Part 3

Mutta monet hänen lauluistaan joutuivat maailmalle ja niistä pidettiin paljon. Useat halusivat puhua hänen kanssaan, varsinkin kun he muistivat hänet poika-ajoilta. Mutta Arne pelkäsi kaikkia, joita ei tuntenut ja ajatteli heistä pahaa, pääasiassa sentähden, että hän luuli heidän ajattelevan pahaa hänestä.

Hänen rinnalleen ulkotöissä sattui aina keski-ikäinen mies, jota sanottiin Ylimaan Nuutiksi ja hänen oli tapana laulella; mutta hän lauloi aina samaa laulua. Kun pari kuukautta oli kulunut, tuntui Arnesta, että pitääpä kysyä, eikö hän osaa muita.

-- En, vastasi mies.

Kului sitte muutamia päiviä ja kerran kun mies taas veteli lauluaan, kysyi Arne:

-- Mitenkäs sinä sitte tämän laulun opit?

-- Ka satuin oppimaan, sanoi mies.

Miehen tyköä meni Arne suoraa päätä sisään; mutta siellä istui äiti itkemässä, ja sitä ei Arne ollut nähnyt sitte isän kuoleman. Hän ei ollut huomaavinaan mitään, vaan palasi takaisin ovelle. Mutta hän tunsi äidin katseen niin raskaana seuraavan itseään, että hänen täytyi pysähtyä.

-- Miksi sinä itket, äiti?

Hetkisen kaikuivat hänen sanansa ainoina ääninä tuvassa ja sentähden tuntuivat ne niin reippailta, että hän huomasi kysymykseen tulleen liian vähän hellyyttä. Hän kysyi vielä kerran:

-- Miksi sinä itket, äiti?

-- Voi, en oikein tiedä, ja äiti itki enemmän.

Poika odotti kauvan, vihdoin hän rohkaisi mielensä.

-- Sinä itket jonkun syyn tähden.

Taasen oli ihan hiljaista. Arne tunsi olevansa hyvin syyllinen, vaikkei hän mitään tietänyt ja vaikkei äiti ollut mitään sanonut.

-- Tuli sellainen mieli, sanoi äiti ja lisäsi hetkisen perästä: -- olenhan minä oikeastaan niin onnellinen, ja sitte hän itki.

Mutta Arne karkasi ulos ja riensi jyrkänteelle. Hän istuutui katselemaan rotkoon ja siinä istuessaan hänkin itki.

-- Kunhan minä tietäisin miksi itken, sanoi Arne. Mutta yläpuolellaan kuuli hän Ylimaan Nuutin uutispellolla vetelevän viisuaan:

Oli Inkeri kaunis impyinen, Mutta kultia, hopeita Ei hänellä ollut arkussa, Tanu vain oli villainen.

Vain kirjava myssynen villasta -- Ei pitsejä, vuoriakaan, Vaan mikä on maammon antamaa, Se on kuni kullasta!

Kakskymmentä vuotta hän säästi sen, Vain ettei kulua vois! "Mikä muuten mun morsiusmyssyni ois, Kun astun ma vihillen!"

Kolmekymmentä vuotta hän säästi sen, Ei tahraantuvan sen sois! "Mikä sitte mun morsiusmyssyni ois, Kun astun ma vihillen!"

Neljäkymmentä vuotta hän säästi sen, Yhä muisteli äitiään: "Tanukultani nyt jo nään, En käy minä vihille, en!"

Hän arkulle astui murheissaan, Ja sydän se paisui niin; Sitä tanua ollut ei siin' Enää jäljellä rihmaakaan!

Arnesta tuntui siltä kuin hän olisi kuullut laulun kaukaa nurmikkorinteeltä. Hän meni ylös Nuutin luo.

-- Onko sinulla äitiä? kysyi hän.

-- Ei.

-- Entä isää?

-- Ei isääkään.

-- Onko sitte kauvan kun he kuolivat?

-- On siitä kauvan aikaa.

-- Ei sinulla taida olla montakaan ystävää?

-- Ei ole monta.

-- Onko täällä ketään?

-- Ei, ei täällä.

-- Entä kotipuolessa?

-- Ei sielläkään.

-- Eikö sinulla ole ketään, joka sinusta pitää?

-- Ei, ei ole.

Arne läksi hänen luotaan ja hän rakasti äitiään niin, että sydän oli pakahtumaisillaan ja pään päällä oli kuin kirkastus. Taivaan Jumala, ajatteli hän, sinä olet antanut minulle hänet ja hänen mukanaan niin äärettömän paljon rakkautta ja minä työnnän sen luotani -- ja entä jollei häntä silloin enään ole, jos minä joskus tahtoisin tarttua siihen!

Hänet valtasi halu rientää hänen luokseen, jollei muun tähden, niin vain nähdäkseen hänet. Mutta matkalla lensi äkkiä hänen päähänsä: "ehkä sinun hyvin pian pitää kadottaa hänet rangaistukseksi siitä ettet hänestä välitä!" Hän jäi paikoilleen seisomaan. "Kaikkivaltias Jumala, mihin minä silloin joutuisin?"

Hänestä tuntui siltä kuin kotona olisi tapahtunut onnettomuus; hän läksi juoksujalan taloon päin, kylmä hiki oli otsalla ja tuskinpa jalat koskettivat maata. Hän riuhtasi auki porstuan oven; mutta sisäpuolella tuntui heti ilmassakin rauha. Hiljaa avasi hän tuvan oven. Äiti oli pannut levolle, kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa; hän nukkui kuin lapsi.

KUUDES LUKU.

Muutamia päiviä myöhemmin päättivät äiti ja poika, jotka viime aikoina olivat enemmän seurustelleet keskenään, lähteä sukulaisiin häihin, naapuritaloon. Äiti ei ollut sitte kuin tyttönä ollut mukana tansseissa.

Kumpikaan ei tuntenut siellä kuin harvoja ihmisiä paitsi nimeltä ja Arnesta varsinkin teki kummallisen vaikutuksen, että he aina katselivat häneen, missä hän vaan liikkui.

Kerran oli hänelle porstuassa huudettu jotakin; ei hän ollut siitä varma; mutta hän luuli sen kuulleensa ja joka veripisara nousi hänessä, kun hän vaan sitä ajatteli.

Sitä miestä, joka hänelle oli huutanut, piti hän nyt yhtä mittaa silmällä, vihdoin asettui hän hänen viereensä. Mutta päästyään pöydän ääreen tuntui hänestä siltä kuin puhe olisi saanut toisen käänteen.

-- Mutta nyt minä kerron jutun, joka osoittaa, ettei mitään haudata niin syvään yöhön, ettei se pääsisi päivänvaloon, puhui mies ja Arnesta tuntui siltä kuin hän olisi katsonut häneen.

Se oli ilkeän näköinen mies, ohuet, punaiset hiukset kaarsivat suurta, pyöreää otsaa. Ylhäältä otsan alta katselivat hyvin pienet silmät ja pieni potaattinenä, mutta suu oli hyvin suuri, huulet kääntyivät ulospäin ja pysyivät aina valkoisina. Hymyillessä näkyivät molemmat ikenet. Hänen kätensä lepäsivät pöydällä: ne olivat hyvin raskaat ja karkeat, mutta ranne oli hinterä. Hänen katseensa oli terävä ja hän puhui nopeasti, mutta hyvin työläästi; häntä sanottiin "Suurisuuksi" ja Arne tiesi Niilo räätälin ennen muinoin pahoin pidelleen häntä.

-- Tässä maailmassa on paljon syntiä, se on meitä likempänä kuin luulemmekaan -- --. Mutta vähät inistä, nyt minä kerron teille pahan työn. Vanhat kyllä muistavat Alfin, Reppu-Alfin.

"Kyllä minä tulen takaisin!" sanoi Alf; sen sanantavan hän on jättänyt jälkeensä; sillä kun hän oli tehnyt kaupat -- ja se mies osasi tehdä kauppaa! -- läiskäytti hän repun selkään. "Kyllä minä tulen takaisin!" sanoi Alf. Pirun poika, potra poika, kelpo poika se Alf, Reppu-Alf --.

Entäs sitte hän ja Suurkuhnuri. Suurkuhnurin -- tunsittehan te hänet? -- Suuri hän oli ja kuhnuri hän kanssa oli. Hän mielistyi pikimustaan hevoseen, jota Reppu-Alf ajoi ja äksierasi niin, että se hyppi kuin heinäsirkka. Ja ennenkuin Suurkuhnuri itsekään tiesi, oli hän tullut antaneeksi kaakista viisikymmentä taalaria! Suurkuhnuri koipeliini rattaille kuskaamaan herroja viidenkymmenen taalarin hevosella; mutta hän sai huutaa ja ruoskia pihan pölyä täyteen, -- hevonen karkasi päin kaikkia ovia ja seiniä; sillä se oli umpisokea.

Sitte ne molemmat tappelivat siitä hevosesta kuin mitkäkin rakit. Suurkuhnuri vaati takaisin rahojaan, mutta lieneekö saanut kahtakaan Tanskan killinkiä. Reppu-Alf tumpuloi häntä niin, että haivenet lensivät. "Kyllä minä tulen takaisin", sanoi Alf. Pirun poika, potra poika, kunnon poika se Alf, Reppu-Alf!

Muutamaan vuoteen häntä sitte ei ensinkään kuulunut takaisin.

Noin viiden vuoden perästä häntä kuulutettiin saarnastuolista; sillä hän oli saanut tavattoman suuren perinnön. Suurkuhnuri oli läsnä. "Tiesinhän minä", sanoi hän, "että rahat ne Reppu-Alfia kuuluttavat eivätkä ihmiset". --

Sitte puhuttiin Alfista sinne ja tänne; ja niin paljon siinä jututtiin että saatiin kokoon, että hän viimeksi oli ollut tällä puolen somermäkeä eikä tuolla puolen. Muistattehan te tien, vanhan tien somermäen yläpuolella.

Mutta Suurkuhnuri oli joku aika sitte päässyt suureen valtaan ja kunniaan, saanut sekä talot että tavarat. Sitäpaitsi oli hän ruvennut jumaliseksi ja sen tiesivät kaikki, ettei hän ilmaiseksi ruvennut jumaliseksi -- hän enempää kuin muutkaan. Näistä asioista rupesivat ihmiset puhumaan.

Siihen aikaan piti tie somermäen yli siirrettämän; ennen vanhaan tahtoivat ihmiset päästä suoraan eteenpäin ja siksi mentiin suoraan somermäen poikki, mutta me tahdomme sileitä teitä ja sentähden kulkee tie nyt joen rantaa pitkin. Siellä sitä sitte porattiin ja reistattiin niin että olisi luullut aiottavan pois koko soramäkeä. Kaikellaista esivaltaa siellä kulki, mutta useinten amtmanni, kuvernööri; sillä hän saa kaksinkertaisen vapaan kyydin. Yhtenä päivänä kun siellä taas soraa kaivettiin, piti jonkun käydä kiinni kiveen, mutta saikin kouraansa käden, joka pisti esiin sorasta ja se käsi oli niin vahva, että se joka sen sai, meni nurin sen kanssa. Mutta sen sai Suurkuhnuri. -- Nimismies oli kulkemassa niillä paikkeilla; hänet noudettiin ja kokonaisen miehen luut kaivettiin esiin. Tohtori noudettiin niinikään! Hän liitti kaikki yhteen niin taitavasti, ettei puuttunut kuin lihaa. Mutta ihmiset puhuivat, että se luuranko oli juuri saman kokoinen kuin Reppu-Alf. "Kyllä minä tulen takaisin", sanoi Reppu-Alf.

Oli se sekä yhden että toisen mielestä ihmeellistä, että kuollut käsi saattoi lyödä kumoon sellaisen miehen kuin Suurkuhnurin, vaikkei se ensinkään lyönyt. Nimismies kävi hänen kimppuunsa siitä asiasta -- tietenkin niin ettei ketään ollut kuulemassa. Mutta silloin kirosi Suurkuhnuri niin että nimismiehen silmissä musteni. "No niin", sanoi nimismies, "jollet sinä ole sitä tehnyt, niin kai sinä tämän yön nukut tuon luurangon kanssa".-- "Nukun kyllä", vastasi Suurkuhnuri. Ja tohtori liitti sen nivelet yhteen ja laski sen parakin toiseen sänkyyn. Toisessa piti Suurkuhnurin nukkua; mutta nimismies meni huppuun takkiinsa ja asettui ihan seinän viereen. -- Kun tuli pimeä ja Suurkuhnurin piti lähteä yökumppaninsa luo, tuntui ihan siltä kuin ovi itsestään olisi sulkeutunut ja hän seisoi pilkkosen pimeässä. Mutta Suurkuhnuri rupesi veisaamaan virsiä; sillä hänellä oli hyvä ääni. "Miksi sinä veisaat?" kysyi nimismies seinän takaa. "En tiedä onko hänellä ollut lukkaria", vastasi Suurkuhnuri. Sitte hän rupesi rukoilemaan minkä jaksoi. "Miksi sinä rukoilet?" kysyi nimismies seinän takaa. "Hän on varmaan ollut suuri syntinen", vastasi Suurkuhnuri. Vihdoin viimein oli kaikki niin hiljaa, että nimismies oli nukkumaisillaan. Silloin kuului sisältä sellainen huuto, että hökkeli tärisi: "kyllä minä tulen takaisin!" -- Nousi helvetin ryty ja melu; "tuo tänne viisikymmentä taalariani!" mylvi Suurkuhnuri ja sitte huudettiin ja jyryttiin taas; nimismies sai oven auki, ihmisiä juoksi seipäin ja asein apuun, mutta Suurkuhnuri oli pitkänään keskellä lattiaa ja luuranko hänen päällään.

Pöydän ympärillä vallitsi haudan hiljaisuus. Vihdoin viimein virkkaa muuan, joka juuri oli sytyttämässä savupiippuaan:

-- Tuliko hän hulluksi sen päivän perästä?

-- Tuli.

Arne tunsi, että he katsoivat häneen ja sentähden ei hän saanut auki silmiään.

-- Sanon minkä jo sanoin, puuttui ensimäinen mies taas puhumaan, -- ettei mitään kätketä niin syvälle yöhön, ettei se pääsisi päivän valoon.

-- Mutta minäpäs kerron pojasta, joka löi omaa isäänsä, virkkoi vaaleanverinen, lihava, pyöreäkasvoinen mies. Arne ei tietänyt istuiko vai seisoi.

-- Oli suurisukuinen tappelupukari tuolla Hardangerissa; hän hakkasi pilalle paljon ihmisiä. Isä ja hän olivat riidoissa muonasta ja siitä se johtui, ettei sillä miehellä ollut rauhaa kotona eikä kylässä.

Hänen sisunsa kovettui kovettumistaan ja isä ahdisti häntä. "Minä en huoli kenenkään tuomiosta", sanoi poika. "Minun tuomioni sinä saat huolia niin kauvan kuin elän", sanoi isä. -- "Jollet sinä pidä suutasi kiinni, niin minä lyön sinua!" sanoi poika ja nousi. -- "Koeta vaan, jos uskallat; hyvin ei sinun koskaan maailmassa käy", vastasi isä ja nousi hänkin. -- "Niinkö luulet?" -- ja poika karkasi hänen kimppuunsa ja kaasi hänet maahan. Mutta isä ei tehnyt vastarintaa, vaan laski kädet rinnalle ristiin ja antoi pojan tehdä mitä tahtoi.

Poika löi häntä ja veti hänet ovelle: "Minä tahdon kotirauhaa!" Mutta kun he tulivat ovelle, kohotti isä päätään. "Ei etemmä kuin ovelle", sanoi hän, "sillä niin kauvas vedin minä isäni!" Poika ei välittänyt, vaan veti pään kynnyksen yli. "Ei etemmä kuin ovelle, sanon minä!" Vanhus nousi pystyyn, kaatoi pojan jalkainsa eteen ja kuritti häntä kuin lasta.

-- Se oli rumaa, sanoivat useat. -- Ei sentään lyönyt isäänsä, luuli Arne kuulleensa jonkun sanoneen; mutta ei hän ollut siitä varma.

-- Nyt minä kerron _teille_ jotakin, sanoi Arne, nousi kalman kalpeana eikä itsekään tiennyt mitä aikoi sanoa. Hän näki vaan sanojen suurina lumihiutaleina lentelevän. -- Käyn kiinni umpimähkään! ja hän alkoi.

"Noita tapasi kerran tiellä pojan, joka itki. 'Ketä sinä eninten pelkäät', sanoi noita, 'itseäsi vaiko muita'. Mutta poika itki siksi että hän yöllä oli nähnyt unta, että oli täytynyt tappaa paha isänsä, ja sentähden hän vastasi: 'minä pelkään eninten itseäni'. -- 'Nyt saat rauhasi itsestäsi äläkä enään koskaan itke; sillä tästäpuoleen tulet olemaan riidassa vaan muiden kanssa.' Ja noita läksi tiehensä. Mutta ensimäinen, jonka poika tapasi, nauroi häntä ja sentähden täytyi pojankin nauraa häntä. Toinen, jonka hän tapasi, löi häntä; pojan täytyi puolustautua ja lyödä takaisin. Kolmas, joka tuli vastaan, aikoi tappaa hänet ja sentähden täytyi pojan tappaa hänet. Mutta kaikki ihmiset puhuivat pahaa hänestä ja sentähden ei hänkään tietänyt puhua ihmisistä muuta kuin pahaa. He lukitsivat häneltä kaappinsa ja ovensa niin että hänen täytyi varastaa tarpeensa; hänen täytyi varkain ottaa yönsä rauha. Kun hän ei saanut tehdä hyvää, täytyi hänen tehdä paljasta pahaa. Kyläläiset puhuivat: 'se poika meidän täytyy toimittaa pois; se on niin paha', ja eräänä päivänä toimittivat he hänet pois tieltä. Mutta poika ei tiennyt tehneensä mitään pahaa ja sentähden hän kuoleman jälkeen joutui suoraa päätä Jumalan luo. Siellä oli penkillä istumassa isä, jota hän ei laisinkaan ollut tappanut ja toisella penkillä vastapäätä kaikki ne, jotka olivat pakoittaneet hänet tekemään pahaa. 'Mitä penkkiä sinä pelkäät?' kysyi Jumala, ja poika osoitti pitkää. 'Istuudu sitte isäsi viereen', sanoi Jumala ja poika yritti istuutua. Silloin putosi isä penkiltä, niskassa suuri haava. Hänen sijalleen tuli pojan oma kuva, kasvoissa katumus ja kuolonkalpea ilme; ja toinen kuva, jonka kasvot olivat humalaiset ja ruumis hyllyvä; ja kolmas kuva, jonka kasvot olivat mielettömät, vaatteet risoissa ja nauru hirmuinen. 'Noin olisi sinunkin voinut käydä', sanoi Jumala. -- 'Olisikohan!' sanoi poika ja kävi kiinni Jumalan vaatteen liepeeseen. Samassa romahtivat molemmat penkit alas taivaasta ja poika seisoi taas hymyillen Jumalan luona. 'Muista tämä, kun heräät', sanoi Jumala, -- ja samassa heräsi poika. Mutta poika, joka näki tämän unen, olen minä, ja ne, jotka ärsyttävät häntä uskomalla hänestä pahaa, olette te. En enää pelkää itseäni, mutta minä pelkään teitä. Älkää usuttako pahaa minuun; sillä en tiedä saisinko _minä_ kiinni Jumalan vaatteen liepeestä."

Hän karkasi ulos, mutta miehet jäivät toisiinsa katselemaan.

SEITSEMÄS LUKU.

Seuraavana päivänä saman talon ladossa Arne oli ensi kertaa eläessään juonut itsensä humalaan, tullut siitä kipeäksi ja kohta koko vuorokauden maannut ladossa. Nyt hän istui pää kyynärpäiden varassa ja piti pientä pakinaa itsensä kanssa:

-- -- -- Kaikki mihin minä katson, käy raukkamaiseksi. Se oli raukkamaisuutta, etten minä poikana juossut tieheni; raukkamaisuutta, että kuuntelin isää enemmän kuin äitiä; raukkamaisuutta, että minä lauloin hänelle niitä rumia lauluja. Minä menin paimeneen -- sekin oli raukkamaisuutta; -- rupesin lukemaan -- niin, niin, raukkamaisuudesta tein senkin: minä tahdoin mennä piiloon itseäni. Suurenakaan poikana en auttanut äitiä isää vastaan -- raukkamaisuuttani; en sinäkään yönä -- hui! -- raukkamaisuuttani! ehkäpä minä olisin odottanut kunnes hän oli surmattu; -- -- senjälkeen en saattanut pysyä kotona -- raukkamaisuutta! en myöskään lähtenyt tieheni -- raukkamaisuutta; en tehnyt mitään, kävin paimenessa -- raukkamaisuutta. Olin tosin luvannut äidille jäädä kotiin; mutta minä olisin ollut kyllin raukkamainen rikkomaan lupauksen, jollen olisi pelännyt joutua ihmisten joukkoon. Sillä minä pelkään ihmisiä eninten sentähden, että luulen heidän näkevän kuinka olen paha. Mutta siksi että heitä pelkään, puhun heistä pahaa -- kirottua raukkamaisuutta! Minä teen laulujakin raukkamaisuuttani. En uskalla ajatella omia asioitani pohjaa myöten, sentähden sekaannun toisten asioihin -- ja se on runoilemista.

Minun pitäisi itkeä niin että vuoret tulisivat vedeksi, niin minun pitäisi tehdä; mutta minä sanon: "tuu, tuu!" ja rupean tuudittamaan. Ja minun laulunikin ovat raukkamaiset; sillä jos ne olisivat rohkeat, niin ne tulisivat paremmiksi. Minä pelkään voimakkaita ajatuksia, pelkään kaikkea voimakasta; kun minä siihen pääsen, on se raivoa, ja raivo on raukkamaisuutta. Minä olen viisaampi, osaavampi ja tekevämpi kuin mitä minä näytän; minä olen parempi kuin sanon olevani; mutta raukkamaisuuttani en uskalla olla sellainen kuin olen. Hyi, viinaa join raukkamaisuuttani, piti tappaa tuska! Hyi! pahaa se teki, mutta minä join silti, join silti; join isäni sydänverta, ja join kuitenkin! Minun raukkamaisuuteni on nimittäin ihan ilman määrää; mutta raukkamaisinta on kuitenkin se, että istun tässä ja sanon itselleni kaiken tämän.

... Lopettaa itseni! Mitä vielä! Siihen olen liian raukka. Ja sittehän minä uskon Jumalaan -- niin, minä uskon Jumalaan. Minun tekee mieleni hänen luokseen, mutta raukkamaisuus pitelee minua etäällä hänestä. Suuri muutos, ja sen edessä pelkuri ihminen vääntelee. Jos minä koettaisin voimieni mukaan? Kaikkivaltias! Jos minä koettaisin? Minun pitäisi ryhtyä niin koviin parannuskeinoihin kuin maitoluontoni ikinä sallisi; sillä minussa ei enään ole luuta eikä edes rustoakaan, vaan jotakin valuvaa vatkua. -- Jos minä koettaisin -- lukea hyviä, lempeitä kirjoja -- karttaa voimakkaita --; lukea kauniita satuja ja tarinoita ja kaikkea lauhaa; -- ja joka sunnuntai saarnan ja joka ilta rukouksen? Ja olla säännöllisessä työssä, että uskonto saisi maaperää, se ei juurru uneliaisuudessa. Jos minä koettaisin; rakas, hyvä lapsuuteni Jumala, jos minä koettaisin!

Mutta joku avasi ladon oven, karkasi permannon poikki kasvoiltaan kalman kalpeana, vaikka hiki pisaroi alas, ja se oli äiti. Toista päivää etsi hän nyt poikaansa. Hän huusi hänen nimeään, mutta ei pysähtynyt kuuntelemaan, vaan huusi huutamistaan ja karkasi eteenpäin, kunnes poika vastasi heinäkasasta, missä makasi. Silloin pääsi äidiltä suuri huuto ja hän hypähti heinäkasalle kepeänä kuin mikäkin poika ja heittäytyi Arnen luo:

-- Arne, Arne, täälläkö sinä olet! Minä löysin sinut siis kumminkin; eilisestä olen etsinyt; koko yön olen etsinyt! Arne parka! Minä kyllä näin että ne olivat sinua loukanneet ja minä olisin niin mielelläni puhunut sinulle ja lohduttanut sinua; mutta minähän en koskaan uskalla puhua sinulle! -- -- Arne, minä näin että sinä joit! Voi Jumala kaikkivaltias! Kun ei minun enään koskaan tarvitsisi sitä nähdä! -- Hän ei pitkään aikaan saanut sanotuksi enempää. -- Jeesus sinua varjelkoon, lapseni, minä näin että sinä joit! -- Äkkiä sinä olit kadonnut silmistäni, päissäsi, surun särkemänä ja minä juoksin rakennuksesta rakennukseen; kävin kaukana vainioilla, mutten löytänyt sinua; hain joka suolta; kysyin kaikilta ihmisiltä; minä kävin täälläkin, mutta sinä et vastannut -- Arne, Arne! Minä kuljin joen vartta, mutta ei missään näyttänyt olevan tarpeeksi syvää.

Äiti painautui likemmä poikaa.

-- Silloin minun rintaani tuli niin rauhallinen olo: sinä olet tietysti mennyt kotiin, ja minä kävin sen tien kai neljännestunnissa; avasin oven ja hain joka huoneesta ja muistin vasta sitte, että avain oli itselläni; ethän sinä voinut päästä sisään! -- Arne, yöllä hain tien kahden puolen; Kampenin jyrkänteelle en uskaltanut mennä! -- En tiedä kuinka minä pääsin tänne; minua ei kukaan ole auttanut, mutta Jumala toi mieleeni, että sinä olet täällä!

Arne koetti rauhoittaa häntä.

-- Arne, ethän sinä enään juo viinaa?

-- En, saat olla levollinen.

-- Ne olivat kai pahoja sinulle? Olivatko ne sinulle pahoja?

-- Ei, minä vaan olin raukkamainen. Arne lausui viime sanan painolla.

-- En oikein ymmärrä kuinka ne voivat olla pahoja sinulle. Mutta mitä ne oikein tekivät? Et sinä koskaan sano mitään.

Ja äiti rupesi taasen itkemään.

-- Ethän sinäkään koskaan sano minulle mitään, sanoi Arne lempeästi.

-- Suurin syy on sentään sinussa, Arne; minä olen niin tottunut olemaan puhumattomana isäsi ajoilta, että sinun olisi pitänyt auttaa minua vähän alkuun! -- Herranen aika, meitähän on vain kaksi; ja me olemme niin paljon kärsineet yhdessä.

-- Koetetaan nyt, eikö mahtane ruveta menemään paremmin, kuiskasi poika. -- Ensi sunnuntaina minä luen sinulle saarnan.

-- Jumala sinua siitä siunatkoon. Kuuleppas Arne!

-- Mitä?

-- Minulla olisi sinulle jotakin sanomista. -- Sano, äiti.

-- Minä olen tehnyt suuren synnin sinua kohtaan; olen tehnyt pahoin.

-- Sinäkö, äiti? ja se liikutti Arnea niin, että hänen hyvä, sanomattoman kärsivällinen äitinsä syytti itseään synnistä häntä vastaan, joka ei koskaan ollut tehnyt hänelle mitään oikein hyvää, että hän kiersi kätensä hänen ympärilleen, taputteli häntä ja purskahti itkuun.

-- Niin minä olen; ja kuitenkaan en minä voinut muutakaan.

-- Oi, sinä et koskaan ole tehnyt minulle mitään pahaa.

-- Kyllä minä olen; -- Jumala sen tietää, että tein sen vain siksi, että sinusta niin paljon pidin. Mutta sinun pitää antaa se minulle anteeksi, kuuletko?

-- Kyllä minä annan.

-- Ja minä sanon sen sitte toisen kerran; mutta sinun pitää antaa se minulle anteeksi.

-- Kyllä, kyllä, äiti!

-- Katsoppas, sentähden kai se puhuminen on ollut minulle niin raskasta. Minä olen kantanut mielessäni syntiä sinua kohtaan.

-- Herra Jumala, älä puhu niin, äiti!

-- Nyt olen iloissani, että olen saanut sanotuksi näin paljon.

-- Me puhumme vielä enemmänkin, äiti!

-- Niin puhumme -- ja luethan sinä minulle saarnan?

-- Kyllä minä luen.

-- Arne raukka! Jumala sinua siunatkoon!

-- Eikö liene parasta lähteä kotiin.

-- Niin, mennään vaan kotiin.

-- Sinä niin katselet ympärillesi, äiti.

-- Niin, isäsi makasi täällä ladossa ja itki.

-- Isäkö? kysyi Arne ja kalpeni.

-- Niilo raukka! Se oli sinä päivänä, jolloin sinut vietiin ristille.

Sinä niin katselet ympärillesi, Arne.

KAHDEKSAS LUKU.

Siitä päivästä alkaen, jolloin Arne sydämestään koetti elää likempänä äitiään, muuttui hänen suhteensa kaikkiin ihmisiin. Hän alkoi katsella heitä äidin lempein silmin. Mutta usein hänen oli vaikea pysyä päätökselleen uskollisena; sillä niitä asioita, jotka hänen sisimmässään liikkuivat, ei äiti aina ymmärtänyt, -- tässä laulu siltä ajalta:

"Oli päivänpaiste niin kaunoinen, Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan; Minä metsään kaikkosin laulellen, Otin oikein ma oman luvan! Lojuin rentona maassa, vaan hyttyset nuo Ja sirkat ja liskot ei rauhaa suo!"

"Rakkaani, etkö tahdo nauttia poutasäästä?" sanoi äiti; hän istui ja lauloi porstuansolassa.

"Oli päivänpaiste niin kaunoinen, Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan; Minä niitylle läksin laulellen Suvilauluja hetken ja huvan; Tuli käärme myös ilohon suikertaen -- Kolmen kyynärän mittainen!"

"Näin ihanassa ilmassa voimme olla paljain jaloin", -- sanoi äiti; hän veti sukat jalastaan.

"Oli päivänpaiste niin kaunoinen, Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan; Otin venheen, heittäydyin tuhdollen, Toivoin laineilla tuudittavan. Mut aurinko paahtoi kuumasti niin -- Mun nenäparkani halkeamiin."

"Tällaisina päivinä pitäisi heinien kuivaa", -- sanoi äiti; -- hän iski niihin haravan.

"Oli päivänpaiste niin kaunoinen, Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan; Minä kiipesin puuhun toivoen Nyt vihdoinki vilvoittuvan! Vaan toukkia tipahti niskaani viis, Ja ma huusin ja noiduin ja juoksin kuin hiis!"

"Niin, jolleivät lehmät tänään kiili, niin eivät ne kiili koskaan", sanoi äiti; -- hän katseli nurmikkorinteelle.

"Oli päivänpaiste niin kaunoinen, Ja ma tunsin ahtaaksi tuvan; Minä hyppäsin koito koskehen; 'Toki täällä oon rauhoittuva!' Ja päivä se paistoi, kun upposin mie -- Kuka lauluni tehnyt lie?"

"Vain kolme tällaista poutapäivää, niin kaikki on korjuussa", sanoi äiti, -- hän meni tekemään tilaani.