Part 30

-- Älä sinä rupeakkaan tekemään minusta pilkkaa, alkoi hän. -- Minä täytän velvollisuuteni, kun parhaimman ymmärrykseni mukaan valvon lapsenlapseni onnea, enkä välitä mokomien penikkojen naurusta ensinkään. Ei kukaan kasvata tyttöjä viskatakseen niitä ensimäiseen torppaan, joka avaa ovensa; eikä kukaan hoida taloaan neljääkymmentä vuotta antaakseen kaikki tyyni sille, joka vaan ensinnä panee tytön pään pyörälle. Tyttäreni kulki siinä ja läntysteli kunnes sai mennä naimisiin roiston kanssa ja hän joi heidät molemmat kumoon ja minä sain ottaa lapsen ja maksaa lystit; mutta tyttärentyttäreni ei tule käymään samalla tavalla, auta armias, ei tulekkaan! nyt sinä tiedät sen! -- Ja minä sanon sen sinulle, että niin totta kuin minä olen Olli Nordistuen Hejdelästä, niin pappi ennemmin panee kuulutukseen Pohjoislaakson metsän tontut, kuin hän pudottaa saarnatuolista sellaisia nimiä kuin Maritin ja sinun, senkin joulupukki! Vai aiot sinä peloitella talosta kunnialliset sulhaset? Koeta sinä vaan tulla, niin sinä saatkin sellaisen kyydin alas mäkiä, että kengät sauhuna tupruavat perässäsi. Senkin viekas kettu! Etkö sinä luule minun tietävän mitä sinä ajattelet, ja sekä sinä että tyttö? Te ajattelette, että vanha Olli Nordistuen kuolla kupsahtaa ja sitte te sipsuttelette alttarin eteen. Ei, minä olen nyt elänyt kuusikymmentä kuusi vuotta -- ja minä näytän sen, sinulle, poika, että minä vielä elän niin että te molemmat saatte siitä kalvetustaudin! Ja sen minä vielä näytän sinulle, että vaikka sinä lumena makailisit talon nurkissa, niin et näe edes hänen kengänpohjiaankaan, sillä minä lähetän hänet pois paikkakunnalta, minä lähetän hänet sellaiseen paikkaan, jossa hän on turvassa, niin sinä saat lentää räpyttää täällä kuin harakka ja kosia tuulta ja tuiskua. Enempää en sano sinulle; mutta nyt sinäkin, joka olet hänen isänsä, tiedät minun mieleni ja jos sinä tahdot poikasi parasta, joka tässä on kysymyksessä, niin toimitakin, että hän kääntää virran juoksun sinne, minne sen on lupa kulkea; minun maitteni läpi on kielletty.

Hän kääntyi pienin, nopein askelin lähtemään, nosti oikeaa jalkaa vähän korkeammalle kuin vasempaa ja toruskeli itsekseen.

Täydellinen vakavuus oli langennut jälelle jääneiden mieliin, paha enne oli sekaantunut heidän nauruunsa ja leikkiinsä ja hetkisen oli talo autiona kuin pelästyksen perästä. Äiti, joka kyökinovelle oli kuullut kaikki tyyni, katseli huolestuneena, miltei kyynelissä, Öyvindiin, eikä puhumalla tahtonut tehdä hänen kuormaansa raskaammaksi. Kun he kaikki vaieten olivat menneet sisään, istuutui isä ikkunaan ja katseli Ollin jälkeen, kasvot hyvin totisina, Öyvindin silmät seurasivat pienimpiäkin liikkeitä hänen kasvoissaan, sillä hänen ensimäisestä sanastaanhan hänen ja hänen lemmittynsä kohtalo miltei kokonaan riippui. Jos Tore nyt liitti kieltonsa Ollin kieltoon, niin niiden kieltojen ohi oli miltei mahdoton päästä. Ajatus karkasi pelästyksissään esteeltä esteelle; hetkisen näki silmä vain köyhyyttä, pahansuovuutta, väärinymmärrystä ja loukattua kunniantuntoa, ja jokainen tuki, johon hän aikoi tarttua, luisui ajatuksen tieltä. Hänen levottomuuttaan enensi se, että äiti seisoi käsi kyökinoven kää'ässä, tietämättä uskaltaisiko olla sisässä odottamassa ratkaisua ja että äiti ehkä lopulta menettäisi rohkeutensa ja hiipisi ulos. Öyvind katseli vilkkumatta isään, joka ei ikinä näyttänyt aikovankaan kääntää katsettaan huoneeseen; poika ei hänkään uskaltanut puhua, sillä täytyihän isän rauhassa saada ajatella asiaa. Mutta juuri samassa hetkessä oli mieli juossut loppuun levottomuutensa radan ja suori taas selkäänsä; "ei kukaan muu kuin Jumala sittenkään lopulta voi meitä eroittaa", ajatteli hän itsekseen ja katseli isänsä rypistyneitä kulmakarvoja. Jo näytti jotakin olevan tulossa. Tore veti syvältä henkeään, nousi, kääntyi huoneeseen päin ja kohtasi poikansa katseen. Hän pysähtyi ja jäi pitkäksi aikaa katsomaan häneen.

-- Kyllähän minun tahtoni olisi, että sinä heittäisit hänet mielestäsi; sillä ei ihmisen pidä tunkeutua toisten tielle. Mutta jollet sinä tahdo häntä heittää, niin voit tilaisuuden sattuessa ilmoittaa minulle, niin ehkä minä voin auttaa sinua.

Hän läksi työhönsä ja poika seurasi häntä.

Mutta illalla oli Öyvindillä suunnitelma valmiina; hän päätti koettaa päästä läänin agronoomiksi ja pyytää johtajan ja koulumestarin apua. "Jos tyttö vaan jaksaa odottaa, niin minä Jumalan avulla työlläni voitan hänet."

Sinä iltana hän turhaan odotti Maritia, mutta lauleli siellä astellessaan lempilauluaan:

Pystyyn, pystyyn nuori pää! Joskin moni toive jää, uus taas silmäsi sineen syttyvi unelmineen!

Pystyyn pääsi, sa kuulethan äänen jossakin kutsuvan, äänen mi luottavaksi neuvoo ja rohkeaksi!

Pystyyn pää, sillä rinnassas kaartuvi kaunis taivahas, sielläkin sinipielet soi kuni harpun kielet!

Pystyyn pääsi ja raikuvaan laula: kenpä mun lannistaa, vihervä virpeni uhkee vuodesta vuoteen puhkee!

Pystyyn pääsi, sun uudesti elämän voima se synnytti, voima mi aina on lässä suuressa, pienimmässä.

YHDESTOISTA LUKU.

Oltiin päivällislevolla; isojen Hejdelän talojen väet olivat makuulla, heinät hajallaan tantereella ja haravat pistettyinä maahan. Heinähäkit olivat ladon portaitten alla, valjaat viskattuina viereen ja hevoset söivät lieassa vähän matkan päässä. Paitsi hevosia ja muutamia kanoja, jotka olivat tulleet pellolle, ei koko tasangolla näkynyt ainoaa elävää olentoa.

Tunturissa, talojen yläpuolella, oli revelmä ja siitä nousi tie Hejdelän talojen karjakartanoille, niiden suurille, ruohoisille tunturitasangoille. Ylhäällä revelmässä seisoi tänään mies ja katseli alas tasangolle, ikäänkuin olisi odottanut jotakin. Hänen takanaan oli pieni tunturijärvi, siitä juoksi puro, joka uursi revelmiä tunturiin; molemmin puolin tätä järveä kulki karjanpolkuja karjakartanoille, jotka kaukaa näkyivät. Haukunta ja huhuilu likeni likenemistään, kellot kalkattivat harjanneiden välillä; sillä karja kiili ja etsi vettä, koirat ja paimenet koettivat koota sitä, mutta turhaan. Lehmät tulla lopsottivat, tehden kummallisia hyppyjä ja tuskastuneita liikkeitä ja karkasivat oudosti mölähdellen ja häntä oistona suoraa päätä veteen, minne jäivät seisomaan; niiden kellot kilahtelivat veden poikki joka kerta kun ne liikuttivat päätään. Koirat joivat hiukan, mutta jäivät maalle, paimenet tulivat perässä ja istuutuivat lämpöiselle, sileälle kalliolle, ottivat esiin eväänsä, vaihtoivat ruokiaan, kehuivat toistensa koiria, sonneja ja isäntäväkeä, riisuutuivat sitte ja hyppäsivät veteen lehmien joukkoon. Koirat eivät tahtoneet veteen, vaan luikkivat pitkin paikkoja unisina, pää riipuksissa, silmät kuumina ja kieli toisella puolen kitaa. Nurmikkojyrkänteillä ei näkynyt ainoaakaan lintua eikä kuulunut ääntä, paitsi lasten joikerrusta ja kellojen kilinää; kanerva oli kuin kulossa poltettu, aurinko paahtoi vuorien rinteihin niin että kaikki läähätti kuin läkähtymäisillään.

Öyvind siellä sydänpäivän paahteessa odotti. Hän istui paitahihaisillaan ihan puron varrella, joka virtasi järvestä. Hejdelän tasangolla ei vielä näkynyt ketään ja hän rupesi jo hiukan pelkäämään, kun suuri koira äkkiä läksi lönköttämään Nordistuenin ovesta ja perässä tyttö paitahihaisillaan; hän juoksi nurmikenttien poikki vuorta kohti, Öyvindin teki kovasti mieli huhuta häntä vastaan, mutta hän ei uskaltanut. Hän katseli tarkkaavaisena taloa, tulisiko joku sattumalta ja näkisi tytön, mutta hän oli turvassa ja Öyvind nousi monta kertaa malttamattomana.

Vihdoin viimein tyttö tuli, astellen puron vartta, koira vähän edellä, nuuskiskellen ilmaa. Tyttö tarttui tuontuostakin pensaisiin, käynti väsyi väsymistään. Öyvind lähti juoksemaan alas, koira murisi ja sai siitä torua, mutta niin pian kun Marit näki Öyvindin tulevan, istuutui hän suurelle kivelle, kasvot kuin tulessa, hengästyneenä ja kuumuuteen menehtymäisillään. Öyvind hypähti viereiselle kivelle.

-- Kiitos, että tulit!

-- Voi sitä tietä ja kuumuutta! Oletko odottanut kauvan?

-- En. Koska he vartioivat meitä illalla, täytyy meidän käyttää hyväksemme päivää. Mutta minä olen ruvennut ajattelemaan, ettemme enään tästä puoleen ole niin salaperäisiä ja varovaisia, siitä minä juuri tänään aioin puhua kanssasi.

-- Salaperäisiä?

-- Minä kyllä tiedän, että sinä pidät salaperäisyydestä, mutta sinä pidät myöskin rohkeudesta. Tänään minä puhun sinulle pitkältä ja nyt sinun pitää kuunnella.

-- Onko se totta, että sinä aiot pyrkiä amtin agronoomiksi?

-- On, ja kyllä minä siksi pääsen. Minulla on kaksikin tarkoitusta: ensiksi tahdon saada toimen ja toiseksi -- ja se on päätarkoitukseni -- tahdon saada aikaan jotakin sellaista, että vaarisi sen näkee ja huomaa. Onneksi ovat Hejdelän talojen väet enimmäkseen nuoria ihmisiä, jotka toivovat parannuksia ja tarvitsevat neuvojaa. Rahaa heillä myöskin on. Sieltä minä alan; ja minäkös korjaan kaikkea, alkaen heidän navetoistaan vesijohtoihin asti, minäpäs pidän esitelmiä ja teen työtä, minäpäs, niinsanoakseni, panen vanhuksen hyvien töiden saarrokseen.

-- Sinä puhut kuin mies; eteenpäin Öyvind!

-- Niin, muu koskeekin meitä kahta. Sinä et saa lähteä pois.

-- Mutta entä kun hän käskee?

-- Etkä pitää meidän välejämme salassa.

-- Mutta entä kun hän kiusaa minua?

-- Mutta me saavutamme enemmän ja suojelemme itseämme paremmin, kun päästämme kaikki julkisuuteen. Meidän pitää alituiseen olla ihmisten silmissä niin että heidän aina täytyy puhua siitä kuinka paljon pidämme toisistamme; sitte hekin oikein toivovat meille menestystä. Sinä et saa lähteä pois. Niillä, jotka eroavat, on aina vaara tarjolla ja heidän välilleen voi tulla kulkupuheita. Ensimäisenä vuonna me tosin emme usko niitä, mutta seuraavana me hiukan voimme ruveta uskomaan. Kerran viikossa meidän pitää tavata toisemme ja silloin me nauramme kaikkea sitä pahaa, mitä ihmiset yrittävät ahtaa välillemme. Kun me joudumme samoihin tansseihin, pitää meidän osata polkea tahtia niin että vinkuu ja soi, kaikkien panettelijoidemme istuessa katselemassa. Kun me tapaamme kirkolla, tervehdimme toisiamme kaikkien niiden nähden, jotka toivoisivat meitä satojen penikulmien päähän toisistamme, jos joku sepittää meistä laulun, koetamme yhdessä sepittää toisen vastaan; kyllä se menee, kun me yhdessä yritämme. Ei kukaan pääse meidän kimppuumme, kun me vedämme yhtä köyttä ja näytämme ihmisille, että kuulumme yhteen. Onnetonta rakkautta tuntevat vaan pelkurit tai heikot tai sairaat ihmiset, tai laskevat ihmiset, jotka odottavat jotakin määrättyä asianhaaraa, tai viekkaat ihmiset, jotka vihdoin saavat kärsiä oman viekkautensa takia, tai järki-ihmiset, jotka eivät senvertaa pidä toisistaan, että voisivat unohtaa säädyt ja muut eroavaisuudet -- he toimivat salaa, lähettelevät kirjeitä, vapisevat joka sanaa ja tuota pelkoa ja alituista levottomuutta ja tykintää veressä pitävät he lopulta rakkautena, ovat onnettomia ja sulavat kuin sokeri. Kaikkia kanssa! Jos he oikein pitäisivät toisistaan, niin he eivät pelkäisi, vaan nauraisivat ja astuisivat joka hymyssään ja joka sanassaan vaikkapa suoraan kirkonporttia kohti. Minä olen lukenut siitä kirjoista ja minä olen sen itsekin nähnyt, että se on kehnoa rakkautta, joka kulkee takateitä. Rakkaus alkaa salaisuudessa, sillä se alkaa kainoudessa; mutta sen täytyy elää julkisuudessa; siksi että se elää ilossa. Kun lehdet puhkeavat, niin ei niiden kasvamista voi salata ja sinä huomaat, että kaikki mitä puussa on kuivaa, putoaa pois samassa hetkessä, jolloin puhkeaminen alkaa. Se, joka saa rakkauden, pääsee irti kaikesta vanhasta, kuolleesta kuonasta, mahlajat vuotavat ja pursuvat ja kuinka ei sitä huomattaisi? Hoi tyttö, kaikkien pitää tulla iloisiksi, kun näkevät meidät iloisina; kaksi kihlattua jotka, uskollisesti pitävät kiinni toisistaan, tekevät ihmisille hyvän työn, sillä he antavat heille runon, jonka heidän lapsensa oppivat ulkoa ja laulavat luulevien vanhempien häpeäksi. Minä olen lukenut niin monta sellaista runoa, tälläkin paikkakunnalla elää joitakin sellaisia runoja kansan suussa, ja juuri niiden lapset, jotka kerran saivat pahan aikaan, niitä nyt liikutetuin mielin kertoilevat. Ja nyt, Marit, ojennamme me toisillemme kätemme -- kas noin! ja sitte me lupaamme toisillemme, että uskollisesti pidämme kiinni toisistamme -- kas noin! ja kaikki käy hyvin, eläköön!

Öyvind yritti tarttua kiinni hänen päähänsä, mutta hän käänsi sen pois ja luisui alas kiveltä.

Öyvind jäi istumaan, Marit palasi ja seisoi, kädet pojan polvella, ja puhui, katsellen hänen kasvoihinsa:

-- Kuule nyt, Öyvind, kun hän rupeaa tahtomaan minua lähtemään, niin mitä minä teen?

-- Sanot suoraan: ei!

-- Mutta käykö se päinsä?

-- Eihän hän voi kantaa sinua rattaille!

-- Jollei juuri sitä, niin hän monella muulla tavalla voi pakoittaa minua.

-- Sitä minä en usko; onhan kuuliaisuus velvollisuus, niinkauvan kun ei se ole synti; mutta sinä olet myöskin velvollinen antamaan hänen suoraan tietää, kuinka raskasta sinun tällä kertaa on olla kuuliainen. Minä arvelen, että hän peräytyy, kun näkee sen; nyt hän tietysti luulee, kuten muutkin, että se on paljasta lasten leikkiä. Näytä hänelle, että se on enemmän.

-- Hänen kanssaan ei ole helppo tulla toimeen, usko pois. Hän vartioi minua kuin vuohta lieassa.

-- Mutta sinä riuhdot irti nuoran monta kertaa päivässä.

-- Se ei ole totta.

-- Kyllä. Joka kerta kun sinä salaa ajattelet minua, riuhtaiset sinä sen irti.

-- Niin, sillä tavalla. Mutta tiedätkö sinä niin varmaan, että minä niin usein ajattelen sinua?

-- Ethän sinä muuten istuisi tässä.

-- Lähetithän sinä sanaa, että minä tulisin.

-- Mutta sinä läksit siksi, että ajatukset vaativat lähtemään.

-- Pikemmin siksi, että oli niin kaunis ilma.

-- Sanoit juuri äsken, että oli liian kuuma.

-- Niin, _ylös_ mäkiä, mutta _alas!_

-- Miksi sinä sitte läksit tulemaan ylös?

-- Voidakseni juosta alas.

-- Mikset sitte ole juossut?

-- Täytyihän minun levätä.

-- Ja puhua minun kanssani rakkaudesta.

-- Saatoinhan minä sinun iloksesi kuunnella.

-- Kunko linnut laulelevat? -- ja kun joukko makaa, -- -- ja kun kellot kalisevat -- -- tuolta vuoren takaa.

Samassa näkivät he Maritin vaarin tulla kammertavan pihamaalle ja menevän kellonnuoralle, soittamaan väkeä hereille. Ihmiset luhjustelivat esiin ladoista, vajoista ja huoneista, menivät unisina hevosten ja haravoiden luo, hajaantuivat vainioille ja hetkisen perästä olivat kaikki taasen työssä ja touhussa. Mutta isoisä kulki rakennuksesta toiseen, vihdoin hän nousi aitan ylimmälle portaalle katsomaan. Pieni poika hyppäsi hänen luokseen, nähtävästi hän oli huutanut häntä. Poika läksi aivan oikein juoksemaan sinne päin missä Pladsen oli ja vaari kierteli kiertelemistään pihamaata, alituiseen katsellen vuorelle päin, mutta varmaan aavistamatta, että se musta mikä näkyi Isollakivellä, oli Marit ja Öyvind. Mutta toisen kerran oli Maritin suuri koira vastuksena. Se näki vieraan hevosen ajavan Hejdelään ja nähtävästi se luuli olevansa huoneenhallitushommissaan, koska se rupesi haukkumaan voimiensa takaa. He toruivat koiraa, mutta se oli suuttunut eikä ottanut lakatakseen. Isoisä seisoi alhaalla ja tuijotti suoraan ilmaan. Mutta pula yltyi yltymistään, sillä paimenten koirat kuulivat kummakseen vieraan äänen ja läksivät tulemaan. Kun ne huomasivat, että se oli suuri, sudennäköinen hirviö, kävivät takkuiset lappalaiskoirat yksissä voimin sen kimppuun. Marit pelästyi niin, että hän hyvästiä sanomatta läksi karkuun, Öyvind törmäsi suoraan tappelevien keskelle, potki ja löi, mutta koirat vaan siirtyivät toiseen paikkaan ja hyökkäsivät taas hirveästi rähisten ja ulisten toistensa kimppuun, Öyvind taas perässä ja niin sitä mentiin, kunnes päästiin puron jyrkänteelle; siinä hän karkasi joukkoon ja seuraukseksi tuli, että kaikki koirat syöksyivät veteen ja sattuivat joutumaan oikein syvälle paikalle. Silloin ne häpeillään erosivat toisistaan ja niin loppui tämä metsämeteli. Öyvind läksi metsän poikki kylätielle, mutta isoisä tuli portilla Maritia vastaan; se oli koiran ansiota.

-- Mistä sinä tulet?

-- Metsästä.

-- Mitä sinä siellä teit?

-- Olin marjassa.

-- Se ei ole totta.

-- Ei, ei olekkaan.

-- Mitä sinä sitte teit?

-- Puhuin erään tuttavan kanssa.

-- Oliko se se torpanpoika?

-- Oli.

-- Kuule nyt, Marit, huomenna sinä saat lähteä.

-- En minä lähde.

-- Kuule nyt, Marit, minä sanon sinulle vaan sen yhden ainoan asian, että sinun _pitää_ lähteä.

-- Ette te voi nostaa minua rattaille.

-- Enkö? Enkö minä voi.

-- Ette, sillä te ette tahdo.

-- Enkö minä tahdo? Kuule nyt, Marit, minä sanon sinulle vaan huvin vuoksi, katsos, vaan huvin vuoksi, että minä lyön selän poikki siltä sinun poikaretkultasi.

-- Sitä te ette uskalla tehdä!

-- Enkö minä uskalla? Sanotko sinä, etten minä uskalla? Kuka minulle mitään tekisi, kuka?

-- Koulumestari.

-- Kou-kou-koulumestari? Luuletko sinä minun välittävän hänestä?

-- Luulen, koulumestari on pitänyt häntä maanviljelysopistossa.

-- Koulumestariko?

-- Koulumestari!

-- Kuule, Marit, minä en viitsi nähdä tuota hyppäämistä. Sinun pitää lähteä pois paikkakunnalta. Sinä tuotat minulle paljasta surua ja murhetta ja niin teki äitisikin -- paljasta surua ja murhetta. Minä olen vanha mies, minä tahtoisin nähdä elämäsi turvattuna, minä en tahdo olla ihmisten hampaissa sellaisen asian takia; minä tahdon vaan sinun omaa parastasi; huomaa se, Marit. Pian minä menen menojani, siihen sinä jäät; miten sinun äitisi olisi käynyt, jollei minua olisi ollut? Kuule nyt, Marit, ole nyt ymmärtäväinen ja kuuntele mitä minä sanon; minä tahdon vaan sinun parastasi.

-- Ei, sitä te ette tahdo.

-- Mitä? Mitä minä sitte tahdon?

-- Saada tahtonne tapahtumaan, sitä te tahdotte, mutta minun tahtoani te ette kysy.

-- Pitäisikö sinullakin olla tahto, sinä, senkin lokinpoika? Pitäisikö sinun ymmärtää mikä sinulle on parasta, senkin hupakko? Minäpä annan sinulle pienen selkäsaunan, vaikka oletkin noin pitkä tyttö. Kuule, Marit, puhutaan nyt kauniisti. Et sinä alkuasi ole niinkään tyhmä, mutta ovat panneet pääsi pyörälle. Kuule nyt minua, minä olen vanha, viisas mies. Puhutaan nyt järkevästi. Eivät minun asiani ole niinkään hyvin kuin ihmiset luulevat: vaivainen vieras lintu voi lentää tänne ja pian viedä mennessään ne vähät, mitä minulla on. Isäsi kävi niihin kovin kourin. Meidän täytyy pitää huolta itsestämme tässä maailmassa. Ei se muuta kannata. Mikä koulumestarin on puhuessa, sillä hänellä on itsellään rahoja; niin on papillakin ja mikä heidän on saarnatessaan. Toista on meidän, joiden täytyy raataa elääksemme. Minä olen vanha, minä tiedän paljon ja minä olen nähnyt paljon; voihan siitä rakkaudesta puhua, mutta ei siitä mihinkään ole; pappilaiset ja muut heikäläiset voivat pitää sitä jonakin, mutta toista on talonpojan. Ensin ruokaa, katsos, sitte jumalansanaa ja vähän kirjoitustaitoa ja laskutaitoa ja rakkauttakin, jos asiat soveltuvat sillä tavalla, mutta ei sitä jumal-avitakaan, kelpaa _alkaa_ rakkaudesta ja lopettaa ruokaan. Mitä sinä nyt sanot, Marit?

-- En minä tiedä.

-- Etkö tiedä mitä sanot?

-- Kyllä minä sen tiedän.

-- No?

-- Sanonko minä sen?

-- Totta kai sinä sen sanot!

-- Minä pidän sitä rakkautta hyvin tärkeänä. Vanhus seisoi hetkisen hämmästyksissään, hänen mieleensä johtui sadat samallaiset keskustelut, jotka olivat päättyneet samallaisiin tuloksiin, hän ravisti päätään, käänsi tytölle selkänsä ja läksi.

Hän kammersi torpparien kimppuun, torui piikoja, löi suurta koiraa ja oli pelästyttämäisillään kuoliaaksi pienen kanan, joka oli joutunut pellolle; mutta Maritille ei hän sanonut mitään.

Sinä iltana oli Marit niin iloissaan, kun läksi yläkertaan nukkumaan, että avasi ikkunan, lepuutti käsivarsiaan kehystä vastaan, katseli ulos ja lauloi. Hän oli saanut käsiinsä herttaisen pienen rakkauslaulun, jota lauloi:

Jos sa lemmit mua, niin ma lemmin sua elonpäivieni päähän; kuluu kesäkuu, ruoho lakastuu, suvi sydämihin jäähän!

Muistan sanan sen viimevuotisen tuon sen lintusena jälleen sulle, istun ikkunaas, laulan taas ja taas: kevät, kevät eikö kohta tulle!

Tuli tuli tei! tätä kuullut ei poika tuonne koivuhakaan! Mitä lauloin mä, -- on jo hämärä, -- eikä kuulu saattajakaan!

Enhän liene vaan sulta suudelmaan -- ei, se mahdotonta oisi! Jos jo kuulit sa, pian unhoita -- peruuttaa sen vielä voisi!

Hyväst', hyväst jää, yö jo yllättää; unessa ma nään sun siellä, kuulen sanat ne, jotka minulle -- oi, ne huimaa päätä vielä!

Nyt ma lopetan, suljen akkunan, kohta on jo öinen rauha. Kaiku viimeisen tuopi sävelen, ilta on niin lämmin, lauha.

KAHDESTOISTA LUKU.

Muutamia vuosia on kulunut tästä kohtauksesta.

On syksy, koulumestari astelee Nordistuenille, avaa ulko-oven, ei tapaa ketään kotona, avaa toisen oven eikä vieläkään tapaa ketään ja jatkaa yhä kulkuaan pitkän rakennuksen viimeiseen huoneeseen; siellä istuu Olli Nordistuen yksinään vuoteensa ääressä ja katselee käsiään.

Koulumestari tervehtii ja Olli vastaa. Koulumestari ottaa jakkaran ja asettuu Ollin eteen.

-- Olet lähettänyt minua hakemaan.

-- Niin olen.

Koulumestari muuttaa jalan toisen päälle, katselee ympärilleen, ottaa kirjan penkiltä ja alkaa sitä selailla.

-- Mitä asiaa sinulla olisi ollut?

-- Sitä minä tässä juuri ajattelen.

Koulumestari ei pidä kiirettä, hän ottaa esiin silmälasinsa voidakseen lukea kirjan nimen, kuivaa silmälasinsa ja panee ne nenälleen.

-- Sinä käyt kohta vanhaksi, Olli.

-- Niin, siitähän minun juuri piti puhua. Elämä menee taaksepäin; minä kaadun tästä kohta.

-- Katso vaan, että vedät makeita unia, Olli.

Koulumestari panee kirjan kiinni ja istuutuu katsomaan ikkunaan.

-- Se on hyvä kirja, tuo, joka tuossa on käsissäsi.

-- Ei ole hullumpi. Oletko useinkin päässyt kantta kauvemmaksi, Olli?

-- Olenhan minä näinä viime aikoina...

Koulumestari laskee kirjan kädestään ja panee pois silmälasit.

-- Ei sinulla tällä kertaa ole oikein mieleistäsi oloa, Olli.

-- Eihän sitä ole ollut minun muistinaikanani.

-- Sellaistahan se minullakin oli kauvan aikaa. Olimme riidoissa hyvän ystävän kanssa ja minä odotin, että hän tulisi luokseni ja koko sen ajan olin onneton, mutta sitte minä keksin sen keinon, että lähden hänen luokseen ja siitä asti minulla on ollut hyvä olo.

Olli nostaa katseensa ja vaikenee.

-- Kuinka tämä talonpito mielestäsi menestyy?

-- Taaksepäin menee niinkuin minä itsekin.

-- Kuka taloa pitää, kun sinä siitä kaadut?

-- Sitäpä minä juuri en tiedä ja sehän se minua painaa.

-- Naapurisi edistyvät tätä nykyä, Olli.

-- Niin, kun niillä on se agronoomi apunaan. Koulumestari kääntyy välinpitämättömästi ikkunaan päin.

-- Apuahan sinäkin tarvitsisit, Olli. Et pääse paljon käymäänkään etkä paljon tiedä näistä uusista viljelyskeinoista.

-- Kuka minua rupeisi auttamaan.

-- Oletko sitte _pyytänyt_ apua?

Olli vaikenee.

-- Minä olin kauvan samallaisissa väleissä Jumalan kanssa, sanoo koulumestari. -- Et kohtele minua hyvästi, sanoin Hänelle. -- Oletko sinä sitte pyytänyt minulta hyvää kohtelua? kysyi Hän. Enhän minä ollut pyytänyt. Sitte minä pyysin ja senjälkeen on kaikki käynyt hyvin.

Olli vaikenee, mutta koulumestarikin vaikenee ja vihdoin virkkaa Olli:

-- Onhan minulla lapsenlapsi ja hän kyllä tietää mikä minulle tuottaisi iloa, mutta hän ei tee sitä.

Koulumestari hymähtää.

-- Ehkei se tuottaisi iloa hänelle. Olli vaikenee. Koulumestari lausuu:

-- Sinua painavat monetkin asiat, mutta minun ymmärtääkseni talo sentään on suurin huoli. Olli virkkaa hiljaa:

-- Se on jo niin monet polvet ollut tässä suvussa ja se on niin hyvää maata. Siinähän se on kaikki mitä isä toisensa perästä on saanut kokoon; mutta nykyään ei se kasva. Enkä minä tiedä kuka ajaa taloon, kun minut viedään talosta. Sukua hän vaan ei ole.

-- Jatkaahan sinun tyttäresi tytär sukua.

-- Mutta kuinka hänen miehensä pitää taloa? Se minun pitäisi tietää ennenkuin pääni kaatuu. Se on sellaista, Baard, että sekä minulle että talolle tulee kiire.

Molemmat vaikenevat; vihdoin virkkaa koulumestari: