Part 39
Rovasti oli nuorena miehenä palavin innoin ja lahjakkaana puhujana halunnut tulla papiksi; hänen varakkaat vanhempansa olivat olleet sitä vastaan; he olisivat mieluinten suoneet hänen valitsevan sen mitä he nimittivät _riippumattomaksi_ asemaksi; mutta heidän vastustuksensa vaan yllytti hänen intoaan ja kun hän oli valmis, läksi hän ulkomaille jatkamaan lukujaan. Edellisen oleskelunsa aikana Tanskassa oli hän usein sattunut yhteen naisen kanssa, jonka uskonsuunta ei hänelle ollut tarpeeksi ankara ja joka sentähden oli hänelle hyvin vastenmielinen; hän tahtoi alituiseen vaikuttaa tuohon naiseen; mutta sitä tapaa millä tuo nainen silloin häneen katsoi ja pani hänet vaikenemaan, ei hän sittemmin koko ulkomaillaolonsa aikana saattanut unohtaa! Palatessaan haki hän paikalla tuon naisen. He seurustelivat ja heidän molemminpuolinen mieltymyksensä kasvoi, kunnes he menivät kihloihin ja heti senjälkeen naimisiin. Nyt kävi kuitenkin selville, että kummallakin oli ollut sivutarkoituksensa; mies oli päättänyt vetää naisen ja koko hänen kauneutensa pimeään oppiinsa ja nainen oli ollut niin lapsellisen varma siitä että hän saisi hänen voimansa ja kaunopuheisuutensa uskonlahkonsa palvelukseen. Miehen ensimäistä, kaikkeinheikointa koetta kohtasi naisen ensimäinen kaikkeinheikoin; -- mies peräytyi pettyneenä, epäluuloisena. Nainen huomasi sen heti paikalla ja siitä päivästä pitäin vartioi mies vaimon yrityksiä ja vaimo vartioi miehen yrityksiä. Kumpikaan ei kuitenkaan enään tehnyt ainoaakaan; sillä molemmat olivat pelästyneet. Mies pelkäsi omaa intohimoista luonnettaan ja vaimo, että epäonnistuneella yrityksellä tärvelisi tilaisuuden vetää häntä tarkoitustensa perille; sillä hän ei koskaan lakannut toivomasta, siitä oli tullut hänen elämänsä päämäärä. Mutta ottelua ei koskaan tullut; sillä missä se nainen oli, siellä ei oteltu. Työskentelevälle tahdolleen, kokoonpuristetulle intohimolleen täytyi mieleen toki hankkia ulospääsyä -- ja se tapahtui joka kerta kun hän nousi saarnatuoliin ja; näki vaimonsa istuvan alhaalla. Seurakunta meni hänen mukaansa kuin pyörteeseen, hän kiihoitti sitä ja pian sekin häntä. Vaimo näki sen ja lepuutti vapisevaa sydäntään hyväntekeväisyystyössä -- ja myöhemmin, äidiksi tultuaan, tyttären luona, jonka hän sulki sekä ruumiilliseen että henkiseen syliinsä ja kantoi hiljaisiin hartaushetkiinsä. Siellä hän antoi ja siellä hän sai, siellä tuuditti hän omaa suurta lastaan lapsen viattomuudessa, siellä vietti hän rakkauden juhlaa ja sieltä hän palasi ankaran miehensä luo, tuoden mukanaan naisen ja kristillisyyden lempeyden yhdistettyinä, ja olihan miehen silloin mahdoton sanoa mitään, joka ei kuulunut hyvältä. Täytyihän hänen rakastaa häntä ylitse kaiken maailmassa, mutta sitä surullisemmaksi hän kävi, sitä väkevämmin vuosi hänen sielunsa verta, kun ei hän voinut auttaa häntä hänen sielunsa autuuden asiassa. Äidin hiljaisella oikeudella riisti hän lapsen pois isän uskonnollisesta opetuksesta; lapsen laulut, lapsen kysymykset muodostuivat isälle pian uudeksi ja syväksi surun lähteeksi -- ja kun väkevä mielenliikutus saarnatuolissa usutti häntä kovuuteen, vastaanotti äiti hänet, heidän astellessaan kotiin yhdessä, vieläkin suuremmalla lempeydellä; silmät puhuivat, mutta suu ei sanaakaan. Ja tytär hyppäsi kiinni hänen käteensä ja katseli häneen silmin, jotka olivat äidin.
Tässä talossa puhuttiin kaikista asioista paitsi siitä, joka oli kaikkien heidän ajatustensa juurena. Mutta niin järkyttävää jännitystä oli mahdoton ajan pitkään kestää. Tosin vaimo vielä hymyili, mutta vaan siksi, ettei uskaltanut itkeä. Kun se aika lähestyi, että tytärtä piti valmistettaman konfirmatsioniin ja kun isä siis virkansa oikeudella nyt saattoi johtaa hänet oman opetuksensa puoleen yhtä hiljaa kuin äiti tähän asti oli pitänyt häntä omassa tunnustuksessaan, nousi jännitys äärimmilleen ja sinä sunnuntaina, joksi rippilasten kirjoitus oli kuuluutettu, sairastui äiti miltei samalla tavalla kuin ihminen muuten väsyy. Hän lausui hymyillen, ettei enään jaksa käydä ja muutaman päivän perästä samalla tavalla hymyillen, ettei enää jaksa istua. Tyttären piti aina olla hänen luonaan; vaikkei hän voinut puhua hänen kanssaan; sillä saattoihan hän nähdä hänet. Ja tytär tiesi mitä hän mieluinten tahtoi; hän luki hänelle elämän kirjasta ja veisasi hänelle hänen lapsuutensa virsiä, noita hänen lahkonsa uusia ja voimakkaita. Rovasti ei pitkiin aikoihin käsittänyt mitä oikeastaan oli tekeillä; mutta kun hän sen käsitti, menivät kaikki langat hänen käsistään, hän ei saattanut muuta kuin koota kaikki voimansa pyytämään, että vaimo sanoisi hänelle jotakin, vain muutamia sanoja, mutta sitä ei sairas saattanut; hän ei enään voinut puhua. Mies seisoi vuoteen jalkapäässä ja katseli ja rukoili; vaimo hymyili hänelle kunnes hän lankesi polvilleen, otti tyttären käden ja pani sen äidin käteen, ikäänkuin sanoakseen: kas tässä, pidä hänet -- sinun luoksesi hän aina jää! Silloin hymyili sairas ihanammin kuin koskaan ennen -- ja siihen hymyyn hän sammui.
Sen jälkeen ei rovastia pitkiin aikoihin saanut puhumaan; toinen pantiin hoitamaan hänen virkaansa, itse hän vaelteli huoneesta huoneeseen, paikasta paikkaan, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotakin. Hän asteli hiljaa; kun hän puhui, puhui hän hillitysti -- ja vain sulautumalla tähän hiljaiseen oloon, saattoi tytär vähitellen päästä hänen yhteyteensä. Nyt hän auttoi häntä etsimään; joka äidin sana otettiin uudelleen esiin; se mitä äiti oli tahtonut, tuli heidän tienviitakseen. Äidin ja tyttären yhdyselämä, jonka ulkopuolella isä tähän asti oli ollut, rupesi vasta nyt elämään; -- ensi hetkestä, jonka lapsi saattoi muistaa, käytiin kaikki läpi uudelleen, äidin virret veisattiin, hänen rukouksensa rukoiltiin, ne saarnat, joista hän eninten oli pitänyt, luettiin yksitellen ja hänen selityksensä ja sanansa johdatettiin uskollisesti mieleen. Näin päästyään toimeen, rupesi rovasti pian tahtomaan sinne, missä hän oli hänet löytänyt, siellä samalla tavalla seuratakseen hänen jälkiään. He lähtivät matkaan ja mies virkosi senkautta, että kokonaan imi äidin elämän itseensä. Itse uutena ja alkavana rupesi kaikki alkava elämä hänen ympärillään kiintämään hänen mieltään, suuret kansalliset kysymykset ja pienemmät poliittiset -- ja nämä antoivat hänelle takaisin omaa nuorta elämäänsä. Voima vuosi häneen taasen ja sen mukana hänen kaipauksensa -- nyt hän tahtoi julistaa sanaa niin että se valmisti elämään eikä yksin kuolemaan!
Ennenkuin hän taas rakkaine tehtävineen sulkeutui tunturiseudulleen, tunsi hän tarvetta laajemmalta katsoa elämää ulkopuolella. Sentähden jatkoivat he matkaa ulkomaille ja elivät nyt suurissa muistoissaan.
Näiden ihmisten joukossa oleskeli Petra.
YHDEKSÄS LUKU.
Kolmantena vuonna, eräänä perjantaina, muutamia päiviä ennen joulua istuivat molemmat tytöt yhdessä viettämässä hämärää; rovasti oli juuri astunut sisään piippuineen. Päivä oli kulunut kuten useimmat näiden kahden vuoden aikana, ensin oli oltu kävelemässä ja aamiaisen jälkeen oli noin tunnin ajan soitettu ja laulettu, sitte oli luettu kieliä tai muuta opettavaa, sitte jonkun verran otettu osaa talouteen. Iltapäivän vietti jokainen huoneessaan, Signe kirjoitti juuri tänäpänä kirjettä Ödegaardille, jota ei Petra milloinkaan kysynyt, enempää kun hän koskaan tahtoi kuulla puhuttavan menneisyydestään. Pimeän tullessa lähdettiin kelkkamäkeen ja sitte sisään juttelemaan tai laulamaan, tai myöhemmin lukemaan ääneen. Silloin rovasti aina tuli sisään. Hän luki erinomaisesti eikä hänen tyttärensä suinkaan huonommin. Petra oppi kummankin esittämistavan, mutta varsinkin kummankin kielen. Signen lausuminen ja äänen väri soivat hänen korvissaan niin kauniina, että ne kaikuivat hänen mielessään, hänen astellessaan yksinkin. Petran silmissä oli Signe yleensä niin korkealla, että mies olisi pitänyt neljättä osaa siitä myrskyisenä rakkautena; monasti hän saikin Signen punastumaan. Rovastin tai Signen lukiessa ääneen (Petraa ei millään saatu siihen taipumaan) olivat he läpikäyneet pohjoismaisen kirjallisuuden päärunoilijat ja vähitellen ennättäneet suureen kirjallisuuteen. Draamallisia teoksia luettiin mieluinten. Juuri kun heidän tänä iltana piti sytyttää lamput alkaakseen, tuli kyökkipalvelija sanomaan, että siellä oli joku, joka toi terveisiä Petralle. Se oli merimies hänen syntymäkylästään; äiti oli antanut hänen tehtäväkseen mennä hakemaan tyttöä, koska hän oli lähdössä niille maille; mies oli kulkenut penikulman ja hänen oli rientäminen samaa tietä takaisin, koska laivan piti lähteä. Petra saattoi häntä tielle, hän tahtoi puhua hänen kanssaan enemmän; sillä hän oli rehellinen mies ja hyvä tuttu. Ilta oli aika pimeä, talon kaikki ikkunatkin olivat pimeinä, paitsi kota, jossa pestiin suurta pyykkiä; tiellä ei näkynyt ainoaakaan valoa, tuskin saattoi tietäkään eroittaa, ennenkuin kuu pääsi nousemaan tunturien takaa; mutta Petra seurasi urheasti merimiestä metsään, vaikka kuusikko oli pahasti pimeänä. Muuan uutinen oli varsinkin houkutellut Petraa seuraamaan; merimies oli nimittäin kertonut hänelle, että Pedro Ohlsenin äiti oli kuollut, jonka perästä Pedro oli myynyt talonsa ja muuttanut Gunlaugin luo, missä hän nyt asusteli Petran vinttikamarissa. Tämä uutinen oli miltei kahden vuoden vanha, mutta äiti ei ollut maininnut siitä sanaakaan. Nyt Petra kuitenkin ymmärsi, kuka äidin puolesta kirjoitti kirjeet, hän oli sitä aina, vaikka turhaan, kysellyt häneltä; sillä joka kirjeen lopussa seisoi säännöllisesti: "ja terveisiä kirjeen kirjoittajalta". Merimies oli saanut tehtäväkseen kysyä kuinka kauvan Petra viipyisi pappilassa ja mitä hän sitte aikoi ruveta tekemään. Ensimäiseen kysymykseen vastasi Petra, ettei hän tietänyt sitä, ja toiseen, että merimies sanoisi äidille: on vain yksi asia maailmassa, jota hän tahtoo ja jollei hän sitä saa, tulee hän elinajakseen onnettomaksi, mutta vastaiseksi hän ei voi sanoa mitä se on.
Petran kävellessä merimiehen kanssa jäivät Signe ja rovasti istumaan arkihuoneeseen ja puhelivat hänestä, joka tuotti heille molemmille niin paljon iloa. Silloin tuli vouti sisään ja tehtyään tiliä päivän töistä, kysyi hän, tiesikö joku heistä, että vieras öisin astui alas huoneestaan ja palasi takaisin nuoratikapuita myöten. Hänen täytyi sanoa sanottavansa kolmeen kertaan ennenkuin kukaan heistä käsitti, mitä hän tarkoitti; sillä yhtä hyvin hän olisi voinut kertoa, että neiti asteli edestakaisin kuutamon säteitä pitkin. Huone oli pimeä ja nyt se kääntyi ihan äänettömäksi; ei kuulunut edes rovastin piipun kirinää. Vihdoin hänen täytyi kysyä ja äänessä oli kumea kaiku:
-- Kuka sen on nähnyt?
-- Minä sen olen nähnyt. Nousin ruokkimaan hevosia; kello saattoi olla yhden tienoissa.
-- Menikö hän alas nuoratikapuita?
-- Ja taas ylös.
Seurasi uudelleen pitkä äänettömyys. Petran huone oli ylhäällä, siinä kulmassa, joka oli pääporttiin päin; hän asui yksinään siellä ylhäällä, kenenkään muun huone ei ollut sillä puolella. Tässä ei siis saattanut olla puhetta väärinkäsityksestä.
-- Se on kai tapahtunut unissa, sanoi poika ja aikoi lähteä.
-- Mutta nuoratikapuita ei hän kai kuitenkaan ole saattanut tehdä unissaan, sanoi rovasti.
-- Ei, sitä minäkin ajattelin; sentähden arvelin, että oli parasta sanoa se teille, isä; en ole sanonut sitä muille.
-- Ovatko muut kuin sinä nähneet sen?
-- Ei, mutta jos epäilette, niin kai nuoratikapuut voivat todistaa; jolleivät ne ole tuolla ylhäällä, niin minä kai olen nähnyt väärin.
Rovasti nousi paikalla.
-- Isä! pyysi Signe
-- Tuo tulta! vastasi rovasti tavalla, joka ei sallinut vastustusta. Signe oli aikonut sitä itsekin.
-- Isä! pyysi hän vielä kerran, ojentaessaan hänelle kynttilää.
-- Minä olen hänenkin isänsä niinkauvan kuin hän on talossani; velvollisuuteni on ottaa selvää asioista.
Rovasti meni edellä, kynttilä kädessä, Signe ja vouti perässä. Pienessä huoneessa oli kaikki järjestyksessä; ainoastaan pöydällä vuoteen edessä oli joukko kirjoja auki, toinen toisen päällä.
-- Lukeeko hän yöllä?
-- En tiedä; mutta hän ei koskaan sammuta kynttiläänsä ennen yhtä.
Rovasti ja Signe katsahtivat toisiinsa; pappilassa -- erottiin illalla kymmeneltä tai puoli yhdeltätoista ja kokoonnuttiin taas aamulla kuudelta, seitsemältä.
-- Tiedätkö sinä siitä mitään?
Signe ei vastannut. Mutta vouti, joka polvillaan haeskeli jotakin nurkasta, vastasi sieltä:
-- Eihän hän ole yksin.
-- Mitä sinä sanot?
-- Ei, täällä on aina joku hänen luonaan, joka puhuu hänen kanssaan; usein ne ovat hyvin kovaääniset; minä olen kuullut neidin sekä rukoilevan että uhkaavan. Hän on kai, raukka, sen toisen käsissä!
Signe kääntyi poispäin, rovasti oli käynyt kalman kalpeaksi.
-- Ja tässä ovat tikapuut, jatkoi renki, veti esiin tikapuut ja nousi.
Kaksi pyykkinuoraa oli köytetty yhteen kolmannen avulla, jota oli solmittu toisesta toiseen, kunnes tikapuut olivat valmiit. Ne otettiin huolellisen tarkastuksen alaisiksi.
-- Oliko hän kauvan poissa? kysyi rovasti.
Renki katsoi häneen:
-- Millä lailla poissa?
-- Oliko hän kauvan poissa, alas tultuaan?
Signe värisi vilusta ja pelosta.
-- Ei hän mennyt minnekään; hän nousi takaisin
-- Takaisin ylös? -- Kuka sitte meni pois?
Signe teki liikkeen ja purskahti itkuun.
-- Ei hänen luonaan silloin illalla ollut ketään; nimittäin eilen.
-- Eikö tikapuita siis kulkenut kukaan muu kuin hän?
-- Ei.
-- Ja hän meni alas ja samaa tietä ylös?
-- Niin.
-- Hän tahtoi siis koettaa niitä, sanoi rovasti ja hengitti hiukan helpommin.
-- Niin, ennenkuin antoi toisen astua niitä myöten, lisäsi renki.
Rovasti katsoi häneen:
-- Arveletko etteivät nämä ole ensimäiset tikapuut, jotka hän on tehnyt?
-- Niin -- mitenkäs ihmiset muuten olisivat päässeet hänen luokseen?
-- Joko sinä kauvan olen tietänyt, että joku käy hänen luonaan?
-- En ennenkuin nyt talvella, kun hän rupesi polttamaan kynttilää; aikaisemmin ei minun pistänyt päähäni lähteä tänne.
Rovasti kysyi ankarasti:
-- Olet siis koko talven tietänyt sen; -- mikset ennemmin ole sitä sanonut?
-- Minä arvelin jonkun talon omista väistä olevan; hänen luonaan; -- mutta kun toissa yönä näin hänet tikapuilla, ymmärsin vasta, että mahtaakin olla muita Jos minä ennemmin olisin sen ymmärtänyt, niin ennemmin olisin sen sanonutkin.
-- Niin, asia on tarpeeksi selvä, hän on pettänyt meitä kaikkia!
Signe nosti rukoilevan katseen.
-- Hänen ei kai pitäisi nukkua niin kaukana muista ihmisistä, arveli vouti ja kasasi yhteen tikapuita.
-- Hänen ei pitäisi nukkua missään täällä talossa, sanoi rovasti ja läksi, toisten seuratessa. Mutta kun hän oli päässyt alas ja laskenut kynttilän käsistään pöydälle, tuli Signe ja heittäytyi hänen syliinsä. -- Niin, lapseni, tämä on kova isku.
Hetken perästä istui Signe, nenäliina silmillä, sohvankulmassa, rovasti oli sytyttänyt piippunsa ja asteli nopeasti edestakaisin. He kuulivat keittiöstä huutoa, juostiin portaissa ja käytävässä ylhäällä; molemmat riensivät ulos: Petran huone oli syttynyt tuleen! Kynttilästä oli pudonnut kipuna nurkkaan -- sillä sieltä oli tuli tullut -- silmänräpäyksessä se oli noussut ylös pitkin seinäpapereja ja saavuttanut ikkunapuitteet, silloin oli vieras nähnyt sen tielle ja paikalla juossut kotaan, jossa pestiin pyykkiä. Pian tuli sammutettiin; mutta maalla, missä kaikki kulkee tasaista kulkuaan vuodesta vuoteen, panee jokainen yllätys mielet kuohuksiin; tuli on näiden ihmisten suurin ja pahin vihollinen, se ei koskaan väisty heidän ajatuksistaan ja kun se sitte kerran yöllä nostaa päänsä syvyydestä ja sihisten nuolaisee kielellään saalista, vapisevat he eivätkä enään saa rauhaa viikkoihin, toiset eivät koko elämänsä aikana. Kun rovasti ja tytär sitte tämän jälkeen yhdessä seisoivat arkituvassa ja olivat saaneet lamput sytytetyiksi, tunsivat he molemmat, kuinka kauheaa se oli ollut, että Petran huone heti oli joutunut häviöön ja kaikki muistot hänestä palaneet. Samassa kuulivat he Petran heleän äänen kyselevän ja huutavan; hän juoksi ylös, alas portaita, juoksi ullakolta käytävään, käytävästä keittiöön ja tulla tölmäsi sisään päällysvaatteissaan:
-- Herranen aika, huoneeni on palanut! Kukaan ei vastannut, mutta hän kysyi yhteen kyytiin:
-- Kuka siellä on käynyt? Koska se tapahtui? Kuinka tuli pääsi irti?
Rovasti sanoi nyt heidän käyneensä siellä etsimässä jotakin. Hän katsoi häneen tiukasti. Mutta Petra ei osoittanut pienintäkään kummastuksen merkkiä eikä hänessä näkynyt minkäänlaista pelkoa siitä mitä he olisivat saattaneet nähdä. Hänessä ei edes herännyt epäilystä sen johdosta, ettei Signe nostanut katsettaan sohvankulmasta; hän arveli sen olevan tulipalon herättämää pelästystä, kyseli kyselemistään, miten tuli oli huomattu, sammutettu, kuka oli ehtinyt ensinnä ja kun ei hän tarpeeksi pian saanut tietoa, karkasi hän ulos samaa tietä kuin oli tullut. Hän tulla tuiskusi uudelleen sisään, oli nyt saanut yltään päällysvaatteet ja kertoi rovastille ja Signelle, miten kaikki oli tapahtunut ja että hän itse oli nähnyt hohteen ja juossut niin kauheasti, mutta oli nyt niin iloissaan, ettei kuitenkaan ollut käynyt pahemmin. Tämän aikana riisui hän yltään viimeiset päällysvaatteet, vei ne ulos ja palasi sisään ja istuutui paikalleen pöydän ääreen, lakkaamatta kertoen, mitä se ja se sanoi ja mitä tämä teki; olihan talo ylösalaisin, ja se oli hyvin hauskaa. Kun toiset yhä pysyivät äänettöminä, valitti hän, että tapaus oli tärvellyt heiltä illan; sillä hän oli niin kovasti iloinnut "Romeosta ja Juliasta", jota he siihen aikaan lukivat ääneen. Hän oli juuri tänä iltana aikonut pyytää Signeä uudelleen lukemaan sen kohtauksen, joka hänestä oli kaikista kaunein: Romeon jäähyväiset Julialle parvekkeella. Keskellä hänen sanatulvaansa tuli palvelustyttö kodasta sanomaan, että pyykkinuoria puuttui; kokonainen tukku oli poissa. Petra punastui äkkiä ja nousi:
-- Minä tiedän missä ne ovat; minä tuon ne! hän otti pari askelta, sitte hän muisti tulipalon, pysähtyi ja lensi punaiseksi: -- Herranen aika, ne ovat varmaan palaneet! ne olivat minun huoneessani!
Signe oli kääntynyt häntä kohti, rovasti tähtäsi häneen syrjästä terävin katsein:
-- Mitä sinä teet pyykkinuorilla?
Hengitys kulki nopeasti, hän sai töintuskin puhutuksi. Petra katsoi häneen, hänen kauhea vakavuutensa puoleksi peloitti häntä, mutta seuraavassa hetkessä se yllytti häntä nauramaan, hän taisteli vähän aikaa vastaan, mutta kun hän sitte katsahti rovastiin, purskahti hän niin sydämensä pohjasta nauramaan, ettei osannut tauota; -- siinä naurussa ei ollut pahaa omaatuntoa enempää kuin porisevassa purossa. Signe kuuli sen äänestä ja karkasi ylös sohvasta.
-- Mikä on, mikä on?
Petra kääntyi, nauroi, hyppeli, kumartui ja tahtoi paeta. Mutta Signe asettui tielle:
-- Mikä on, Petra, sano se!
Petra painui häntä vastaan kuin suojaa pyytäen, mutta nauroi yhä ilman mittaa ja määrää. Ei, sillä tavalla ei syyllisyys käyttäydy, sen saattoi jo rovastikin huomata. Hän, joka oli ollut hyppäämäisillään suoraan raivoon, hyppäsi sen sijaan keskelle naurua, ja Signe perässä; ei mikään maailmassa ole niin tartuttavaa kuin nauru, ja varsinkin se nauru, jota ei ensinkään käsitä. Turhaan koettivat sekä rovasti että Signe saada tietää miksi he nauroivat, ja se vaan kiihoitti iloa; tytön, joka seisoi odottamassa, täytyi hänenkin lopulta; yhtyä nauruun; hänen naurunsa oli tuollaista omituista hihitystä ja hahatusta, hän tunsi itsekin, ettei se sopinut niin hienojen huonekalujen ja ihmisten joukkoon, jonkatähden hän karkasi ulos, oikein keittiössä päästääkseen naurunsa valloilleen. Tietysti tartunta seurasi häntä sinne; pian vyöryi kokonainen naurunpyörre sisään keittiöstä, jossa vieläkin vähemmin tiedettiin, mille naurettiin ja tämä herätti naurun uudelleen vireille arkihuoneessa.
Kun kaikki olivat nauraneet itsensä miltei pilalle, koetti Signe vielä viimeisen kerran saada tietää syytä.
-- Nyt sinun täytyy sanoa se minulle! huudahti hän ja tarttui Petran käsiin.
-- En mistään hinnasta!
-- Mutta minä tiedän mikä se on! huudahti hän taasen; Petra katsoi häneen ja huusi, mutta Signe sanoi: -- Isä tietää sen myöskin!
Petra ei enään huutanut, hän ulvoi ja riistäytyi irti, pääsi etehisen ovelle, mutta siinä Signe taasen sai hänet käsiinsä; silloin kääntyi Petra kamppailemaan, hänen piti päästä pois mistä hinnasta hyvänsä, hän nauroi kamppaillessaan, mutta hänen silmissään riippui kyyneliä, -- silloin päästi Signe hänet. Petra ulos, mutta Signe perässä. Molemmat Signen huoneeseen.
Siellä kietoi Signe kädet hänen kaulaansa ja Petra kätensä Signen ympärille.
-- Herranen aika, tiedättekö te sen? kuiskasi hän.
Ja Signe kuiskasi takaisin:
-- Kyllä, me kävimme siellä ylhäällä voudin kanssa, hän oli nähnyt sinut -- ja me löysimme tikapuut!
Uusi parku ja uusi pako -- tällä kertaa tosin vaan sohvankulmaan, johon hän piiloutui. Signe tuli heti perässä, hän asettui puoleksi Petran päälle ja kertoi hänen korvaansa koko löytöretken tulisine seurauksineen; -- se, joka hetki sitte oli maksanut hänelle sekä kyyneliä että pelkoa, tuntui hänestä nyt niin hauskalta, että hän huvikseen kertoi sitä ja Petra kuunteli ja tukki korvat ja nosti silmänsä ja piiloutui, vuorotellen. Kun Signe oli lopettanut ja he taasen yhdessä olivat istuutuneet pimeään, kuiskasi Petra:
-- Tiedätkö, mitä se on? -- -- -- Minun on mahdoton nukkua kello kymmenen, kun jokainen meistä on mennyt haaralleen; se, mitä me olemme lukeneet, pitää minua vielä liiaksi vallassaan. Niin minä sen sitte opin ulkoa, parhaan siitä kaikesta; sillä tavalla minä osaan ulkoa kokonaisia kohtauksia ja luen ne ääneen itsekseni. Kun me tulimme Romeoon ja Juliaan, niin se oli minusta kauneinta maailmassa; minä hurjistuin ja hullaannuin, minun täytyi koettaa astua nuoratikapuita myöten, en koskaan ollut ajatellut, että voitaisiin nousta nuoratikapuita, -- -- minä sain käsiini muutamia nuoria -- ja sitte tuo veitikka on seisonut alhaalla katsomassa! -- Niin, ei sille ole nauramista, Signe, se on niin poikamaista; mutta ei minusta koskaan tulekkaan muuta kuin poika -- ja huomenna tietysti koko paikkakunta pitää minua pilkkanaan!
Mutta Signe, joka taas oli saanut kiinni naurun päästä, karkasi hänen kimppuunsa, suuteli ja syleili ja karkasi ulos:
-- Ei, tämä pitää isän saada tietää!
-- Oletko sinä mieletön, Signe!
Toinen toisensa perästä lensivät he taas sisään, kuten olivat lentäneet ulos. Arkihuoneessa olivat he miltei viemäisillään nurin rovastin, jonka juuri piti lähteä katsomaan, minne he olivat joutuneet. Signe rupesi kertomaan, Petra taas huutaen ulos, mutta huomasi oven taakse päästyään, että hänen olisi pitänyt jäädä huoneeseen estääkseen Signeä kertomasta, -- hän yritti takaisin sisään, mutta rovasti piteli kiinni ovea, sitä ei ollut yrittäminenkään aukaista ja niin hän molemmin käsin koputti ulkoapäin, lauloi, polki jalkaa, melutakseen kuulumattomiin Signen, joka korottamistaan korotti ääntään; ja kun rovasti oli kuullut kaikki, kun hänet oli vallannut sama ilo ja nauru kuin Signen, kun hän ajatteli tätä uutta tapaa lukea klassikoita, avasi hän oven -- mutta silloin pakeni Petra.
Illallisen jälkeen, johon Petra oli ottanut osaa ja jonka aikana rovasti asianmukaisesti oli kiusotellut häntä, piti rangaistukseksi kuulosteltaman, mitä hän osasi ulkoa. Selville kävi nyt, että hän todella osasi kuuluisimmat kohtaukset, eikä vain yhtä osaa niistä, vaan kaikki. Hän lausui ne, kuten oli ollut tapana lukea ne; joskus yritti tuli tarttua, mutta hän tukahutti sen paikalla. Tuskin oli rovasti tämän huomannut, kun hän tahtoi enemmän tunnetta, mutta Petra kävi yhä aremmaksi. He jatkoivat jatkamistaan, sitä kesti tuntikausia; hän osasi koomilliset kohdat kuten traagillisetkin, leikilliset niin hyvin kuin vakavatkin; hänen muistonsa herätti sekä ihmettelyä että naurua, hän nauroi itsekin ja käski heidän vaan koettaa.
-- En minä muuta toivoisi kuin että näyttelijä-raukoilla olisi edes kahdeksas osa sinun muististasi, sanoi Signe.
-- Jumala varjelkoon häntä koskaan tulemasta näyttelijättäreksi, sanoi rovasti ja kävi äkkiä vakavaksi.