Part 41

Ei ole olemassa mitään kiusallisempaa kuin epäonnistunut sovintoyritys. Kaikki nousivat voimatta katsoa suoraan toistensa silmiin, puhumisesta puhumattakaan. Arkihuoneessa kävi lopulta niin painostavaksi, että kaikkien kolmen teki mieli lähteä takaisin pois, mutta kukaan ei tahtonut lähteä ensinnä; -- Petra puolestaan tunsi, että jos hän lähtee, niin hän lähtee ainiaaksi. Hän ei saattanut nähdä Signeä, kun ei saanut rakastaa häntä, hän ei saattanut nähdä rovastia surullisena hänen tähtensä. Mutta jos hänen piti matkustaa, täytyi sen tapahtua hyvästiä sanomatta; sillä miten saattoi hän sanoa hyvästi näille ihmisille? Kun hän sitä vaan ajattelikin, joutui hän sellaisen mielenliikutuksen valtaan, että ainoastaan äärimmäisiä voimiaan ponnistaen sai sen pidätetyksi.

Jokainen hetki, joka pidentää tuollaista painostavaa hiljaisuutta, jolloin me odotamme toisiamme, tekee sen sietämättömämmäksi. Emme saata liikahtaa, sillä me tunnemme, että se huomataan; joka huokaus kuuluu, kuuluu sekin kun olemme tyynet, sillä se vaikuttaa kovuudelta. Me joudumme jännitykseen siitä syystä, ettei mitään sanota, ja me pelkäämme, että jotakin sanottaisiin.

Jokainen tunsi, ettei tämä hetki palaisi. Muurit, joita me rakennamme toistemme välille, kasvavat, meidän oma syymme kasvaa, toisten syy kasvaa, kasvaa joka hetki; vuoroin me lankeamme epätoivoon, vuoroin me yllymme vihaan; sillä se joka niin kohtelee meitä, on armoton, häijy, me emme siedä sitä, me emme anna anteeksi sitä -- Petra ei enään kestänyt, joko hänen täytyi parkaista tai karata!

Samassa kuului tieltä kulkusten kilinää ja mies sudennahkaturkissa tulla tuiskusi kilpa-ajoreessä, poika takana, puutarhan ohitse pihamaalle. -- Kaikki kolme hengittivät helpommin ja odottivat pelastusta! He kuulivat vieraan tulevan etehiseen, vetävän yltään matkasaappaat ja muut tamineet ja puhelevan palvelustytön kanssa, joka häntä auttoi; rovasti nousi astumaan häntä vastaan, mutta palasi jotteivät tytöt jäisi kahden; -- taasen puhui vieras etehisessä ja sitte likempänä niin että ääni saattoi heidät kaikki kolme kavahtamaan, mutta Petran nousemaan ja naulaamaan silmät oveen. -- Koputettiin: -- "sisään!" sanoi rovasti mielenliikutuksen vallassa ja vaalea mies, lasit silmillä, seisoi ovessa. Petralta pääsi huuto ja hän vaipui takaisin istumaan: -- sehän oli Ödegaard. Signelle ja rovastille ei hän tullut odottamatta; sillä he olivat koko joulun odottaneet häntä pappilaan, vaikkei kukaan ollut sanonut sitä Petralle, mutta hänen tulonsa juuri nyt oli suorastaan kohtalon johdatusta, sen he kaikki heti tunsivat.

Petra ei käsittänyt mitään ennenkuin hän seisoi hänen edessään ja piteli hänen kättään. Hän piteli sitä yhä, mutta ei sanonut mitään, eikä Petrakaan sanonut; -- hän ei edes saattanut nousta. Mutta kaksi kyyneltä vieri alas poskia hänen siinä häntä katsellessaan, Ödegaard oli hyvin kalpea, muuten aivan tyyni ja ystävällinen; hän veti vihdoin pois kätensä, astui permannon poikki ja sitte Signen luo, joka oli paennut äitinsä kukkasten taakse viimeiseen ikkunaan.

Petra ikävöi yksinäisyyttä ja vetäytyi sentähden pois seurasta. Signelle tuli talousaskareita, jonkatähden rovasti ja Ödegaard istuutuivat kansliaan lasin ääreen, jota matkamies tarvitsi. Siellä sai hän lyhyesti tietää viime päivien tapahtumat, ne panivat hänet ajattelemaan, mutta hän ei sanonut mitään. Omituisella tavalla heidät myöskin keskeytettiin.

Ikkunoiden alle astui kaksi naista ja kolme miestä, peräkkäin, ja tuskin oli rovasti heidät nähnyt, ennenkuin hän karkasi pystyyn:

-- Tuolla he taas ovat! -- Nyt sitä kysytään kärsivällisyyttä!

Sisään astuivat ensin naiset, sitte miehet, hitaina, äänettöminä. He asettuivat pitkin seiniä, kirjahyllyjen alle ja vastapäätä sohvaa, missä Ödegaard istui. Rovasti antoi heille tuolit ja toi useampia arkihuoneesta, kaikki he istuutuivatkin, paitsi muuan nuori mies, joka oli kaupunkilaistamineissa. Hän kieltäytyi istumasta ja jäi seisomaan ovenpieltä vastaan, kasvoissa miltei uhka ja molemmat kädet taskuissa.

Pitkän äänettömyyden perästä, jonka aikana rovasti pani piippuunsa ja Ödegaard, joka ei tupakoinut, tarkasteli heitä, alkoi vihdoin vaaleahko, noin neljänkymmenen ikäinen nainen keskustelun. Hänen otsansa oli joksenkin kapea, silmät suuret, mutta arat; ne eivät oikein tietäneet mihin kiintyä. Hän virkkoi nyt:

-- Isä piti tänään korean saarnan, se sattui juuri siihen, mitä me ajattelimme; -- sillä me olemme Öygarissa viime aikoina paljon puhuneet kiusauksesta.

Hän huokasi; mies, jonka alapuoli kasvoja oli kaita ja yläpuoli leveä, huokasi hänkin:

-- Herra, varjele meidän tiemme! Käännä pois minun silmäni, etteivät ne näe turhuutta!

Ja Else, joka ensinnä oli puhunut, huokasi taasen ja sanoi:

-- Herra, kuinka on nuoren ihmisen pidettävä puhtaana polkunsa, että hän vaeltaa sinun sanasi mukaan?

Se soi hänen suussaan hiukan kummalliselta; sillä hän ei enään ollut nuori. Mutta keski-ikäinen mies, joka istui pää kallellaan ja huojuttelihe, silmäkannet kaiken aikaa jonkun verran painuksissa, virkkoi kuin puoliunessa:

Ah kiusauksist' saatanan ei kenkään täällä säästy, vaan kautta kalliin kuoleman on pahan alta päästy.

Rovasti tunsi heidät liian hyvin tietääkseen, että tämä oli vain johdantoa; sentähden hän odotti, ikäänkuin ei mitään olisi sanottu, vaikka taasen seurasi pitkä hiljaisuus huokauksineen.

Lyhytkasvuinen nainen, joka kävi vielä lyhyemmäksi sentakia että hän oli käyrävartinen, ja joka oli köytetty sellaiseen mahdottomaan joukkoon huiveja, että hän oli kuin käärö vaan -- kasvoja ei näkynyt ensinkään -- rupesi nyt liikkuilemaan ja kääntelemään ja päästi vihdoin pari kertaa kuuluville: "hm, hm!" Paikalla pyrähti vaalea nainen sanomaan:

-- Kaikkinainen tanssi ja soitto ovat nyt loppuneet Öygarista; -- mutta...

Hän pysähtyi taasen ja sensijaan Lauri, se mies, jonka kasvojen yläpuoli oli suuri ja alapuoli pieni, riensi sanomaan:

-- Mutta siellä on yksi mies, pelimanni Hannu, joka _ei tahdo_ lopettaa.

Kun Laurikin jäi miettimään jatkoa, jatkoi se nuori mies:

-- Sillä hän tietää, että rovastilla itsellään on soittokone, ja jonka mukaan täällä pappilassa sekä tanssitaan että soitetaan.

-- Ei taida olla suurempi synti hänellekään kuin rovastille, sanoi Lauri.

-- Kyllä se niin on, että rovastin soittokone on heille kiusaukseksi, sanoi Else varovaisesti, ikäänkuin auttaakseen asiaa eteenpäin. Mutta nuori mies jatkoi lujemmin:

-- Se pahentaa alaikäisiä kuten kirjoitettu on: joka pahentaa yhden näistä pienimmistä, hänelle olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.

Ja Lauri tuli hänen tilalleen:

-- Me pyydämme sinua sentähden, että sinä lähetät pois pelisi tai poltat sen, niin ettei se enään ole pahennukseksi...

-- Seurakuntalaisillesi, lisäsi nuori mies.

Rovasti puhki ja puuskutti ja virkkoi vihdoin, silminnähtävästi koettaen olla tyyni:

-- Minulle ei tämä soitto ole kiusaukseksi, minulle se on virkistykseksi ja vapautukseksi. -- Tiedättehän te, että se mikä _vapauttaa_ henkeämme, auttaa meitä vastaanottamaan ja ymmärtämään; sentähden olen ihan varma siitä, että tämä soitto on minulle avuksi.

-- Ja _minä_ uskon, että on pappeja, jotka Paavalin sanojen mukaan kuitenkin luopuisivat siitä, kun heidän seurakuntalaisensa sitä pyytäisivät, sanoi nuori mies.

-- Ehkäpä minäkin ennen olen käsittänyt hänen sanansa sillä tavalla, vastasi rovasti; -- mutta en enään. Me voimme kyllä luopua tavasta tai mielihalusta; mutta tuskin meidän yksipuolisten ja hupsujen kanssa pitää ruveta yksipuolisiksi ja hupsuiksi. -- Minä en siinä tapauksessa tee väärin yksin itseäni, vaan niitäkin kohtaan, joille minun pitää olla esimerkkinä; sillä minähän antaisin heille hullun esimerkin, esimerkin vasten vakaumustani... Rovasti saattoi harvoin antaa niin pitkää selitystä saarnatuolin ulkopuolella. Hän lisäsi: -- Minä en luovu soittokoneestani enkä polta sitä; minä tahdon kuulla sitä usein; sillä minä kaipaan sitä usein ja minä toivoisin, että tekin silloin tällöin kaikessa viattomuudessa vapauttaisitte henkeänne laululla, soitolla ja tanssilla; sillä minä pidän sitä hyvänä ja oikeana.

Nuori mies kumarsi päätään syrjään.

-- Hyi! sylkäisi hän.

Rovasti kävi veripunaiseksi kasvoiltaan ja huoneessa vallitsi täysi hiljaisuus. Silloin puuttui se, joka huojutteli ruumistaan, kovalla äänellä puhumaan:

Voi Herra, Herra, ma näen nyt, min tuskan täällä ja vaivan on alla ristinsä kärsinyt, ken etsii iloa taivaan; Sill' liha on heikko ja eksynyt, sen tiedämm' kaikki aivan.

Ja sitte Lauri lempeällä äänellä:

-- Vai sanot sinä, että soitto ja laulu ja tanssi ovat oikeat; vai niin! Että ihminen aistillisuudellaan saa herättää saatanan; vai niin! -- Vai niin sanoo meidän pappi; -- no, sittepähän me sen tiedämme! -- -- Vai niin te sanotte, että se mikä tapahtuu suruttomuudessa ja hekumassa, on vapautukseksi ja avuksi, -- -- että se mikä on kiusaukseksi, on oikein!

Mutta silloin riensi Ödegaard avuksi, sillä hän huomasi rovastista, että nyt käy hullusti.

-- Sano minulle, hyvä mies, mikä _ei_ ole kiusaukseksi?

Kaikki kääntyivät katsomaan häneen, jonka suusta nämä varmasti veistetyt sanat läksivät. Kysymys sellaisenaan tuli todella niin odottamatta, ettei Lauri siinä kädenkäänteessä tietänyt mitä vastaisi; eivätkä liioin toisetkaan. Silloin kuului kuin kaivosta tai kellarista:

-- Työ ei ole.

Ääni nousi kaikkien noiden monien huivien sisästä, Randi sieltä ensi kertaa lausui sanansa. Voiton hymy leveni Laurin kasvojen lyhyelle alapuolelle, vaalea nainen katsahti luottaen puhujaan ja nuori mieskin, joka seisoi ovenpieltä vastaan, päästi hetkeksi ylpeämielisen hymynsä herpoutumaan huuliltaan. Ödegaard ymmärsi, että tämä oli pää, vaikkei sitä saattanut nähdä.

Hän kääntyi sentähden tämän naisen puoleen:

-- Mimmoista tulee työn olla, jotta se olisi vailla kiusausta?

Nainen ei tahtonut vastata siihen, mutta nuori mies vastasi:

-- Kirous kuuluu: otsas hiessä pitää sinun työtä tehdä; sen pitää siis antaa hikeä ja vaivaa.

-- Eikö mitään muuta kuin hikeä ja vaivaa? Eikö etua ensinkään?

Tähän ei hänkään tahtonut vastata; mutta nyt tunsivat ne kasvot, jotka alapuolelta olivat kaidat, olevansa kutsutut vastaamaan:

-- Kyllä, niin paljon etua kuin voit saada.

-- Mutta eikö työssäkin sitte ole kiusausta, nimittäin kiusausta liian suureen etuun?

Tähän pulmaan ennätti apu syvyydestä:

-- Sitte on etu kiusaamassa eikä työ.

-- Niin, mitä se merkitsee, kun työtä tehdään liian paljon edun vuoksi?

Nainen painui huiveihinsa, mutta Lauri tuli ulos:

-- Mitä se merkitsee, että työtä tehdään liian paljon?

-- Sitä, että se tekee sinut juhdaksi, kun se sitoo sinut orjuuteen.

-- Sen pitääkin olla orjuutta, sanoi se, joka tahtoi hikeä.

-- Mutta saattaako se orjuutena johtaa Jumalan luo?

-- Työ on jumalanpalvelusta! huusi Lauri.

-- Uskallatko sanoa sitä _kaikesta_ työstäsi.

Lauri vaikeni.

-- Ei, ole nyt suora ja myönnä, että ihminen edun takia voi liioitella, _kuten me voimme liioitella kaikkea_. Siis on työssäkin kiusaus.

-- Niin, kaikessa on kiusaus, lapset -- kaikessa on kiusaus! tuomitsi nyt rovasti nousten ja, ikäänkuin päättäjäisiksi koputellen piippunsa tyhjäksi.

Kaikkien huivien sisältä kuului huokauksia, muttei vastausta.

-- Kuulkaa, alkoi Ödegaard taasen ja rovasti pani uuden piipun, -- kun nyt työ antaa etua, s.o. hedelmää, niin kai meillä on oikeus nauttia tätä hedelmää? Jos siitä tulee rikkautta, niin kai meillä on oikeutta nauttia tätä rikkautta?

Tämä herätti paljon epäilystä, toinen katsoi toiseen.

-- Minäpä vastaan sillaikaa kun te ajattelette, sanoi hän. -- Jumala on mahtanut sallia meidän koettaa muuttaa Hänen kirouksensa siunaukseksi; sillä _itse_ johti Hän patriarkkojaan, johti koko kansaansa nauttimaan rikkauksia.

-- Apostolien ei pitänyt omistaa mitään, pisti nuori mies voitonvarmana väliin.

-- Niin, se on totta; sillä heidät Hän tahtoi asettaa kaikkien inhimillisten tarpeiden _ulko-_ ja _yläpuolelle_, että he näkisivät Jumalan; -- he olivat kutsutut!

-- Me olemme kaikki kutsutut!

-- Mutta emme samassa merkityksessä; oletko _sinä_ kutsuttu apostoliksi?

Nuoren miehen kasvot kävivät kalman kalpeiksi ja silmät hämärtyivät niiden päällä lepäävän otsamuurin alla; mahtoi olla syitä, jotka saivat asian häneen niin sattumaan.

-- Mutta rikkaankin pitää tehdä työtä, arveli Lauri; -- sillä työ on käskettyä.

-- Tietysti hänen pitää tehdä työtä, vaikka hänen keinonsa ja tehtävänsä tulevat toisellaisiksi; jokaisella on omansa. Mutta sanokaa: pitääkö ihmisen _alituiseen_ tehdä työtä?

-- Hänen pitää myöskin rukoilla! puuttui vaalea nainen puheeseen ja pani kätensä ristiin, ikäänkuin hän olisi muistanut liian kauvan laiminlyöneensä sen.

-- Siis: joka kerta kun ei ihminen tee työtä, pitää hänen rukoilla? -- Voiko kukaan ihminen sitä? Mitä rukousta siitä tulisi ja mitä työtä? -- Eikö hänen myöskin pidä levätä?

-- Meidän pitää levätä vasta kun emme enään jaksa; sillä sitte eivät pahat ajatukset kiusaa meitä, -- oi, sitte eivät pahat ajatukset kiusaa! sanoi Else taasen ja psalmista joutui mukaan:

Käy lepoon raadollinen sa ruumis, otollinen on lepo sinullen. Se hetki pian saapi, kun maa se aukeaapi sun sisääns' sulkien! --

-- Hiljaa, Eerik, ja kuuntele nyt, sanoi rovasti.

Mutta Ödegaard veti jo kokoon solmua:

-- Katsokaa, työ antaa hedelmänsä ja vaatii leponsa. Mutta minä puolestani arvelen seurustelusta, laulusta, soitosta ja kaikesta sellaisesta, että ne ovat sekä työn suloisia hedelmiä että samalla antavat hengelle vahvistavaa lepoa.

Nyt nousi leirissä levottomuus; kaikki katselivat Randiin, sillä nyt oli päävoiman aika astua esiin. Hän käänteli ja väänteli ja vihdoin kuului hitaasti ja hiljaa:

-- Ei maallisessa laulussa ja soitossa ja tanssissa ole mitään lepoa; sillä senkaltaiset kiihoittavat lihaa synnillisiin himoihin. Eikä suinkaan se voi olla työn hedelmää, joka tuhoaa työn ja veltostuttaa.

-- Voi, niin, senkaltaisissa on suuri kiusaus! sanoi vaalea nainen huoaten.

Tämä johti Eerikin virrenvärsyyn:

Surulla nähdä taitaa, kuin käypi tietä kaitaa yh' useampi vaan; kuin synti nostaa päätään ja hyveheksi säätään ja nousee kunniaan. --

-- Ole hiljaa, Eerik, sanoi rovasti; -- sinä vaan sekoitat.

-- Niin taidan tehdä, sanoi Eerik -- ja alkoi uudelleen:

Jos mesikielin maanittais ja sieluasi vaanittais poluille synnin poikkeemaan, niin vahvana sa seiso vaan!

-- Ei, lakkaa jo, Eerik! -- Virsi kyllä on hyvä, mutta kaikki ajallaan ja paikallaan.

-- Niin, niin, isä, se on totta, -- kaikki ajallaan ja paikallaan:

Ah joka tunti, hetki sa huuda auttajaas, jos kuinka valvonnetkin rukoile taas ja taas!

-- Ei, ei, Eerik, johan sitte rukouskin kävisi kiusaukseksi; sinun täytyy ruveta katoliseksi ja mennä luostariin!

-- Herra varjele! sanoi Eerik ja avasi silmänsä selkoselälleen, sulki ne sitte taas ja alkoi:

Kun multa kultaan verraten on katolinen --

-- Kuule nyt, Eerik, jollet sinä osaa vaieta, niin saat lähteä ulos puhumaan loppuja. -- Mihin me nyt jäimmekään?

Mutta Ödegaard oli suurella riemulla seurannut Eerikiä eikä muistanut sitä. Silloin kuului tyynesti huivien sisästä:

-- Minä sanoin, ettei se voi antaa lepoa eikä olla työn hedelmää, joka...

-- Nyt minä muistan: joka johdattaa kiusaukseen, -- ja sitte tuli Eerik todistamaan, että rukouksessakin voi olla kiusausta. -- Katsokaammepa nyt mitä nämä asiat muuten voivat matkaansaattaa. Oletteko huomanneet, että iloiset ihmiset tekevät työtä paremmin kuin raskasmieliset? Minkätähden?

Lauri huomasi mihin päin oltiin menossa ja sanoi sentähden:

-- Usko tekee iloiseksi.

-- Niin, kun se on valoisa; mutta etkö ole nähnyt, että usko voi tehdä niin pimeäksi, että maailma ympärillämme on kuin kuritushuone?

Vaalea nainen huokaili huokailemistaan niin että kaikki huivit rupesivat liikkumaan; Laurikin katsoi häneen terävästi ja hän vaikeni, Ödegaard jatkoi:

-- Alituisesti sama asia, olkoon se sitte työtä, rukousta tai leikkiä, tekee ihmisen typeräksi ja synkäksi. Sinä saatat kaivaa maata kunnes muutut juhdaksi, rukoilla kunnes tottumus tekee sinut munkiksi, leikkiä, kunnes olet veltto nuoranukke. Mutta sekoita ne kaikki. Vaihtelevaisuus vahvistaa mieltä ja ajatusta; siinä voittaa työsi ja uskosi käy valoisaksi.

-- Meidän tulee siis ruveta pitämään iloa nyt! sanoi nuori mies ja nauroi.

-- Niin, silloin sinä puolestasi pääsisit seurustelemaan muiden ihmisten kanssa; sillä vasta ilon aikana sinä näet hyvyyden toisissa ihmisissä ja rakastat sitä. Ja vain rakastamalla muita, voit rakastaa Jumalaa.

Kun ei kukaan heti ryhtynyt vastustamaan tätä, koetti Ödegaard toisen kerran vetää solmua kireälle, sanoen:

-- Niissä asioissa, jotka _vapauttavat_, niin että pyhä henki saattaa saada sijaa meissä -- sillä se ei saa jalansijaa sidotuissa -- niissä asioissa, jotka auttavat meitä, täytyy olla siunausta, ja tämä auttaa.

Rovasti nousi, hänen täytyi taasen koputtaa piippuaan.

Hiljaisuudessa, joka nyt seurasi ja joka oli huokaukseton, tekivät huivit ankaraa työtä ja vihdoin kuului sävyisästi:

-- Kirjoitettu on: mitä teet, se tee Jumalan kunniaksi; -- mutta onko maallinen laulu, soitto ja tanssi Jumalan kunniaksi?

-- Ei suorastaan; -- mutta emmekö voi kysyä samaa siitä että syömme, nukumme, pukeudumme? Ja täytyyhän meidän kuitenkin tehdä sellaistakin. Tarkoitus kai ei sitte voi olla muu kuin ettei sinun pidä tehdä sellaista, joka on synti.

-- Niin, mutta eikö se ole synti?

Ensi kertaa kävi Ödegaard hiukan malttamattomaksi; hän supisti sentähden vastauksensa.

-- Me näemme raamatusta, että laulua, soittoa ja tanssia käytettiin.

-- Niin, Jumalan kunniaksi.

-- No niin -- Jumalan kunniaksi. Mutta juutalaiset mainitsivat aina ja kaikessa Jumalaa sentähden että he lapsina eivät vielä olleet lajitelleet asioita. Lasten silmissä ovat _kaikki_ vieraat miehet "mies",--lapsen kysymykseen: mistä _se_ ja _se_ tulee? vastaamme aina samalla tavalla: "Jumalasta"; mutta täysikasvaneille mainitsemme täysikasvaneina välilläkin olevat asianhaarat emmekä yksin antajaa, Jumalaa. Niin saattaa kaunis laulu esimerkiksi puhua Jumalasta tai johtaa Jumalan luo, vaikkei Jumalan nimeä mainitakaan; sillä monet asiat johtavat sinne, vaikkeivät johda suoranaisesti. Meidän tanssimme, kun se todella on terveen viatonta iloa -- ylistää, jollei suoraan, niin silti -- _Häntä_, joka antoi terveyden lahjan ja joka rakastaa lasta meidän sydämessämme.

-- Kuulkaappas sitä, kuulkaappas sitä! sanoi rovasti; hän tiesi tunnossaan kauvan ymmärtäneensä näitä asioita väärin ja selittäneensä niitä muille väärin.

Mutta Lauri oli kauvan istunut mietteissään. Nyt oli hän valmis. Jyvät olivat laskeutuneet korkeasta otsasta kasvojen lyhyeen, juroon alaosaan; siellä ne olivat rouhitut ja jauhetut ja putosivat nyt ilmoille.

-- Ovatko sitte kaikkinaiset sadut, jutut ja jaaritukset, kaikkinaiset viisut ja sensemmoiset, joita nykyaikoina ovat kirjat täynnä, ovatko _nekin_ luvalliset? Eikö kirjoitettu ole: jokaisen sanan, joka sinun suustasi lähtee, pitää olla totuutta?

-- Oikein suuret kiitokset sinulle siitä että toit esiin tämän. -- Näetkö, ajatuksen laita on aivan kuin sen talon, missä sinä asut. Jos se olisi niin ahdas, että tuskin saisit sisään pääsi ja jalkasi suoriksi, niin kyllä sinun täytyisi ryhtyä sitä laajentamaan. Ja runo nostaa ajatusta ja laajentaa sitä! Jos se ajatusten määrä, joka on kaikkien välttämättömimpien tarpeidemme _yläpuolella_, olisi valhetta; niin kyllä kaikkein välttämättömimmätkin ajatuksemme pian kävisivät valheeksi. Ne painaisivat sinut niin lysyyn maakuoppaasi, ettet koskaan pääsisi iäisyyteen ja sinnehän sinun juuri piti päästä ja noiden ajatustenhan juuri piti _uskossa_ johtaa sinut sinne.

-- Mutta runohan on sellaista, jota ei ole ollut olemassa ja joka sentähden on valhetta? virkkoi Randi mietteissään.

-- Ei, siinä ilmaistaan meille usein enemmän totuutta kuin siinä, jonka me näemme, vastasi Ödegaard.

Siinä katselivat kaikki epäillen häneen ja nuori mies antoi kuulla:

-- Minä en koskaan ole tietänyt, että Tuhkimon saduissa olisi enemmän totuutta kuin siinä mitä näen silmieni edessä.

He hymähtelivät kaikki.

-- Mutta sanoppahan nyt minulle ymmärrätkö sinä aina yhteyden siinä mitä näet silmiesi edessä.

-- En taida olla tarpeeksi oppinut.

-- Oi, oppinut varmaan ymmärtää sitä vieläkin vähemmin! Minä tarkoitan nimittäin sellaisia asioita jokapäiväisessä elämässä, jotka tuottavat kipua ja tuskaa ja joita me mietimme päämme halki, kuten sanotaan. Eikö meille tapahdu sellaista?

Nuori mies ei vastannut, mutta huivien sisältä kuului vakavasti:

-- Kyllä, hyvin usein.

-- Mutta entä jos sinä kuulisit tehdyn kertomuksen, joka muistuttaisi omaa tarinaasi niin, että sinä sen kuullessasi ymmärtäisit omasi? Etkö sinä tuosta kertomuksesta, joka avasi sinulle oman tarinasi, joka antoi sinulle sen lohdutuksen ja kehoituksen, minkä ymmärtäminen aina sisältää -- sanoisi, että siinä sinulle oli enemmän totuutta kuin omassasi?

Vaalea nainen virkkoi:

-- Minä olen kerran lukenut kertomuksen, joka auttoi minua suuressa surussa niin, että se mikä kauvan oli ollut kovin raskasta, muuttui melkein iloksi.

Huivien sisästä kuului örinää:

-- Niin, kyllä se sittenkin on totta, lisäsi hän arasti. Mutta nuori mies ei tahtonut suostua tähän.

-- Voivatko Tuhkimon sadut tuottaa jollekin ihmiselle lohdutusta?

-- No niin, kullekin omaan tarpeeseensa. Huvittavaisuudella on suuri voima ja tuo satu osoittaa hauskalla tavalla, että se, jota maailma pitää vähäpätöisimpänä, usein voi olla suurin, -- että kaikki auttavat sitä, jolla itsellä on reipas luottamus, ja että se pääsee perille, joka oikein sydämestään tahtoo. Etkö sinä luule, että monen lapsen on hyvä muistaa se ja monen täysikasvaneen niinikään?

-- Mutta usko perkeleisiin ja noitiin on toki taikauskoa?

-- Kuka sinua on käskenyt niihin uskomaan? Se on _kuvannollista kieltä_.

-- Mutta meitä on kielletty käyttämästä kuvia ja merkkejä, kuten kaikki näennäinen kuuluu perkeleelle.

-- Vai niin; missä se seisoo?

-- Raamatussa.

Tässä ehätti rovasti sanomaan:

-- Ei, se on väärinkäsitystä; sillä raamattu käyttää itse kuvia.

Kaikki nostivat silmänsä häneen.

-- Se käyttää kuvia joka sivulla, kuten itämaalaiset kansat niin halusta tekevät. Me käytämme itse kuvia kirkoissamme, käytämme kuvia kielessämme, teemme niitä puuhun, kankaalle, kiveen, emmekä me voi ajatella jumaluutta paitsi kuvien kautta. Eikä siinä kyllä: Jeesus käyttää kuvia; eikö Herra Jumala itse ole ottanut moninaisia muotoja, kun hän ilmestyi profeetoille? eikö hän tullut matkamiehen muodossa Abrahamin luo Mamreen ja syönyt hänen pöydässään? Mutta jos _jumalallinen olento_ voi ottaa monta muotoa ja käyttää kuvia, niin voi ihminenkin.

Se täytyi myöntää; mutta Ödegaard nousi ja löi hiljaa rovastia olkapäälle:

-- Kiitos, nyt te raamatun avulla erinomaisesti todistitte, että näytteleminen on sallittua.

Rovasti pysähtyi kauhuissaan: sauhu, joka oli hänen suussaan, valui hiljaa ulos itsestään.

Ödegaard astui taas permannon poikki naisen luo, joka oli köytetty niin moneen huiviin ja kumartui nähdäkseen vilauksen hänen kasvoistaan, mutta turhaan.

-- Tahdotko sinä vielä tietää jotakin? kysyi hän; -- sillä sinä näytät ajatelleen yhtä ja toista.

-- Voi, Jumala paratkoon, en minä aina ajattele oikein.

-- Niin, kääntymyksen armon ensi aikoina on ihminen niin sen ihmeiden vallassa, että kaikki muu näyttää hyödyttömältä ja väärältä. Hän on kuin rakastaja, hän halajaa vain rakastettua.

-- Niin, mutta katsokaa ensimäisiä kristittyjä. Niiden täytyy toki olla esimerkkinämme.

-- Ei, heidän ankarat ehtonsa pakanoiden joukossa eivät enään kuulu meille; meillä on muita tehtäviä, meidän pitää saattaa kristillisyys elämään sellaisena kuin se nyt on.

-- Mutta niin monet sanat Vanhassa Testamentissa puhuvat koko sitä henkeä vastaan, jossa sinä puhut, virkkoi nuori mies, ensi kertaa ilman katkeruutta.