Part 40

-- Mutta ethän sinä, isä, toki uskone Petran ajattelevan sellaisia, sanoi Signe ja nauroi; -- tulin vain maininneeksi sen siksi, että aina näen sen tosiasian vahvistuvan, ettei sillä, joka nuoruudesta asti on saanut kuulla kielensä runoutta, ole laisinkaan kaipausta näyttämölle, kun sensijaan se, joka ei erikoisen hyvin tunne runoutta ennenkuin täysikasvaneena, haaveilee näyttämölle; se on tuo _yhdellä kertaa_ herätetty kaipaus, joka hänet viettelee.

-- Se on varmaan hyvin totta. Harvoin menee todella sivistynyt ihminen näyttämölle.

-- Ja vielä harvemmin runollisesti sivistynyt.

-- Niin, jos se tapahtuu, niin varmaan on vaikuttamassa luonteen vika, joka tekee, että turhamaisuus ja kevytmielisyys pääsevät voitolle. Minä olen tuntenut monta näyttelijää sekä opintoajoiltani että matkoiltani; mutta minä en ole tuntenut enkä koskaan kuullut kenenkään ihmisen tuntevan näyttelijää, joka olisi viettänyt tosikristillistä elämää. Se on vetänyt heitä puoleensa, sen minä olen nähnyt; mutta heidän ammatissaan on jotakin levotonta ja repivää; heidän on ollut mahdoton koota itseään -- kauvan senkin jälkeen kun he ovat jättäneet sen. Kun minä olen puhunut siitä heidän kanssaan, ovat he itse myöntäneet sen ja valittaneet sitä. Mutta pian ovat he kuitenkin lisänneet: "meidän täytyy lohduttaa itseämme sillä, ettemme ole huonommat kuin niin monet muut." Mutta se on mielestäni huono lohdutus. Se elämä, joka ei millään lailla kykene rakentamaan kristittyä ihmistä meissä, on syntistä elämää. Herra auttakoon heitä ja Hän varjelkoon puhtaat sydämet siitä!

Seuraavana päivänä, lauvantaina, oli rovasti tapansa mukaan ylhäällä ennen seitsemää, teki aamukierroksensa työmiestensä luo ja kauvemmakin ja palasi kotiin päivän koittaessa. Hän näki silloin, juuri kun hän astui talon ohi pihamaalle, avonaisen harjoitusvihon tai sentapaisen, joka luultavasti eilen oli heitetty Petran ikkunasta ja jota ei oltu löydetty, se kun oli lumen karvainen. Rovasti otti vihon ja vei sen kansliaan; kun hän levitti sen kuivatakseen sitä, näki hän, että se sisälsi vanhoja ranskalaisia kirjoitusharjoituksia, joissa nyt oli runoja. Hän ei aikonut katsella näitä runoja, mutta hänen silmäänsä sattui sana: _"näyttelijätär"_, kirjoitettuna ylhäältä alas ja alhaalta ylös ja se oli joka paikassa -- se oli myöskin runoissa. Rovasti istuutui tarkemmin katsomaan tätä.

Monien yritysten ja pyyhkimisten perästä tapasi hän seuraavan runon, jota sitäkin oli korjattu, mutta josta kuitenkin saattoi lukea:

Yks' on toive vainen mulla: näytteljäksi tahdon tulla! Ah, jos näytellä mä saisin, _yhtä_ vainen kuvastaisin: naista, surun -- naurusuista naista kullan kauneuista, lempivätä, lemmetöntä, synnillistä, synnitöntä. Ah kun kerran, kerran vain toteutuis unelmain!

Vähän alempana oli taas seuraava:

Teenkö vasten Sinun mieltä Herra, hennotko sen kieltää?

Sitte alempana, varmaan reunamuistutuksena runoon, jonka he muutamia kuukausia sitte olivat lukeneet:

Oi jos oisin keijukainen, keijukainen, kuutamossa kulkevainen, kulkevainen, niinkuin virva vilkkuvainen, ilkkuvainen, onneton ken näkis vainen, näkis vainen -- -- -- jos lie synti, rilla rallaa!

Ja monien pyyhkimisten ja korjausten, piirroksien ja huomautusten perässä seurasi:

Heipparaa -- heipparaa, kaikkia poikia tanssittaa! Hui, hai haa -- hui hai haa, eikä huolia ainoaakaan!

Sitte tarkkana ja selvänä seuraava kirje:

Rakkahin Henrikki!

Eikö sinustakin sinä ja minä ole viisaimmat koko komediassa? Tekevät meille kiusaa, mutta me vähät siitä; minä angraseeraan sinut menemään kanssani maskeraateihin huomis iltana; sillä minä en vielä koskaan ole ollut siellä ja minä ikävöin oikeita hullutuksia; sillä täällä talossa on niin hiljaista ja surullista.

Sinä olet suuri vekkuli, Henrikki -- missä sinä kuljetkaan? sillä tässä istuu sinun

Pernillasi.

Vihdoin oli suurin kirjaimin, selvästi ja moneen kertaan kirjoitettu seuraava runo, jonka hän nähtävästi oli löytänyt jostakin ja nyt tahtoi oppia ulkoa:

Ah kuin suuruus mua kiehtoo, rinnassani liekin liehtoo aatos pilven-hiipovana, voima, josta kimpoo sana, puhkee suoni salalähteen, nousen, kasvan tuonne tähteen -- auta nousemahan Sä jonk' on liekki syttämä!

Vihossa oli paljon muutakin, mutta rovasti ei lukenut enempää.

Tyttö oli siis saapunut taloon ruvetakseen näyttelijättäreksi ja saadakseen opetusta hänen tyttäreltään. Tämä salainen päämäärä silmien edessä hän siis joka ilta niin halukkaasti oli kuunnellut heidän lukevan ääneen ja itse sitte oppinut ulkoa. Hän oli kaiken aikaa pettänyt heitä; vielä eilenkin, kun hän näytti ilmaisseen heille kaikki, salasi hän jotakin; keskellä parasta nauruaan hän valehteli.

Ja tämä salainen päämäärä! Sitä, jonka rovasti usein hänen läsnäollessaan oli tuominnut, kaunisteli hän Jumalan kutsumukseksi ja rohkeni rukoilla hänen siunaustaan! Hän halusi antautua elämään, joka oli täynnä turhamaisuutta ja ulkokullaisuutta, kateutta ja intohimoa, laiskuutta ja lihallisuutta, valhetta ja kasvavaa hölläluontoisuutta, elämään, jonka kimppuun kaikki petolinnut lensivät ikäänkuin se olisi ollut haaska, sellaiseen elämään hän halusi antautua ja rukoili Jumalaa pyhittämään sen! Ja tähän elämään olisivat rovasti ja hänen tyttärensä auttaneet häntä tässä hiljaisessa pappilassa, heränneen seurakunnan ankaran valvonnan alla!

Kun Signe, kirkkaana ja kevyenä kuin talviaamu, astui sisään tervehtimään isäänsä, tapasi hän kansliahuoneen täynnä savua. Kuten tämä aina todisti mielenliikutusta, todisti se sitä kaksinkerroin näin varhain aamulla. Rovasti ei sanonutkaan tyttärelleen ainoaa sanaa, vaan antoi hänelle kirjan. Signe näki paikalla, että se oli Petran; muisto eilisillan epäluulosta ja tuskasta lehahti häntä vastaan; hän ei uskaltanut katsoa siihen; hänen sydämensä sykki niin lujaan, että hänen täytyi istuutua. Sama sana, jonka rovasti ensinnä oli huomannut, iski hänenkin silmiinsä; hänen täytyi katsoa eteenpäin ja lukea. Ensi tunne siinä lukiessa oli, että häntä rupesi hävettämään -- ei Petran tähden, vaan siksi, että isäkin oli sen nähnyt.

Mutta pian valtasi hänet tuo syvä nöyryytys, jota me tunnemme, kun se pettää, jota rakastamme. Hetkiseksi kasvaa se, joka sen on voinut saada aikaan, suuremmaksi, kekseliäämmäksi, viisaammaksi kuin me, niin, hän liukuu salaperäisyyden piiriin. Mutta pian kokoontuu sieluun suuttumus; rehellisyys saa voimia valloilta, jotka eivät ole salaisia vaikka ne ovat näkymättömiä; me tunnemme, että meillä on voimia yhdellä iskulla nujertaa sata kurjaa kepposta; me _halveksimme_ sitä mikä meitä äsken nöyryytti.

Arkihuoneessa oli Petra istuutunut soittokoneen ääreen ja he kuulivat hänen paraikaa laulavan:

Noussut on päivä ilojen jakoon, yön on peikot lyöty jo pakoon, hehkuvan tunturin yli tie käy Päivölän kyliin. "Heräjä!" lintu sa laulavainen, "Heräjä, heräjä!" lapsukainen, heräjä toivoni sinäkin.

Sitte nostettiin soittokone myrskynä pauhaamaan ja ilmoille puhkesi seuraava laulu:

Hyvä neuvos on tuo, vaan mun seilata suo kesken kuohuvan veen vanaan vaahtihiseen. Joskin retkeni tää oisi viimeinen, tahdon nähdä mit' ennen nähnyt ma en. En huviksi vaan lähde turvista maan, suur-aavallen läpi kuohujen, tahdon talkani myrskyssä nähdä ma kerta, tahdon nähdä kuin kauas on merta.

Ei, tämä oli rovastista jo liian hullua, hän tempaisi ohimennessään kirjan Signen käsistä, hän karkasi tuulispäänä ovelle eikä Signe tällä kertaa pidättänyt häntä. Hän syöksyi suoraa päätä Petran luo, viskasi kirjan soittokoneelle hänen eteensä, kääntyi ja asteli toiseen päähän huonetta. Kun hän palasi, oli Petra noussut ylös, hän painoi kirjaa rintaansa vastaan ja katseli hurjistunein silmin joka taholle. Rovasti pysähtyi puhuakseen hänelle suoraan, mutta hänen suuttumuksensa siitä että tämä viekas tyttö kaksi vuotta oli käyttänyt hyväkseen häntä ja varsinkin pettänyt hänen lämmintä, harrasta tytärtään, tuli niin voimakkaana, ettei hän heti löytänyt sanoja, ja kun hän ne löysi, tunsi hän itsekin, että ne olivat liian kovat. Vielä kerran mitattuaan lattiaa ja palattuaan tytön luo, kasvot veripunaisina, käänsi hän hänelle selkänsä ja läksi, sanaa sanomatta, kansliahuoneeseen. Kun hän tuli sinne, oli Signe jo lähtenyt.

Koko sen päivän vietti kukin omalla haarallaan. Rovasti söi yksinään päivällisen, kumpikaan tytöistä ei tullut sisään. Petra oli taloudenhoitajattaren huoneessa, joka tulipalon jälkeen oli lainattu hänelle; hän oli turhaan hakenut Signeä joka paikasta, selittääkseen hänelle asiaansa; mutta Signe tuskin oli talossakaan.

Petra tunsi seisovansa ratkaisun edessä. Hänen elämänsä salaisin ajatus oli riistetty häneltä ja nyt tahdottiin pakoittaa se vaikutuksen alaiseksi, jota ei hän saattanut sallia. Hän tunsi itse parhaiten, että jos hän päästäisi käsistään tämän päämäärän, niin hän joutuisi sattuman ajeltavaksi. Hän saattoi olla iloisena iloisten joukossa, luottavaisena luottavaisten kanssa, kaikkialla varmana, mutta vain tuon salaisen päämäärän tiedossa -- sen nimittäin, että hän kerran saavuttaisi sen, mihin hänen lahjansa halasivat ja pyrkivät. Uskoutua jollekin tuon ensimäisen pettyneen yrityksen perästä Bergenissä -- ei, sitä ei hän olisi voinut, ei itse Ödegaardillekaan! Yksinään hänen täytyi se säilyttää, kunnes se olisi kasvanut niin suureksi, että se saattoi kestää epäilyksen henkäykset.

Mutta nyt olivat asiat muuttuneet. Rovastin tulipunaiset kasvot katselivat lakkaamatta hänen pelästyneeseen omaantuntoonsa; -- nyt täytyi pelastua! -- Hän haki Signeä yhä kiihkeämmin ja kiireemmin; mutta vielä iltapäivällä ei Signeä ollut löytynyt. Jota kauvemma se ihminen meistä etenee, jota me etsimme, sitä suuremmaksi teemme etenemisen syyn ja niin tapahtui, että Petra nyt vihdoinkin käsitti pettäneensä Signeä, salaa käyttäessään hänen ystävyyttään siihen, jota Signe piti syntinä. Kaikkitietävä Jumala oli hänen todistajanaan, ettei asia koskaan ennen ollut selvennyt hänelle tässä valossa; hän tunsi olevansa suuri syntinen.

Aivan kuten ennen kodissaan seisoi hän nyt tämän asian valtaamana eikä hetki sitte ollut aavistanut siitä mitään! Että tällaiset kauheat vielä saattoivat uudistua, ettei hän vielä ollut päässyt askeltakaan eteenpäin, se kehitti hänen epävarman pelkonsa kauhuksi; hän näki tulevaisuuden täynnä onnettomuutta. Mutta samassa määrin kuin hänen syntivelkansa kasvoi, kohosi Signen kuva puhtaaksi, suurisieluiseksi ja alttiiksi. Todella se kasasi tulisia hiiliä hänen ajatuksiinsa; hän heittäytyy Signen jalkain juureen, hän huutaa ja rukoilee eikä päästä irti, vaan puhuu, -- kunnes Signe taas on antanut hänelle vaikkapa vaan ystävällisen katseen.

Oli tullut pimeä; Signen oli täytynyt palata kotiin, vaikka hän olisi ollut missä asti. Petra lensi alas siipirakennuksen käytävään, missä Signen huone oli ja se oli lukittu -- todisti siis, että hän oli siellä. Petran sydän takoi, kun hän uudelleen tarttui lukkoon ja rukoili, että hänet päästettäisiin sisään.

-- Signe, anna minun puhua kanssasi! -- Signe, minä en kestä tätä! -- Ei hiiskahdustakaan huoneesta; Petra kumartui, kuunteli, kolkutti: -- Signe, oi Signe, sinä et tiedä, miten onneton minä olen! -- Ei vastausta; hän kuunteli pitkään, mutta ei mitään. Jollemme saa minkäänlaista vastausta, alamme vihdoin epäillä, että huoneessa on ketään, vaikka me sen tiedämme, ja jos on pimeä, alkaa meitä samalla peloittaa. -- Signe, Signe? jos sinä olet siellä, niin ole armollinen: vastaa minulle! -- Signe!

Huone oli ja pysyi äänettömänä; häntä rupesi palelemaan ja hän värisi. Mutta keittiön ovesta avautui samassa suuri, leveä valojuova ja keveät, reippaat askeleet kulkivat pihan poikki. Tämä antoi hänelle tuuman; hänpä lähtee pihamaalle, nousee pienalle, joka ympäröi kivijalkaa ja jonka päällä siipirakennus lepää, hänpä kulkee pienaa myöten, ympäri koko rakennuksen, päästäkseen toiselle puolelle, jossa kivijalka on hyvin korkea. Hän tahtoo katsoa Signen huoneeseen!

Oli kirkas tähti-ilta, sekä tunturit että rakennukset loivat jyrkkiä ääriviivoja, mutta muuta kuin ääriviivat ei niistä näkynyt. Lumi kimmelteli, tummat polut hangissa vaan enensivät valkoisuuden selvyyttä; tieltä kuului kulkusia; sekä vauhti että kirkkaus kiihoittivat, hän hypähti pienalle! Hän aikoi pitää kiinni rakennuksen laudoituksesta ulkonevista rimoista, mutta kadotti tasapainonsa ja putosi alas. Hän otti tyhjän tynnyrin ja vieritti sen paikalle, nousi sen päälle ja siitä pienalle. Nyt hän yhtaikaa muutti kättä ja jalkaa, noin korttelin verran kerrallaan; vaadittiin väkevän käden väkevät kourat pitelemään kiinni; hän ei saanut kädensijaa, sillä rimat ulkonivat tuskin tuuman vertaa. Häntä peloitti, että joku näkisi hänet; sillä tämä pantaisiin tietysti heti tikapuujutun yhteyteen. Kunhan hän vaan pääsisi pois pihan puolelta ja sen poikkiseinälle! Mutta kun hän vihdoin pääsi sinne, oli siellä vastassa uusi vaara; sillä siellä ei ollut mitään ikkunoiden edessä ja hänen täytyi suuressa putoamisen pelossa kumartua kulkemaan joka ikkunan alatse. Pitkällä seinällä oli liikuttava hyvin korkealla ja alhaalla, pitkin koko seinää kulki karviaismarjapensasto, johon hän pudotessaan tarttuisi. Mutta häntä ei peloittanut. -- Sormia kirveli, jänteet värisivät, koko ruumis vapisi, mutta hän vaan meni. Nyt vain muutamia askelia, niin ikkuna on saavutettu. Signen huoneessa ei ollut tulta eikä uudin ollut alhaalla; kuu paistoi suoraan sisään, joten hänen täytyi osata nähdä sisimpään nurkkaan. Se antoi hänelle uutta rohkeutta; hän pääsi ikkunapielelle, saattoi vihdoinkin käydä kiinni kädellään ja sai levätä; sillä sydän alkoi, hänen seisoessaan siinä määrän perillä, lyödä niin, että hän tuskin sai hengitetyksi. Mutta koska se näytti pahenevan jota kauvemmin hän odotti, täytyi hänen pitää kiirettä -- ja niin hän äkkiä asettui kokonaan ruutujen eteen. Suuri huuto vastasi huoneesta. Signe oli istunut sohvankulmassa, hän seisoi nyt keskellä lattiaa ja työnsi molemmin käsin, rajuna, inhoten luotaan peloittavaa näkyä, ja pakeni. Tämä kuva ruudulla kuun valossa, tämä häikäilemätön, vastenmielinen röyhkeys, kasvot kuutamossa, kiihtyneinä, hehkuvina -- Petra käsitti itsekin äkkiä, että hänen onneton päähänpistonsa oli herättänyt inhoa, jopa että hänen kuvansa ehkä tästäpuoleen aina peloittaisi Signeä; hän menetti tajuntansa ja putosi läpitunkevasti parkaisten. Talonväet karkasivat Signen huudon herättäminä ulos, mutta eivät tavanneet ketään, nyt he kuulivat toisen samallaisen huudon, koko talo joutui jalkeille, etsittiin, huudettiin, aivan sattumalta rovasti tuli katsahtaneeksi ulos Signen ikkunasta ja näki silloin kuutamossa Petran makaavan painautuneena pensaiden sekaan. Suuri pelästys valtasi heidät kaikki, siinä oli aika työ saada tyttö irti ja ylös; hänet kannettiin Signen huoneeseen, koska taloudenhoitajattaren huone oli kylmä, hänet riisuttiin ja pantiin vuoteeseen, toiset hautoivat hänen käsiään ja kaulaansa, jotka olivat aika lailla revityt, toiset toimittivat huoneeseen valoa ja lämmintä. Kun hän oli selvinnyt täyteen tajuunsa ja katseli ympärilleen, pyysi hän, että saisi olla yksin.

Huoneen hiljainen herttaisuus, hienot valkoiset koristukset ikkunoissa, toalettipöydällä, vuoteella, tuoleilla muistuttivat niin elävästi Signeä. Hän muisteli hänen puhtoista suloaan, hänen lauhaa ääntään, joka kulki niin maidonvalkoisena, hänen hienoa myötätuntoaan toisten ajatuksille, hänen lempeää hyväntahtoisuuttaan. Kaiken tämän ulkopuolelle oli hän nyt sulkenut itsensä; pian hänen kai oli lähdettävä tästä huoneesta, kuten hänen kai oli lähdettävä tästä talosta. Ja minne hän sitte joutuisi? Kolmatta kertaa ei ihmistä korjata maantieltä ja jos niin saattaisikin käydä, ei hän enään tahtonut; sillä loppu olisi kuitenkin sama. Kukaan ihminen ei saattanut luottaa häneen; mikä syy lieneekin ollut, niin hän tunsi, että sellaista se oli. Eihän hän ollut päässyt kappaleenkaan matkaa eteenpäin; hän ei koskaan pääsisi eteenpäin; sillä ilman ihmisten luottamusta ei se käy. Kuinka hän rukoili, kuinka hän itki! Hän viskelihe ja väänteli sielunsa tuskassa, kunnes väsyi ja nukkui. Paikalla muuttui unessa kaikki lumivalkoiseksi ja vähitellen myöskin niin korkeaksi; hän ei milloinkaan ollut nähnyt niin korkealle eikä sellaista miljoonain tähtien tuiketta.

KYMMENES LUKU.

Vielä herätessään oli hän siellä ylhäällä; päivän ajatukset, jotka paikalla pulppusivat esiin, pyrkivät perässä, mutta joutuivat vangiksi ja niitä kannatti jokin, joka täytti koko ilman -- se oli pyhäaamun kellonsoitto. Hän hypähti pystyyn ja pukeutui, leikkasi itselleen ruokasäiliöstä vähän syötävää, pani lämmintä ylleen ja läksi menemään -- eihän milloinkaan niin ollut janonnut jumalansanaa! Hänen päästessään perille oli juuri alettu ja ovi oli kiinni; oli kylmä päivä, sormia poltti, kun hän kävi kiinni avaimeen, kiertääkseen sen auki. Pappi seisoi juuri alttarilla, hän odotti alhaalla ovella, kunnes hän oli lähtenyt ja suntion piti ottaa messukaapu hänen yltään; silloin Petra läksi niinsanottuun piispanpenkkiin, joka uutimet edessä, oli kuorissa. Papinväen oikea penkki oli ylhäällä lehterillä, mutta jos jostakin syystä tahdottiin istua piilossa ja yksin, mentiin piispanpenkkiin. Kun hän tuli penkille ja yritti livahtaa istumaan, näki hän Signen jo äärimmäisessä kulmassa. Hän astui askeleen poispäin, mutta samassa kääntyi rovasti alttarilta tulemaan hänen ohitseen sakaristoon; hän kiirehti takaisin penkkiin ja istuutui niin kauas kuin suinkin; Signe oli pudottanut harson kasvoilleen. Se koski Petraan. Hän antoi katseensa liitää seurakuntaan, joka istui puserrettuna korkeisiin puupenkkeihin, miehet oikealla, naiset vasemmalla; heidän hengityksensä liikkui heidän päällään kuin vaappuva sumu; ikkunat olivat tuuman paksuisessa jäässä, kömpelösti veistetyt puukuvat, laahaava, raskas veisuu, yhteensullotut ihmiset -- se kuului kaikki yhteen, se teki kovan ja kylmän vaikutuksen; hän muisti luonnonkuvat siltä iltapäivältä, jolloin hän jätti Bergenin, täälläkin oli hän vain pelonalainen kulkija.

Rovasti nousi saarnatuoliin; hänkin näytti ankaralta. Hänen rukouksenaan oli: älä johdata meitä kiusaukseen! Me tiedämme, että kaikki lahjat jotka Jumala on antanut, sisältävät kiusauksen; mutta Hänen täytyy olla armollinen eikä koetella niitä yli voimain; meidän tulee aina muistaa rukoilla Häneltä sitä; sillä vain siten että alistamme lahjamme Hänen alleen, käyvät ne meille autuudeksi. Saarna käsitteli eteenpäin samaa ainetta, lähtökohtana ihmisen kaksinkertainen tarkoitus: täyttää elämänkutsumuksensa, kukin sillä paikalla, mihin hänen lahjansa ja asemansa olivat hänet asettaneet -- ja kehittää kristi-ihmistä meissä itsessämme ja niissä, jotka olivat huomaamme uskotut. Ihmisen täytyi olla varovainen elämänkutsumuksensa valinnassa, sillä oli sen pahempi kutsumuksia, jotka itsessään olivat synnillisiä ja oli sellaisiakin, jotka saattoivat meille käydä synnillisiksi, joko sentähden etteivät sopineet meille tai sentähden, että liian hyvin sopivat huonoille haluillemme. Ja vielä: niin totta kuin jokaisen täytyi koettaa valita lahjojensa mukaan, niin totta saattoi valinta, joka oli sekä oikea että hyvä, kuitenkin käydä meille kiusaukseksi, kun me, sentähden että työ oli meille mieluinen, päästimme sen nielemään kaiken aikamme ja kaikki ajatuksemme. Kristi-ihmistä meissä ei saa laiminlyödä enempää kuin saamme laiminlyödä vanhempien velvollisuuksia lapsiamme kohtaan. Meidän täytyy voida koota itsemme niin että pyhä henki alituiseen voi tehdä työtä meissä; meidän täytyy voida istuttaa hyvää kristillisyyden siementä lapsiimme ja suojella sitä. Eivät mitkään velvollisuudet eivätkä verukkeet vapauta meitä niistä, jos kohta olosuhteet ovat otettavat lukuun.

Ja sitte hän meni eteenpäin -- tunkeutui niiden kutsumukseen, jotka istuivat täällä, niiden koteihin, niiden oloihin, niiden mielipiteisiin. Sitte otti hän esimerkkejä toisista oloista ja suuremmista tehtävistä valaisemaan näitä. Rovasti kävi siitä hetkestä, jolloin hän saarnatuolissa rupesi kasvamaan, ihan uudeksi niille, jotka hänet tunsivat vain arkielämästä. Hänen ulkomuotonsakin oli toinen: hänen suljetut, voimakkaat kasvonsa olivat avautuneet ja käyneet läpikuultaviksi ajatuksen virran kulkea; hänen silmänsä oli eloisa, se katseli suoraan ja terävänä, tuoden suurta sanomaa; koko tuo käpertynyt, karvainen olento oli noussut ja osoittikin olevansa jalopeura, hänen äänensä vieri pitkäisen jylinänä tai leikkeli lyhyitä, äkillisiä käänteitä, vaipui joskus hiljaisiinkin sanoihin, mutta vain samassa noustakseen takaisin korkeuksiin. Hän ei oikeastaan saattanut puhua muuta kuin suuressa huoneessa ja ajatuksissa äärettömyys; sillä hänen äänensä ei ollut sointuva, ennenkuin se huusi; hänen kasvonsa eivät olleet kirkkaat, hänen äänessään ei ollut sattuvaa selvyyttä ennenkuin se paloi tulisessa kiivailussa. Aihe kyllä ei ollut eilispäivältä; ei, yhtä hyvin kuin tuska oli koonnut suuria varastoja tähän sieluun, yhtä hyvin oli ajatteleminenkin sitä tehnyt; hän oli ankara, itseensä sulkeutunut työntekijä. Mutta hän ei tavallisissa oloissa aina ollut kunnossa, hän ei osannut lyödä rahaa keskustelun ajatuksista; hänen täytyi saada puhella yksinään, hänen täytyi joka tapauksessa saada kävellä kiivaasti edestakaisin. Ryhtyä sanakiistaan hänen kanssaan oli miltei samaa kuin hyökätä aseettoman miehen kimppuun, mutta vaarallista se silti oli; sillä hänen mielipiteensä tuli paikalla vastaan niin väkivaltaisena, ettei hänellä ollut ensinkään aikaa syiden esittämiseen; jos hänet kuitenkin pakoitettiin esittämään syitä, tapahtui joko niin, että hän pahanpäiväisesti nujersi vastustajan, tai että hän vaikeni kokonaan, koska hän pelkäsi itseään. Ketään ei helpommin saattanut tehdä tuppisuuksi kuin tämän väkevän, kaunopuheisen miehen.

Petra oli vavissut heti kun rovasti alkoi rukouksensa; sillä hän tunsi mistä se oli kotoisin. Jota kauvemma teksti edistyi, sitä likemmä hän tunsi hänen tulevan itseään; hän kutistui ihan pieneksi ja näki Signen tekevän samoin. Mutta armottomana jatkoi mahtaja tietään, jalopeura oli saaliinhaussa, hän tunsi vainoojan likenevän joka kulmalta, hän oli saarroksessa, satimessa -- mutta sama käsi, joka ankarana kävi kiinni, piteli pehmeänä ja armahtavana. Tuntui siltä kuin tyttö -- ilman tuomion sanaa -- vain vangittuna olisi viety ikuisen rakkauden syliin. Ja siellä hän rukoili ja itki, ja hän kuuli Signen tekevän samoin ja rakasti häntä siitä!

Kun rovasti astui alas totuutensa istuimelta mennäkseen sakaristoon, lepäsi hänen kasvoillansa vielä hohde kohtauksesta korkeimman kanssa. Hänen silmänsä lankesi suoraan ja tutkivana Petraan, mutta kun tyttö pelkäämättä kohtasi hänen katseensa, lehahti siihen lempeyden säde; hän katsahti nopeasti tyttäreensä nurkkaan, mennessään eteenpäin.

Signe nousi pian sen jälkeen; harso oli silmillä, joten ei Petra uskaltanut seurata. Hän läksi sentähden myöhemmin. Mutta tänään he kaikki kolme taas istuivat ruokapöydässä; rovasti puhui vähän, mutta Signe oli arka. Niin pian kuin rovasti, joka nähtävästi tahtoi ottaa tapahtuneen puheeksi, viittasi sinnepäinkään, väisti Signe niin herkästi ja hienosti, että rovastin täytyi muistaa hänen äitiään -- vaieta ja vähitellen käydä surumieliseksi. Siihen ei tarvittu paljon.