Part 34

-- Aina sinä tahdot leivoksia.

-- Sellaisia, joissa on vispilöityä kermaa!

Merimies tuli puodista ja toi muutamia leivoksia; tyttö pisti esiin toisen kätensä huppuliinan sisästä, otti leivokset ja asteli syöden eteenpäin. Kun he olivat päässeet palasen matkaa kaupungista, sanoi hän, ojentaen hänelle leivoskappaletta:

-- Kuules, Gunnar, me olemme aina pitäneet toisistamme niin paljon; minä olen aina pitänyt sinusta eninten kaikista pojista! Sinä et sitä usko? Mutta minä vakuutan sen, Gunnar! Ja nyt sinä olet aliperämies ja kuljetat pian laivaa. Nyt sinä minusta voisit mennä kihloihin, Gunnar! -- Hyvä ystävä, etkö sinä syökkään sitä leivosta?

-- En, minä olen ruvennut pureskelemaan tupakkaa.

-- Vai niin, ja mitä sinä sitte vastaat?

-- Eihän sillä niin kiirettä ole.

-- Eikö ole kiirettä? Ylihuomennahan sinä matkustat!

-- Niin, mutta tulenhan minä takaisin.

-- Mutta sitä ei kukaan tiedä, onko minulla silloin aikaa, sillä et sinä sitä tiedä missä minä silloin voin olla.

-- Vai sinulla siis olisi kiire?

-- Niin, Gunnar, pitäisihän sinun se ymmärtää, mutta -- sinä olet aina ollut niin typerä, sentähden ei sinusta tullutkaan muuta kuin merimies.

-- En minä kadu kauppojani; aika hyvät päivät sillä merimiehellä vaan on.

-- Niin, sinun äidilläsihän on laivoja. Mutta mitä sinä tähän sanot? Sinä olet sitte niin hidas!

-- Niin, mitäs minä sanon?

-- Mitäkö sinä sanot? Hahhahhaa, -- ehket sinä huoli minusta!

-- Sinä tiedät hyvästi, Petra, että minä tahdon. Mutta minä en luule voivani olla sinusta varma.

-- Kyllä Gunnar, minä tulen olemaan sinulle niin uskollinen, niin uskollinen!

Mies seisoi hetkisen hiljaa.

-- Annappas kun minä katson sinua silmiin!

-- Minkätähden?

-- Tahdon nähdä, tarkoitatko totta.

-- Luuletko sinä minun tässä leikkiä laskevan, Gunnar! ... hän oli suuttunut ja nosti liinaa.

-- No niin, Petra, jos sinä tarkoitat oikein täyttä totta, niin anna minulle suudelma, sillä siitä ainakin tietää mikä se on.

-- Oletko hullu? ja tyttö veti liinan huppuun ja meni eteenpäin.

-- Odota, Petra, et sinä _sitä_ ymmärrä. Kun me olemme kihlattuja...

-- Ole sinä hiljaa siinä!

-- Niin, mutta kyllä minä luulisin tavat tietäväni, sillä mitä elämänkokemukseen tulee, voitan minä sinut monin kerroin. Ajattele mitä kaikkia minä olen nähnyt...

-- Olet nähnyt niinkuin tomppeli näkee ja puhut niinkuin olet nähnytkin.

-- Mitäs sinä, Petra, sitte kihlatuilla tarkoitat? Oikein minun pitää sitä kysyä, sillä ei siitä kai sentään mitään ole, että juostaan ylös mäkiä, toinen toisen perässä.

-- Ei, totta se on, naurahti tyttö ja pysähtyi. -- Mutta kuule nyt, Gunnar, sillaikaa kun me tässä seisomme puhkimassa -- huhhuh! -- sanon minä sinulle miten kihlatut elävät. Niin kauvan kun sinä olet kaupungissa, pitää sinun odottaa neulomakoulun ulkopuolella joka ilta ja saattaa minut kotiin ovelle, ja jos minä olen ulkona jossakin muualla, pitää sinun odottaa kadulla, kunnes minä tulen. Mutta kun sinä olet matkustanut pois, pitää sinun kirjoittaa minulle. Ja ostaa lahjoja ja lähettää minulle. Se on totta: kaksi sormusta, toisessa _sinun_ nimesi ja toisessa _minun_ ja vuosiluku ja päivämäärä, meidän täytyy antaa toisillemme; mutta minulla ei ole yhtään rahoja, niin että sinä saat ostaa ne molemmat.

-- Sen minä kyllä teen, mutta...

-- Mikä _mutta_ nyt taas?

-- Herranen aika, minä vaan ajattelin, että sitte minun täytyy saada mitta sinun sormestasi.

-- Sen sinä kyllä heti saat! ja tyttö repäisi irti heinän, mittasi ja puraisi poikki. -- Mutta älä nyt heitä sitä pois!... Merimies pani mitan paperipalaseen ja paperin muistikirjaansa; Petra seurasi silmillään että muistikirja taas joutui hyvään talteen. -- Lähdetään sitte, en minä enään viitsi seisoa tässä.

-- Mutta kyllä tämä minusta on niinkuin vähän noloa, Petra.

-- Niin, jollet sinä tahdo, ukkoseni, niin yhtäkaikki!

-- Tietysti minä tahdon. Eihän _siitä_ ole kysymystä; -- mutta enkö minä saa edes painaa kättäsi?

-- Minkätähden?

-- Sen merkiksi vaan, että me nyt todella olemme kihloissa.

-- Sellaisia hullutuksia! Onko se sitte varmempaa jos painaa toisen kättä? -- Mutta paina vaan mielelläsi, tuossa on käsi! -- Ei kiitoksia, ei mitään puserruksia, ukkoseni!

Hän veti käden takaisin huppuliinaan, mutta samassa hän äkkiä nosti liinaa niin että kasvot kokonaan näkyivät:

-- Jos sinä, Gunnar, jollekin sanot tämän, niin minä sanon, ettei se ole totta, nyt sinä sen tiedät! ... hän nauroi ja asteli mäkeä alas. Hetkisen perästä hän Pysähtyi ja sanoi: -- huomenna päättyy neulomakoulu vasta kello 9, niin että sinä silloin saat seisoa puutarhan takana.

-- Hyvä.

-- Niin, mutta nyt sinun täytyy lähteä.

-- Etkö sinä tahdo antaa minulle edes kättäsi jäähyväisiksi?

-- En minä ymmärrä mitä sinä aina siitä kädestä; -- ei, nyt et sinä saa sitä. Hyvästi! huusi hän ja karkasi tiehensä.

Seuraavana iltana laittoi hän niin että jäi viimeiseksi neulomakouluun. Kello oli jo tulossa kymmenen, kun hän läksi, mutta -- hänen tullessaan puutarhan taakse, ei Gunnar ollut siellä. Hän oli voinut kuvitella kaikkia muita vastuksia, muttei tätä; hän loukkaantui niin, että jäi odottamaan, vaan voidakseen oikein antaa hänelle, kun hän vihdoin tulisi. Muuten hänellä, siellä kävellessä puutarhan takana, oli hyvää seuraa; sillä kauppiaiden lauluseura oli juuri ruvennut pitämään harjoituksiaan talossa ihan likellä, ikkunat auki; espanjalainen laulu tuuditteli lauhassa illassa hänen ajatuksiaan niin kauvan, kunnes hän oli Espanjassa ja kuuli laulun kaikuvan kunniakseen avonaiselta parvekkeelta. Espanjaan hänen halunsa paloi; sillä joka kesä saapuivat tummat espanjalaiset laivat satamaan, espanjalaiset laulut kaduille ja Ödegaardin seinällä riippui joukko kauniita kuvia Espanjasta, ehkäpä hän taas oli siellä ja Petra oli hänen luonaan! Mutta hänen täytyi äkkiä palata kotiin, sillä tuolta omenapuun takaa tulla tupsahti vihdoinkin Gunnar. Tyttö syöksyi häntä vastaan, mutta ei se ollutkaan Gunnar, vaan Espanjasta vasta palannut vaalea hattu vaaleilla hiuksilla.

-- Hahhahhah, helisi vaalea nauru, -- toisenako te pidätte minua?

Tyttö kielsi kiireesti ja kiivaasti ja läksi juoksemaan, mutta mies tuli perässä ja puheli yhtämittaa juosten tavattoman nopeasti ja murtaen kuten ihmiset tekevät, jotka käyttävät useita kieliä.

-- Niin, kyllä minä pysyn perässä, sillä minä olen mainio juoksija; -- ei tämä teitä auta; minun _täytyy_ puhua kanssanne, kävelen tässä jo kahdeksatta iltaa.

-- Kahdeksatta iltaa!

-- Kahdeksatta iltaa, hahhahhah, ja minä olisin valmis kulkemaan kahdeksan iltaa lisää, sillä me kaksi sovimme yhteen, emmekö sovikin? Ei se auta teitä ensinkään, minä en päästä teitä, sillä nyt te väsytte, minä näen sen.

-- Enkä väsy.

-- Väsyttepä!

-- Ei, en.

-- Kyllä! Te väsytte. Tai puhukaappa, jollette ole väsyksissä.

-- Hahhahhah!

-- Hahhahhah! Se ei ole mitään puhumista! ja siihen he pysähtyivät.

He vaihtoivat kiireesti muutamia kompalauseita, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan; sitte rupesi mies ylistämään Espanjaa, toinen kuva seurasi toista; vihdoin sätti hän pikkukaupunkia joka lepäsi heidän jalkojensa alla. Alussa seurasi Petra loistavin silmin, sitte humisi hänen korvissaan, silmien liitäessä ylös, alas kultavitjojen perässä, jotka kaksinkerroin riippuivat nuorukaisen kaulalla.

-- Niin sen, virkkoi hän kiireesti ja veti esiin viimeisen mutkan vitjoja, joissa riippui kultainen risti, -- sen minä tänä iltana otin kaulaani, näyttääkseni lauluseurassa. Se on Espanjasta. Teidän pitää kuulla sen historia! ja sitte hän kertoi: -- kun minä kävin Etelä-Espanjassa, jouduin ampumajuhlille ja voitin tämän palkinnon. Se ojennettiin minulle juhlassa seuraavin sanoin: "viekää se Norjaan ja lahjoittakaa Espanjan kavaljeereilta kunnioittavana tervehdyksenä kauneimmalle naiselle kotiseudullanne." Sitte kuului huutoja ja fanfareja, liput liehuivat, kavaljeerit taputtivat käsiään ja minä vastaanotin lahjan.

-- Ei mutta kuinka mainiota! puhkesi Petra puhumaan; sillä hänen silmissään loisti paikalla espanjalainen juhla espanjalaisine väreineen ja lauluineen, espanjalaiset seisoivat ruskeina viinivuorten alla ilta-auringossa, antaen ajatustensa liidellä kauneimman naisen luo lumimaissa. Tuo nuori mies oli kaikkine outoine hätiköimisineen ja itserakkauksineen hyväntahtoinen nuorukainen ja siihen hän nyt jäi seisomaan ja kertomaan hänelle. Kuva toisen perästä lisäsi hänen kaipaustansa ja aivan siirtyneenä ihmemaahan, alkoi hän hyräillä espanjalaista laulua, jonka juuri oli kuullut ja vähitellen rupesivat jalat liikkumaan sen tahtiin.

-- Mitä? te osaatte tanssia espanjalaisia tansseja! huusi nuorukainen.

-- Osaan! hyräili tyttö tanssin tahtiin ja näpäytti sormiaan jäljitelläkseen kastanjetteja; sillä hän oli nähnyt espanjalaisten merimiesten tanssivan.

-- _Te_ ansaitsette espanjalaisen kavaljeerien lahjan! huudahti nuorukainen, ikäänkuin valoisan ajatuksen sytyttämänä. -- Te olette kaunein nainen minkä minä olen nähnyt! ja nuori mies oli nostanut kultavitjat kaulastaan ja viskasi ne kevyin käsin moneen kertaan tytön kaulaan, ennenkuin hän ehti sitä käsittääkään. Mutta _kun_ hän sen käsitti, vetäytyi omituinen tumma häpeän puna hänen kasvoilleen ja kyyneleet olivat puhkeamaisillaan silmiin -- kunnes nuori mies, joka oli langennut ihmeestä ihmeeseen, vihdoin rupesi mitä syvimmin häpeämään tekoaan eikä enään ensinkään tietänyt mitä tahtoi, vaan ainoastaan tunsi, että hänen nyt on lähteminen.

Vielä kello kaksitoista seisoi tyttö avonaisen vinttikamarinsa ikkunan ääressä, vitjat kädessä. Syyskesän yö lepäsi lauhana yli kaupungin ja vuonon ja kaukaisten tunturien; kadulta kuului taasen se espanjalainen laulu; sillä lauluseura oli saattanut Yngve Voldia kotiin. Sanat kuuluivat selvään; niissä puhuttiin seppeleestä. Vain kaksi ääntä lauloi sanoja, muut antoivat huulin kitaran säestystä:

Solmisin seppelen, aattelin sua; ota ota seppele, muistele mua! Heinistä vihannin sulle, sa ihanin; liljoista lempehin sulle, sa hempehin; umpuista uhkehin sulle, sa muhkehin; lehdykkä ainosin sulle, sa kainosin! Solmisin seppelen, aattelin sua; ota, ota seppele, muistele mua!

Kun tyttö aamulla avasi silmänsä, oli hän ollut metsässä, jota aurinko valaisi joka kulmalta ja jossa kaikki puut olivat niinsanottua kultasadetta; niiden pitkät, vaaleat tertut miltei koskettivat häntä, kun hän siipaisi läpi. Heti paikalla muistuivat vitjat hänen mieleensä, hän otti ne ja ripusti kaulaansa paidan yli. Sitte pani hän mustan huivin paidan päälle ja ripusti vitjat sen päälle, sillä ne näyttivät mustaa vastaan kauniimmilta. Sängyssään istuen katseli hän kaiken aikaa kuvaansa pienessä käsipeilissä: -- oliko hän todella niin kaunis? Hän nousi ylös kampaamaan hiuksiaan ja sitte taas katselemaan kuvaansa, mutta muisti samassa äidin, joka ei tietänyt mitään, jonkatähden hän rupesi kiirehtimään, sillä täytyihän hänen rientää kertomaan. Juuri kun hän oli valmis ja ripustamaisillaan vitjat kaulaansa, johtui hänen mieleensä, mitä äiti mahtaakaan sanoa, mitä kaikki ihmiset mahtavat sanoa ja mitä hän vastaa, kun he kysyvät, miten hän kantaa näitä kallisarvoisia vitjoja. Koska kysymys oli hyvin mahdollinen, palasi se yhä vakavampana ja vakavampana, kunnes hän haki esiin pienen rasian, pani vitjat siihen, pisti rasian taskuunsa -- ja tunsi ensi kerran eläessään olevansa köyhä.

Sinä aamupäivänä ei hän joutunut sinne minne oli aikonut; sillä hän jäi, vitjat kädessä, istumaan mäelle kaupungin ulkopuolelle, miltei siihen paikkaan missä oli saanut vitjat, ja hänellä oli tunne ikäänkuin olisi vitjat varastanut.

Illalla odotti hän puutarhan takana Yngve Voldia vielä kauvemmin kuin hän edellisenä iltana oli odottanut Gunnaria; hän tahtoi antaa vitjat hänelle takaisin. Mutta kuten laiva, jolla Gunnar kulki, odottamatta oli irroittanut ankkurinsa edellisenä päivänä, koska se seuraavasta kaupungista oli saanut erinomaista lastia, niin täytyi Yngve Voldinkin, joka omisti laivan, tänäpänä lähteä matkaan samoissa asioissa, hän päätti toimittaa paljon asioita yhteen kyytiin, jonkatähden hän viipyi poissa kolme viikkoa.

Näinä kolmena viikkona olivat vitjat vähitellen siirtyneet taskusta piironginlaatikkoon ja sieltä taasen kääreeseen ja kääre salaiseen paikkaan. Mutta tyttö itse siirtynyt toisesta nöyryyttävästä huomiosta toiseen. Ensi kerran hän täysin käsitti eron kaupungin hienojen naisten ja itsensä välillä; nämä olisivat voineet käyttää vitjoja ilman että kukaan olisi kysynyt heiltä mistä ne ovat. Mutta sellaiselle naiselle ei Yngve Vold ollut uskaltanut antaa vitjoja, samalla tarjoamatta kättään. Mutta Kalastajatytölle hän uskalsi. Jos hän olisi tahtonut antaa hänelle jotakin, niin miksei hän sitte antanut sellaista, jota hän olisi voinut käyttää? vaan hän oli sitä syvemmin tahtonut pilkata häntä antamalla sellaista, jota ei hän voinut käyttää. Tarina tuosta "kauneimmasta" mahtoi olla tehty; sillä jos vitjat siitä syystä olisivat olleet hänelle aiotut, niin ei hän olisi tullut illalla ja salaa. -- Suuttumus ja häpeä kaivelivat sitä syvemmin, kun hän oli totuttanut itsensä pois uskomasta asioitaan kenellekään. Ei siis kumma, että hän, kun ensi kerran tapasi sen, jonka ympärillä koko suuttumus ja kaikki häpeän ajatukset kieppuivat, lensi niin polttavan punaiseksi, että nuorukaisen täytyi ymmärtää hänet väärin; ja kun tyttö sen ymmärsi, kävi hän entistäänkin punaisemmaksi.

Kiireesti riensi hän kotiin, riuhtaisi käsiinsä vitjat ja asettui, vaikka vielä oli päivä, kaupungin ulkopuolelle odottamaan häntä: nyt hänen piti kun pitikin saada takaisin vitjat! Hän oli varma, että hän tulee; sillä hänkin oli punastunut, nähdessään Petran ja olihan hän koko ajan ollut poissa. Mutta pian alkoivat nämä ajatukset puhua nuoren miehen eduksi: hän ei olisi punastunut, jos tyttö olisi ollut hänelle yhdentekevä; hän olisi tullut aikaisemmin, jos aikaisemmin olisi ollut kotona. Rupesi jo hämärtämään; sillä näinä kolmena viikkona olivat päivät lyhentyneet aika lailla. Mutta hämärän mukana vaihtuvat usein ajatuksemme. Tyttö istui ihan tien vierellä puiden välissä; hän saattoi nähdä, mutta häntä ei näkynyt. Kun jonkun aikaa oli kulunut eikä nuorta miestä kuulunut, rupesivat vastakkaiset tunteet jo leimahtelemaan; tyttö kuunteli milloin suutuksissaan, milloin peloissaan; hän kuuli jokaisen tulijan askeleet pitkän aikaa ennenkuin hän hänet näki, mutta se ei koskaan ollut Yngve. Linnut, jotka unen horroksissa siirtyivät paikasta toiseen lehtien lomassa, saattoivat häntä pelästyttää, sellaisessa jännityksessä hän istui; joka ääni kaupungista, joka huuto veti hänen huomionsa puoleensa. Suurella laivalla nostettiin laulaen ankkuria; sen piti yöksi lähteä liikkeelle, käyttääkseen hyväkseen ensi aamutuulta. Kunpa hänkin pääsisi aavalle merelle! Hän niin ikävöi! Laulu kävi hänen omakseen, sointuvat sävelet antoivat voimaa nousta, minne, mihin? -- Samassa oli vaalea hattu tiellä, ihan hänen edessään; hän karkasi ylös ja läksi ilman muuta juoksemaan, mutta juostessaan hän huomasi, ettei olisi pitänyt juosta; virheitä tuli, toinen toisen perästä, sentähden hän jäi seisomaan. Kun Yngve astui sinne missä hän seisoi puiden välissä, hengitti hän niin, että Yngve kuuli joka hengenvedon ja sama mahti, joka edellisellä kerralla tytön reippaudessa oli vaikuttanut häneen, vaikutti häneen tänään hänen pelossaan. Hyvin nolon ja pelästyneen näköisenä kuiskasi hän:

-- Älä pelkää!

Mutta tyttö vapisi, sen hän näki. Hän tahtoi antaa hänelle luottamusta ottamalla hänen kätensä, mutta tuntiessaan hänen kätensä ensi kosketuksen, hypähti tyttö kuin tulen polttamana -- ja läksi uudelleen menemään -- Yngven jäädessä seisomaan.

Hän ei juossut kauvas, hänen keuhkoissaan ei ollut ilmaa, hänen ohimonsa tykkivät, polttivat, rinta oli särkymäisillään, hän painoi käsiä sitä vastaan -- ja kuunteli. Hän kuuli askelia nurmelta ja lehtien risahtelevan, Yngve tuli suoraan kohti, näkikö hän hänet? Ei, hän ei nähnyt? -- Kyllä hän näki! -- Ei, hän astui ohitse! Tyttö ei pelännyt, ei sentähden; mutta hänessä raivosi kapina, ja kun hän tunsi olevansa turvassa, kadotti hän samalla jännityksen kanssa voimansa: hän kaatui väsymyksen ja tyhjyyden tunteen painamana maahan ja meni tainnoksiin.

Pitkän ajan perästä nousi hän ja läksi hitaasti astelemaan alaspäin, pysähteli ja asteli, ikäänkuin kaikkea määrää vailla. Kun hän taasen pääsi tielle, istui Yngve siellä kärsivällisesti odottaen. Nyt hän nousi. Tyttö ei ollut häntä huomannut, hän kulki kuin sumussa, hänen suustaan ei päässyt pienintäkään ääntä, hän ei liioin liikahtanut, pani vain kädet silmilleen ja itki. Tämä valtasi Yngve Voldin niin, että hänen muuten niin liikkuva kielensä mykkeni. Vihdoin virkkoi hän oudolla varmuudella:

-- Tänä iltana puhun äidilleni; huomenna pitää kaiken olla selvillä ja muutaman päivän perästä sinä lähdet ulkomaille tulemaan vaimokseni.

Hän odotti vastausta, ainakin hän odotti, että tyttö nostaisi silmänsä, mutta hän ei tehnyt sitä. Yngve selitti sen omalla tavallaan:

-- Et vastaa mitään? Et voi vastata! Hyvä! -- Luota minuun, sillä tästä päivästä lähtien olet omani! -- Hyvää yötä! ja Yngve läksi.

Tyttö jäi kuin sumuun seisomaan, pieni pelko luisui sumuun ja pyrki sitä hajoittamaan, mutta taas oli sumua.

Yhtä voimakkaasti kuin Yngve Vold näinä kolmena viikkona oli täyttänyt hänen ajatuksensa, yhtä voimakkaasti olivat kaikki vivahdukset nyt tarjolla sovittamaan tätä uutta ihmettä uuteen mielikuvitusten sarjaan. Hän oli kaupungin rikkain mies, sen vanhinta sukua, ja hän tahtoi nostaa tytön rinnalleen, mistään välittämättä. Tämä oli niin odottamattomasti toista kuin se mitä hän pitkien aikojen kärsimyksissä ja tuskissa oli ajatellut, että jo senkin täytyi tehdä hänet onnelliseksi! Mutta yhä onnellisemmaksi ja onnellisemmaksi hän kävi jota enemmän hän eläytyi uusiin, joka suhteessa valtaviin oloihinsa. Hän näki olevansa kaikkien vertainen ja likellä kaikkien hämärien kaihojensa määrää! Ensinnäkin hän näki Yngve Voldin suurimman laivan liputettuna odottavan hääpäivänään, hän näki sen laukausten ja ilotulitusten paukuttua ottavan heidät kannelleen ja lähtevän viemään heitä Espanjaan, missä hääaurinko hehkui.

* * * * *

Kun hän seuraavana päivänä heräsi, tuli palvelustyttö kertomaan, että kello oli puoli kaksitoista. Petra tunsi huutavaa nälkää, sai ruokaa, enemmän ruokaa, tunsi päätänsä särkevän, oli väsyksissä ja nukkui uudelleen. Kun hän kello kolmen tienoissa iltapäivällä taasen heräsi, tunsi hän voivansa hyvin; äiti tuli ylös ja sanoi, että hän varmaan oli nukkunut pois taudin; sillä niin hänen itsensä oli tapana tehdä. Mutta nyt Petran täytyi nousta, lähteäkseen neulomakouluun. Petra oli noussut sänkyyn istumaan, pää käden varassa; hän vastasi, ylös katsomatta, ettei hän enään lähde neulomakouluun. Äiti arveli, että hän kai vielä on niinkuin hiukan sekaisin ja läksi alas noutamaan kääröä ja kirjettä, jonka muuan laivapoika oli tuonut. Tuossa lahjat jo tulivat! Petra, joka uudelleen oli pannut pitkälleen, nousi kiireesti ja avasi, yksin jäätyään, jonkinlaisella juhlallisuudella ensin käärön, joka sisälsi parin ranskalaisia kenkiä. Jonkun verran pettyneenä oli hän päästämäisillään ne käsistään, kun ne tuntuivat hiukan painavilta kärjistään. Hän pisti käden kenkään ja veti toisesta esiin pienen käärön, joka oli kiedottu hienoon silkkipaperiin: se oli kultainen rannerengas --; ja toisesta niinikään käärön, joka oli huolellisesti tehty ja jossa oli pari ranskalaisia hansikkaita --; ja oikeasta hansikkaasta taas veti hän esiin paperitötterön, jossa oli kaksi sileää kultasormusta. "Nyt jo!" ajatteli Petra, hänen sydämensä sykki, hän katsahti toisen sormuksen sisään, etsien kirjoitusta ja luki aivan oikein: "Petra" sekä vuosiluvun ja päivämäärän -- ja toisesta: "Gunnar". Hän kalpeni, viskasi sormukset ja koko käärön permannolle, ikäänkuin ne olisivat polttaneet häntä ja repi auki kirjeen. Se oli päivätty Calais'ssa -- ja hän luki:

Rakas Petra!

Tultuamme hyvällä tuulella 51:ltä leveysasteelta 54:lle ja sitte navakalla sivutuulella tänne asti, mikä on harvinaista paremmillekin laivoille kuin meidän, joka on uhkea purjelaiva. Mutta nyt minä kerron sinulle, että koko matkan olen ajatellut sinua ja sitä mikä meidän molempien välillä viimein oli, ja se on ikävää, etten saanut ottaa sinulta hyvästi oikealla tavalla, jonkatähden minä ikävissäni menin laivaan, mutta en sitte koskaan ole unohtanut sinua, paitsi joskus välillä, sillä merimiehen elämä on kovaa. Mutta nyt me olemme tulleet tänne, ja minä olen koko palkallani ostanut lahjoja sinulle ja niilläkin rahoilla, jotka sain äidiltä, niin että nyt ei minulla ole jälellä mitään. Mutta jos minä vaan pääsen, niin tulen yhtä pian kuin lahjat; sillä niin kauvan kuin se on salassa, ei se ole varmaa muille, varsinkaan nuorille miehille, joita on paljon; mutta minä tahdon, että se on varmaa, niin ettei kukaan pääse puolustamaan itseään, vaan varoo minua. Ainahan sinä voit saada paremman kuin minä, sillä sinä voit saada kenen tahdot; mutta uskollisempaa et koskaan voi saada kuin minä olen. Nyt minä lopetan, sillä minä olen kirjoittanut kaksi arkkia ja kirjaimet käyvät niin suuriksi; sillä sitä työtä minä teen kaikista huonoimmin, mutta minä teen sitä kuitenkin, kun sinä niin tahdot. Ja viimeksi minä vielä sanon sinulle, että se on ihan täyttä totta; sillä jollei se olisi täyttä totta, niin se olisi suuri synti ja siitä voisi tulla onnettomuutta monelle.

Gunnar Ask. Aliperämies prikillä "Norjan Perustuslaki".

Suuri pelko valtasi hänet, tuossa tuokiossa oli hän ylhäällä ja vaatepäällä. Hänen täytyi päästä ulos, ikäänkuin sieltä olisi saatavissa neuvo; sillä kaikki oli käynyt epäselväksi, epävarmaksi, vaaralliseksi. Jota enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hämääntyi häneltä vyhti, jonkun täytyi auttaa sitä selvittämään, muuten ei hän päässyt irti! Mutta kenelle hän uskalsi uskoutua? Ei kenellekään muulle kuin äidille. Kun hän pitkän taistelun perästä seisoi kyökissä hänen luonaan, peläten, itku kurkussa, mutta lujasti tahtoen olla täysin suora, saadakseen täydellistä apua, sanoi äiti, kääntymättä ja sentähden huomaamatta Petran kasvoja:

-- Nyt hän on ollut täällä; hän on palannut kotiin.

-- Kuka? kuiskasi Petra ja piteli kiinni, ettei kaatuisi; sillä jos Gunnar nyt oli tullut, niin kaikki toivo oli kumossa. Hän tunsi Gunnarin; hän oli hidas ja hyväluontoinen, mutta kerran suututtuaan oli hän suunniltaan.

-- Sinun pitää paikalla lähteä sinne, sanoi hän.

-- Sinnekö? vapisi Petra, sillä hän käsitti heti, että silloin hän myöskin oli sanonut sen äidille ja kuinka sitte kävisikään?

-- Niin, pappilaan, sanoi äiti.

-- Pappilaan? -- Ödegaardko on tullut kotiin?

Nyt kääntyi äiti häneen päin.

-- Niin, kukas muuten?