Part 29

Kiitos kirjeestä; sinä olet kirjoittanut sen onnellisena hetkenä. Ja nyt minä sanon sinulle, Marit, että minä pidän sinusta niin, etten enään tahdo saada olluksi täällä, ja jos sinäkin pidät minusta, niin Jannen pilkkalaulu ja muut pahat sanat ovat vaan lehtiä, joita puussa on liian paljon. Sitte kun minä sain sinun kirjeesi, olen kuin uusi ihminen, sillä minä olen saanut uutta voimaa enkä minä pelkää ketään maailmassa. Kun minä olin lähettänyt sen edellisen kirjeen, kaduin sitä niin, että tulin melkein kipeäksi, ja nyt sinä saat kuulla mikä seuraus siitä oli. Johtaja vei minut erilleen ja kysyi mikä minua vaivasi; hän luuli minun lukevan liikaa. Sitte hän sanoi minulle, että minä, kun minun vuoteni on kulunut umpeen, saan olla täällä vuoden lisää ja ihan vapaasti ja auttaa häntä yhdessä ja toisessa työssä, mutta hän opettaa minua. Silloin minä ajattelin, että työ on ainoa, johon minä saatan turvautua ja minä kiitin; enkä minä vieläkään kadu sitä, vaikka nyt minä ikävöin sinun luoksesi; sillä jota kauvemmin minä olen täällä, sitä suuremmalla syyllä voin sitte pyytää sinua. Kuinka iloinen minä nyt olen, minä teen työtä kolmen edestä enkä jää jälelle missään! Mutta minä lähetän sinulle kirjan, jota minä nyt luen; sillä siinä on paljon rakkaudesta. Illalla minä sitä luen, kun muut nukkuvat ja silloin minä myöskin uudelleen luen sinun kirjeesi. Oletko ajatellut koska me tapaamme toisemme? Sitä minä niin usein ajattelen ja sinun pitää myöskin ajatella sitä ja se on niin hauskaa. Mutta minä olen iloissani, että olen töhrinyt ja kirjoittanut näin paljon, vaikka ennen oli niin raskasta; sillä nyt minä voin sanoa sinulle mitä tahdon ja samalla hymyillä sydämessäni.

Minä annan sinun luettavaksesi monta kirjaa, niin sinä näet, kuinka paljon vastusta niillä on ollut, jotka oikein ovat pitäneet toisistaan, niin että he mieluummin ovat kuolleet surusta kuin luopuneet toisistaan. Ja sillä lailla mekin teemme ja teemme sen suurella ilolla. Onhan siihen kyllä melkein kaksi vuotta -- kun me näemme toisemme ja vielä kauvemmin kun saamme toisemme; mutta jokaiselta kuluvalta päivältä sinne tosin on päivä vähemmin; sillä lailla meidän täytyy ajatella, tehdessämme työtä.

Seuraavassa kirjeessäni minä kirjoitan niin monesta asiasta, mutta tänä iltana ei minulla enään ole paperia ja muut nukkuvat. Minä panen siis maata ja ajattelen sinua ja ajattelen sinua siihen asti kun nukun.

Ystäväsi

_Öyvind Pladsen_.

YHDEKSÄS LUKU.

Eräänä lauvantaina juhannuksen aikaan souti Tore Pladsen järven poikki noutamaan poikaansa, jonka iltapäivällä piti palata maanviljelyskoulusta. Hän oli nyt käynyt sen loppuun. Äiti oli päiväkausia aikaisemmin ottanut avukseen palkkavaimon, kaikki oli pestynä ja puhdistettuna, kamari oli jo aikoja sitte pantu kuntoon, sinne oli tehty uuni ja siellä piti Öyvindin asua. Tänään kantoi äiti sinne tuoreita lehtiä, toi puhtaita liinavaatteita, järjesti vuoteen ja katsahti tuontuostakin ulos, eikö venettä näkyisi järvellä. Tuvassa oli paljon puuhaa ja aina puuttui jotakin, tai piti ajaa pois kärpäsiä ja kamarissa oli aina tomua, alituisesti tomua. Vielä ei näkynyt venettä. Äiti nojausi ikkunanpieleen ja katsoi ulos; silloin kuuli hän askelia tieltä, ihan likeltään ja käänsi päätään; koulumestari siellä hiljaa tuli alas tietä, sauvaansa nojaten, sillä lonkka oli huono. Viisaat silmät liikkuivat levollisina päässä; hän pysähtyi lepäämään ja nyökkäsi emännälle päätään:

-- Eivätkö vielä ole tulleet?

-- Eivät, mutta voivat minä hetkenä hyvänsä olla täällä.

-- Tänään on hyvä heinäpouta.

-- Mutta vanhan ihmisen kuuma kävellä.

Koulumestari vilkaisi häneen hymyillen.

-- Jokos nuoria tänään on näkynyt?

-- Johan se kävi tässä, mutta meni taas.

-- Niin, niin; kai niiden illalla pitää jossakin tavata.

-- Kai, kai; Tore vaan sanoo, etteivät saa tavata hänen talossaan, ennenkuin vanhukset ovat antaneet suostumuksensa.

-- Oikein, oikein.

Hetken perästä huudahti äiti:

-- Mutta taitavat jo tulla! Koulumestari katsoi kauvan järvelle.

-- Ne ne ovat.

Äiti meni pois ikkunasta ja koulumestari tuli sisään. Kun hän hetkisen oli levännyt ja juonut, läksivät he rantaan, veneen viilattaessa heitä vastaan täyttä vauhtia; sillä sekä isä että poika soutivat. He olivat heittäneet takit yltään, airojen alla kävi valkoinen kuohu, sentähden oli vene pian heidän rinnallaan, Öyvind käänsi päätään, nosti silmänsä ja näki äidin ja koulumestarin valkamassa.

-- Hyvää päivää, hyvää päivää koulumestari! huusi hän ja lepuutti airojaan.

-- Kuinka hänen äänensä on käynyt mieheväksi! sanoi äiti ja kasvot loistivat. -- Voi ei, yhtä vaalea hän on kuin ennenkin! lisäsi hän samassa.

Koulumestari otti vastaan veneen, isä irroitti airot, Öyvind hyppäsi hänen ohitseen maihin, ojensi ensin kätensä äidille, sitte koulumestarille, hymyili ja nauroi ja rupesi, ihan vasten talonpoikien tapaa, heti kertomaan tutkinnosta, matkasta, johtajan todistuksesta ja hyvistä tarjouksista; hän kyseli vuodentuloa ja tuttavia, paitsi yhtä; isä kanniskeli tavaroita, mutta hänenkin teki mieli kuunnella, hän arveli sentähden, että olkoot siellä ja läksi mukaan sisään. Ja sitte sitä mentiin, Öyvind nauroi ja kertoi ja äiti nauroi hänkin, sillä hän ei ensinkään tietänyt mitä sanoisi. Koulumestari asteli hitaasti rinnalla ja katseli poikaa viisain silmin, isä kulki kunnioittaen vähän etempänä. Ja niin he tulivat kotiin, Öyvind iloitsi kaikesta mitä näki, ensinnä siitä, että rakennus oli maalattu, sitte siitä, että myllyä oli laajennettu, sitte siitä, että lyyjyikkunat olivat otetut pois tuvasta ja kamarista ja vihreän lasin sijaan pantu valkoista lasia ja puitteita suurennettu. Kun hän tuli sisään, näytti kaikki niin ihmeen pieneltä ettei hän ensinkään muistanut sitä sellaiseksi, mutta niin hauskalta. Kello kaakatti kuin lihava kana, tuoleissa oli leikkauksia, jotka melkein näyttivät aikovan puhua, hän tunsi joka kupin katetulla Pöydällä, uuni hymysi valkeaksi kalkittuna tervetuloa; lehvät lemusivat pitkin seiniä, katajat lattialla tiesivät juhlaa. He asettuivat syömään; mutta ei syömisestä tullut paljon mitään, sillä hän puheli lakkaamatta. He tarkastelivat nyt jokainen häntä levollisemmin, huomasivat eroavaisuutta ja yhtäläisyyttä, ja katselivat, mikä hänessä oli ihan uutta, aina sinisiin verkavaatteisiin asti, jotka olivat hänen yllään. Kun hän oli kertonut pitkän jutun jostakin toveristaan ja vihdoin lakkasi, syntyi pieni hiljaisuus. Silloin virkkoi isä:

-- Ymmärrän tuskin ainoaa sanaa siitä mitä sinä puhut, poika; sinä puhut niin tavattoman nopeaan.

Kaikki purskahtivat nauruun, Öyvind ylinnä; hän kyllä tiesi, että se oli totta, mutta hänen oli mahdoton puhua hitaammin. Kaikki uusi, mitä hän pitkällä retkellään oli nähnyt ja oppinut, oli niin vallannut hänen mielikuvituksensa ja käsityskykynsä ja niin kokonaan karkoittanut hänet tavallisista oloistaan, että voimat, jotka kauvan olivat levänneet, olivat ikäänkuin riihaantuneet ja pää joutui alituiseen työhön. Sitte he huomasivat, että hänen oli tapana silloin tällöin toistaa paria kolmea sanaa, ihan mielivaltaisesti, kiireissään; ikäänkuin hän olisi kompastunut omiin askeliinsa. Välistä se teki naurettavan vaikutuksen, mutta sitte hän nauroi ja sentiensä se unohtui. Koulumestari ja isä istuivat vakoilemassa, olisiko huolellisuudesta kadonnut jotakin; mutta ei se siltä näyttänyt: kaikkea hän ajatteli, muistutti itse, että vene olisi tyhjennettävä, otti paikalla auki tavaransa ja ripusteli vaatteita nauloihin, näytti kirjojaan ja kelloaan ja kaikkea uuttaan ja äiti sanoi, että sitä oli pidetty hyvin. Pieneen huoneeseensa hän oli tavattoman ihastunut; aluksi hän aikoi jäädä kotiin auttamaan heinänkorjuussa ja lukemaan. Minne hän sitte joutuisi, sitä ei hän tietänyt, mutta se oli yhdentekevä. Hänen ajatuksensa juoksivat voimakkaina ja reippaina niin että oikein virkisti, hän ilmitoi tunteensa niin vireästi, että oikein teki hyvää sille, joka kaiken vuotta on tottunut pidättymään. Koulumestari kävi kymmenen vuotta nuoremmaksi.

-- Nyt on siis päästy näin pitkälle, sanoi hän ilosta säteillen, kun nousi lähtemään.

Kun äiti palasi tapansa mukaan saattamasta häntä porraskivelle, pyysi hän Öyvindin kamariin.

-- Joku odottaa sinua täällä kello yhdeksän, kuiskasi hän.

-- Missä?

-- Vuorella.

Öyvind katsahti kelloa ja se kävi jo yhdeksättä. Sisällä ei hän saanut odotetuksi, vaan meni ulos, kapusi vuorelle ja jäi siihen katselemaan. Rakennuksen katto oli ihan vuoren alla; pensaat katolla olivat kasvaneet, nuoret puut hänen ympärillään olivat niinikään tulleet suuremmiksi ja hän tunsi jokikisen. Hän katseli alas tielle, joka kulki vuoren syrjää myöten, metsä toisella puolella. Tie oli harmaa ja vakava, mutta metsä hymyili kaikenkaltaisessa lehdessä; puut olivat korkeat ja suorat, pienellä lahdella näkyi haaksi, purjeet lerpallaan; se kuljetti lankkuja ja lautoja ja odotti tuulta. Hän katseli vettä, joka oli kantanut häntä edestakaisin; se lepäsi kiiltävän tyynenä, muutamia vesilintuja lensi järven poikki, mutta ääntä päästämättä; sillä oli myöhäistä. Isä näkyi tulevan myllyltä, hän pysähtyi porraskivelle ja jäi, kuten poikakin, katselemaan; sitte hän läksi rantaan, panemaan venettä yökorjuuseen. Äiti ilmestyi talon toiselle puolelle, sillä hän tuli keittiöstä; hän katsahti vuorelle päin, astellessaan pihan poikki viemään jotakin kanoille, katsahti uudelleen ja hyräili. Öyvind istuutui odottamaan; pensaikko oli tiheää, joten ei hän saattanut nähdä kauvas, mutta hän tarkkasi pienintäkin ääntä. Kauvan pettivät häntä linnut, kahahtaessaan ilmaan, tai hyppäsi joku orava toiseen puuhun. Mutta vihdoin kuuluu kauvempaa ritinää, ritinä vaikenee ja alkaa taasen kuulua; poika nousee, sydän sykkii ja veri karkaa kasvoille; vihdoin avautuu pensaikko, mutta sieltä tulee suuri villakoira, joka hänet nähdessään jää seisomaan kolmelle jalalle eikä liiku. Se on Ylä-Hejdelän koira ja ihan sen takana kuuluu taas kahinaa, koira kääntää päätään ja vainuaa -- jo tulee Marit.

Hame tarttui kiinni pensaaseen, hän kääntyi sitä irroittamaan ja sellaisena Öyvind hänet ensinnä näki. Hänen päänsä oli paljaana, hiukset kiinnitetyt ylös kuten tytöillä tavallisesti arkioloissa; hänen yllään oli karkea, ruudullinen liivihame ilman hihoja, kaulassa ei ollut muuta kuin paidan alaskääntyvä kaulus; hän oli salaa lähtenyt niityltä eikä uskaltanut millään lailla koristaa itseään. Hän nosti katseensa, pää kallellaan ja hymyili; valkeat hampaat loistivat ja silmät välkähtivät puoleksi ummistettujen luomien alta; vähän aikaa hän siinä arasteli, mutta sitte hän läksi tulemaan ja punastui punastumistaan joka askeleelta, Öyvind astui häntä vastaan ja otti hänen kätensä molempien käsiensä väliin. Tyttö painoi päänsä syvälle alas. Sillä lailla seisoivat he kauvan.

-- Kiitos kaikista kirjeistäsi, sanoi ensinnä Öyvind ja kun tyttö silloin hiukkasen nosti katsettaan ja hymyili, tunsi poika, että hän on veitikkamaisin noita, minkä metsässä ikinä saattaa tavata; mutta hän oli kun olikin kiikissä ja tyttö samaten.

-- Kuinka sinä olet tullut suureksi! sanoi tyttö ja tarkoitti ihan toista kuin sanoi.

Hän rupesi katselemaan häntä yhä enemmän ja enemmän ja hymyili hymyilemistään ja poika hymyili hänkin; mutta he eivät sanoneet mitään. Koira oli istuutunut vuorensyrjälle ja katseli taloa. Tore huomasi koiranpään alhaalla vedessä eikä kuolemakseen saattanut käsittää mikä sieltä vuorelta näkyi.

Vihdoin nuoret sitte päästivät toistensa kädet rupesivat vähitellen puhumaan. Ja kun Öyvind ensin oli päässyt alkuun, kävi hän niin puheliaaksi, että tytön täytyi ruveta nauramaan häntä.

-- Niin, näetkös sinä, se on sellaista, kun minä olen iloinen, oikein iloinen, näetkös! ja silloin kun meidän välimme selveni, oli kuin minussa olisi auennut lukko, auennut, näetkös.

Tyttö nauroi ja sanoi:

-- Minä osaan melkein ulkoa kaikki ne kirjeet, jotka sinä olet lähettänyt.

-- Entä minä sitte! Mutta sinä kirjoitit aina niin lyhyesti.

-- Kun sinä aina tahdoit niin pitkiä.

-- Ja kun minä tahdoin, että olisi kirjoitettu pitemmältä jostakin asiasta, luikersit sinä aina tiehesi.

-- Minä näytän koreimmalta, kun ei minusta näy kuin pyrstö! sanoi sinipiika.

-- Mutta tottakin! sinä et koskaan ole kertonut minulle kuinka sinä pääsit eroon Janne Hatlenista.

-- Minä nauroin.

-- Kuinka?

-- Nauroin; etkö sinä tiedä mitä nauraminen on?

-- Kyllä; osaanhan minä nauraa!

-- Saadaan nähdä!

-- Kaikkia tässä kuulee! Täytyyhän minulla olla jotakin nauramisen syytä.

-- Minä en tarvitse syytä, kun olen iloinen.

-- Oletko nyt iloinen, Marit?

-- _Nauranko_ minä sitte nyt?

-- Naurat! ja poika otti hänen molemmat kätensä ja läiskäytti niitä yhteen, häneen katsellen.

Samalla rupesi koira murisemaan, selkäkarvat nousivat pystyyn ja se alkoi haukkua alas, yhä kiukkuisemmin ja kiukkuisemmin, vihdoin ihan vimmoissaan. Marit läksi peloissaan pakoon, mutta Öyvind meni vuorensyrjälle ja katsahti alas. Koira haukkui hänen isäänsä, joka seisoi ihan vuoren alla, kädet housuntaskuissa ja katseli koiraa.

-- Oletko sinäkin siellä? Mitä hullua koiraa sinä siellä haukutat?

-- Se on Hejdelän koiria, vastasi Öyvind hiukan hämillään.

-- Mitä hittoa se sinne on tullut?

Mutta äiti oli kurkistanut ulos kyökistä, sillä hän oli kuullut melun, ja hän ymmärsi kaikki tyyni, nauroi ja vastasi:

-- Se koira juoksentelee täällä joka päivä, ei se niin ihmeellistä ole.

-- Onpa se äreä koira.

-- Se lauhtuu, kun sitä taputtaa, arveli Öyvind ja taputti sitä.

Koira lakkasi haukkumasta, mutta murisi. Isä läksi tyyntyneenä sisään ja nuoret pelastuivat.

-- Menihän se tällä kertaa, sanoi Marit, kun he taas tapasivat toisensa.

-- Arveletko, että vasta käy pahemmin?

-- Minä tiedän yhden, joka pitää meitä silmällä.

-- Vaarisiko?

-- Niin juuri.

-- Ei hän meille mitään tee.

-- Ei sillä tavalla.

-- Ja sen sinä lupaat?

-- Sen minä lupaan, Öyvind.

-- Kuinka sinä olet kaunis, Marit!

-- Sanoi kettu korpille ja sai juuston.

-- Tietysti minäkin tahdon juuston.

-- Mutta sinä et saa sitä.

-- Mutta minä otan sen.

Tyttö käänsi päätään, poika ei ottanut.

-- Kuuleppa, Öyvind, mitä minä sanon! ja tyttö katsahti häneen syrjästä.

-- No?

-- Kuinka sinä olet tullut häijyksi!

-- Annat sinä minulle sentään juuston.

-- Ei, minä en tahdo! ja tyttö kääntyi taasen poispäin... -- Nyt minun täytyy lähteä, Öyvind.

-- Minä saatan sinua.

-- Mutta ei metsää kauvemma; sillä vaari voisi sinut nähdä.

-- En metsää kauvemma. Tyttö kulta, oikeinko sinä juokset?

-- Emmehän me voi kulkea rinnan täällä.

-- Mutta emmehän me sitte yhdessä kuljekaan.

-- Ota minut sitte!

Tyttö juoksi, poika perässä, ja pian tarttui tyttö kiinni pensaisiin niin että poika sai hänet kiinni.

-- Olenko minä nyt saanut kiinni sinut ikipäiviksi, Marit?

Poika piteli käsiään hänen ympärillään.

-- Etköhän, vastasi tyttö hiljaa ja hymyili, mutta puna oli poskilla ja hän oli samalla vakava.

Ei, nyt sen pitää tapahtua! ajatteli poika ja aikoi suudella häntä; mutta hän taivutti päänsä hänen käsivartensa alle, nauroi ja läksi juoksemaan. Viimeisten puiden luona hän pysähtyi.

-- Koska me taas tapaamme? kuiskasi hän.

-- Huomenna, huomenna! kuiskasi Öyvind takaisin.

-- Huomenna!... Hyvästi! Tyttö taas juoksemaan.

-- Marit! Hän pysähtyi.

-- Se oli mukavaa, että me ensinnä tapasimme täällä vuorella.

-- Niin oli! ja tyttö juoksi taas.

Öyvind katseli kauvan hänen jälkeensä; koira hyppäsi haukkuen edellä, tyttö perässä, koettaen sitä rauhoittaa, Öyvind kääntyi, otti lakkinsa, viskasi sen korkealle ilmaan, otti vastaan ja viskasi taas menemään.

-- Nyt minusta taitaa tulla iloinen poika! virkkoi hän ja läksi laulellen kotiin.

KYMMENES LUKU.

Eräänä iltapäivänä myöhemmin kesällä, kun äiti ja palvelustyttö olivat haravoimassa ja isä ja Öyvind kantoivat heiniä latoon, tuli pieni lakiton ja paljasjalka poika juosten alas mäkiä ja suinpäin vainion poikki Öyvindin luo, jolle antoi lipun.

-- Sinäpä vasta juosta osaat! sanoi Öyvind.

-- Minä saan siitä makson, vastasi poika.

Kun kysyttiin, tuleeko siihen vastausta, sanoi hän ei ja läksi menemään pois takaisin vuoren poikki; sillä joku oli tulossa tietä myöten hänen perässään, kertoi hän. Öyvindin oli vaikea avata lippua, sillä ensin se oli pantu paperiliuskaan ja sitte köytetty kiinni ja vihdoin sinetöity lakalla. Lippuun oli kirjoitettu:

Nyt hän on tulossa; mutta se käy hitaasti. Juokse metsään piiloon.

_Se jonka sinä kyllä tiedät_.

Totta totisesti en tiedäkkään, ajatteli Öyvind ja loi uhkamielisen katseen ylöspäin. Ei kestänytkään kauvan ennenkuin ylimmälle mäelle ilmestyi vanha mies; hän lepäsi hiukan, käveli taas ja lepäsi taas; sekä Tore että vaimo pysähtyivät katsomaan. Mutta Tore nauroi pian, kun sensijaan vaimon muoto muuttui.

-- Tunnetko sinä hänet?

-- Eipä siinä juuri voi erehtyä.

Isä ja poika ryhtyivät taas kantamaan heiniä, mutta poika sovitti työnsä niin, että he aina olivat yhdessä. Vanhus likeni hitaasti kuin äreä länsituuli. Hän oli hyvin pitkä ja lihavahko; jalat olivat huonot ja hän kulki askel askeleelta, raskaasti nojaten sauvaansa. Pian hän pääsi niin likelle, että he saattoivat nähdä hänet tarkkaan; hän pysähtyi, otti lakin päästään ja pyyhki hikeä liinaan. Hänen päänsä oli kalju, syvälle niskaan asti; kasvot olivat pyöreät ja kokoonpainuneet, pienet silmät vilkuivat kipinöiden, kulmakarvat olivat tuuheat ja suussa kaikki hampaat. Hän puhui terävällä, määkivällä äänellä, joka ikäänkuin hyppi kivien ja kantojen poikki; mutta r-äänteessä se silloin tällöin viipyi suurella mielihyvällä, läksi sitte livertämään kyynärän mittoja ja äänen nuotti teki samalla valtavan hyppäyksen. Nuorempana oli hänet tunnettu iloisena, äkkipikaisena miehenä; vanhana oli kaikkinainen vastoinkäyminen tehnyt hänet äreäksi ja epäluuloiseksi.

Tore ja hänen poikansa tekivät monta retkeä edestakaisin ennenkuin Olli pääsi perille; he ymmärsivät molemmat, ettei hän kulje hyvillä asioilla ja sentähden tuntui kahta lystikkäämmältä, että sitä tuloa niin kesti. Molemmat liikkuivat he hyvin vakavina ja puhelivat hiljaa keskenään, mutta kun ei matkasta näyttänyt loppua tulevankaan, rupesi se tuntumaan hullunkuriselta. Ainoa sattuva sana saattaa tällaisissa tapauksissa sytyttää naurun soimaan, varsinkin kun naurun vaara on tarjolla. Kun hän vihdoin oli vain muutaman sylen päässä, eikä koskaan näyttänyt aikovan päästä niiden päähän, sanoi Öyvind hiljaa ja kuivasti:

-- Tuolla miehellä mahtaa olla raskas kuorma.

Eikä enempää tarvittu.

-- Oletko hullu! kuiskasi isä, vaikka itsekin nauroi. -- Uhhuh! puhki Olli mäessä.

-- Hän panee kurkkuansa kuntoon, kuiskasi Tore.

Öyvind laskeutui polvilleen heinäruon eteen, kätki pään heiniin ja purskahti nauramaan. Isä kumartui hänkin.

-- Mennään latoon, kuiskasi hän, otti sylin täyteen heiniä ja läksi menemään.

Öyvind kiskaisi käsiinsä pienen tukon, juoksi perässä, vääränä naurusta ja pääsi ensinnä latoon. Isä oli vakava mies, mutta kun hän joutui naurupäälle, nauraa tyrski hän ensin pienissä otteissa, sitte ne pitenivät pitenemistään ja väliin tuli liverryksiä, kunnes kaikki suli ainoaksi pitkäksi ulinaksi, jonka jälkeen aalto seurasi aaltoa, päät yhä pitempinä hyrskyinä. Nyt hän oli päässyt alkuun, poika oli pitkänään permannolla, isä seisoi kumarassa hänen vieressään ja molemmat nauroivat niin että jyrisi. Silloin tällöin heille tuli tällaisia naurunpuuskia, mutta tämä tuli sopimattomaan aikaan, vakuutti isä. Vihdoin eivät he käsittäneet mihin joutuisivat, sillä varmaan vanhus jo oli tullut taloon.

-- Minä en lähde ulos, sanoi isä, -- ei minulla ole mitään tekemistä hänen kanssaan.

-- En minäkään mene, vastasi Öyvind.

-- Uhhuh, kuului ihan ladon seinustalta.

Isä uhkasi poikaa:

-- Etkö lähde siitä!

-- Menkää te ensin!

-- Ei, lähde sinä nyt vaan!

-- Kun te ensin menette! ja he, varistelivat heiniä toistensa vaatteista ja astuivat hyvin vakavina ulos.

Kun he tulivat portaitten alle, näkivät he Ollin seisovan kääntyneenä kyökinoveen päin, ikäänkuin hän siinä olisi punninnut asioita; hän piti lakkia samassa kädessä, jossa keppi oli, ja pyyhki liinalla hikeä kaljulta otsaltaan, mutta pöyhi samalla hiussuortuviaan niskassa ja korvan takana, niin että ne jäivät törröttämään, Öyvind pysytteli isän takana; isän täytyi sentähden olla hiljaa, ja tehdäkseen lopun tuskallisesta, äänettömyydestä, lausui hän tavattoman vakavasti:

-- Vai olette te lähtenyt kävelemään.

Olli kääntyi, loi häneen terävän katseen ja pani lakin paikoilleen ennenkuin vastasi. -- Pitää välistä lähteä. -- Olette ehkä väsyksissä, ettekö käy sisään?

-- Kyllä minä tässä seisoallani lepään; minulla ei ole pitkältä asiaa.

Samassa raoitettiin kyökinovea; emännän ja Toren välillä seisoi vanha Olli, lakinlippi silmillä; sillä lakki oli käynyt liian suureksi, kun hiukset olivat lähteneet. Nähdäkseen nojasi hän päätään aika lailla taaksepäin, keppi oli oikeassa kädessä ja vasenta piti hän puuskassa, paitsi silloin kun liikutteli sitä; eikä hän koskaan liikutellut sitä sen enempää kuin että vei sen puolitiehen ulomma itseään ja piti sitä siinä arvonsa vartijana.

-- Onko tuo tuolla takanasi poikasi? alkoi hän kiivaasti.

-- Niinhän ne sanovat.

-- Öyvindhän hänen nimensä on?

-- Öyvindiksihän ne häntä sanovat.

-- Hän on käynyt sellaisessa peltoviljelyskoulussa siellä etelän puolella?

-- Sellaisessahan hän on ollut.

-- Kas, tyttäreni, taikka tyttärentyttäreni, se Marit, on tullut hulluksi viime aikoina.

-- Sehän on ikävää se.

-- Hän ei tahdo mennä naimisiin.

-- Tosiaanko?

-- Hän ei huoli ketään niistä talonpojista, jotka käyvät pyytämässä.

-- Vai niin!

-- Ja se kuuluu olevan tuon syy tuolla.

-- Vai niin?

-- Hän kuuluu panneen hänen päänsä pyörälle; juuri tuo tuolla, poikasi Öyvind.

-- Helkkarissa!

-- Kas, minä en kärsi, että joku tulee ottamaan hevosiani, kun minä vien ne tunturille, enkä kärsi että joku tulee ottamaan tyttäriäni, kun minä päästän ne tanssiin, en kärsi sitä ensinkään.

-- Tietysti ette.

-- Minä en voi juosta perässä; minä olen vanha, en voi vartioida.

-- Ette -- ette!

-- Ja katso, minä tahdon pitää järjestystä talossani; tuossa on tukin paikka ja tuossa kirveen, ja tuossa veitsen; ja tuosta on laastava ja tuonne ovat rikat heitettävät, ei oven eteen, vaan tuonne nurkkaan, juuri sinne eikä minnekään muualle. Ja kun minä sanon tytölle: ei tuota, vaan tuo! niin hänen pitää ottaa hänet -- eikä toista!

-- Tietysti.

-- Mutta hän ei tottele; kolme vuotta hän nyt on pannut vastaan ja kolme vuotta on meidän välimme ollut huono. Se on paha se; ja tuo tuolla on syypää, ja nyt minä sanon hänelle niin, että sinäkin sen kuulet, joka olet hänen isänsä, ettei se kannata; hänen on lopetettava.

-- Vai niin, vai niin.

Hetkisen katseli Olli Toreen, sitte hän sanoi:

-- Sinä vastaat niin lyhyesti.

-- Makkara ei ole sen pitempi.

Öyvindin täytyi naurahtaa, vaikkei hän ollut ensinkään naurutuulella. Mutta rehellisten ihmisten mielessä ei pelosta koskaan ole pitkä matka nauruun ja nyt hän rupesi kallistumaan naurun puolelle.

-- Mitä sinä naurat? kysyi Olli lyhyeen ja terävästi.

-- Minäkö?

-- Minuako sinä naurat?

-- Herra varjelkoon! mutta hänen oma vastauksensa herätti hänessä naurunhalua.

Tämän huomasi Olli ja raivostui. Sekä Tore että Öyvind koettivat sovittaa syytään vakavin kasvoin ja pyytämällä vierasta sisään; mutta kolmen vuoden vihat purkautuivat nyt ilmoille ja niitä oli mahdoton pysäyttää.