhoja, hauskoja lauluja; hän piti seuraleikeistä, pelasi sakkia, antoi nuorison tanssia luonaan; hän vaati vain, että se tapahtuisi siivosti ja kunniallisesti. Tämän on Lutherin vanha, yksinkertainen opetuslapsi, nimittäin pappi Juhana Matheus, kirjoittanut muistiin ja kertonut seurakuntalaisilleen saarnatuolista. Hän rukoili, että siitä tulisi heille ojennusta -- ja rukoilkaamme me samaa!

Rovasti nousi.

-- Rakkaat ystävät, nyt lopetamme tältä päivältä... Kaikki nousivat. -- Täällä on puhuttu monta selvennyksen sanaa, antakoon Jumala nyt armonsa tälle siemenelle!

Rakkaat ystävät, te asutte etäisillä seuduilla; te asutte korkealla, missä kylmä useammin leikkaa viljan kuin sirppi. Sellaiset tunturikorvet olisivat nyt taasen jätettävät satujen ja ruohoa pureskelevan karjan haltuun. Hengenelämä tuskin kasvaa siellä ja käy synkäksi kuin kasvit. Ennakkoluulot laskeutuvat varjostamaan elämää, kuten tunturit, joiden alla ne sikiävät; ne pimentävät sitä ja särkevät sitä. Herra rakentakoon, Herra valaiskoon! -- Kiitos tästä päivästä ystäväni! Se kirkasti asioita minullekin.

Hän hyvästeli jokaista heistä kädestä ja itse nuori mieskin antoi kätensä ystävällisesti, kuitenkin nostamatta katsettaan.

-- Te menette tunturien poikki; -- koska te olette kotona? kysyi rovasti kun heidän piti lähteä.

-- Ka, joskus yöllä, vastasi Lauri; -- sinne on nyt kokoontunut paljon lunta ja mistä tuuli on vienyt lumen, on jäätikköä.

-- Niin, ystävät, kunnia teille siitä, että sellaisten olosuhteiden vallitessa etsitte kirkkoa. -- Kunhan ei teille nyt tapahtuisi mitään matkalla!

Eerik vastasi hiljaa:

Jos Herra on mun kanssa, niin mitään pelkää en! Hän sortaa sortajansa, kun Häntä rukoilen!

-- Se on totta, Eerik, tällä kertaa osuit oikeaan!

-- Mutta odottakaappa, sanoi Ödegaard, heidän yrittäessään lähteä; -- se ei ole ihme, ettette te tunne minua; mutta minulla pitäisi olla sukulaisia Ödegaardissa.

Kaikki kääntyivät häntä kohti, itse rovastikin, joka kai kyllä oli sen tietänyt, mutta ehkä unohtanut.

-- Nimeni on Hans Ödegaard, rovasti Knut Hansen Ödegaardin poika, joka kerran lähti teidän joukostanne maailmalle, reppu selässä.

Silloin kuului noiden monien huivien sisältä:

-- Herra Jumala -- se on veljeni se.

He olivat kaikki jääneet paikoilleen, mutta kukaan ei saanut sanaa suustaan. Vihdoin kysyi Ödegaard:

-- Sinunko luonasi minä siis olin, kun kerran pikkupoikana kävin isän kanssa siellä ylhäällä?

-- Minun luonani.

-- Ja hetken minunkin luonani, sanoi Lauri. -- Sinun isäsi on minun sisarenpoikani.

Mutta Randi virkkoi surumielisenä:

-- Vai olet sinä se pieni Hans; -- niin, ajat kuluvat. -- Mitenkä Else jaksaa? kysyi Ödegaard.

-- Tämä on Else, sanoi Randi ja osoitti vaaleaa naista.

-- Vai olet sinä Else! huudahti Ödegaard; -- sinä kannoit siihen aikaan sydänsurua; sinä tahdoit paikkakunnan pelimannia -- saitko sinä hänet?

Kukaan ei vastannut. Vaikka jo hämärsi, näki hän Elsen käyvän kovin punaiseksi ja miesten katsovan poispäin -- paitsi nuorta miestä, joka tiukasti katsoi Elseen. Ödegaard huomasi tehneensä hullun kysymyksen. Rovasti riensi hänen avukseen:

-- Ei, pelimanni Hannu on naimaton; Else sai Laurin pojan; mutta nyt hän taas on vapaana, hän jäi leskeksi.

Taasen lensi Else polttavan punaiseksi, nuori mies näki sen ja hymyili pilkallisesti.

Mutta Randi sanoi:

-- Niin, sinä olet kai matkustanut kaukana, sinä. Sinä olet saanut paljon oppia, sen minä kuulen.

-- Niin, tähän asti minä olen opiskellut tai matkustanut; mutta nyt minä aion asettua paikoilleni ja käydä kiinni työhön.

-- Niin, niin; sellaista se on: -- toiset matkustavat maailmalle ja saavat oppia ja valistusta; toiset jäävät paikoilleen.

Ja Lauri lisäsi:

-- Isänmaan turve on usein raskas käännellä. Kun on saanut miehen siihen kuntoon, että hänestä on apua, niin hän lähtee.

-- Kutsumukset ovat erilaiset; jokaisen täytyy seurata omaansa, sanoi rovasti.

-- Ja Herra kyllä panee kokoon työn, sanoi Ödegaard; -- ja minun isäni työ kyllä ennättää tänne, jos Jumala tahtoo.

-- Niin, kyllä kai, sanoi Randi sävyisästi; -- mutta odotus tahtoo usein käydä raskaaksi, sitä kun kestää niin kauvan.

He erosivat; rovasti asettui toiseen ja Ödegaard toiseen ikkunaan katsomaan heidän jälkeensä; sillä heidän oli nyt meneminen tunturin poikki; nuori mies asteli viimeisenä, Ödegaard sai kuulla hänestä, että hän oli kotoisin kaupungista, jossa oli yrittänyt yhtä ja toista, mutta aina joutunut riitaan ihmisten kanssa. Hän luuli olevansa kutsuttu suureen tehtävään, varmaan apostoliksi, mutta oli, kumma kyllä, jäänyt Ödegaardin seudulle -- toiset arvelivat syyksi, että hän rakasti Elseä. Hän oli tulisielu, joka oli kokenut monta pettymystä ja jolla niitä oli enemmänkin odotettavissa.

He olivat jo tulleet näkyviin tunturille, navetan katto ei enään peittänyt heitä. Työläästi nousivat he ylöspäin, joutuivat puiden peittoon, tulivat taas näkyviin ja nousivat yhä korkeammalle. Syvässä lumessa ei ollut tietä, puut olivat viittoina nietoksissa ja kaukana sivulla osoittivat lumitunturit heidän kotiensa suuntaa.

Mutta huoneesta kuului livertävää alkusoittoa ja sitte:

Kevättä lauluni kaikaa, vaikk' kevääseen vielä on aikaa; se kevättä vainen kaikaa ja mieleni kaiho siit' on; ne solmivat lujan liiton ja päästävät yhdessä päivän ja ajavat talven ja häivän; kun puronen vapaana läikkyy, niin talvi jo tiehensä säikkyy ja häviää mahlojen juoksuun ja kukkien ensi tuoksuun. -- Kevättä lauluni kaikaa!

YHDESTOISTA LUKU.

Siitä päivästä alkaen oli rovasti hyvin vähän yhdessä toisten kanssa; osaksi vei joulu hänen aikansa, osaksi ei hän päässyt selvyyteen siitä, onko näytelmä kristitylle luvallista vai eikö; niinpian kun Petra näyttäytyi, kävi hän neuvottomaksi.

Sillaikaa kun nyt rovasti istui kansliassa valmistamassa saarnojaan tai edessään kristillinen etiikka, istui Ödegaard naisten luona, joita hänen alituiseen täytyi vertailla. Petra säkenöi eikä koskaan ollut itsensä kaltainen, sen, joka tahtoi seurata häntä, täytyi pysyä työssä kuin kirjaa lukiessa. Signen tasainen sydämellisyys sensijaan vaikutti niin lieventävästi; hänen liikkeensä eivät milloinkaan olleet odottamattomat; sillä ne kuvastivat hänen luonnettaan. Petran äänessä oli kaikki värit, terävät ja lauhat, ja kaikki voimanasteet. Signen äänessä oli omituisen suloinen sointu, mutta se ei ollut vaihtelevainen -- paitsi isän korvissa, joka taituruuteen asti osasi eroittaa vivahdukset. Petran huomio oli yhdessä asiassa kerrallaan; jos hän kiintyi useampaan, oli hän vain katselijana eikä osanottajana. Signen silmä huomasi kaikki, hän jakaantui kaikkien kesken, itsekään sitä huomaamatta. Jos Ödegaard puhui Petran kanssa Signestä, kuuli hän toivottoman rakastajan ruikutuksia; mutta jos hän puhui Signen kanssa Petrasta, käytettiin hyvin harvoja sanoja. Keskenään puhuivat tytöt usein ja vapaasti; mutta vain välinpitämättömistä asioista.

Ödegaard oli suuressa kiitollisuuden velassa Signelle; sillä häntä hänen oli kiittäminen siitä mitä hän sanoi "uudeksi ihmisekseen". Ensimäinen kirje, jonka hän Signeltä sai suureen suruunsa, oli kuin pehmeä käsi otsalle. Hän kertoi niin hellävaroen, että Petra oli tullut heidän luokseen, häntä oli käsitetty väärin ja pidelty pahoin; hän selitti niin hienosti, että hänen tulonsa satunnaisuus mahtoi olla Jumalan johdatusta, "jottei mitään särkyisi". Se soi kuin kaukainen huhuaminen metsässä, kun eksynyt seisoo miettimässä mistä tie kulkee.

Signen kirjeet seurasivat häntä minne hän matkasi ja se side kesti. Signe koetti joka riviltä johtaa Petraa suoraan hänen syliinsä, mutta teki juuri päinvastoin; sillä näistä kirjeistä nousi Petran taiteilijaluonne Ödegaardin silmien eteen; sen hänen lahjojensa keskipisteen, jota Ödegaard turhaan oli etsinyt, näki Signe alituiseen, vaikkei sitä tietänyt -- ja heti kun Ödegaard tämän käsitti, käsitti hän sekä oman että Petran erehdyksen ja se teki hänet kuin uudeksi ihmiseksi.

Huolellisesti hän karttoi kirjoittaa Signelle mitä hänen kirjeensä hänelle opettivat. Ensimäisen sanan ei pitänyt tulla Petran ympäristöstä, vaan hänen omasta suustaan, jottei mitään tapahtuisi ennen aikojaan. Mutta siitä hetkestä lähtien, jolloin tämä oli hänelle selvennyt, oli hän nähnyt Petrankin uudessa valossa. Tietysti: nuo alituiseen toisiaan tavoittavat hetket, joista jokainen tunsi pohjaa myöten, mutta kaikki olivat äärimmäisen vastakkaat -- sellainen tietysti oli taiteilijan alku oleva. Työllä ne sitte olivat koottavat voimakkaaseen luonteen kokonaisuuteen; muuten tulisi kaikesta vain palkkatyötä ja itse elämästä paljasta taidetta. Siis: ei liian aikaiseen tielle! Äänettömyyttä niin kauvan kuin suinkin, jopa vastustustakin.

Näissä ajatuksissa askarrellessaan ei hän tietänytkään ennenkuin Petra uudelleen oli antanut hänen sielulleen alituisen työn -- mutta työn _vieraan_ päämäärän hyväksi. Hän otti tarkastettavakseen koko taiteen, mutta varsinkin taiteilijat ja heidän joukostaan erityisesti näyttelijät. Hän näki paljon, jonka täytyi kauhistuttaa kristittyä. Hän näki kauheat väärinkäytökset. Mutta eikö niitä ollut kaikkialla, eikö itse kirkossakin? Vaikka oli arvottomia pappeja, oli tehtävä sama ikuinen, suuri. Kun totuuden työ, joka oli alkanut kaikkialla, sai valtaa elämässä ja runoudessa -- eikö sen sitte pitänyt ehättää näyttämöllekin?

Hän oli vähitellen käynyt asiastaan varmaksi. Suureksi ilokseen huomasi hän Signen kirjeistä, että Petra voimakkaasti kehittyi ja että Signe oivallisesti osasi häntä auttaa. Nyt hän oli tullut kotiin näkemään ja kiittämään tätä Fylgiaa, joka ei itsekään tietänyt, mitä hän hänelle oli ollut.

Mutta hän oli myöskin tullut näkemään Petraa. Miten pitkälle hän oli päässyt? Sana oli lausuttu, hän saattoi siis vapaasti puhua siitä hänen kanssaan; se oli heille molemmille mieluisaa, sillä niin ei heidän tarvinnut puhua menneisyydestä.

Pian tuli kaupungista kuitenkin vieraita, sekä kutsutuita että kutsumattomia, häiritsemään. Asiat olivat sentään jo sillä kannalla, että ainoakin otollinen tilaisuus saattoi selvittää ne -- ja tämän tilaisuuden toivat vieraat tullessaan. Heille pidettiin nimittäin suuret kutsut ja näissä kutsuissa, heti päivällisen jälkeen, kun herrat olivat koolla kansliassa, johtui keskustelu näytelmätaiteeseen; sillä muuan hiippakunnan kappalainen oli nähnyt kristillisen etiikan avoinna rovastin pöydällä ja sieltä tavannut kauhean sanan: näytelmä. Syntyi kiivas sananvaihto ja keskellä sitä saapui rovasti, joka oli ollut poissa päivällisiltä, hänet kun oli kutsuttu sairaan luo; hän oli vakavassa mielentilassa, hän ei syönyt, ei myöskään ottanut osaa keskusteluun; mutta hän pani piippuunsa ja kuunteli. Heti kun Ödegaard huomasi, että rovasti istui hiljaa ja seurasi, sekaantui hän keskusteluun, mutta koetti kauvan turhaan saada siihen yhteyttä; sillä kappalaisen oli tapana huutaa joka kerta kun uusi solmu piti sidottaman todistusten sarjaan: "minä kiellän!" ja niin oli se, jonka avulla piti todistettaman, ensin itse todistettava; se vei luonnollisesti taaksepäin; näytelmätaiteesta oli jo ehditty laivaliikkeeseen ja erinäisten asianhaarojen todistamiseksi laivaliikkeestä piti juuri siirryt -- tämän maanviljelykseen.

Ei, nyt nimitti Ödegaard rovastin puheenjohtajaksi. Paitsi häntä oli saapuvilla useita pappeja sekä muuan kapteeni, pieni, musta mies, jolla oli ääretön vatsa ja siinä pari pieniä jalkoja, jotka liikkuivat kuin rumpalin kapulat, Ödegaard antoi puheenvuoron kappalaiselle, jotta hän yhdessä koossa esittäisi mitä hänellä oli näytelmätaidetta vastaan. Kappalainen ryhtyi puhumaan:

-- Jo rehelliset pakanat olivat näytelmiä vastaan: kuten _Platon, Aristoteles_, siksi että ne turmelivat tapoja. _Sokrates_ kyllä silloin tällöin katseli näytelmiä, mutta jos joku siitä tekee sen johtopäätöksen, että hän hyväksyi ne, niin sen minä kiellän; sillä ihminen tulee nähneeksi paljon, josta ei hän pidä. Ensimäisiä kristittyjä varoitetaan vakavasti näytelmiä katselemasta. Lukekaa _Tertullianusta!_ Kun näytelmät uudempina aikoina taasen ovat heränneet eloon, ovat vakavat kristityt sekä puhuneet että kirjoittaneet niitä vastaan; minä mainitsen sellaisia nimiä kuin _Spener_ ja _Francke;_ mainitsen kristillisen eetikon _Schwarzin_, mainitsen _Schleiermacherin_.

-- Kuulkaa! huusi kapteeni; sillä sen nimen hän tunsi.

-- ... Molemmat viimemainitut myöntävät draamallisen runouden olevan sallittavan. Schleiermacher arvelee, että yksityiset näyttelijät yksityisessä seurassa saattavat esittää hyvän runoelman, mutta hän tuomitsee näyttelijä-_ammatin_. Näytteleminen _ammattina_ on kristitylle niin moninainen kiusaus, että hänen _tulee_ sitä paeta. -- Mutta eikö se myöskin ole kiusaus katselijoille? Kuvitellut kärsimykset siellä liikuttavat, kuvitellut hyveen esikuvat siellä nostattavat; kaikki sellainen, jota vastaan lukiessa paremmin voi suojella itseään, houkuttelee uskomaan, että itse on, mitä näkee. Se heikontaa tahtoa, itsetoimintaa, se vaivuttaa meitä kuulemisenhaluun, näkemisenhaluun, kuvittelunhaluun. Eikö se ole totta? Kuka varsinkin käy teatterissa? Laiskottelijat, jotka haluavat huvitella, elostelijat, jotka kaipaavat kiihotusta, turhamaiset ihmiset, jotka tahtovat näyttäytyä, haaveilijat, jotka pakenevat sinne todellisesta elämästä, jonka kanssa he eivät uskalla käydä ottelemaan. Syntiä esiripun sisäpuolella, syntiä ulkopuolella! En koskaan ole kuullut vakavien kristittyjen muuta sanovan.

Kapteeni:

-- Ihan minä rupean pelkäämään itseäni. Olenko minä ollut sellaisessa sudenpesässä joka kerta kun olen käynyt teatterissa, niin piru vieköön...

-- Hyi, kapteeni, virkkoi pieni tyttö, joka oli tullut mukaan sisään; -- et saa kirota, sillä silloin sinä joudut helvettiin!

-- Niin, lapseni, tietysti, tietysti... Mutta Ödegaard puuttui puhumaan:

-- Platolla oli sama huomautus runoelmaa kuin näytelmää vastaan ja Aristoteleen mielipiteestä ei olla selvillä. Minä jätän ne sentähden koskettamatta. Mutta ensimäiset kristityt tekivät oikein, kun karttoivat _pakanallisia_ näytelmiä -- minä jätän nekin koskettamatta. Minä ymmärrän senkin, että vakavat kristityt uudempina aikoina epäillen katselevat sitäkin näytelmää, joka lepää kristillisellä pohjalla; minä olen itsekin epäillyt sitä. Mutta jos me myönnämme runoilijalla olevan oikeuden kirjoittaa näytelmän, niin on näyttelijällä lupa näytellä se; sillä mitä runoilija kirjoittaessaan tekee muuta kuin näyttelee sen -- omissa ajatuksissaan, tulisesti, intohimolla, ja "joka _katsoo_ naiseen himoitaksensa häntä" j.n.e. -- Te tunnette Kristuksen omat sanat. Kun Schleiermacher sanoo, että draama on näyteltävä vain yksityisesti ja harjaantumattomilla voimilla, niin hän sanoo, että meidän on laiminlyöminen ne lahjat, jotka olemme saaneet Jumalalta, kun tarkoitus kuitenkin on, että ne ovat kehitettävät suurimpaan mahdolliseen täydellisyyteen; sillä sentähden me olemme ne saaneet. Me näyttelemme kaikki joka päivä matkiessamme muita tai leikillä tai tosissamme ottaessamme omaksemme vieraan mielipiteen. Nämä lahjat vievät muutamilla yksityisillä voiton kaikista muista ja minä tahtoisin nähdä eikö heissä pian osottautuisi synniksi jättää ne viljelemättä. Sillä se joka ei seuraa kutsumustaan, käy kelvottomaksi kaikkeen muuhun, sekavaksi, horjuvaksi -- sanalla sanoen: kiusaukset saavat hänessä paljon helpommin jalansijaa kuin jos hän seuraisi kutsumustaan. Kun työ ja halu yhtyvät, käy moni kiusaus tehottomaksi. -- Mutta, sanotaan, kutsumus sellaisenaan on liian täynnä kiusausta. Jokainen katselee asiaa eri tavalla. Minulle on suurin kiusaus ollut siinä kutsumuksessa, joka viekoittelee ihmistä uskomaan, että hän itse on vanhurskas sentähden että hän on vanhurskaan sanansaattajana -- uskomaan, että hän itse on uskovainen sentähden että hän puhuu muiden uskolle, tai selvemmin puhuen: minulle on papin kutsumus sisältänyt kaikista suurimman kiusauksen.

(Suuri melu: minä kiellän! -- Kyllä! Hiljaa! Minä kiellän! Se on totta! Hiljaa!)

Kapteeni:

-- En minä vielä koskaan ole kuullut, että papit ovat pahemmat kuin näyttelijät.

Naurua ja huutoa joka taholta:

-- Sitä hän ei ole sanonut!

Kapteeni:

-- Onpa, piru vie...

-- No, kapteeni, nyt tulee paholainen paikalla!

-- Hyvä on, lapseni, hyvä on! Ödegaard kävi katkenneeseen lankaan:

-- Hetkellisen liikutuksen kiusaus, vaipuminen kuulemiseen ja kuvitteluun, hyveen esikuvan ottaminen ja sen elämän omistaminen -- ovathan kaikki nämä kiusaukset kirkossakin olemassa!

(Sama kauhea melu.)

Mutta naiset eivät uudistuvasti saattaneet kuulla tätä melua tahtomatta mukaan sisään. Nyt oli ovi auki. Ödegaard näki Petran heidän joukossaan ja virkkoi ääntään korottaen:

-- Epäilemättä on näyttelijöitä, jotka näyttämöllä joutuvat liikutuksen valtaan ja sieltä juoksevat kirkkoon ja siellä taas joutuvat liikutuksen valtaan -- ja yhtä huonoina he pysyvät. Epäilemättä on näyttelijöitä, jotka ovat onttoja puhetorvia, jotka eivät muuten elämässä olisi olleet miksikään hyödyksi, mutta tässä ammatissa kuitenkin palvelevat edes puhetorvina. Mutta tosiasiana pysyy, että näyttelijät samoin kuin merimiehet, niin usein joutuvat kovimpaan hätään -- sillä hetket ennenkuin on astuttava näyttämölle, saattavat olla kammottavat! -- niin usein heitä vaaditaan aseiksi Jumalan käteen, niin usein heidän täytyy kohdata odottamattomia, suuria tapauksia, että he sydämessään kantavat ainaista pelkoa ja kaihoa ja suurta mahdottomuuden tunnetta, ja senhän me tiedämme, että publikanien ja katuvien naisten luona Kristus parhaiten viihtyi. Minä en anna heille vapautuskirjettä, totta totisesti: jota suuremmaksi minä arvioin heidän tehtävänsä tässä maassa -- joka käy selville siitäkin, ettei kansassa ole monta näyttelijää -- sitä suurempi on heidän syynsä, kun heidän tehtävänsä yllyttää heidät kiihkoon tai paiskaa heidät velttoon kevytmielisyyteen. Mutta kuten ei ole ainoaakaan näyttelijää, joka ei pettymysten sarjalta olisi oppinut miten tyhjää suosio ja imartelu on, vaikka useimmat uskottelevat panevansa niihin arvoa -- niin näemme me kyllä heidän vikansa ja puutteensa, mutta emme yhtä hyvin heidän omaa suhdettaan niihin, ja siitähän asia lopulta kuitenkin riippuu.

Joukko vieraita pyysi puheenvuoroa ja kaikki alkoivatkin yhtaikaa, mutta

Neljäntoista ma olin, luulen --

kaikui samassa soittokoneen äärestä ja kaikki riensivät sisään; sillä Signe siellä lauloi ja Signen ruotsalaiset kansanlaulut olivat kauneinta mitä he tiesivät. Toinen laulu seurasi toista ja kun nämä maailman kuulut kansanlaulut, suuren kansan sielun uskolliset sanansaattajat, olivat virittäneet mielet odotukseen, nousi Ödegaard ja pyysi Petraa lausumaan runon. Tyttö mahtoi tietää asian, koska hän oli tulipunainen. Mutta hän astui heti esiin, vaikka värisi niin, että hänen täytyi pitää kiinni tuolin selustasta. Sitte hän kävi kalman kalpeaksi ja alkoi:

VIIKINKITARU.

Ei kaukoretkille päässyt hän; ol' iso vanha ja emo myös, ja päivät vierivät pellon työss': -- "Miks lähtiskään hän muille maille? ei täällä jää hän mitään vaille."

Mun poika kaihosi; pilven tie se hältä aatokset kauas vie, ja päivä silmän kun häikäisee, se miekan lappeina välkkyilee. Hän mietti, hautoi ja uneksui, ja työt ne käsihin unehtui.

Niin kerran kulki hän meren luo miss' suuren selkänsä avaa tuo, hän katsoo leikkiä hurjaa veen, ja kuulee kuohua pauanteen. Oli kevät silloin alullaan, ja myrsky myllersi yli maan: äl' enää antau valtaan jäiden! -- hän kuuli laulavan vaahtipäiden.

Mut poukamassa hän näki laivan, se lepäs jälkeen matkan vaivan. Ol' ankkuroitu se, purjeet koossa, vaan eipä tyytynyt kohtaloonsa, se tempoi touvia, ryski masto ja kuohuun keulansa sorjan kastoi.

Ja meren urhoista jälkeen retken söi toiset, toiset ne lepäs hetken, vaan silloin kaikuvi karski ään' -- soi kalliolta se päältä pään -- "Jos moiseen leikkiin ei teissä miestä, _ma_ lasken laivanne vaahdin tiestä!"

Se tyhjään kaikuu, kuulemaan hänt' tuskin joutavi ainutkaan; Vaan silloin viuhuu tuoja turman: sen kiven tiestä saa kaksi surman!

Nyt puhkesi laivalla elo toinen: on saava palkkansa teko moinen! suhahti nuolet -- mut päältä vuoren julisti tahtonsa uhka-nuoren:

"Hoi päämies, laivasi jätä mulle jos et ennen otteluun tulle!"

He mokomaanko vastais -- eihän! he lähetiksi vain laittoi keihään.

Ei sattunut se. Hän tyynnä vainen: "Ei _mua_ vuottele Tuonelainen! Vaan sä, ken kyntänyt merten aavaa oot tarpeeks kauan, nyt hetki sun on, ja voittosaaliisi mä oon saava, ma alan vasta, nyt vuoro _mun_ on! Sa voitit, valtasit mua varten -- niin käsky kuuluvi Ajatarten."

Vaan toinen vastasi halki tuulen: "Jos mieles niin on kuin sanas kuulen, käy soturikseni, minuun yhdy!" -- "Ken vapaaks syntyi, ei orjaks ryhdy. Ma tiedän tieni ja voimakkuuden; ei vanhaa palvella sovi uuden."

Kun ei kuulunut sanaan vastuu, hän vedenpartaalle alas astuu: "Hoi urhot, teille ma tahdon näyttää, ken päälliköksi on pätöisempi, vain väkevämpi sen sijan täyttää, ken toisin arvaa, on kehno kempi!"

Vaan silloin harmi se puhkes julki; mies mereen töytäsi uiden maihin: käsvarsiin vankkoihin, suonikkaihin nyt toinen toisensa urhot sulki.

Mut katsoin silmähän nuorukaisen, hän tunsi hengen sen hehkuvaisen, ja kääntyi laivaan: "hoi miekka hälle, hän sit' on vailla. Jos kaadun tälleen, sa muista: _itse_ ma annoin raudan, mi mulle valmisti tähän haudan." Ja alla tunturin tuiman puhkee nyt kauas kaikuva miekan jyske, käy nyyhkytykseksi laivan ryske, kun maassa viruu sen uros uhkee.

Vaan silloin harmaja tunturi, se miesten huudoista vavahti, ja mereen syöksyvät aseissaan he johtajatansa kostamaan.

Mut maassa vielä hän hengähtää ja lausuu urhoille sanat nää: "On miehen meno, kun niin on suotu, on kuolo kaunehin laulunpää; _hän_ päälliköksi on teille on luotu!" Näin lausuin päänsä jo syvään vaipuu Ja huulet vaikee ja katse haipuu, on paikka tehtynä aasain pöytään, hän luota Odinin löytään.

Vaan uusi päällikkö nousi hän nyt paaden päälle ja sieltä lausi: "Ma kiven haudalles pystytän, on siihen piirretty mainees kausi. Vaan ennen ehtoota kynnän merta ei kuolo konsa oo elon verta!"