Part 38

Jo nauroi johtajakin; naisen pää oli vetäytynyt näkymättömiin, mutta nauroi sivuhuoneessa. Petran hämäännys kuvastui niin voimakkaana hänen kasvoissaan, asennossaan ja ilmevaihtelussaan, että johtaja kävi tarkkaavaksi; hän katseli häntä hetkisen, otti sitte kirjan ja sanoi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:

-- Lukekaappa tästä, tyttöseni, mutta lukekaa niinkuin itse puhutte.

Petra teki sen paikalla.

-- Ei, ei, se on hullua -- kuulkaa nyt! hän luki tytölle ja tyttö perässä, aivan kuten hän. -- Ei, ei, se on hullua, lukekaa norjaksi -- helkkarissa, norjaksi! -- ja Petra luki taas entiseen tapaan. -- Ei, sanon minä, se on ihan rutihullua. Ettekö te ymmärrä mitä minä tarkoitan? Oletteko te tyhmä? -- Hän koetti koettamistaan ja antoi hänelle toisen kirjan: -- tämä on päinvastaista, se on koomillista, lukekaa se! -- Ja Petra luki, mutta sama hälinä siitä nousi, kunnes johtaja kyllästyi ja huusi: -- ei, ei, ei! lakatkaa helkkarissa! Mitä te näyttämöltä haette? Mitä hittoa te tahdotte näytellä?

-- Tahdon näytellä sitä mitä eilen näin.

-- Ahaa! Tietysti, niin! No ja entä sitte?

-- Niin, sanoi tyttö ja kävi ujoksi, -- minusta se eilen oli niin kaunista, mutta tänään minä sentään olen ajatellut, että olisi vielä kauniimpaa, jos se loppuisi onnellisesti ja minä antaisin sille hyvän lopun.

-- Vai niin te tekisitte! Vai niin. Eihän mikään estä. Runoilija on kuollut. Tietysti ei hän enään kelpaa ja te, joka ette osaa puhua ettekä lukea, haluatte runoilla hänen teoksensa uudelleen; -- niin, se on norjalaista!

Petra ei ymmärtänyt sanaakaan; sen hän vain ymmärsi, että tie nousi pystyyn ja häntä rupesi peloittamaan.

-- Enkö minä saa? kysyi hän hiljaa.

-- Kyllä, herra nähköön, ei mitään ole tiellä, tehkää hyvin! -- Kuulkaa, sanoi hän muuttuneella äänellä ja meni tytön luo, -- teillä ei ole näytelmästä enempää käsitystä kuin kissalla. Teillä ei ole kykyä koomillisuuteen enempää kuin traagillisuuteenkaan, minä olen nyt koetellut teitä kummassakin. Koska teillä on kauniit kasvot ja kaunis vartalo, niin ihmiset kai ovat panneet päähänne, että te osaisitte näytellä paljon paremmin kuin vaimoni, tietysti! ja te tahdotte heti kiivetä ohjelmiston suurimpaan osaan ja yksin tein runoilla sen uudelleen; -- niin, sellaisia ovat norjalaiset, ne väet ne osaavat!

Petran hengitys oli käynyt yhä lyhyemmäksi, hän ponnisteli ponnistelemistaan ja uskalsi vihdoin kuiskata:

-- Enkö minä todellakaan saa?

Johtaja oli seisonut ikkunassa ja katsonut ulos, varmana siitä, että tyttö oli lähtenyt; kummastuneena hän kääntyy; mutta nähdessään tytön mielenliikutuksen ja miten ihmeellisen voimakkaasti se hallitsi hänen koko olentoaan, jää hän hetkeksi seisomaan, käy äkkiä kiinni kirjaan ja virkkaa taasen äänin ja ilmein, joista kaikki äskeinen on pois pyyhitty:

-- Ottakaa tämä kappale tässä ja lukekaa hitaasti, antakaa minun vaan kuulla ääni. -- No, antakaa kuulla!

Mutta hän ei osannut lukea, sillä hän ei nähnyt kirjaimia.

-- Älkää pelätkö, no!

Vihdoin rupesi tyttö lukemaan, mutta kylmästi, värittömästi. Johtaja pyysi häntä lukemaan uudelleen "tunteellisemmin"; siitä tuli vieläkin huonompaa. Sitte hän levollisena otti kirjan hänen kädestään ja sanoi:

-- Nyt minä olen tutkinut teitä joka haaralta, joten olen vastuusta vapaa. Minä vakuutan teille, arvoisa neiti, että jos lähetän näyttämölle saappaani tai teidät, niin vaikutus on sama, nimittäin hyvin merkillinen. -- Ja nyt tämä saakin riittää!

Mutta Petra uskalsi vielä viimeisin ponnistuksin rukoilla:

-- Kyllä minä sentään luulen, että osaan, kun vaan saan...

-- Niin, tietysti -- osaahan jokainen kalakauppala ne asiat paljon paremmin kuin me; Norjan yleisö on valistunein maailmassa. -- -- -- Niin, jollei teitä nyt haluta lähteä, niin lähden minä!

Tyttö kääntyi ovea kohti ja purskahti itkuun. --

-- Kuulkaa, virkkaa johtaja; sillä tämä kiihkeä liikutus sytytti häneen valon; -- ettehän te vaan olekkin sama, joka eilen teitte tyhmyyksiä teatterissa?

Tyttö kääntyi tulipunaisena ja katsoi häneen.

-- Olette kun olettekin te sama, kyllä minä teidät nyt tunnen. "Kalastajatyttö"! Minä olin näytännön loputtua yhdessä erään herran kanssa, joka oli kotoisin kotikaupungistanne; hän "tunsi teidät hyvin". Sentähden siis teidän niin tekee mieli teatteriin; tahtoisitte siellä koetella kujeitanne -- niinkö! Kuulkaa: minun teatterini on siisti paikka, minä pyydän päästä kaikista kokeista muuttaa sitä muuksi. -- Menkää! -- Tehkää hyvin ja menkää, sanon minä!

Ja Petra karkasi ovelle, ääneen voihkien alas portaita ja kadulle. Hän juoksi itkien ihmisjoukon läpi, mutta nainen, joka keskellä kirkasta päivää itkien juoksi kadulla, herätti, kuten arvata sopii, suurta huomiota. Ihmiset pysähtyivät, pikkupojat rupesivat juoksemaan perässä ja pian seurasi useampia; Petra kuuli tässä kohinassa takanaan maininkeja öistä vinttikamarissa, hän muisti kasvot ilmassa ja juoksi. Mutta joka askeleelta melu hänen takanaan ikäänkuin kasvoi ja kun hän oli päässyt perille ja läiskäyttänyt kiinni portin, tullut huoneeseensa ja sulkenut oven, täytyi hänen paiskautua nurkkaan ja torjua luotaan kasvoja; hän löi niitä menemään käsin ja uhkauksin, vaipui vihdoin uupuneena maahan, itku tyyntyi -- hän oli pelastettu.

* * * * *

Samana ehtoopäivänä illansuussa läksi hän Bergenistä sisämaahan päin. Ei hän itsekään tietänyt minne, mutta hän tahtoi jonnekin, jossa ei häntä tunnettu. Hän istui rattailla, kirstu köytettynä taakse ja kirstun päällä kyytipoika; satoi kaatamalla, hän istua kyyrötti suuren sateenvarjon alla ja katseli arkana ylös tunturille ja sitte taas kuiluun rinnallaan. Metsä edessä oli uhkaavana sumumerenä, jossa kummitteli; seuraavana hetkenä piti hänen mennä sen sisään, mutta se väistyi väistymistään sen mukaan kuin hän kulki sitä kohti. Mahtava jylinä, joka kasvamistaan kasvoi, enensi sitä tunnetta, että hän matkasi salaperäisessä piirissä, missä kaikella oli oma merkityksensä ja tumma yhteenkuuluvaisuutensa ja missä ihminen oli vain arka matkustaja, joka sai pitää varansa, että pääsi eteenpäin. Jylinä tuli useista koskista, jotka sadeilmalla olivat kasvaneet jättiläisiksi ja nyt paiskautuivat ulkonemalta ulkonemalle kauhealla melulla. Tienpaikoille oli tehty kapeita siltoja; Petra näki vesien kiehuvan alhaalla kuiluissa. Milloin mentiin kierrellen, kaarrellen alamaata; siellä täällä oli joku viljelty tilkku ja muutamia turvekattoisia taloja seisoi ryhmässä; sitte noustiin taas metsää ja sumua kohti. Hän oli märkänä ja hänen oli vilu, mutta hän tahtoi ponnistaa eteenpäin niin kauvan kuin päivää riitti, ja seuraavanakin päivänä yhä eteenpäin, aina kauvemma, kunnes hän tapaisi paikan, johon saattoi turvautua. Hänen itsensä piti auttaa, Hänen, tuon kaikkivaltiaan, joka nyt johti läpi pimeän ja rajuilman.

KAHDEKSAS LUKU.

Lämmin syyskesä saattaa joskus, juuri tunturien välissä Bergenin hiippakunnassa, jossa on lauhaa ja hedelmällistä, antaa puoleksi kesäisiä päiviä myöhään syksyllä. Silloin päästetään hetkeksi keskellä päivää karja laitumelle, vaikka se jo olisikin talvimuonalla; elukat ovat silloin lihavat ja iloiset ja tekevät elämän pihamaalla vilkkaaksi, kun niitä iltapäivällä pannaan kiinni.

Ne olivat kun olivatkin paraikaa tulossa alas tunturipolkua, lehmät, lampaat ja vuohet, ammuen, määkien ja kellojen kilistessä hölköttäen suurelle pihamaalle, juuri kun Petra oli ajamaisillaan talon ohi. Ilma oli kaunis, pitkä valkoinen puurakennus paistoi kaikkine korkeine ikkunaruutuineen auringossa ja rakennusten päällä kohosi tunturi, niin kovanaan havupuuta, koivua, tuomea, pihlajaa ja köynnöstä, että ne tuntuivat suojaavan rakennuksia. Päärakennuksen edessä, syrjittäin tielle päin, oli puutarha; siellä upeilivat omena-, kirsikka- ja morellipuut ja aidan vierustoilla ja käytävien varsilla karviaismarja- ja mustat ja punaiset viinimarjapensaat; mutta kaikkien näiden yläpuolella kohosi muutamia suuria, tuuhealatvaisia saarnipuita. Talo näytti olevan kuin pesä piilossa oksien suojassa ja mahdoton saavuttaa kenenkään muun kuin auringon. Mutta juuri tämä suojaisuus herätti Petrassa kaipausta ja kun aurinko paistoi ruutuihin ja kellot iloisesti kutsuivat ja kun hän kuuli talon olevan pappilan, kävi hän reippaasti kiinni ohjaksiin:

-- Ei, tänne minä poikkean! ja hän käänsi ylöspäin, pitkin puutarhan syrjää.

Pari lappalaiskoiraa karkasi raivoissaan häntä vastaan, kun hän ajoi pihamaalle, joka oli suuri, rakennusten ympäröimä neliö, navetta vastapäätä päärakennusta, oikealla päärakennuksen toinen siipi ja vasemmalla keittokota ja leivin tupa. Pihamaa oli tällä haavaa täynnä karjaa; mutta eläinten keskellä seisoi nainen, jokseenkin pitkä ja kovin sirotekoinen; hänen vaatteensa olivat ruumiinmukaiset, päässä pieni silkkihuivi; hänen ympärillään tungeskeli vuohia, valkoisia, mustia, ruskeita ja kirjavia vuohia, jokaisen kaulassa pieni tiuku, jotka kaikki olivat viritetyt yhdessä muodostamaan kolmisoinnun; hän puhutteli kaikkia vuohiaan nimeltä ja antoi niille jotakin herkkua vadista, jota karjapiika täyttämistään täytti. -- Mutta matalilla portailla, jotka päärakennuksesta johtivat pihamaalle, seisoi rovasti, käsissä vadillinen suoloja ja portaiden edessä talon lehmät, nuollen suoloja hänen käsistään ja kivilaatalta, jolle hän niitä siroitteli. Rovasti ei ollut pitkä, mutta tanakkarakenteinen, kaula lyhyt ja otsa matala; tuuheat kulmakarvat varjostivat silmää, joka ei mielellään katsonut suoraan, vaan silloin tällöin hyvin loistavana iski syrjään. Hänen lyhyeksi leikatut, paksut hiuksensa olivat harmaat ja törröttivät kaikkiin suuntiin, ne kasvoivat alas niskaa miltei yhtä tuuheina kuin päälaella; hänellä ei ollut kaulaliinaa, vaan paidannappi, edestä oli paita auki, joten karvainen rinta näkyi; eivätkä olleet hihansuutkaan kiinni, vaan reunus oli valunut pienten, tukevien, tällä hetkellä limaisten käsien päälle, jotka jakelivat suoloja; sekä kädet että käsivarret olivat ylös asti ihan karvaiset. Hän loi syrjästä terävän katseen vieraaseen naiseen, joka oli astunut rattailta ja tunkeutunut vuohilauman läpi, kunnes seisoi hänen tyttärensä edessä. Mahdoton oli elukoilta, koirilta ja kelloilta kuulla mistä he puhuivat; mutta nyt molemmat naiset katsahtivat häneen ja likenivät, vuohet ympärillään, portaita. Paimenpoika sai, rovastin viittauksesta, ajaa pois lehmät. Signe, hänen tyttärensä, huusi -- ja Petran täytyi huomata miten sointuva ääni hänellä oli:

-- Isä, täällä on matkustava neiti, joka tahtoisi levätä meillä päivän.

-- Olkoon tervetullut! huusi rovasti vastaan, laski vadin käsistään ja meni konttoriin, heti oikealla puolella, nähtävästi peseytymään ja siistiytymään. Petra seurasi neitiä etehiseen, joka oikeastaan oli etuhuone, niin valoisa ja leveä se oli; kyytipoika sai saatavansa, Petran tavarat kannettiin sisään, itse puolestaan hän sivuhuoneessa, vastapäätä konttoria, hiukan pukeutui ja meni sitte taas etehiseen, josta hänet johdettiin arkihuoneeseen.

Mikä valoisa, suuri huone! Miltei koko puutarhanpuoleinen seinä oli paljasta ikkunaa, keskiosa samalla puutarhan ovena. Ikkunat olivat leveät, korkeat ja ulottuivat melkein lattiaan asti; mutta ne olivat täynnä kukkia; kukkia seisoi korokkeilla pitkin lattiaa, kukkia oli ikkunakamanoilla ja uudinten asemasta punoutui muratti alas kahdesta pienestä ruukusta korkealta, kamanan nenästä. Kun sitte ulkopuolella, sekä alhaalla että seinän vieressä oli pensaita tai kukkia, kun ne nousivat pitkin seinää ja kun niitä vihdoin oli kentällä rakennuksen edustalla, niin tuntui siltä kuin olisi astunut keskelle puutarhaa rakennettuun kasvihuoneeseen. Ja tuskin oli tässä huoneessa kuitenkaan ollut hetkeäkään, kun ei enään nähnyt kukkia; vaan kirkko, joka yleni oikealla puolella, vapaalla kunnaallaan, _se_ näkyi ja näkyi siintävä vesi, joka otti peiliinsä sen kuvan ja vieri vilisten niin kauvas tunturien lomiin, ettei saattanut tietää, sisäjärveäkö se oli vaiko meren mutkaa, joka kiersi näin kauvas. Ja entä nämä tunturit sitte! Ei yksityisiä tuntureja, vaan tunturiharjanteita, toinen mahtava selkä toisen takana, ikäänkuin tässä olisi ollut asutuksen raja! Kun Petra taas käänsi katseensa huoneeseen, oli maisema ulkona ikäänkuin pyhittänyt kaikki sisällä; siellä oli puhtoista ja keveää ja se kehysti kukkasin suurisuuntaista maalausta. Hän tunsi olevansa jonkun näkymättömän ympäröimänä, joka tarkkasi hänen liikkeitään, jopa ajatuksiaankin; hän kierteli tarkastaen huonetta, tietämättään että niin teki, ja kosketteli esineitä. Samassa näki hän sohvan yläpuolella, pitkällä seinällä valoa vastaan muotokuvan luonnollisessa koossa; se oli naisen kuva ja se hymyili alas hänelle. Nainen istui pää hiukan kallellaan ja kädet ristissä, oikea käsi nojasi kirjaan, jonka selässä selvin kirjaimin oli kirjoitus: "Sunnuntaikirja". Vaaleatukkaisena, hienohipiäisenä loisti hän alas korkeudestaan ja antoi sunnuntairauhaa kaikelle mihin hänen paisteensa sattui. Hymy oli vakavuutta, mutta vakavuus oli alttiutta. Hän näytti rakkaudellaan voivan vetää kaikki puoleensa; sillä hän tuntui ymmärtävän kaikki, sentähden että hän kaikessa näki vaan hyvän. Hänen kasvoissaan oli kivulloisuuden merkkejä, mutta hänen heikkoutensa mahtoi olla hänen väkevyytensä; sillä varmaan ei ollut sitä ihmistä, joka hentosi sitä loukata. Eternelliseppel riippui kehyksen ympärillä; hän oli kuollut.

-- Se oli äitini, kuuli hän lempeästi lausuttavan takaansa ja kääntyi tyttären puoleen, joka oli mennyt ulos ja palannut. Mutta senjälkeen täytti kuva koko huoneen, kaikki johti sinne, kaikki sai valonsa sieltä ja tytär oli sen hiljainen heijastus. Tytär näytti jonkun verran hiljaisemmalta ja pidättyneemmältä. Äiti otti vastaan kaikki silmäykset ja antoi takaisin täydet silmäykset, tytär painui maahan. Mutta valo ja lempeys olivat samat. Hän oli rakenteeltaan samallainen kuin äiti, mutta hänessä ei ollut heikkouden merkkiäkään; iloiset värit hänen kiinteässä puvussaan, esiliinassaan ja pienessä kaulahuivissaan, jota roomalainen neula piteli kiinni, väläyttivät päinvastoin hänen kasvoihinsa reippautta ja panivat aavistamaan kauneutta ja kauneudenaistia, jotka tekivät hänet muotokuvan tyttäreksi ja kodin hyväksi hengettäreksi. Hänen siellä astellessaan äitinsä kukkien keskellä, tunsi Petra suurta kaipausta hänen luokseen; tuon naisen seurassa ja tässä paikassa mahtoi kaikki hyvä versoa -- kunhan hän vaan pääsisi sisäpuolelle! Hän tunsi kaksin kerroin hyljättyytensä; hän seurasi Signeä lakkaamatta, minne hän vaan kulki ja minne pysähtyi; Signe tunsi sen ja väisti, mutta se ei auttanut; hän kävi hämilleen ja painui kukkien puoleen. Vihdoin käsitti Petra tungettelevaisuutensa, häntä hävetti ja hän tahtoi pyytää sitä anteeksi, mutta tuossa huolellisesti järjestetyssä tukassa, hienossa otsassa ja kiinteässä puvussa oli jotakin, joka kehoitti häntä olemaan varoillaan. Hän nosti katseensa äitiin -- oi, häntä hän jo olisi voinut syleillä! Eikö hän ikäänkuin toivottanut häntä tervetulleeksi! Kunhan hän vaan olisi uskaltanut ottaa sen todeksi! Sillä tuolla tavalla ei vielä kukaan ollut häneen katsonut; siihen katseeseen sisältyi, että hän tunsi kaikki mitä kulkuritytölle oli tapahtunut ja kuitenkin antoi anteeksi. Tyttö kaipasi anteeksiantoa, hän ei saattanut päästää mielestään noiden silmien hyvyyttä, hänen päänsä painui kallelleen kuten kuvassa, kädet liittyivät samalla tavalla ristiin ja sellaisena hän miltei tietämättään kääntyi.

-- Antakaa minun olla täällä! sanoi hän.

Signe nosti päätään ja kääntyi; kummissaan ei hän osannut vastata.

-- Antakaa minun olla täällä! pyysi Petra taasen ja astui askeleen likemmä. -- Täällä on ihanaa! kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

Nuori neiti virkkoi:

-- Minä pyydän isän tänne.

Petra seurasi häntä silmillään kunnes hän oli kadonnut konttorihuoneeseen, mutta niinpian kun hän oli jäänyt yksin, rupesi hän pelkäämään mitä oli tehnyt ja vapisi, kun näki rovastin hämmästyneet kasvot ovessa. Hän tuli hiukan paremmissa vaatteissa kuin äsken, matkassa piippu. Hän piteli sitä lujin ottein, päästi pään huulten välistä joka kerta kun oli imenyt sauhua ja puhalsi sen tulemaan, aina hiukan maiskauttaen; tämän kaiken hän teki muutamia kertoja, seisoessaan ihan Petran edessä keskellä lattiaa, häneen katsomatta, mutta ikäänkuin odottaen, että hän puhuisi. Tyttö ei tämän miehen edessä uskaltanut toistaa pyyntöään, sillä hän näytti niin ankaralta.

-- Tahdotteko te jäädä tänne? kysyi hän ja loi tyttöön suuren, loistavan syrjäkatseen.

Pelko pani tytön äänen vapisemaan:

-- Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä.

-- Mistä te olette kotoisin?

Petra mainitsi hiljaa kaupungin ja oman nimensä.

-- Miten te olette joutunut tänne?

-- En tiedä -- -- minä etsin -- -- -- minä olen valmis maksamaan -- minä, -- niin, minä en tiedä; hän kääntyi eikä vähään aikaan voinut jatkaa, mutta kokosi taasen rohkeutensa ja sanoi: -- minä teen mitä te ikinä pyydätte, kunhan vaan saan olla täällä, kunhan minun ei vaan tarvitse lähteä kauvemma -- -- ja kunhan ei minun tarvitse rukoilla toista kertaa.

Tytär oli niinikään tullut huoneeseen, vaan pysähtynyt uunin luo; siellä oli muutamia kuivia ruusuja, ja niitä hän, katsettaan nostamatta, hypisteli. Rovasti ei vastannut, kuului vaan maiskaukset hänen piipustaan, mutta hän katsoi vuoroin tyttäreen, vuoroin muotokuvaan. Samat asiat saattavat tehdä perin eri vaikutuksen; sillä samalla kun Petra rukoili kuvaa herättämään sääliä, luuli rovasti sen kuiskaavan: "varjele lastamme; älä ota tuntematonta hänen pariinsa!" Hän kääntyi terävin syrjäkatsein Petran puoleen:

-- Ei -- te ette voi jäädä tänne!

Petra kalpeni, veti kiihkeästi, syvältä henkeään, katseli epävarmana ympärilleen -- ja karkasi sivuhuoneeseen, jonka ovi oli raolla, heittäytyi suulleen pöytää vastaan ja antautui kokonaan tuskansa ja pettymyksensä valtaan. -- Isä ja tytär katsahtivat toisiinsa: tällä tapojen puutteella, että ihminen ilman muuta tuiskuaa toiseen huoneeseen ja asettuu sinne yksikseen, ei ollut muuta vastinetta kuin se, että hän poikkeaa maantieltä taloon, pyytää saada jäädä sinne ja päästää pahanpäiväisen parun, kun ei saa. Rovasti meni hänen perässään, mutta ei puhumaan hänelle, vaan päinvastoin sulkemaan ovea hänen jälkeensä. Hän palasi ihan punaisena takaisin ja sanoi tyttärelleen, joka vielä seisoi uunin luona:

-- Oletko nähnyt mokomaa naista? -- Kuka hän on? -- Mitä hän tahtoo?

Tytär ei heti vastannut; mutta kun hän vastasi, teki hän sen vieläkin hiljemmin kuin isä.

-- Hän käyttäytyy hullunkurisesti; mutta hänessä on jotakin omituista.

Rovasti asteli edestakaisin ja katseli oveen päin; vihdoin hän seisahtui ja kuiskasi:

-- Hän ei saata olla täydessä järjessään! -- ja kun ei Signe vastannut, tuli hän lähemmä ja toisti varmemmin: -- hän on hullu, Signe, puolihöperö, siinä hänen omituisuutensa.

Hän rupesi taasen astelemaan, ajatukset saivat toisen käänteen, hän oli melkein unohtanut viime sanansa, kun tytär vihdoin kuiskaten vastasi:

-- Sitä en sentään usko; mutta varmaan hän on hyvin onneton, ja hän painui kuivien ruusujen puoleen, joita vielä hypisteli. Toisen korvissa ei hänen äänessään enempää kuin liikkeissäänkään olisi ollut mitään outoa; mutta isä muuttui paikalla, asteli muutamaan kertaan edestakaisin, kuvaa katsellen ja virkkoi vihdoin, mutta ihan hiljaa:

-- Arveletko, koska hän on onnettoman näköinen -- -- että äiti olisi pyytänyt häntä jäämään?

-- Äiti ei olisi vastannut ennenkuin muutaman päivän perästä, kuiskasi tytär ja painui vieläkin syvemmälle ruusujen puoleen.

Pieninkin muisto äidistä teki, kun tytär noin toi sen ilmi, pörröisen jalopeuranpään lampaanlauhaksi. Rovasti tunsi paikalla sanojen totuuden, hän seisoi siinä kuin koulupoika, joka on saatu kiinni hutiloimisesta; hän unohti tupakoimisen ja kävelemisen ja vihdoin viimein hän kuiskasi:

-- Pyytäisinkö minä häntä jäämään muutamaksi päiväksi?

-- Johan sinä olet vastannut.

-- Niin, mutta toista on ottaa hänet tänne kokonaan, toista pyytää häntä jäämään muutamaksi päiväksi.

Signekin näytti miettivän ja sanoi vihdoin:

-- Sinä saat tehdä kuten hyväksi näet.

Rovasti tahtoi vielä tarkemmin punnita ehdotusta, asteli muutamaan kertaan edestakaisin ja tupakoi kovasti. Vihdoin hän seisahtui:

-- Menetkö sinä sisään vai menenkö minä?

-- Vaikuttaa kai parhaiten, jos sinä menet, sanoi tytär ja nosti lempeän katseensa.

Rovasti oli juuri käymäisillään kääkään, kun huoneesta kajahti äänekäs nauru -- sitte oli hiljaa ja sitte tuli kokonainen naurun rämäkkä. -- Rovasti, joka oli vetäytynyt takaisin, riensi taasen eteenpäin ja tytär perässä; sillä tyttö huoneessa oli mahtanut sairastua.

Oven avautuessa näkivät he Petran istuvan entisellä paikallaan ja hänen edessään oli avattu kirja, jonka kimppuun hän tietämättään oli käynyt. Hänen kyyneleensä olivat vierineet sen lehdille; hän huomasi sen ja aikoi kuivata niitä, kun hän äkkäsi lauseen sitä mehevää lajia, jonka hän muisti katuajoiltaan ja jommoista ei hän koskaan ollut luullut kirjan uskaltavan ottaa suuhunsa. Ihan kauhistuneena unohti hän itkemisensä ja tuijotti kirjaan -- mitä hullutusta tämä olikaan! -- hän luki suu auki, se paheni pahenemistaan ja kävi niin karkeaksi, mutta niin vastustamattoman hauskaksi, että oli mahdotonta olla lukematta eteenpäin: hän luki kunnes ei muistanut mitään muuta, hän luki tipotiehensä sekä surut että murheet, hän unohti sekä ajan että paikan -- vanhan isä Holbergin seurassa; sillä hän se oli! Hän nauroi, nauroi täyttä kurkkua. Eikä hän silloinkaan, kun rovasti ja hänen tyttärensä seisoivat hänen edessään, huomannut heidän vakavuuttaan eikä muistanut asiaansa, vaan nauroi nauramistaan ja kysyi: -- Mitä tämä on, mitä ihmettä tämä on? ja hän avasi itse nimilehden.

Silloin hän kalpeni, katsoi heihin ja taas kirjaan, tuttuihin koukeroihin; -- toiset asiat sattuvat sydämeen kuni luoti; olemme luulleet niiden paenneen sadan penikulman päähän, mutta ne ovatkin ihan silmien edessä; -- tuohon ensi lehteen oli kirjoitettu: "Hans Ödegaard". Tulipunaisena huusi tyttö:

-- Onko kirja hänen? -- Tuleeko hän tänne? ja hän nousi.

-- Hän on luvannut tulla, vastasi Signe, -- ja nyt muisti Petra, että Bergenin hiippakunnassa oli pappisperhe, jonka seurassa hän oli matkustanut ulkomailla. Hän oli siis vaan kiertänyt kehää ja kulkenut suoraan häntä vastaan.

-- Tuleeko hän ehkä pian? Onko hän ehkä täällä? hän aikoi paikalla paeta eteenpäin.

-- Ei, hänhän on sairaana, sanoi Signe.

-- Niin, se on totta, hän on sairaana, sanoi Petra tuskissaan ja painui kokoon.

-- Mutta sanokaa, puhkesi Signe puhumaan, -- ettehän te toki liene...

-- Kalastajatyttö? päätti rovasti lauseen. Petra käänsi heihin rukoilevan katseen.

-- Olen, olen minä Kalastajatyttö, sanoi hän. Mutta hänethän he tunsivat hyvin; sillä eihän Ödegaard ollut muusta puhunut.

-- On toinenkin asia, sanoi rovasti, joka tunsi, että tässä ovat asiat rikki ja kaipaavat ystävien apua: -- jääkää tänne vastaiseksi! sanoi hän.

Petra nosti silmänsä, hän näki katseen, jolla Signe kiitti isäänsä; se teki hänelle niin hyvää, että hän meni ja otti Signen molemmat kädet (sillä enempää ei hän uskaltanut) ja sanoi, vaikka arkana:

-- Minä kerron teille kaikki niinpian kuin me olemme kahden.

Tuntia myöhemmin tunsi Signe koko Petran tarinan ja ilmoitti sen heti isälleen. Hänen neuvostaan kirjoitti Signe samana päivänä Ödegaardille ja sitä jatkui niin kauvan kuin Petra oli heidän talossaan.

Mutta kun Petra illalla laskeutui levolle pehmoiseen untuvavuoteeseen ja huoneessa oli lämmin ja uunissa paukkuivat koivupuut ja Uusi Testamentti oli asetettu valkoiselle yöpöydälle kahden kynttilän väliin -- silloin kiitti hän, ottaessaan kirjaa käteensä, Jumalaansa kaikesta, sekä pahasta että hyvästä.