Part 25

Eräänä päivänä tuli äiti sisään ja sanoi hänelle:

-- Huomenna alkaa koulu taas, silloin sinä saat tulla minun kanssani sinne.

Öyvind oli kuullut, että koulu oli paikka, missä paljon poikia leikki, ja sitä vastaan ei hän ollut vähääkään. Hän oli hyvin tyytyväinen; koulukartanolla hän kyllä usein oli ollut, muttei silloin kun siellä oli koulu, ja hän kulki ylös mäkiä nopeammin kuin äiti, sillä hän ikävöitsi. He tulivat perille ja hirveä surina, aivan kuin kotona myllystä, kuului heitä vastaan. Hän kysyi silloin äidiltä, mitä se oli.

-- Lapset siellä lukevat, vastasi äiti ja poika tuli hyvin iloiseksi, sillä tällä tavalla hänkin oli lukenut ennenkuin tunsi kirjaimet.

Kun hän astui sisään, istui siellä pöydän ympärillä niin paljon lapsia, ettei kirkossakaan ollut useampia; toiset istuivat eväsvakkasillaan pitkin seiniä, toiset seisoivat pienissä ryhmissä pöydän ympärillä; koulumestari, vanha, harmaapää mies, istui jakkaralla lieden luona ja täytti piippuansa. Kun Öyvind ja äiti astuivat sisään, nostivat kaikki päitään ja myllynsurina lakkasi, aivan kuten silloin kun ränni suljetaan. Kaikki katselivat tulijoita, äiti tervehti koulumestaria, joka tervehti takaisin.

-- Minä tuon tässä pientä poikaa, joka tahtoisi oppia lukemaan, sanoi äiti.

-- Mikä sen naskalin nimi on? kysyi koulumestari ja kaivoi nahkakukkarostaan tupakkaa.

-- Öyvind, sanoi äiti. -- Hän osaa kirjaimet ja lukee jo yhteenkin.

-- Vai niin, sanoi koulumestari; -- tuleppa tänne, valkotukka!... -- Öyvind meni hänen luokseen, koulumestari nosti hänet syliinsä ja otti lakin hänen päästään. -- Sellainen reipas poika! sanoi hän ja sitaisi hänen päätään; Öyvind katseli häntä silmiin ja nauroi. -- Minulleko sinä naurat? ja koulumestari rypisti kulmakarvojaan.

-- Niin, vastasi Öyvind ja nauroi täyttä kurkkua.

Silloin rupesi koulumestarikin nauramaan, äiti nauroi, lapset huomasivat, että heilläkin on lupa nauraa, ja niin he kaikki purskahtivat nauramaan.

Öyvind oli kun olikin otettu kouluun.

Kun hänen piti istuutua, tahtoivat he kaikki tehdä hänelle tilaa; hän katselikin kauvan ympärilleen; he kuiskailivat ja viittailivat sormellaan; poika kääntyili joka taholle, lakki kädessä ja kirja kainalossa.

-- No, mitä siitä tulee? kysyi koulumestari, joka taas hommasi piippunsa kanssa.

Juuri kun poika on kääntymäisillään koulumestariin päin, huomaa hän ihan vierellään lieden ääressä Maritin, monine nimineen, istumassa pienellä, punaiseksi maalatulla vakkasella; hän oli kätkenyt kasvot molempien käsiensä taakse ja vilkuili sieltä häneen.

-- Tässä minä tahdon istua! sanoi Öyvind kiireesti, otti vakan ja istuutui tytön viereen.

Jo nosti tyttökin hänen puoleistaan kättä ja katseli häneen kyynärpäänsä alatse; poika peitti hänkin molemmilla käsillään kasvonsa ja katsoi Maritiin kyynärpäänsä alatse. Sillä tavalla he ujostelivat toisiaan, kunnes tyttö rupesi nauramaan; silloin nauroi poikakin ja lapset, jotka olivat nähneet sen, niinikään. Samassa räjähti hirvittävän kova ääni, joka kuitenkin lauhtumistaan lauhtui:

-- Hiljaa, te noidankakarat, vekarat ja leikkikalut! -- hiljaa, ja olkaa minulle kiltit, te sokeriporsaat!

Se oli koulumestari, jonka oli tapana ärähtää, mutta lauhtua ennenkuin ehti lopettaa. Koulussa tuli hiiskumaton hiljaisuus, kunnes myllyt taas alkoivat käydä. Jokainen luki ääneen kirjastaan, siinä soivat korkeimmat diskanttiäänet ja karkeammat äänet pärryttivät kovemmin ja kovemmin saadakseen pitää ylivallan, ja yksi ja toinen keskiääni sekaantui joukkoon, Öyvindillä ei ikipäivinä ollut vielä ollut niin hauskaa.

-- Onko täällä aina tällaista? kuiskasi hän Maritille.

-- On, samallaista, vastasi tyttö.

Myöhemmällä piti heidän tulla lukemaan koulumestarille; sitte pantiin pieni poika lukemaan heidän kanssansa ja senjälkeen saivat he mennä kauniisti istumaan paikoilleen.

-- Nyt minäkin olen saanut pukin, sanoi Marit.

-- Oletko?

-- Niin, mutta ei se ole niin kaunis kuin sinun.

-- Mikset sinä enään ole tullut sinne vuorelle?

-- Vaari pelkää, että minä putoan.

-- Mutta eihän se ole korkea.

-- Vaari ei kuitenkaan tahdo.

-- Äiti osaa niin paljon lauluja, sanoi Öyvind.

-- Kyllä vaarikin osaa.

-- Mutta ei hän osaa sellaisia kuin äiti.

-- Vaari osaa tanssista. Tahdotko kuulla?

-- Mielelläni.

-- Mutta tule tänne kauvemma, ettei koulumestari huomaa.

Öyvind siirtyi kauvemma ja Marit lausui pienen laulunpätkän neljään, viiteen kertaan, niin että poika oppi sen, ja se oli hänen ensimäinen oppinsa koulussa:

Viulut vinkuvi: "tanssi sa tanssi", Valsmannin Ranssi se hihkasi: hii! Seis! sanoi Olli, teki pojalle kurin, oli Ranssi jo nurin, ja tytöt: hihii!

Huhhei huus Eetu ja näytteli voimaa, ett' orret ne roimaa, ja huokasi lies. Seis! sanoi Ellu ja puristi pihtiin, kävi henki sen nihtiin: "ole siivolla mies!"

Hui! pani Rasmus tarttui kuin tuisku Mantaan ja muiskun tytöltä vie. Seis! huusi Manta; läimähti poski. "Kovinko koski, se parhaaksi lie!"

-- Ylös nyt, lapset! huusi koulumestari. -- Tänään te ensi kerran pääsette pois aikaiseen; mutta ensin me pidämme rukouksen ja veisaamme.

Koulussa nousi kauhea melu, he hyppäsivät alas penkeiltä, lattian poikki ja puhuivat ihan sikin sokin.

-- Hiljaa, te veitikat, varsat ja korpinpojat! -- astukaa hiljaa ja kauniisti permannon poikki, lapsukaiset! sanoi koulumestari.

Ja he asettuivat kauniisti seisomaan, jonka jälkeen koulumestari asettui heidän eteensä ja piti lyhyen rukouksen. Sitte he veisasivat; koulumestari alkoi matalalla bassolla, kaikki lapset seisoivat kädet ristissä ja lauloivat perässä, Öyvind seisoi kauvimpana ovensuussa yhdessä Maritin kanssa ja katseli; hekin panivat kätensä ristiin, mutta eivät veisanneet.

Sellainen oli ensimäinen päivä koulussa.

KOLMAS LUKU.

Öyvind kasvoi ja hänestä tuli reipas poika; koulussa oli hän ensimäisiä ja kotona hän teki kunnollista työtä. Se johtui siitä, että hän kotona piti äidistä ja koulussa koulumestarista; isää hän näki vähän, sillä joko tämä oli kalassa tai hoiti heidän myllyään, jossa puolet paikkakuntaa jauhatti.

Syvimmän vaikutuksen teki hänen mieleensä näinä aikoina koulumestarin historia, jonka äiti kertoi hänelle eräänä iltana, kun he istuivat lieden ääressä. Se painui hänen kirjoihinsa, se painui joka sanaan, jonka koulumestari lausui, se hiiviskeli pitkin koulua, kun siellä oli hiljaista. Se istutti häneen tottelevaisuutta ja kunnioituksen tunnetta ja teki hänelle ikäänkuin helpommaksi käsittää kaikki mitä opetettiin. Se historia oli tällainen:

Koulumestarin nimi oli Baard ja hänellä oli veli, jonka nimi oli Antti. He pitivät paljon toisistaan, ottivat molemmat pestin sotaväkeen, elivät yhdessä kaupungissa, olivat mukana sodassa, jossa molemmista tuli korpraaleja, ja palvelivat samassa komppaniassa. Kun he sodan jälkeen palasivat kotiin, olivat he kaikkien mielestä komeita poikia. Sitte kuolee heidän isänsä; hänellä oli paljon irtainta omaisuutta, jota on vaikea jakaa, ja sentähden he päättivät keskenään, etteivät tälläkään kertaa tahdo riitaantua, vaan antavat tavaroiden mennä huutokaupalla ja kumpikin ostaa mitä tahtoo ja sitte he jakavat tulot. Ja näin tapahtuikin. Mutta isällä oli ollut suuri kultakello, joka oli hyvin kuuluisa; sillä se oli ainoa kultakello, minkä ihmiset sillä kulmalla olivat nähneet ja kun sitä ruvettiin tarjoamaan, tahtoivat sitä monet rikkaat miehet, kunnes veljeksetkin rupesivat huutamaan; silloin heittivät vieraat. Mutta Baard odotti, että Antti antaisi hänen saada kellon ja samaa odotti Antti Baardin puolelta; he huusivat kumpikin kerran, tutkiakseen toisiaan ja katsahtivat huutaessaan toisiinsa. Kun kello oli noussut kahteenkymmeneen taalariin, arveli Baard, ettei veli nyt käyttäydy kauniisti ja nosti hintaa likelle kolmeakymmentä; kun ei Antti vieläkään hellittänyt, tuntui Baardista siltä, ettei Antti ensinkään muista kuinka hyvä hän usein on hänelle ollut eikä sitäkään, että hän on vanhin, ja kello nousi yli 30 taalarin. Antti seurasi yhä. Silloin nosti Baard äkkiä yhdellä kertaa kellon neljäänkymmeneen taalariin eikä enään katsonut veljeensä. Huutokauppahuoneessa oli ihan hiljaista; yksin nimismies mainitsi levollisesti hinnat. Antin mieleen johtui siinä seisoessa, että jos Baardilla on varaa antaa 40 taalaria, niin on hänelläkin, ja jollei Baard suonut hänelle kelloa, niin hänen kai täytyi ottaa se muuten; hän nosti hintaa. Sen suurempaa häpeää ei Baard mielestään vielä koskaan ollut saanut kokea; hän tarjosi 50 taalaria ja ihan hiljaa. Ihmisiä oli paljon ympärillä ja Antti ajatteli, että tuolla lailla ei veljen käy pilkkaaminen häntä kaikkien kuullen, ja nosti hintaa. Silloin naurahti Baard.

-- Sata taalaria ja veljeyteni kaupanpäälliseksi, sanoi hän, kääntyi ja läksi huoneesta.

Hetken perästä, kun hän oli satuloimassa hevosta, jonka juuri oli ostanut, tuli joku ulos hänen perässään.

-- Kello on sinun, sanoi mies; -- Antti antoi perään.

Samassa hetkessä, jolloin Baard tämän kuuli, lensi hänen lävitseen ikäänkuin katumus; hän ajatteli veljeä eikä kelloa. Satula oli jo pantu paikoilleen, mutta hän pysähtyi, käsi hevosen selällä, miettimään lähtisikö. Silloin rupesi kansaa lappamaan ulos, muiden muassa Antti ja kun hän nyt näki veljensä seisovan satuloidun hevosen luona eikä tietystikään tietänyt mitä hän ajatteli, huusi hän hänelle:

-- Kiitoksia kellosta, Baard! Sitä päivää ei sinun pidä näkemän, jolloin veljesi astuu sinun kantapäillesi!

-- Eikä sinun sitä päivää, jolloin minä ratsastan tähän taloon! vastasi Baard, kasvot valkoisina ja hyppäsi hevosen selkään.

Siihen taloon, jossa he olivat asuneet yhdessä isänsä kanssa, ei kumpikaan heistä enään astunut.

Vähää senjälkeen rupesi Antti torpanvävyksi, mutta ei pyytänyt Baardia häihinsä; ei Baard liioin ollut kirkossa. Häiden jälkeisenä vuonna tavattiin hänen ainoa lehmänsä kuolleena tuvan pohjanpuoleisen seinän takaa, missä sitä oli pidetty lieassa eikä kukaan käsittänyt mihin se oli kuollut. Sattui vielä muitakin onnettomuuksia ja koko elämä rupesi menemään taaksepäin; mutta pahinta oli, kun hänen riihirakennuksensa paloi keskellä talvea kaikkineen päivineen; kukaan ei käsittänyt miten tuli oli päässyt irti. "Sen on tehnyt sellainen, joka tahtoo minulle pahaa!" sanoi Antti ja itki sen yön. Hänestä tuli köyhä mies ja häneltä meni työhalu.

Seuraavana iltana astui Baard hänen pirttiinsä, Antti oli pitkänään sängyssä, mutta kimmahti pystyyn.

-- Mitä sinä täältä haet? kysyi hän, mutta vaikeni ja jäi vilkkumatta katsomaan veljeensä.

Vähän odotettuaan vastasi Baard:

-- Minä tulen tarjoamaan sinulle apua, Antti; sinulla ei ole hyvät olot!

-- Minulla on sellaiset olot, jommoiset sinä olet minulle suonut, Baard! Mene, taikka en tiedä voinko hillitä itseäni.

-- Sinä erehdyt, Antti; minä kadun...

-- Mene, Baard, taikka Jumala armahtakoon sekä sinua että minua!

Baard astui pari askelta taemma ja kysyi värisevin äänin:

-- Jos sinä tahdot kellon, niin sinä saat sen!

-- Mene, Baard! huusi toinen, eikä Baard enään odottanut, vaan läksi.

Mutta Baardin oli käynyt näin. Kun hän kuuli veljen kärsimyksistä, suli sydän, mutta ylpeys pidätti suuta. Hänelle tuli tarve käydä kirkossa ja siellä hän teki hyviä päätöksiä, muttei jaksanut viedä niitä perille. Usein hän pääsi niin pitkälle, että näki talon, mutta milloin tuli joku ulos ovesta, milloin oli siellä joku vieras, tai seisoi Antti ulkona hakkaamassa puita, joten aina oli jotakin tiellä. Mutta eräänä sunnuntaina talvella oli hän taasen kirkossa ja silloin oli Anttikin siellä. Baard näki hänet; hän oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, hänen yllään oli samat vaatteet kuin silloin, jolloin he olivat yhdessä, mutta nyt ne olivat vanhat ja paikatut. Saarnan aikana katseli hän pappiin ja Baardin mielestä hän näytti lempeältä ja ystävälliseltä. Heidän lapsuutensa vuodet tulivat Baardin mieleen ja hän muisti kuinka hyvä poika hän oli ollut. Itse kävi Baard sinä päivänä ehtoollisella ja teki Jumalalleen sen pyhän lupauksen, että sopii veljensä kanssa, tulkoon mitä tuli. Tämä päätös viilsi hänen sieluaan samassa hetkessä jolloin hän joi viiniä ja noustuaan aikoi hän paikalla mennä istumaan veljensä viereen; mutta joku sattui olemaan tiellä eikä veli nostanut silmiään. Saarnan jälkeen oli taas olevinaan jotakin estettä; oli liian paljon ihmisiä ja vaimo asteli hänen rinnallaan eikä Baard tuntenut häntä; hän arveli olevan parasta, että hän menee kotiin hänen luokseen ja puhuu siellä vakavasti hänen kanssaan. Kun ilta tuli, hän menikin. Hän astui suoraa päätä tuvan ovelle ja kuunteli; mutta silloin kuuli hän nimeään mainittavan; vaimo siellä puhui. "Hän kävi tänään ripillä", sanoi hän; "varmaan hän ajatteli sinua". -- "Ei, ei hän minua ajatellut", sanoi Antti; "minä tunnen hänet; hän ajattelee vaan itseään".

Pitkään aikaan ei puhuttu mitään; Baard hikoili siinä seisoessaan, vaikka oli kylmä ilta. Vaimo kuului hääräilevän padan kanssa, koska liedeltä kuului kolinaa ja ritinää; silloin tällöin itki pieni lapsi ja Antti liekutti kehtoa. Silloin lausui vaimo nämä sanat: "Minä luulen, että te molemmat ajattelette toisianne, vaikkette tahdo sitä myöntää." -- "Puhutaan jostakin muusta", vastasi Antti. Hetken perästä hän nousi ja läksi ovelle päin. Baardin täytyi piiloutua halkovajaan; sinne Anttikin meni hakemaan puita. Baard seisoi nurkassa ja näki hänet selvästi. Hän oli riisunut huonot kirkkovaatteensa ja pukenut ylleen sen univormun, jonka oli tuonut mukaansa sodasta, samallaisen, jommoinen Baardilla oli ja johon hän veljelleen oli luvannut olla kajoamatta, jotta se jäisi perinnöksi, ja saman oli Baard luvannut hänelle. Antin univormu oli nyt paikattu ja kulutettu loppuun, hänen voimakas, sirorakenteinen ruumiinsa oli kuin rääsyihin kääritty ja samaan aikaan kuuli Baard kultakellon naksuttavan omassa taskussaan. Antti meni sille puolelle missä risut olivat; hän ei heti kumartunut ottamaan sylystään, vaan jäi seisomaan, nojausi taaksepäin halkopinoa vastaan ja katseli ylös taivasta kohti, joka oli tuikkivassa tähdessä. Sitte hän huokasi ja sanoi: "Jaa -- jaa -- jaa; Herra Jumala, Herra Jumala!"

Tämän kuuli Baard sittemmin niin kauvan kuin eli. Hän aikoi astua veljeään vastaan, mutta samassa rupesi veli yskimään ja se tuntui niin kovalta; eikä muuta tarvittu häntä pidättämään. Antti kokosi sylyksensä, hän meni niin likeltä Baardia, että oksat kipeästi löivät häntä kasvoihin.

Kumminkin kymmenen minuuttia seisoi hän vielä samalla paikalla eikä sitä tiedä koska hän olisi mennyt, jollei häntä voimakkaan liikutuksen perästä olisi vallannut sellainen vilustus, että hän värisi ytimiä myöten. Silloin hän astui ulos; hän tunnusti itselleen rehellisesti, että oli liian pelkuri menemään sisään; sentähden oli hän nyt tehnyt toisen suunnitelman. Tuhkaämpäristä, joka oli samassa nurkassa kuin hän itse vasta, otti hän muutamia hiiliä, haki päretikun, nousi riiheen, sulki oven ja otti tulta. Kun hän oli saanut päreen syttymään, haki hän sen naulan, johon Antti ripusti lyhtynsä, kun varhain aamulla tuli puimaan. Baard otti taskustaan kultakellonsa ja ripusti sen naulaan, sammutti sitte päreensä ja läksi, ja hänen mielensä oli niin kevyt, että hän juoksi lumien poikki kuin nuori poika.

Seuraavana päivänä kuuli hän, että riihirakennus samana yönä oli palanut. Nähtävästi oli päreestä, jonka piti valaista niin että hän näkisi ripustaa kellon naulaan, pudonnut kipinöitä.

Tämä asia koski häneen niin, että hän sen päivän istui kuin sairaana, otti sitte esiin virsikirjansa ja veisasi niin että ihmiset talossa luulivat jotakin pahaa tapahtuneen. Mutta illalla läksi hän ulos; oli kirkas kuutamo, hän meni veljen torpalle, haki raunioilta -- ja löysikin todella pienen kultakimpaleen, joka oli sulanut kokoon; se oli kello.

Se kultakimpale kädessä meni hän sinä iltana veljen luo, rukoili sovintoa ja tahtoi selittää asiansa. Mutta edellä on jo kerrottu kuinka kävi.

Pieni tyttö oli nähnyt hänen kaivelevan raunioilla, muutamat pojat taas olivat tanssitiellä edellisenä pyhäiltana nähneet hänen menevän torpalle päin, kotoväet tiesivät kertoa, miten kummallinen hän oli ollut maanantaina, ja kun kaikki tiesivät, että hän ja veli olivat katkeria vihamiehiä, ilmoitettiin asia viranomaisille ja tuli tutkinto.

Ei saatu mitään todistetuksi, mutta häntä vaan epäiltiin; hän saattoi nyt vähemmin kuin koskaan ennen liketä veljeään.

Antti oli riihirakennuksen palaessa ajatellut Baardia, muttei sanonut sitä kenellekään. Kun hän tulipalon jälkeisenä iltana näki hänen kalpeana ja outona astuvan pirttiinsä, tuli paikalla hänen mieleensä: nyt on tullut katumapää, mutta niin kauheaa tekoa veljeään vastaan ei hänen pidä saada anteeksi. Sitte hän kuuli ihmisten nähneen hänen tulipaloehtoona menneen rakennuksille ja vaikkei tutkinnossa saatu mitään selville, uskoi hän järkähtämättömästä että Baard oli syyllinen. Kuulustelussa he tapasivat toisensa, Baard oli hyvissä vaatteissaan, Antti paikatuissaan; Baard katseli häneen kun hän astui sisään ja silmät rukoilivat niin, että Antti tunsi sen ytimiä myöten. Hän ei soisi minun puhuvan, ajatteli Antti, ja kun häneltä kysyttiin uskoiko hän veljen tehneen teon, vastasi hän lujalla, varmalla äänellä: ei!

Mutta siitä päivästä heittäysi Antti kovasti juomaan ja hän joutui kovin huonoille jäljille. Vielä huonommin oli kuitenkin Baardin, vaikkei hän juonut; häntä ei enään saattanut tuntea.

Kerran illalla astuu sitte köyhä vaimo Baardin pieneen vuokrahuoneeseen ja pyytää häntä vähän ulos. Baard tunsi hänet, se oli veljen vaimo. Baard ymmärsi Paikalla mitä asiaa hänellä oli, kävi kalman kalpeaksi, pukeutui ja seurasi sanaa sanomatta. Antin ikkunasta loisti heikko valo, se vuoroin tuikki ja sammui ja he kulkivat valon perässä, sillä lumen poikki ei kulkenut mitään polkua. Kun Baard oli päässyt etehiseen, henki häntä vastaan outo haju, joka teki hänelle pahan olon. He astuivat sisään. Pieni lapsi istui liedellä ja nakerteli hiiliä, sen kasvot olivat ihan noessa, mutta se nauroi niin, että valkoiset hampaat näkyivät; se oli veljen lapsi. Mutta vuoteessa, kaikkinaisten vaatteiden peitossa, makasi Antti laihtuneena, mutta tajuissaan, otsa kirkkaana ja tuijotti ontoin silmin veljeen. Baardin polvet nytkähtelivät, hän istuutui vuoteen jalkopohjaan ja ratkesi tavattoman kovaan itkuun. Sairas katseli häneen vilkkumatta ja vaikeni. Vihdoin pyysi hän vaimoa lähtemään ulos, mutta Baard viittasi häntä jäämään -- ja nyt alkoivat veljekset puhua. He selittivät asiansa siitä päivästä lähtien, jolloin he yhdessä huusivat kelloa aina siihen, jolloin he tässä tapasivat. Baard; lopetti ottamalla esiin kultakimpaleen, jota hän aina kantoi povessaan ja nyt selvisi veljeksille, etteivät he kaikkina näinä vuosina olleet ainoanakaan päivänä tunteneet olevansa onnellisia.

Antti ei puhunut paljoa, sillä hän ei jaksanut; mutta Baard istui vuoteen ääressä niin kauvan kuin Antti oli kipeänä. "Nyt minä olen ihan terve", sanoi Antti eräänä aamuna herätessään, "nyt, veljeni, eletään yhdessä eikä koskaan erota, ihan niinkuin entisinä aikoina". Mutta samana päivänä hän kuoli.

Vaimon ja lapsen otti Baard luokseen ja siitä alkaen ei heillä ollut mitään hätää. Mutta se mitä veljekset olivat puhuneet vuoteen ääressä, purkausi seinien ja yön läpi maailmalle ja kaikki paikkakunnan kansa sen kuuli, ja Baardista tuli kunnioitetuin mies heidän joukossaan. Kaikki tervehtivät häntä kuten tervehditään miestä, joka on surrut paljon ja taas löytänyt ilon, tai joka hyvin kauvan on ollut poissa. Ympäröivä ystävyys teki Baardin lujaluontoiseksi, hän rupesi rakastamaan Jumalaa -- ja sanoi tahtovansa saada aikaan jotakin -- ja niin rupesi vanha korpraali koulumestariksi. Rakkautta juurrutti hän aina ja alituisesti lasten mieliin ja itse harjoitti hän rakkautta niin, että lapset rakastivat häntä leikkitoverina ja isänä yhtaikaa.

Tällaista tarinaa kerrottiin vanhasta koulumestarista ja se suureni Öyvindin mielessä niin, että siitä tuli hänelle sekä uskonto että kasvattaja. Koulumestari kävi hänen silmissään miltei yliluonnolliseksi ihmiseksi, vaikka hän istui heidän joukossaan niin ystävällisenä ja piti pientä pakinaansa. Mahdotonta oli olla osaamatta hänelle jokikistä läksyä, ja jos poika sen luettuaan sai opettajalta hymyilyn tai jos hän sitaisi pojan päätä, oli poika siitä iloissaan ja onnellisena koko sen päivän.

Suuren vaikutuksen teki lapsiin aina kun koulumestari silloin tällöin ennen veisuuta piti pienen puheen ja vähinten kerran viikossa luki heille muutamia värsyjä, joissa puhuttiin lähimmäisenrakkaudesta. Kun hän luki ensimäistä näistä värsyistä, vapisi hänen äänensä, vaikka hän jo oli lukenut sitä 20-30 vuotta; se kuului:

Lemmi, kristitty, lähintäs, älä paaduta sydäntäs, nosta veljeäs, auta! Missä on kyvenkin elämää, lempi sen uudesti synnyttää, koettelemusten kautta.

Mutta kun hän oli lukenut koko runon ja hetkisen vaiennut, rupesi hän katsella siristelemään lapsiin. "Ylös nyt, pienet tontut, ja menkää kauniisti kotiin, melua pitämättä, -- niin kauniisti, että minä kuulen teistä paljasta hyvää, pienet vekarat!" Ja kesken lasten pahinta nielua, kun he huhkivat ja hakivat eväsvakkasiaan, huusi hän: "Tulkaa huomenna takaisin, niin pian kuin päivä valkenee, taikka minä pehmitän selkänne! Tulkaa oikeaan aikaan, pienet tytöt ja pojat, niin ollaan taas ahkeria!"

NELJÄS LUKU.

Öyvindin elämästä rippikoulun edelliseen vuoteen asti ei ole paljonkaan kertomista. Aamuisin hän luki, päivisin teki työtä ja illoin leikki.

Koska hän oli tavattoman iloinen luonteeltaan, rupesivat likiseudun nuoret piankin kokoontumaan sinne, missä hän oli. Torpan editse kulki pitkin vuorensyrjää toisella puolen metsä, alas vuonolle, toisella puolen suuri mäki, kuten ennenkin on kerrottu, ja koko talven olivat paikkakunnan nuoret aina illoin, sekä kauniilla ilmalla että pyhäisin täällä kelkkamäessä, Öyvind oli oikein mestarina, hänellä oli kaksi kelkkaa, "Nopsa" ja "Juoksija"; viimemainitun hän lainasi suuremmille joukoille, ensimäistä hän itse ohjasi ja Marit oli sylissä.

Aamulla herätessään Öyvind niihin aikoihin ensi työkseen katsoi ulos, oliko kaunis ilma ja jos hän näki, että pensaat tällä puolen lahtea olivat harmaassa sumussa, tai kuuli, että räystäät tippuivat, niin oli pukeutuminen niin hidasta, ettei olisi luullut sinä päivänä työtä olevankaan. Mutta jos hän esimerkiksi sunnuntaiaamuna heräsi helisevällä pakkasella ja kirkkaalla ilmalla, sai panna ylleen parhaat vaatteet, eikä ollut muuta työtä kuin aamupäivällä läksynluku tai kirkkoonmeno ja koko iltapäivä ja ilta oli vapaana -- niin hei vaan! silloin oli poika tuossa tuokiossa ylhäällä, sai vaatteet päälleen kuin tulipalolla eikä tahtonut jaksaa syödä ensinkään. Niin pian kuin iltapäivä joutui ja ensimäinen poika suksillaan, heiluttaen suksisauvaa päänsä päällä ja huutaen niin että harjanteet vesien ympärillä kaikuivat, tulla viilätti tien syrjää, ja samassa tuli toinen poika kelkalla tietä myöten ja vielä kolmas ja neljäs -- silloin Öyvind lippaamaan "Nopsineen", hän juoksi koko mäen ja pysähtyi viimeksitulleiden joukkoon, päästäen ilmoille pitkän, voimakkaan huudon, joka mennä helisti pitkin lahtea, harjanteelta harjanteelle ja hukkui vasta kauvas.

Silloin hän mielellään kääntyi katsomaan, oliko Marit tullut; mutta kun hän vaan oli mukana mäessä, ei hän hänestä välittänyt sen enempää.

Mutta sitte tuli se joulu, jolloin sekä poika että tyttö olivat seitsemännellätoista vuodellaan ja molempien keväällä piti päästä ripille. Neljäntenä joulupäivänä oli suuret pidot Hejdelän ylätalossa Maritin isovanhempien luona, jotka olivat hänet kasvattaneet. He olivat jo kolmatta vuotta luvanneet hänelle näitä pitoja ja nyt heidän vihdoin täytyi pitää ne. Niihin kutsuttiin Öyvind.