Part 31

-- Eikö mentäisi vähän katsomaan maita, kun on näin kaunis ilma?

-- Mennään vaan. Minulla on väkeä tuolla mäessä, lehdessä ovat, mutta eiväthän ne mitään tee, paitsi silloin kun minun silmäni näkee! ... ja hän hoippuroi hakemaan suurta lakkiaan ja keppiään ja puhelee siinä kulkiessaan: -- ne eivät viihdy täällä meillä työssä; minä en ymmärrä mikä siinä on... Heidän päästyään ulos ja kierrettyään rakennuksen kulman, hän seisahtui: -- katso nyt tätä: kun ei ole järjestystä missään! puita ovat viskelleet huiskin haiskin, kirvestä eivät ole lyöneet kiinni pölkkyyn... ja hän kumartui vaivalloisesti sitä ottamaan ja löi sen pölkkyyn. -- Tämä välly tässä on pudonnut, mutta onko joku viitsinyt nostaa sitä ylös? ja hän nosti sen itse paikoilleen. -- Tässä on sitte aitta, mutta luulen vaan, että joku on kantanut pois portaita!-- hän nosti ne itse syrjään. Sitte hän seisahtui, jäi katsomaan koulumestariin ja sanoi: -- ja tällaista se on joka päivä!

Heidän astuessaan ylös rinnettä, kuului nurmikkojyrkänteiltä reipasta laulua.

-- Laulavatpa ne työtä tehdessään, sanoi koulumestari.

-- Se on Itätalon pieni Nuutti, joka siellä laulaa. Hän tekee lehtiä isällensä. Tuolla ovat _minun_ väkeni; he eivät laula.

-- Tuo ei ole tämän paikkakunnan lauluja.

-- Ei näy olevan.

-- Öyvind Pladsen on paljon ollut siellä Itätalossa; taitaa olla niitä lauluja, jotka hän on tuonut paikkakunnalle; lauluja tulee aina aika liuta hänen mukanaan.

Siihen ei tullut mitään vastausta. Se maa, josta he paraikaa kulkivat, oli aivan hoidon puutteessa ja kun koulumestari huomautti sitä, seisahtui Olli.

-- Minä en jaksa enempää, sanoi hän miltei heltyen. Vieras työväki käy liian kalliiksi, kun ei isännän silmä ole mukana. Raskasta vaan on kulkea tällaisen maan poikki.

He joutuivat puhumaan pinta-alan suuruudesta ja mitkä paikat eninten kaipasivat hoitoa ja lopuksi he päättivät nousta nurmikkojyrkänteelle katsomaan koko alaa. Kun he vihdoin viimein olivat päässeet korkealle paikalle ja sieltä katselivat ympärilleen, heltyi vanhus vahaksi.

-- Enhän minä tahtoisi jättää tätä näin rempalleen. Tuolla me olemme ahertaneet, sekä minä että vanhemmat, vaikkei sitä näy.

Samassa kajahti heidän päittensä päältä laulu; siinä oli se omituinen kirpeys, joka pojanäänessä aina on, kun se oikein innoissaan vetelee. He sattuivat olemaan jokseenkin likellä sitä puuta, jonka latvassa pieni Nuutti Itätalo taitteli lehviä isänsä karjalle ja heidän täytyi jäädä kuuntelemaan hänen lauluaan.

Vuoripolku noustavaks kun on jyrkkä eessä, älä liian raskahaks kantamusta tee sä! Sulje huolet laaksojen vihannasta haasta, heitä alas laulellen, mik' on alamaasta!

Tervehtii sua linnunsuu, vaikee kyläjuorut, ilma yhä puhdistuu, noustessasi nuorrut, syvyydestä sydämen laulat lauleloisen, herää muistot mennehen ajan aurinkoisen.

Seisot hetken hartahan, kuulet silloin soivan hiljaisuuden korkean, korvaan huminoivan. Solisee vain puronen, kivi vierii santaan, maailmalta tuulonen kaiun sulle kantaa.

Nöyrtyen sa astu näin muistojesi tarhaan, nouse yhä ylöspäin huipulta sa parhaan löydät: Moses vaeltaa siellä Herran kanssa; autuas ken nähdä saa heidän kasvojansa!

Olli oli istuutunut ja painanut pään käsiinsä.

-- Nyt minä puhun teille, sanoi koulumestari ja istuutui hänen viereensä.

* * * * *

Pladsenin torpassa oli Öyvind vasta palannut pitemmältä matkalta. Kyyti oli vielä oven edessä koska hevosen piti levätä.

Vaikka Öyvindillä nyt oli hyvät tulot amtin agronoomina, asui hän vielä pienessä kamarissaan kotitorpassa ja autteli joutoaikoinaan töissä. Torppa oli viljelty päästä päähän, mutta se oli niin pieni, että Öyvindin oli tapana sanoa sitä äidin leikkikaluksi; sillä äiti maanviljelystä pääasiallisesti hoiti.

Öyvind oli juuri ehtinyt muuttaa vaatteet, isä oli tullut myllyltä, ihan jauhoisena, ja niinikään muuttanut. He puhelivat paraikaa siitä, että pitäisipä lähteä vähän kävelemään ennen illallista, kun äiti ihan kalpeana tuli huoneeseen.

-- Tuolla näkyy tulevan harvinaisia vieraita; katsokaa nyt ulos!

Molemmat miehet menivät ikkunaan ja Öyvind puhkesi ensinnä puhumaan:

-- Se on koulumestari ja -- niin, luulenpa melkein: ... hän se on!

-- Vanha Olli Nordistuen se on, sanoi nyt Torekin ja vetäytyi pois ikkunasta, jotteivät vieraat häntä näkisi, sillä he olivat jo ihan talon edessä.

Öyvind ehti kohdata koulumestarin katseen samassa hetkessä, jolloin hän läksi ikkunasta; Baard hymyili ja kääntyi takaisin vanhan Ollin puoleen, joka ahersi eteenpäin pienin, lyhyin askelin, aina nostaen toista jalkaa korkeammalle kuin toista. Ulkopuolella kuului koulumestarin ääni lausuvan: "kyllä kai hän juuri on palannut kotiin", ja vanha Olli kaksi kertaa toistavan: "vai niin, vai niin".

He seisoivat kauvan aikaa ääneti etehisessä. Äiti oli paennut siihen nurkkaan, missä maitohylly oli, Öyvind oli asettunut lempipaikalleen, selkä suurta pöytää vastaan ja kasvot oveen päin, isä istui hänen rinnallaan. Vihdoin koputettiin oveen ja koulumestari astui huoneeseen ja sitaisi lakin päästään, rinnallaan Olli, joka niinikään sitaisi lakin päästään; sen tehtyään hän kääntyi oveen päin sulkemaan sitä; hän oli niin hidas liikkeissään, nähtävästi häntä hävetti. Tore nousi ja pyysi heitä sisään. He asettuivat rinnatusten penkille ikkunan alle, Tore istuutui taasen.

Kosiminen tapahtui seuraavalla tavalla.

Koulumestari: -- Taitaa sittenkin tulla kaunis syksy.

Tore: -- Onhan se viime aikoina ruvennut näyttämään paremmalta.

-- Kyllä siitä nyt tulee seisovat ilmat, kun tuuli kerran on kääntynyt tuolle kulmalle.

-- Onko teillä jo syysviljat korjuussa?

-- Ei vielä; tämä Olli Nordistuen, jonka sinä kai tunnet, tahtoisi pyytää sinua, Öyvind, auttamaan, jos muuten sopii.

Öyvind: -- Kun pyydetään, niin teenhän minä mitä voin.

-- Ei hän tarkoita näitä likeisimpiä töitä, mutta talo ei hänestä tunnu menevän eteenpäin ja siltä kai puuttuu oikea hoito ja johto.

Öyvind: -- Minä olen niin harvoin kotona...

Koulumestari katsahtaa Olliin. Olli tuntee, että nyt on lähdettävä lieskaan, rykäisee pari kertaa ja alkaa lyhyeen ja nopeasti:

-- Se oli sillä tavalla, taikka on sillä tavalla -- että, minä tarkoitan, että sinä niinkuin asettuisit olemaan meillä ... että sinä niinkuin olisit meillä asumassa... silloin kun et ole matkoilla.

-- Kiitoksia vaan tarjouksesta, mutta minä asun mielelläni siellä missä asun.

Olli katsahtaa koulumestariin, joka sanoo:

-- Ollilta menee tänään vähän niinkuin nurin. Se on sellaista, että hän on käynyt täällä kerran aikaisemmin ja se muisto panee sanat ristiin hänen suussaan.

Olli puuttuu kiireesti puhumaan:

-- Sellaista se on. Minä kävin hullun asioilla, tappelin niin kauvan tytön kanssa, että puu mureni. Mutta ei muisteta niitä; ei sateenpuro irroita isoja kiviä; ei toukokuun lumi kauvan pysy; ei ukkosen jyrinä ihmistä tapa.

Kaikki neljä purskahtivat nauruun; koulumestari sanoo:

-- Olli tarkoittaa ettei niitä enään pidä muistaa, ei sinun, Öyvind, eikä Torenkaan.

Olli katsahtaa heihin eikä tiedä uskaltaako jatkaa.

Silloin sanoo Tore:

-- Orjantappura käy kiinni kynsin ja hampain, mutta ei tee haavaa. Ei minussa vaan enään ole piikkejä.

Olli: -- Minä en siihen aikaan tuntenut poikaa. Nyt minä näen, että hänen kylvönsä itää; syksy vastaa kevättä; sen pojan sormenpäissä on rahaa ja minä tahtoisin hänet mielelläni käsiini.

Öyvind katsoo isään, isä äitiin, äiti koulumestariin ja vihdoin he kaikki katsovat Öyvindiin.

-- Olli tarkoittaa, että hänellä on suuri talo.

Olli keskeyttää:

-- Suuri talo, mutta huonossa viljelyksessä; minä en enään jaksa, olen vanha eivätkä jalat tottele pään käskyjä. Mutta kyllä siellä kannattaisi ruveta tekemään työtä.

-- Suurin talo tässä pitäjässä ja monessakin, keskeyttää koulumestari.

-- Suurin talo pitäjässä; se se juuri on onnettomuus; liian suuri kenkä putoaa jalasta; onhan se mukavaa, että pyssy on hyvä, mutta se täytyy jaksaa nostaa. (Tässä hän äkkiä kääntyy Öyvindin puoleen.) Mitä jos sinä kävisit sen kimppuun?

-- Tarkoitatteko että minä rupeaisin isännöitsijäksi?

-- Isännäksi; sinä saisit talon.

-- _Saisinko_ minä talon?

-- Saisit, niin hoitaisit sen.

-- Mutta...

-- Etkö huoli siitä?

-- Tietysti.

-- No niin, no niin; päätetty asia, sanoi kana, kun lensi veteen.

-- Mutta... Olli katsahtaa kummissaan koulumestariin. -- Öyvind taitaa aikoa kysyä saako hän Maritin kanssa?

-- Maritin kaupanpäälliseksi, Maritin kaupanpäälliseksi! vastaa Olli kiireesti.

Silloin hyrskähti Öyvind nauramaan ja hypähti korkealle ilmaan. Kaikki muut rupesivat nauramaan hänen perässään. Hän hykerteli käsiään, karkasi toisesta päästä huonetta toiseen ja toisteli alituisesti:

-- Maritin kaupanpäälliseksi, Maritin kaupanpäälliseksi!

Tore nauraa kulautteli, äiti katseli nurkastaan vilkkumatta poikaansa, kunnes silmät tulivat täyteen kyyneliä.

-- Mitä sinä ajattelet talosta? kysyi Olli jännityksessä.

-- Mainiota maata!

-- Mainiota maata, eikö totta!

-- Mainio laidun!

-- Mainio laidun! Luuletko, että saadaan kalua?

-- Siitä tulee paras talo koko amtissa!

-- Paras talo koko amtissa! -- Ihanko totta? Niinkö luulet?

-- Niin totta kuin minä tässä seison!

-- Niin, enkö minä aina ole sanonutkin!... Molemmat puhuivat yhtä nopeasti ja sopivat yhteen kuin kaksi pyörää. -- Mutta rahaa, kuuleppas, rahaa! Minulla ei ole rahaa!

-- Talo edistyy hitaasti ilman rahaa, mutta se edistyy!

-- Se edistyy! Niin, edistyyhän se! Mutta se edistyisi nopeammin, jos meillä _olisi_ rahoja, eikö niin?

-- Monta kertaa nopeammin.

-- Monta kertaa? Olisipa meillä vaan ollut rahaa! Niin, niin; mutta pureskeleehan sekin, jolla ei ole hampaita ja pääseehän sekin perille, joka ajaa härällä.

Äiti iski yhtä mittaa silmää Torelle, joka hänkin silloin tällöin syrjästä vilkaisi äitiin ja kiikutteli yläruumistaan ja sitaisi käsillään polviaan; koulumestari vilkutteli hänkin silmää hänelle. Tore aukaisi jo suunsa, rykäisi vähän ja yritti puhua, mutta Olli ja Öyvind olivat lakkaamatta äänessä, nauroivat ja pitivät sellaista elämää, ettei siinä saanut suunvuoroa.

-- Olkaa nyt vähän aikaa hiljaa; Torella on jotakin sanomista, keskeyttää koulumestari, ja miehet vaikenevat ja jäävät katsomaan Toreen.

-- Se on tässä paikassa ollut sellaista, alkaa Tore vihdoin hiljaa, -- että meillä on ollut mylly; viime aikoina on ollut sellaista, että niitä on ollut kaksi. Nämä myllyt ovat aina joka vuosi antaneet pikkuisen penniä; mutta emme ole, isäni enemmän kuin minäkään käyttäneet näitä rahoja paitsi kun Öyvind oli poissa. Koulumestari on hoitanut niitä ja hän sanoo, että ne ovat kasvaneet siellä pankissa; mutta nyt on parasta, että Öyvind saa ne Nordistueniin.

Äiti tekeytyi nurkassaan pienen pieneksi ja katseli säikkyvän iloisena Torea, joka istui hyvin vakavana ja miltei tyhmän näköisenä. Olli Nordistuen katseli häntä suu ammollaan, Öyvind tointui ensinnä hämmästyksestään ja puhkesi puhumaan:

-- Eikö minua nyt seuraa onni? Hän astui permannon poikki isän luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen niin että läjähti. -- Kas vaan sinua, isä! sanoi hän, hykerteli käsiään ja jatkoi kulkuaan.

-- Paljonko niitä rahoja saattaa olla? kysyi Olli vihdoin koulumestarilta, mutta hiljaa.

-- Ei niitä niinkään vähän ole.

-- Muutamia satoja?

-- Vähän enemmän.

-- Vähän enemmän? Öyvind, vähän enemmän! Herra varjele, mikä talo siitä tulee!

Hän nousi ja purskahti ääneen nauramaan.

-- Minä lähden nyt teidän kanssanne Maritin luo, sanoo Öyvind. -- Otamme hevosen, joka on tuossa ulkona, niin pääsemme pian.

-- Niin, pian, pian! Tahdotko sinäkin aina kaikki pian?

-- Tahdon, pian ja nurin!

-- Pian ja nurin! Ihan niinkuin minä nuorena, ihan!

-- Tässä on lakki ja keppi; nyt minä ajan pois teidät!

-- Sinä ajat pois minut, hahhah! mutta tulethan itse mukaan, tulethan? Tulkaa te muutkin; istumme tänä iltana yhdessä niin kauvan kuin hiilissä on tulta; tulkaa mukaan!

He lupasivat, Öyvind auttoi ukon rattaille ja he läksivät ajamaan Nordistuenille. Siellä hämmästyivät muutkin yhtä paljon kuin suuri koira, kun Olli Nordistuen ajoi pihamaalle Öyvind Pladsenin kanssa, Öyvindin auttaessa vanhusta rattailta ja palvelijoiden ja päiväläisten heitä töllistellessä, tuli Marit etehiseen katsomaan mitä koira niin itsepintaisesti haukkui; hän jäi kuin naulittuna heihin katsomaan, lensi polttavan punaiseksi ja karkasi sisään. Päästessään huoneeseen, rupesi vanha Olli kuitenkin huutamaan häntä niin että hänen täytyi tulla näkyviin.

-- Mene panemaan parasta päällesi; tämä poika saa talon!

-- Onko se totta? sanoo tyttö miltei tietämättään, ja niin ääneen että helisee.

-- On se totta! vastaa Öyvind ja leipoo käsiään yhteen.

Tyttö kiepahtaa ympäri, viskaa mitä käsissä sattuu olemaan, menemään ja karkaa ulos. Mutta Öyvind perässä.

Pian tulivat koulumestari, Tore ja vaimo. Vanhus oli hommannut kynttilöitä pöydälle, joka oli katettu valkoisella liinalla; tarjottiin viiniä ja olutta ja kaiken aikaa kierteli ukko huonetta, nostaen jalkojansa tavallista korkeammalle, mutta oikeaa aina korkeammalle kuin vasenta.

* * * * *

Ennenkuin tämä pieni kertomus päättyy, mainittakoon, että viisi viikkoa myöhemmin Öyvind ja Marit vihittiin pitäjän kirkossa. Koulumestari johti itse sinä päivänä laulua, koska hänen apulaislukkarinsa oli kipeänä. Hänen äänensä särisi nyt vanhana; mutta Öyvind kuunteli häntä mielellään. Ja kun hän oli antanut Maritille kätensä ja taluttanut hänet alttarille, nyökytti koulumestari kuorista hänelle päätään, aivan kuten Öyvind oli nähnyt hänen tekevän silloin, kun hän niin surullisena katseli Maritin tanssia; hän nyökytti päätään takaisin ja kyyneleet yrittivät nousta silmiin. Tanssiaisillan kyyneleet olivat näiden kyynelten johdantona. Välillä oli koko hänen uskollisuutensa ja työnsä.

Ja tähän päättyy tarina iloisesta pojasta.

KALASTAJATYTTÖ.

ENSIMÄINEN LUKU.

Sellaisille paikoille, joille silli pitkien aikojen kuluessa säännöllisesti on kokoontunut, kohoaa vähitellen kaupunki, jos asianhaarat muuten ovat suotuisat. Sellaisista kaupungeista ei ainoastaan saata sanoa, että meri on viskannut ne rannalle, vaan kaukaa katsoen ne todella näyttävät maihin ajelehtineilta tukkipuilta ja haaksen hylyiltä, tai nurin käännetyiltä veneiltä, joita kalastajat myrskyisenä yönä ovat vetäneet suojaksi ylleen aika roukkion; likempää katsoen huomaa, kuinka satunnaisesti kaikki on rakennettua: keskellä kulkureittejä saattaa olla vuoria, tai jakaa vesi kauppalan kolmeen, neljään lohkoon; kadut kiertelevät ja kaartelevat. Yksi ainoa ominaisuus on kaikelle yhteinen: se, että satama suo suojaa suurimmillekin laivoille; siellä on tyyntä kuin vadissa ja sentähden ovat nämä sisävuonot hyvät olemassa, kun laivat risaisin purjein, rikkinäisin skanssivaatetuksin ajelehtivat aavalta mereltä suojaan hengähtämään.

Hiljaista on tuollaisessa pienessä kaupungissa; kaikki melu on siirtynyt laitureille, mihin talonpoikien veneet ovat pureutuneet kiinni ja laivat ottavat ja purkavat lastinsa. Pitkin laitureita kulkee pienen kaupunkimme ainoa katu; valkoisiksi ja punaisiksi maalatut yksi- ja kaksikerroksiset talot pysyttelevät kadun toisella puolella, eivät kuitenkaan seinä seinässä, vaan välillä somat puutarhat; katu on pitkä ja leveä ja tuulen tullessa mereltä päin, hajuaa se siltä mitä laiturilla milloinkin on. Hiljaisena pysyy kaupunki -- ei poliisin pelosta, sillä sellaista tavallisesti ei ole -- vaan huhujen pelosta, koska kaikki ihmiset tunnetaan. Katua astellessa täytyy nyökätä joka ikkunaan, missä tavallisesti istuu joku vanha nainen, nyökäten takaisin. Sitte pitää tervehtiä vastaantulijoita; sillä kaikkien näiden ihmisten ajatukset liikkuvat siinä mikä on sopivata yleensä ja heihin nähden erityisesti. Joka menee yli sen rajan, mikä hänen säädylleen ja asemalleen on määrätty, se menettää hyvän maineensa; sillä kaikki eivät tunne yksin häntä, vaan hänen isänsä ja isoisänsäkin ja paikalla kaivavat he esiin kaikki mitä suvussa ennen on havaittu taipumuksia säädyttömyyteen.

Tähän hiljaiseen kaupunkiin tuli monta vuotta sitte muuan kunnianarvoisa mies, Olsen; hän tuli maalta, niissä oli elättänyt henkeään kulkukauppiaana ja pelimannina. Kaupungissa pani hän vanhoja ostajiaan varten pystyyn puodin, missä paitsi rihkamaa, möi viinaa ja leipää; puodin takaisessa huoneessa hän sitte käveli edestakaisin, vedellen hyppytansseja ja morsiusmarsseja; aina kun astui oven ohi, tirkisti hän oven lasista sisään ja jos puotiin oli ilmaantunut ostaja, keskeytti hän täry-äänellä soiton ja astui puotiin. Kauppa kävi mainiosti, hän meni naimisiin ja sai pojan, jolle pani oman nimensä, ei kuitenkaan Pekkana, vaan Petterinä. Pienen Petterin piti saada mitä ei Pekka ollut saanut: hänestä piti tulla sivistynyt ihminen ja sentähden pantiin poika latinakouluun. Kun sitte ne, joiden piti olla hänen toverejaan, ajoivat hänet pois leikeistään sentähden että hän oli Pekka Olsenin poika, niin Pekka Olsen ajoi hänet takaisin heidän luokseen; sillä eihän poika muuten voinut sivistyä. Pieni Petteri tunsi hyljätyn asemansa koulussa ja kävi vähitellen niin apeamieliseksi ja välinpitämättömäksi, ettei isä saanut hänestä piiskatuksi esiin hymyä enempää kuin kyyneltäkään. Silloin luopui Pekka piiskaamisesta ja pani pojan puotiin. Ja kuinka hän kummastelikaan, kun hän siellä näki pojan antavan kullekin mitä se pyysi, antamatta jyvääkään liian paljon, syömättä edes luumuakaan; hän vaan punnitsi, laski, merkitsi kirjoihin, ilmettä muuttamatta, tavallisesti puhumatta ja hyvin hitaasti, mutta nuhteettoman tarkasti. Isä rupesi taasen toivomaan hänestä miestä ja lähetti hänet silliveneessä Hampuriin kauppakouluun ja oppimaan hienoja tapoja; kahdeksan kuukautta hän oli poissa, oli kai sitä siinä tarpeeksi. Palatessa oli hän hankkinut kuusi uutta vaatekertaa ja maihin noustessa olivat ne kaikki hänen yllään, "sillä eihän siitä makseta tullia, mitä on ihmisen päällä". Mutta lukuunottamatta paksuutta, oli hän saman näköinen, kun seuraavana päivänä tuli kadulle. Hän asteli kankeana ja suorana, kädet oistoina riipuksissa, tervehti äkkinäisesti nyökäten ja kumarsi, ikäänkuin häneltä olisi puuttunut niveliä, samassa käydäkseen ihan kankeaksi. Hänestä oli tullut ruumistunut kohteliaisuus, mutta hän suoritti kaikki temput sanaa sanomatta, nopeasti ja jonkinlaisella arkuudella. Hän ei enään kirjoittanut nimeään Olsen, vaan Ohlsen ja se antoi kaupungin sutkapäille tilaisuutta tekemään seuraavan kysymyksen: "kuinka pitkälle Petter Olsen pääsi Hampurissa?" Vastaus: "ensimäiseen kirjaimeen". Hän yritti niinikään kutsua itseään "Pedroksi"; mutta kun hän tuon h-kirjaimen takia jo oli saanut kokea niin paljon harmia, heitti hän sen ja kirjoitti nimensä P. Ohlsen. Hän laajensi isän kauppaa ja meni jo kahdenkymmenen vuoden vanhana naimisiin punakätisen puotineidin kanssa, jotta hän hoitaisi hänen talouttaan; sillä isä oli vast'ikään jäänyt leskeksi ja aina se vaimo oli varmempi pitää kuin taloudenhoitajatar. Päivälleen vuoden päästä sai hän pojan, joka viikon perästä sai nimen Pedro. Kun kunnianarvoisa Pekka Olsen nyt oli tullut isoisäksi, rupesi hän ikäänkuin sisällisestä kutsumuksesta vanhenemaan. Hän luovutti sentähden kaupan pojalle, asettui istumaan penkille ulkopuolelle puotia ja poltti piippunysää. Ja kun eräänä päivänä istuskeleminen rupesi häntä ikävystyttämään, toivoi hän pian kuolevansa ja toivomus toteutui hiljalleen, kuten hänen kaikki muutkin toivomuksensa.

Jos Petteri-poika oli perinyt yksinomaan toisen puolen isänsä taipumuksista, nimittäin kauppaviisauden, niin näytti pojanpoika Pedro perineen yksinomaan toisen, nimittäin soittolahjat. Hän oppi hyvin myöhään lukemaan, mutta hyvin aikaiseen laulamaan, hän soitti huilua niin hyvin, että se olisi pitänyt hullunkin huomata, hän oli hienohipiäinen ja herkkämielinen. Mutta se ei ensinkään sopinut isän laskuihin, sillä hänen omaa ahkeruuttaan ja täsmällisyyttään piti kasvatettaman pojassa. Kun poika sitte unohti jotakin, ei häntä kuritettu kovin sanoin ja lyömällä, kuten aikoinaan isää, vaan häntä nipisteltiin. Se tapahtui hiljaa, ystävällisesti, miltei kohteliaasti, mutta se tapahtui vähäpätöisimmänkin tilaisuuden sattuessa. Äiti laski joka ilta lasta riisuessaan siniset ja keltaiset pilkut hänen ruumiissaan, ja suuteli niitä, mutta hän ei asettunut vastaan; sillä häntä nipisteltiin häntäkin, joka repeämästä pojan vaatteissa, jotka olivat pienennetyt isän hampurilaisista, joka tahrasta koulukirjoissa, sai äiti kantaa syyn. Sentähden sanottiin alituiseen: "älä, älä Pedro! ole varoillasi, Pedro! mitä sinä teet, Pedro!" -- hän pelkäsi isää ja kyllästyi äitiin. Toverit eivät tehneet hänelle mitään pahaa, koska hän paikalla oli valmis itkemään ja rukoilemaan armoa vaatteilleen; mutta häntä sanottiin mammanpojaksi eikä pidetty missään arvossa. Hän muistutti kipeää, höyhenetöntä ankanpoikaa, joka aina linkuttaa joukon perässä ja kiidättää kauvas syrjään sen pienen palasen, minkä on onnistunut varastamaan; kukaan ei jakanut osastaan hänelle, sentähden ei hänkään jakanut kenellekään.

Mutta pian hän huomasi, että kaupungin köyhät lapset olivat toisellaiset; he kohtelivat häntä kärsivällisyydellä, sillä hän oli heitä hienompi. Pitkä, voimakas tyttö, joka hallitsi poikalaumaa, rupesi suojelemaan häntä. Hän ei koskaan kylläkseen saanut katsotuksi sitä tyttöä: hänen hiuksensa olivat pikimustat ja seisoivat käheränä pörrönä, ne eivät ikinä olleet nähneet muuta kampaa kuin sormet; hänen silmänsä olivat syvän siniset, otsa matala. Ne kasvot ikäänkuin lensivät vastaan ja valloittivat. Sillä tytöllä oli aina menoa ja työtä, kesällä hän oli paljasjaloin ja paljain käsivarsin, ihan ruskettuneena, talvella hän oli sellaisessa puvussa kuin muut kesäisin. Hänen isänsä oli luotsi ja kalastaja; tyttö juoksenteli myymässä hänen kalojaan, soutaa ponnisteli hänen venettään ja kun hän oli luotsin toimissa, hoiti tyttö yksinään kalastusta. Jokaisen, joka hänet näki, täytyi kääntyä katsomaan häneen vielä kerran; sillä hänessä oli sellainen oman arvon tunto. Hänen nimensä oli Gunlaug, mutta häntä sanottiin Kalastajatytöksi, ja sen nimen otti hän vastaan arvonimenä. Leikeissä asettui hän aina heikkojen puolelle, hänellä oli tarve antautua suojelemaan muita ja nyt otti hän tämän hennon pojan siipiensä suojaan.

Hänen veneessään sai poika soittaa huilua, mikä kotona oli kielletty, koska uskottiin, että soitto vei ajatukset hänen läksyistään. Tyttö sousi hänet vuonolle, hän otti hänet mukaansa pitemmille kalastusmatkoille, pian oli hän hänen toverinaan yömatkoillakin. Kesäillan valoisassa hiljaisuudessa läksivät he auringon: laskun aikaan vesille. Poika soitti huilua tai kuunteli tyttöä, joka kertoi hänelle kaikki mitä tiesi meren väestä, kummituksista, haaksirikoista, vieraista maista, mustista ihmisistä ja muusta mitä merimiehet olivat kertoneet. Hän jakoi hänen kanssaan ruokansa kuten jakoi tietonsakin ja poika otti kaikki vastaan, antamatta mitään takaisin; sillä hän ei ollut tuonut kotoa ruokaa enempää kuin koulusta mielikuvitusta. He sousivat kunnes aurinko painui lumitunturien taakse, laskivat sitte maihin saareen ja tekivät tulta, nimittäin tyttö keräsi risuja ja oksia; poika istui katselemassa. Tyttö oli ottanut mukaan isänsä meritakin ja jonkun peitteen, niihin poika käärittiin. Tyttö hoiti tulta ja poika nukkui; tyttö pysytteli valveella laulamalla laulun- ja virrenpätkiä; hän lauloi lujalla, heleällä äänellä, kunnes poika nukkui; sitte hiljemmin. Kun aurinko taas nousi toiselta puolen ja ikäänkuin airuenaan lähetti koleankeltaisen valon tuntureille, herätti tyttö hänet. Metsä oli vielä mustana, niitty tummana, mutta vähitellen se alkoi punoittaa ja tuikkia, kunnes tunturinharja kävi hehkuvaksi ja kaikki värit tulla tuiskusivat. Taas työnnettiin vene vesille, se viilsi vöitä aamun mustaan järvenpintaan ja pian olivat he matalikolla muiden kalastajien joukossa.