Part 4

Heidän yhdyselämänsä kävi kuitenkin päivä päivältä onnellisemmaksi. Se mitä ei äiti pojassa ymmärtänyt, muodostui sekin suhteeksi poikaan yhtä hyvin kuin se minkä hän ymmärsi. Sillä sitä mitä ei äiti ymmärtänyt, tuli poika uudelleen ja uudelleen ajatelleeksi ja äiti kävi hänelle yhä rakkaammaksi sen kautta, että hän kaikilta tahoilta tapasi hänen rajansa. Niin, hän kävi hänelle sanomattoman rakkaaksi.

Lapsena ei Arne ollut välittänyt saduista. Nyt, täytenä ihmisenä, rupesi hän ikävöimään satuja ja satujen kintereillä tulivat kansantarinat ja sankarilaulut. Hänen mieleensä tarttui kumma ikävä; hän kuljeskeli usein yksikseen, ja monet paikat ympäristössä, joihin ei hän ennen ollut katsahtanut, kävivät hänen silmissään niin kauniiksi. Sinä aikana, jolloin hän samanikäisten kanssa kävi rippikoulua, olivat he usein leikkineet suurenveden varrella, jota sanottiin Mustajärveksi, se kun oli niin syvä ja mustanpuhuva. Tätä vettä hän nyt rupesi ajattelemaan ja yhtenä iltana läksi hän sinne.

Hän istuutui pensaikon taakse aivan pappilan alle; pappila oli hyvin jyrkän mäen rinteellä, joka etempänä yleni korkeaksi tunturiksi; samallainen oli toinenkin ranta ja sentähden levisi veteen suuria varjonmöhkäleitä kummaltakin puolen: mutta keskellä vettä, varjojen perässä, oli säie kaunista, hopeankirkasta vettä. Kaikkialla vallitsi rauha; aurinko oli menemässä mailleen; vastarannalta kuului kellojen kilinää; muuten oli ihan hiljaista. Aluksi ei Arne katsonut suoraan eteensä, vaan veden pohjaan, sillä aurinko valoi kalvoon punaista hohdettaan juuri ennen mailleenmenoaan. Tunturit olivat siellä alhaalla väistyneet syrjään niin että niiden välille oli syntynyt pitkä, syvä laakso ja tätä vastaan vesi pärskyi. Mutta näytti siltä kuin tunturit hitaasti olisivat likenneet toisiaan, nostaakseen välillään olevan laakson kuin keinuun. Taloja oli toistensa kyljessä pitkin laaksoa; savu nousi ilmaan ja hajosi; vihreät vainiot höyrysivät; veneitä laski rantaan, heiniä täynnä. Arne näki ihmisten tulevan ja menevän, mutta ei kuullut mitään ääntä. Silmä siirtyi sieltä pois ja liukui rannan poikki sinne, missä vain Jumalan mustanpuhuva metsä yleni. Metsään ja pitkin vettä olivat ihmiset kuin sormella piirtäen tehneet itselleen tien; sillä sieltä kiiriskeli alituisesti tomukiehkura. Tätä seurasi hänen silmänsä kunnes se tuli vastapäätä hänen istumapaikkaansa; siinä loppui metsä; tunturi teki hiukan enemmän tilaa ja heti paikalla tuli näkyviin taloja, toinen toisensa kyljessä. Rakennukset olivat vielä suuremmat kuin laaksonpohjalla, punaiseksi maalatut korkeat ikkunat paloivat auringossa. Rinteillä hehkui täysi auringonvalo, pienemmänkin leikkivän lapsen saattoi selvästi eroittaa; veden varrella oli hiekka kuivaa ja häikäisevän valkoista ja siellä hyppeli lapsia, mukanaan joku koira. Mutta äkkiä pakeni aurinko ja kaikki kävi raskaaksi, talot tumman punaisiksi, niitty mustan vihreäksi, hiekka harmaan valkoiseksi, lapset pieniksi möhkäleiksi; pilvensiekale oli noussut tunturin takaa ja vienyt auringon. Arne upotti silmänsä alas veteen; mutta sieltä hän taas tapasi kaikki tyyni. Kedot keinuivat, äänetönnä astui metsä esiin, talot katselivat alas veteen, ovet olivat auki ja lapsia kulki ulos ja sisään. Sadut ja kaikkinaiset lapselliset asiat tulla viilättivät niinkuin pienet kalat syöttiä tavoittelemaan, livahtivat tiehensä, palasivat, kisailivat, mutta eivät käyneet syöttiin.

-- Istutaan tähän, kunnes äitisi ehtii perässä; kai se papinrouvakin kerran valmistuu.

Arne pelästyi; joku oli istuutunut ihan hänen taakseen.

-- Mutta kyllä minä nyt voisin saada jäädä täksi ainoaksi yöksi, lausui rukoileva ääni kyynelten seasta; puhuja mahtoi olla keskenkasvuinen tyttö.

-- Älä nyt enään itke; on rumaa itkeä siksi, että sinut viedään kotiin äitisi luo.

Se oli hidas, lempeä miehen ääni.

-- En minä siksi itke!

-- Miksi sinä sitte itket?

-- Siksi, etten enään saa olla yhdessä Matildan kanssa.

Papin ainoan tyttären nimi oli Matilda ja Arnen mieleen muistui että muuan talonpoikaistyttö oli kasvatettu yhdessä hänen kanssaan.

-- Mutta eihän sitä iankaiken saattanut kestää.

-- Niin, mutta yhden päivän lisää, rakas isä! ja tyttö purskahti itkuun.

-- Parasta on, että sinut nyt viedään kotiin; -- ehkäpä se jo on liian myöhäistä.

-- Liian myöhäistä? Kuinka niin? Kaikkia sitä pitää kuulla!

-- Sinä olet syntynyt talonpoikaiseksi ja talonpoikaisena sinun pitää pysyä, meillä ei ole varaa elättää korumamselleja.

-- Voisinhan minä toki pysyä talonpoikaisena, vaikka sielläkin olisin.

-- Sinä et sitä ymmärrä.

-- Minä olen aina käynyt talonpoikaisvaatteissa.

-- Eivät ne sitä vaikuta.

-- Minä olen sekä kehrännyt että kutonut ja keittänyt.

-- Ei sekään.

-- Minä puhun niinkuin sinä ja äiti.

-- Ei sekään.

-- Sitte en tiedä mitään syytä, sanoi tyttö ja nauroi.

-- Sepähän nähdään; -- muuten pelkään, että päässäsi nyt on liian paljon ajatuksia.

-- Ajatuksia, ajatuksia! sanot sinä alituiseen; minun päässäni ei ole ajatuksia ensinkään.

Tyttö itki taasen.

-- Sinä olet kuin oletkin tuuliviiri.

-- Sitä ei pappi koskaan sanonut.

-- Ei, mutta minä sanon.

-- Tuuliviiri? Onko kummempaa kuultu? Minä en tahdo olla mikään tuuliviiri, minä.

-- Mitä sinä sitte tahdot olla?

-- Mitäkö minä tahdon olla? Onko kummempaa kuultu? Minä en tahdo olla mitään.

-- No niin, älä sitte ole mitään.

Tyttö nauroi. Hetkisen perästä virkkoi hän vakavana:

-- Olet ilkeä kun sanot, etten ole mitään.

-- Herranen aika, kun itse tahdot olla sitä.

-- Ei, minä en tahdo olla ei mitään.

-- Hyvä, ole sitte kaikkea.

Tyttö nauroi. Hetkisen perästä puhui surullinen ääni:

-- Pappi ei koskaan pitänyt kanssani tuollaista narrinpeliä.

-- Ei, hän vaan teki sinusta narrin.

-- Pappiko? Niin hyvä et sinä ikinä ole minulle ollut kuin pappi.

-- Jopa asiat sitte olisivatkin hullusti.

-- Happamasta maidosta ei ikinä tule rievää.

-- Tuleepas, kun se keitetään herajuustoksi. Tyttö nauroi ääneen.

-- Tuolla tulee äitisi. Tyttö kävi taasen vakavaksi.

-- En iässäni ole tavannut niin pitkäpuheista vaimoihmistä kuin se papinrouva, viilsi terävä, nopealuontoinen ääni puheeseen. -- Pidä nyt kiirettä, Baard, nouse ja työnnä vene vesille. Emme pääse kotiin yöksi. -- Rouva käski minua katsomaan, että Elin jalat ovat kuivat. Siitä sinä totta totisesti itse saat pitää huolta. Joka aamu pitää lähteä kävelemään kalvetustaudin tähden! Kalvetustaudit sinne ja kalvetustaudit tänne! -- Nouse nyt, Baard, ja työnnä vene vesille! Minunhan tänä iltana pitää panna taikinaa.

-- Kirstu ei vielä ole tullut, sanoi mies ja pysyi pitkällään.

-- Mutta kirstu ei tulekkaan; se jää tänne ensi pyhään. Kuuletko, Eli, nosta nyt itseäsi; ota myttysi ja tule! Nouse nyt, Baard!

Äiti edellä ja tyttö perässä.

-- Tule nyt; mutta tule nyt jo! kuului alhaalta.

-- Oletko katsonut veneen tappia? kysyi Baard ja pysyi pitkällään.

-- Se on paikoillaan! ja Arne kuuli hänen äyskärillä nakuttavan sitä kiinni.

-- Mutta nouse nyt, Baard! Emme kai aio jäädä tänne yöksi?

-- Minä odotan arkkua.

-- Mutta hyvä ihminen, siunaa ja varjele; olenhan minä sanonut, että se saa jäädä ensi pyhään.

-- Tuolla se tulee, sanoi Baard.

Kuului rattaiden rytinää.

-- Mutta minähän sanoin, että sen piti jäädä ensi pyhään.

-- Minä sanoin, että sen piti tulla mukaan.

Vaimo ilman muuta ylös ja rattaille. Hän kantoi myttyjä, vakkoja ja muita pikku tavaroita veneeseen. Sitte nousi Baard ja otti kirstun yksinään.

Mutta rattaiden perässä tulla ryöppysi tyttö, päässä olkihattu, hiukset valtoimina. Se oli pappilan neiti.

-- Eli, Eli! huusi hän pitkän matkan päästä.

-- Matilda, Matilda! kuului vastaan ja tyttö ylös ja tulijaa kohti. Kukkulalla he tapasivat toisensa, he karkasivat toistensa kaulaan ja itkivät. Matilda kumartui nyt ottamaan jotakin, jonka hän oli laskenut nurmelle; se oli lintuhäkki.

-- Sinä saat Tipon, sinä saat sen! Äitikin tahtoo. Sinä saat kun saatkin Tipon ... sinä saat sen! -- ja sitte sinun pitää muistaa minua -- ja hyvin usein soutaa ... soutaa ... soutaa minun luokseni; -- ja he itkivät molemmat katkerasti.

-- Eli, tule nyt, Eli! Älä nyt jää sinne seisomaan! kuului alhaalta.

-- Mutta minä, minä tahdon mukaan! sanoi Matilda. -- Minä tahdon mukaan toiselle puolelle ja nukun yön sinun luonasi.

-- Niin, niin, niin! ja kaulatusten riensivät he venevalkamaan. Hetkisen perästä näki Arne veneen vesillä, Eli seisoi perässä, pidellen lintuhäkkiä ja huiskuttaen. Matilda oli jäänyt sillalle itkemään.

Siinä hän istui niin kauvan kuin vene oli järvellä; punaisille rakennuksille oli, kuten ennen on mainittu, lyhyt matka, ja Arne pysyi hänkin paikoillaan. Hän seurasi venettä kuten tyttökin. Pian se pääsi tummaan kohtaan ja Arne odotti kunnes se ehti maihin; silloin hän näki heidät vedessä; vedessä seurasi hän heitä rakennuksia kohti, kaikista kauneimpaan rakennukseen. Hän näki äidin ensinnä menevän sisään, sitte isän, arkkua kantaen, ja vihdoin tyttären, mikäli hän koosta saattoi heitä eroittaa. Hetkisen perästä tuli tytär taas ulos ja asettui aitanovelle, nähtävästi katsellakseen toiselle rannalle juuri nyt, kun aurinko loi maille viimeisen säteensä. Mutta pappilan neiti oli mennyt menojaan ja vain Arne hänet näki vedessä.

-- Mahtaako hän nähdä minut?

Hän nousi ja läksi; aurinko oli poissa, mutta taivas kirkas ja heleän sininen, kuten kesäyön taivas on. Höyry maasta ja vedestä nousi molemmin puolin tunturien taakse; mutta huiput ylenivät vapaina ja katselivat toisiaan. Arne tuli ylemmä; vesi kävi mustemmaksi ja alemmaksi ja ikäänkuin tiiviimmäksi. Laakso tuolla syvällä lyheni ja ikäänkuin vetääntyi veteen päin. Tunturit esiintyivät likempänä silmää ja menivät enemmän kokoon; sillä auringonvalo eroittaa. Itse taivas laskeutui alemma ja kaikki kävi kotoisemmaksi ja ystävällisemmäksi.

YHDEKSÄS LUKU.

Rakkaus ja naiset rupesivat väikkymään hänen mielessään. Sankarilaulut ja vanhat tarut kuvastivat niitä taikapeilissä, kuten tyttö oli kuvastunut veteen. Arne tuijotti siihen alituisesti, ja sen illan perästä valtasi hänet halu laulaa siitä; sillä se oli ikäänkuin tullut häntä likemmä. Mutta ajatus livahti tiehensä ja kun se palasi, toi se tullessaan laulun, jota hän ei itsekään tuntenut; tuntui siltä kuin joku olisi sepittänyt sen hänen puolestaan:

Tuo Venevil keijunen vastahan Käy armahan. Hän lauloi ja ilmat helisi: "Oma kultani!" Ja kaikki pikkulinnut ne siihen vastasi: "Juu juhannus, Raa rallatus, Ne loppuu lyhyeen, jää vanha valitus!"

Ja sinisilmukoista hän seppelen tuo: "Mun silmiä nuo!" Ja kukkakahlehissa on kultasen pää: "Nyt hyvästi jää!" Ja nauraen ja laulaen hän kotiin kiirehtää: "Juu juhannus, Raa rallatus, Ne loppuu lyhyeen, jää vanha valitus!"

Hän sitoi keltakiehkuran: "Mun kutrinen On kullankeltainen!" Hän koristi sen lehvillä linnunlaulupuun, Ja marjasuun Hän tarjos kullalleen ja hiutui suuteluun. "Juu juhannus, Raa rallatus, Ne loppuu lyhyeen -- jää vanha valitus!"

Hän nitoi kiehkuraksi viel' liljat valkeat: "Mun unelmat!" Ja ruusut tulipunaiset hän siihen liittelee: "Nyt onnen teen!" Vaan vieläkään ei huomaa hän kullan kylmenneen! "Juu juhannus, Raa rallatus, Ne loppuu lyhyeen -- jää vanha valitus!"

Ja kaikki kedon kukkaset hän yhteen yhdistää: "On sulle nää!" Hän sitoo ja hän huokaa ja hän itkenytkin lie: "Vie kaikki, vie!" Ja kulta ottaa vastahan, ja pois sen käypi tie. "Juu juhannus, Raa rallatus, Ne loppuu lyhyeen -- jää vanha valitus!"

Hän sitoi vielä seppelen, niin monikirjavan: "Oon morsian!" Hän sitoo sormet verille: "Nyt laske se Mun kulmille!" Vaan kun hän kääntyi katsomaan, hän puhui ilmalle! "Juu juhannus, Raa rallatus, Ne loppuu lyhyeen -- jää vanha valitus!"

Hän sitoi sitä seppeltänsä valmiiksi vaan: "Hääkruunun saan!" Vaan juhannus on mennyt ja mennyt kukkakuu, On paljas puu, Voi, mistä saan nyt kukkia kun kaikki lakastuu! "Juu juhannus, Raa rallatus. Ne loppuu lyhyeen -- jää vanha valitus!"

Surumielisyys hänen sielussaan teki ensimäisen, hänen sielunsa yli kiitävän lemmenkuvan niin pimeäksi. Kaksinkertainen kaiho: rakastaa jotakin ja tulla suureksi suli samaksi ja tuli yhdeksi. Näihin aikoihin viipyivät hänen ajatuksensa taas laulussa "tunturin tuolla puolen". Hän muutteli ja lauleli ja mietti hiljaa itsekseen: "ulospäin minä kuitenkin olen matkalla; minä laulan kunnes saan rohkeutta." Matkatuumia tehdessään ei hän unohtanut äitiä; hän lohdutti itseään sillä, että hän, heti kun vieraalla maalla on saanut pohjan jalkainsa alle, noutaa äidin ja tarjoaa hänelle olot, jommoisten hankkimista kotimaassa ei hän ikinä voi ajatella hänelle enempää kuin itselleenkään. Mutta keskellä näitä suuria kaihoja piili jotakin hiljaista, hienoa, eloisaa, joka pakeni ja palasi, tuli ja karkasi pois, ja käyneenä uneksijaksi eli hän enemmän väkisin tulleiden ajatusten vallassa kuin itsekään tiesi.

Sillä paikkakunnalla oli iloinen mies, nimeltä Einar Aasen; hän oli kahdenkymmenen ikäisenä taittanut jalkansa; siitä asti oli hän kulkenut sauvan varassa; mutta minne hän vaan tulla luhjusteli sauvansa nojassa, sinne tuli aina ilokin. Hän oli rikas; hänen maatilallaan oli suuri pähkinämetsä ja jonakin syksyn kauneimpana päivänä kokoontui aina hänen luokseen liuta iloisia tyttöjä poimimaan pähkinöitä. Silloin siellä tarjottiin voit, viilit, rieskat päivällä ja illalla tanssittiin. Mies oli useimpien näiden tyttöjen kummi; sillä puolet paikkakunnan lapsista olivat hänen kummilapsiaan; kaikki lapset sanoivat häntä kummisedäksi ja heidän mukanaan sekä nuoret että vanhat. --

Kummisetä ja Arne olivat hyvät tutut ja kummisetä piti hänestä hänen laulujensa takia. Häntä pyysi hän nyt pähkinätalkoihin. Arne punastui ja kieltäytyi; sanoi ettei ollut tottunut naisväen seuraan.

-- Sitte sinun pitää siihen tottua, sanoi kummisetä.

Tämä vei Arnelta monen yön unen; ujous ja kaipaus tappelivat hänessä, mutta oli miten olikaan: mukaan hän joutui ja oli miltei ainoana poikamiehenä kaiken naisväen joukossa. Hän ei saattanut kieltää pettyneensä; siellä ei ollut niitä, joista hän oli laulanut eikä niitäkään, joiden tapaamista hän oli pelännyt. He pitivät sellaista elämää, ettei hän ikipäivinä ollut sellaista nähnyt ja eninten häntä ihmetytti, että he saattoivat nauraa ihan olemattomille; ja kun kolme nauroi niin viisikin nauroi, vaan siksi että nuo kolmekin olivat nauraneet. Kaikki he käyttäytyivät ikäänkuin he joka päivä olisivat olleet yksissä; ja joukossa oli sentään sellaisiakin, jotka eivät olleet tavanneet toisiaan ennenkuin tänään. Jos he ylettyivät oksaan, jota he tavoittelivat, niin he nauroivat sitä ja jolleivät he ylettyneet, niin he nauroivat sitäkin. He tappelivat koukusta, jolla pidettiin kiinni oksia; ne, jotka sen saivat, nauroivat, ja ne, jotka eivät sitä saaneet, nauroivat niinikään. Kummisetä linkutti sauvoineen heidän perässään ja teki kiusaa minkä jaksoi. Ne, jotka hän sai kiinni, nauroivat sitä, että hän sai heidät kiinni ja ne, joita hän ei saanut kiinni, nauroivat sitä, ettei hän saanut heitä kiinni. Mutta kaikki nauroivat he Arnea siksi, että hän oli niin vakava, ja kun hänen sitte täytyi nauraa, nauroivat he sitä, että hän vihdoinkin nauroi.

Lopuksi istuutuivat he suurelle mäelle, kummisetä keskelle ja kaikki tytöt ympärillä. He näkivät laajalle ympärilleen; aurinko paahtoi; mutta he eivät siitä välittäneet, vaan viskelivät pähkinänöyhtää ja kuoria toistensa päälle, kummisedälle antoivat he sydämiä. Kummisetä komensi heitä olemaan hiljaa ja hätyytti heitä niin kauvas kuin sauvallaan ylettyi; sillä nyt hän tahtoi heitä kertomaan satuja ja mieluinten jotakin hauskaa.

Mutta mahdottomammalta näytti saada heitä kertomaan satuja kuin pysäyttämään irtonaiset rattaat keskellä mäkeä. Kummisetä alkoi; monet eivät tahtoneet kuunnella, sillä hänen satunsa he tunsivat ennestään; mutta vihdoin viimein kuuntelivat he kaikki. Ja ennen kuin he tiesivätkään, olivat he keskellä satuja ja kertoivat minkä jaksoivat. Arnea ihmetytti suuresti, että yhtä meluavat kuin he äsken olivat olleet, yhtä vakavat olivat nyt heidän satunsa. Ne koskivat enimmäkseen rakkautta.

-- Mutta sinulla, Aase, on hyvä satu, muistan sen viime syksystä, sanoi kummisetä ja kääntyi vilkkaan tytön puoleen, jolla oli hyväntahtoiset, pyöreät kasvot; hän istui paraikaa palmikoimassa nuoremman sisarensa hiuksia, joka oli pitkällään, pää hänen sylissään.

-- Usea taitaa sen tuntea, vastasi tyttö.

-- Anna kumminkin kuulla, pyysivät tytöt.

-- En minä viitsi kauvan pyydättää itseäni, vastasi tyttö ja kertoi ja lauloi palmikoidessaan:

-- Oli kerran täysikasvanut poika paimenessa ja hän ajoi mielellään karjaa ylös leveän joen vartta. Kun hän tuli korkeammalle, tapasi hän kallionkielekkeen, joka ulkoni niin paljon, että hän saattoi huutaa toiselle puolelle. Sillä siellä toisella puolella kaitsi karjojaan tyttö, jonka hän koko päivän saattoi nähdä, mutta jonka luo ei hän saattanut päästä.

"Kuka olet sinä piikanen paimenessa, Joka sarveas soitat mun luikatessa?"

Hän kysyi monena päivänä uudelleen ja uudelleen ja eräänä päivänä hän vihdoin sai vastauksen:

"Mun nimeni on kevyt kuin laineilla sotka; Tule luokseni poika, jos olet merikotka!"

Poika ei siitä paljoa viisastunut ja päätti jo heittää tytön mielestään. Mutta se ei käynyt niin helposti, sillä vaikka hän olisi ajanut karjaa minne hyvänsä, niin se aina palasi kallionkielekkeen luo. Silloin poika pelästyi ja huusi:

"Sun taattosi kuka on, kotisi missä? En nähnyt mä sinua lukukinkerissä."

Poika uskoi nimittäin puolittain, että tyttö oli metsänneito.

"Meren pohjass' taattoni ja paloi kotihirret, Vieraat mull' on kinkerit ja kirkkovirret."

Yhtä vähän poika siitäkään viisastui. Päivät vietti hän kallionkielekkeellä; öisin näki hän unta, että tyttö tanssi hänen ympärillään ja löi häntä suurella lehmänhännällä, joka kerta kun hän yritti käydä häneen kiinni. Pian ei hän enään saanut unta; työtäkään ei hän voinut tehdä ja huonolla kannalla olivat pojan asiat.

"Jos sa olet metsänneito, henkeni mun säästä; Vaan jos lienet paimenpiika, luoksesi mun päästä."

Mutta vastausta ei tullut ja silloin kävi varmaksi, että se oli metsänneito. Poika lakkasi käymästä paimenessa, mutta yhtä hullua se oli; sillä missä hän kulki tai mitä hän ikinä teki, niin hän ajatteli kaunista metsänneitoa, joka puhalsi torveen.

Eräänä päivänä sitte kerran, kun hän hakkaa puita, tulee pihamaalle tyttö, joka on kuin metsänneito ilmielävänä. Mutta kun hän tulee likemmä, ei se olekkaan hän. Tätä ajattelee poika paljon; silloin palaa tyttö ja kaukana oli hän, metsänneito, ja poika karkasi hänen perässään. Mutta heti kun hän tuli likelle häntä, ei se ollutkaan hän.

Sitte saattoi poika olla kirkolla, tansseissa, muissa seuroissa tai missä tahansa -- tyttö oli hänkin siellä; kun poika oli hänestä kaukana, näytti hän olevan metsänneito; kun taas likellä, oli hän toinen; poika kysyikin häneltä hänkö se oli vai eikö; mutta hän nauroi poikaa. Suo siellä, vetelä täällä, ajatteli poika ja niin hän meni naimisiin tytön kanssa.

Kun tämä oli tehty, ei poika enään välittänyt tytöstä. Poissa hänen luotaan ikävöi hän hänen luokseen, mutta hänen luonaan ikävöi hän jonkun luo, jota hän ei nähnyt. Siksi kävi poika pahaksi vaimolleen; vaimo kantoi sen ja vaikeni.

Mutta kerran kun hän oli hakemassa hevosia, joutui hän kallionkielekkeelle, istuutui ja huusi:

"Mun mieleni kammioon kuuttarena kulet, Oot kaukana, oot kaukana kuin juhannustulet!"

Pojasta tuntui hyvältä istua siellä ja sittemmin meni hän sinne aina kun asiat kotona olivat hullusti. Vaimo itki hänen mentyään.

Mutta eräänä päivänä hänen siellä istuessaan, istui metsänneitokin ilmielävänä toisella puolella ja puhalteli torveen!

"Sa taas tulit, taas sun torvesi kuulen; Voi tyttö, tyttö, itkemään soitit mun, luulen!"

Silloin metsänneito vastasi:

"Ma luikkaan sun päästäsi haavehet hullut; Käy kotihis poika, on rukiin aika tullut!"

Mutta silloin pelästyi poika ja meni takaisin kotiin. Ei kuitenkaan kestänyt kauvan ennenkuin hän niin kyllästyi vaimoon, että hänen täytyi rientää metsään ja istuutua kallionkielekkeelle. Silloin kaikui laulu häntä vastaan:

"Näin unta ma sinusta; -- siis saavuta vuonas; -- En pääse ma sinne; -- kas olenkin jo luonas!"

Poika karkasi pystyyn ja katsoi ympärilleen ja samassa välähti vihreä hame pensaissa. Hän perässä. Ja nousi aika takaa-ajo metsän läpi. Metsänneito oli niin nopeajalkainen, ettei yksikään ihminen saattanut vetää hänelle vertoja; poika heitti heittämistään aseen hänen perässään, mutta aina hän vaan juoksi. Vihdoin hän kuitenkin alkoi väsyä; poika näki sen jalkojen poljennasta; mutta hän näki myöskin koko hänen olennostaan, että hän oli metsänneito itse eikä kukaan muu. "Nyt minä sinut kumminkin otan", ajatteli poika ja karkasi niin kovaa häneen käsiksi, että sekä hän että metsänneito vierivät alas pitkin mäkiä, ennenkuin pysähtyivät. Silloin metsänneito nauroi niin, että pojan mielestä vuoret lauloivat; hän istutti hänet syliinsä ja hän oli juuri niin kaunis kuin hän olisi toivonut vaimonsa olevan. "Oi, kuka sinä oletkaan, joka olet niin kaunis?" kysyi poika ja taputti häntä, ja hänen poskensa olivat niin lämpöiset. "Mutta herranen aika, minähän olen vaimosi", sanoi metsänneito.

Tytöt nauroivat ja laskivat pojasta pilaa. Mutta kummisetä kysyi Arnelta oliko hän tarkasti kuunnellut.

-- Nytpäs minä kerron jotakin, sanoi pieni, pyöreäkasvoinen tyttö, jolla oli hyvin pieni nenä.

-- Oli kerran pieni poika, jonka niin kovasti teki mieli kosia pientä tyttöä; he olivat molemmat täysikasvaneita, mutta niin lapsellisia. Eikä se poika saanut sitä kosimista suustaan. Hän koetti mennä likelle tyttöä kirkossa, mutta ilma tuli aina puheeksi; hän meni hänen luokseen tansseissa ja hän tanssitti hänet puolikuolleeksi; mutta puhutuksi hän ei saanut. "Sinun täytyy oppia kirjoittamaan", puheli hän itsekseen, "niin pääset puhumasta". Ja poika ryhtyi kirjoittamaan. Hän ei koskaan luullut kirjoituksen tulevan tarpeeksi kaunista ja sentähden kirjoitti hän koko vuoden, ennenkuin uskalsi ajatella kirjettä. Nyt oli kirje saatava perille niin ettei kukaan nähnyt ja kirkon taakse he kerran sattuivat kahdenkesken. "Minulla on sinulle kirje", sanoi poika. "Mutta minä en osaa lukea kirjoitettua", sanoi tyttö.

Siinä sitä sitte oltiin.

Ja poika meni palvelukseen tytön isälle eikä poistunut tytön luota koko pitkään päivään. Kerran oli hän ihan puhumaisillaan: suu oli jo auki, mutta samassa lensi suuhun suuri kärpänen. -- "Kunhan ei vaan kukaan tulisi ja veisi häntä minulta", ajatteli poika. Mutta ei kukaan tullut häntä viemään; sillä hän oli niin pieni.

Mutta yksi tuli sittenkin; sillä hän oli hänkin pieni. Poika kyllä huomasi hänen tarkoituksensa ja kun he yhdessä menivät porstuaan, pisti poika silmänsä avaimenreiälle. Nyt se kosi, se poika, joka oli sisäpuolella; "voi minua tyhmyriä, joka en ole pitänyt kiirettä!" ajatteli poika. Sisäpuolella olija suuteli tyttöä keskelle suuta. -- "Mahtoi maistua hyvältä", ajatteli poika. Mutta sisäpuolella olija otti tytön polvilleen. "Voi tätä maailmaa!" sanoi poika ja itki. Tämän kuuli tyttö ja meni ovelle. "Mitä sinä tahdot minusta, paha poika, kun en koskaan saa sinulta rauhaa?" -- "Minäkö? -- Minä vaan pyytäisin saada olla nuodemiehenäsi."--"Ei, veljeni tulevat nuodemiehiksi", vastasi tyttö ja läiskäytti oven kiinni.

Siinä sitä sitte oltiin.

Tytöt nauroivat kovasti sitä tarinaa ja viskasivat sen perässä paljon pähkinännöyhtää.

Kummisetä tahtoi Eli Böeniä kertomaan. Mitä sitte? Sitä mitä hän tuolla mäellä oli kertonut hänelle, viimein kun hän heillä kävi ja Eli antoi hänelle uudet sukkasiteet. Kului hyvän aikaa ennenkuin Eli pääsi alkuun, sillä hän nauroi niin kovasti, mutta sitte hän kertoi: