Part 24

-- Ei olekkaan. Sitte kun Lauri kerran Osmarkenissa ampui nukkuvaa karhua, jäi se kaksi kertaa laukeamatta ja kolmannen kerran osumatta.

-- Niin, kun menee ampumaan nukkuvaa karhua, sanoivat tytöt.

-- Senkin hullu! lisäsivät pojat.

-- On vain yksi keino, jolla sen asian voi auttaa, sanoi Olli Böen. -- Pitää ajaa elävä käärme piipusta sisään.

-- Sen me kaikki tiedämme, sanoivat tytöt ja tahtovat kuulla uutta.

-- Nyt on talvi eikä käärmettä saa mistään, siksi Laurikaan oikein luota pyssyynsä, sanoi Hannu Volden miettiväisesti.

Hänhän tahtoo Niilo Böeniä mukaan? kysyi Thorvald.

-- Kyllä, vastasi Böenin poika, jonka piti tietää se asia, -- mutta Niilo ei saa lupaa äidiltä eikä sisarelta. Isä kuoli varmaan siihen iskuun, jonka sai syksyllä, kun otteli karhun kanssa karjakartanolla, eikä heillä enään ole muita kuin Niilo.

-- Onko se niin vaarallista? kysyi pieni poika.

-- Vaarallista? sanoi Thorvald; -- karhullahan on kymmenen miehen äly ja kahdentoista voimat.

-- Sen me tiedämme, sanoivat tytöt taas ja tahtoivat vihdoinkin kuulla jotakin uutta.

-- Mutta Niilo on samallainen kuin isänsäkin oli; kyllä hän menee.

-- Niin, kyllä hän menee, sanoi Olli Böen; -- tänään aikaiseen aamulla, ennenkuin kukaan väistä oli pystyssä, näin Niilo Böenin, Lauri Skytterin ja vielä yhden miehen pyssyineen lähtevän tunturille päin; eivätköhän vaan menneet pappilan kivikkojyrkänteelle.

-- Oliko se aikaiseenkin? kysyivät lapset kuorossa.

-- Ennen kukonlaulua! Minä olin pystyssä ennenkuin äiti iski tulta.

-- Oliko Laurilla se pitkä pyssy? kysyi Hannu.

-- En oikein tiedä; mutta se joka hänellä oli, oli niin pitkä kuin täältä tuonne tuoliin.

-- Mutta jopa sinä valehtelet! sanoi Thorvald.

-- Itsehän sinä sanoit, puolustihe poika.

-- Ei, ei hän suinkaan enään käytä sitä pitkää pyssyä, jonka minä näin.

-- Tämä oli joka tapauksessa niin pitkä, niin pitkä kuin -- melkein täältä tuonne tuoliin.

-- Vai niin; ehkä hänellä sitte kuitenkin oli se.

-- Ajatelkaa, sanoi Marit, -- nyt he ovat karhujen luona.

-- Ottelevat ehkä juuri paraikaa, sanoi Thorvald. Syntyi syvä hiljaisuus; oli miltei juhlallista.

-- Minä taidan lähteä, sanoi Thorvald ja otti lakkinsa.

-- Niin, niin! sitte saat kuullakin jotakin! huusivat kaikki ja heihin tuli kuin uutta elämää.

-- Mutta koulumestari? sanoi Thorvald ja seisahtui.

-- Kaikkia vielä, sinä olet papinpoika! sanoi Olli Böen.

-- Niin, jos hän nostaakin kätensä minua vastaan, sanoi Thorvald hirvittävän hiljaisuuden vallitessa ja nyökäytti päätään.

-- Lyötkö sinä takaisin? kysyivät toiset jännityksessä.

-- Kuka tietää, sanoi Thorvald, nyökäytti päätään ja läksi.

He arvelivat, että oli parasta lukea, kun hän oli poissa; mutta kukaan ei saanut sitä tehdyksi -- heidän täytyi puhua karhusta. He koettivat arvaella sinne tänne, kuinka oli käynyt; Hannu löi Ollin kanssa vetoa, että Laurin pyssy oli jäänyt laukeamatta ja että karhu ahdisti hänen henkeään. Pieni Nuutti Pladsen oli sitä mieltä, että heidän kaikkien oli käynyt hullusti ja hänen puolueeseensa liittyivät tytöt. Mutta samassa tuli Thorvald.

-- Lähdetään! sanoi hän, temmatessaan oven auki ja tuskin saaden sanaa suustaan.

-- Mutta koulumestari? sanoivat toiset.

-- Piru hänet periköön! Karhu, karhu! eikä hän saanut enempää sanotuksi.

-- Onko se ammuttu? kysyi joku hyvin hiljaa eivätkä muut uskaltaneet vetää henkeäänkään.

Thorvald istuutui ähkien ja puhkuen, vihdoin hän sitte nousi, kapusi penkille ja heilutti lakkiaan.

-- Lähdetään! sanon minä; minä otan kaikki niskoilleni.

-- Mutta minne me menemme? kysyi Hannu.

-- Ensimäinen karhu on jo kannettu kotiin ja muut jäivät vielä metsään. Niilo Böen on saanut pahasti selkäänsä, sillä Laurin pyssy ei lauennut ja karhut tulivat ihan heidän kimppuunsa. Se poika joka oli heidän mukanaan, pelastui vaan sillä tavalla, että heittäytyi mahalleen maahan, ikäänkuin olisi ollut kuollut, eikä karhu koskenut häneen; heti kun Lauri ja Niilo olivat voittaneet omat karhunsa, ampuivat he hänen karhunsa. Eläköön!

-- Eläköön! sanoivat kaikki tytöt ja pojat ja karkasivat ylös istuimiltaan ja ulos ovesta ja kivien ja kantojen poikki Böeniin, ikäänkuin ei koulumestaria olisi ollut koko maailmassa.

Tytöt rupesivat pian valittamaan, etteivät he pysy perässä, mutta pojat ottivat heidät väliinsä ja niin sitä mentiin.

-- Varokaa ettette koske siihen, sanoi Thorvald; -- välistä karhu rupeaa uudelleen elämään.

-- Onko se totta? kysyi Marit.

-- On, ja silloin se nousee uudessa hahmossa. Olkaa siis varoillanne! ja he juoksivat minkä jaksoivat. -- Lauri oli ampunut suurinta kymmenen kertaa ennenkuin se kaatui, sanoi hän taas.

-- Ajatelkaa, kymmenen kertaa! ja taas lähdettiin juoksemaan.

-- Ja Niilo pisti sitä kahdeksantoista kertaa puukollaan, ennenkuin se kaatui.

-- Jestas sentään, sellaista karhua!

Ja lapset juoksivat niin että hiki valui.

Vihdoin oltiin perillä. Olli Böen kiskaisi auki oven ja pääsi ensinnä sisään.

-- Ole varoillasi! huusi Hannu hänen perässään.

Marit ja se pieni tyttö, joka oli ollut Thorvaldin ja Hannun välissä, pääsivät sisään seuraavina, sitte Thorvald, joka ei mennyt kauvas, koska hän tahtoi saada kaikesta yleissilmäyksen,

-- Katsoppas verta! sanoi hän Hannulle.

Muut eivät tietäneet uskaltaisivatko heti mennä sisään.

-- Näetkö sinä sen? kysyi tyttö siltä pojalta, joka seisoi ovella hänen rinnallaan.

-- Näen, se on niin iso kuin kapteenin kartanon suuri hevonen, vastasi poika ja kertoi vielä enemmän. Hän sanoi, että karhu oli rautavitjoissa ja ne jotka olivat etujalkojen ympärillä, oli se kuitenkin riuhtaissut poikki; ja siitä valui verta kuin koskesta pudottaen!

Valhetta se tietystikin oli, mutta sen he unohtivat, kun näkivät karhun, pyssyn ja Niilon, joka istui siteissään oteltuaan mesikämmenen kanssa, ja kuulivat vanhan Lauri Skytterin kertovan, kuinka kaikki oli tapahtunut. He katselivat ja kuuntelivat niin ahneesti, etteivät he ensinkään huomanneet taakseen ilmestyvää miestä, joka hänkin rupesi kertomaan, ja seuraavaan tapaan:

-- Minä teidät opetan lähtemään koulusta ilman lupaa, minä!

Parvesta nousi pelästyksen huuto ja ulos karattiin: ovesta ja yhtä kyytiä porstuan läpi ja pihan poikki -- pian vierivät lapset mustina kerinä lumivalkoisella maalla, toinen toisen perässä, ja kun koulumestari vanhoilla jaloillaan pääsi koulutalolle, kuuli hän heidän jo kaukaa lukevan niin että seinät tärisivät. Niin, juhlapäivä se oli, jolloin karhuntappaja tuli kotiin. Se nousi aurinkoisena ja laski sateisena; mutta ne päiväthän tavallisesti ovat hedelmällisimmät.

VAARALLINEN KOSINTARETKI.

Kun Aslaugista oli tullut täysikasvanut tyttö, ei Husabyssa saatu paljoakaan rauhaa; sillä yökaudet umpeensa kylän parhaimmat pojat siellä tappelivat ja repivät toisiaan. Pahin oli lauvantaiyö; mutta silloin ei vanha Nuutti Husaby koskaan pannutkaan maata muutakuin nahkahousut jalassa ja koivuinen keppi vuoteen vieressä.

-- Koska minä kerran olen tytön saanut, niin pitää minun häntä kanssa puolustaa, sanoi Husabyn isäntä.

Tore Nässet oli vaan torpanpoika, mutta toiset väittivät hänen useinten käyvän Husabyn tyttären luona. Vanha Nuutti ei siitä pitänyt ja sanoi ettei se ollut totta, "koskei hän koskaan ollut häntä siellä nähnyt." Mutta ihmiset naureskelivat keskenään ja arvelivat, että jos hän olisi hakenut nurkista, sensijaan että torui niiden kanssa jotka melusivat ja kopisivat pihalla ja permannolla, niin hän olisi löytänyt Toren.

Tuli kevät ja Aslaug läksi karjan kanssa tuntureille. Kun sitte päivä helteisenä laskeusi laaksoon, tunturi kohosi viileänä autereesta, kellot kalkattivat, karjakoira haukkui, Aslaug huhuili ja puhalsi paimentorveen nurmikkojyrkänteillä -- silloin rupesi poikien sydäntä polttamaan, kun he alhaalla vainioilla ahersivat. Ensi lauvantai-iltana he toinen toista nopeammin riensivät karjakartanolle. Mutta vielä nopeammin tulivat he alas; sillä karjakartanolla seisoi oven takana poika, ja hän otti vastaan jokaisen tulijan ja tumpuloi hänet niin pahanpäiväisesti, että hän sitte ikänsä muisti ne sanat, jotka seurasivat: tule vielä toisenkin kerran, niin saat enemmän!

Heidän ymmärtääkseen ei sellaista nyrkkiä ollut siinä seurakunnassa muilla kuin Tore Nässetillä. Ja kaikki rikkaat talollisenpojat pitivät sitä peräti hulluna, että mokomakin torpparinpukki seisoi puskemassa Husabyn karjakartanon korkeimmalla harjalla.

Samaa mieltä oli vanha Nuuttikin, kun hän sen kuuli, ja samalla hän suunnitteli, että jollei kukaan muu osaa kurittaa sitä veitikkaa, niin hänpä koettaa poikiensa kanssa. Tosin Nuutti jo rupesi vanhenemaan, mutta vaikka hän likeni kuudettakymmentään, niin hän mielellään paini vanhimman poikansa kanssa, kun huveissa rupesi käymään liian hiljaiseksi.

Husabyn karjakartanolle ei ollut kuin yksi tie ja se kulki suoraan talon läpi. Seuraavana lauvantai-iltana, kun Tore aikoi karjakartanolle ja kevein askelin hiipi pihan poikki, karkasi mies hänen rinnuksiinsa.

-- Mitä sinä minusta tahdot? sanoi Tore ja viskasi hänet maahan niin että helisi.

-- Sen saat heti tietää, sanoi toinen hänen takaansa ja se oli veli.

-- Täällä tulee kolmas, sanoi Nuutti ja kävi kaikin voimin hänen kimppuunsa.

Tore kävi vaarassa voimakkaammaksi; hän oli notkea kuin pajuinen vitsa ja iski niin että poltti; hän kiemurteli ja hiiviskeli; kun iskut tulivat, oli hän poissa tieltä; kun eivät he mitään osanneet odottaa, tulla läjähti. Selkäänsä hän lopulta sai, jopa aika lailla, mutta vanha Nuutti sanoi sittemmin usein, että hän tuskin oli paininut vankemman pojan kanssa. He ottelivat kunnes veri valui, mutta sitte sanoi Husabyn isäntä:

-- Seis! ja lisäsi: -- jos sinä ensi lauvantai-iltana pääset Husabyn hukan ja hänen pentujensa ohi, niin on tyttö sinun!

Tore laahautui kotiin niin hyvin kuin taisi ja kun hän oli päässyt kotiin, paneutui hän vuoteeseen. Paljon oli puhumista tappelusta Husabyssä, mutta sen sanoi jokainen, että mitä hänellä siellä oli tekemistä? --Yksi ei sanonut sillä lailla ja se oli Aslaug. Hän oli sinä lauvantai-iltana niin odottanut häntä ja kun hän kuuli miten päin asiat isän kanssa olivat kääntyneet, itki hän ja puheli itsekseen:

-- Jollen minä saa Torea, ei minulla ole ilon päivää tässä maailmassa.

Tore oli sunnuntain vuoteen omana ja tunsi maanantaina, ettei hän silloinkaan voi nousta. Tiistai tuli ja oli niin kaunis päivä. -- Yöllä oli satanut, tunturi oli kostea ja vihanta, ikkuna oli auki, lehväin haju tuli sisään, kellot kalkahtelivat alas rinteitä ja ylhäällä huhuili joku; jollei äiti olisi ollut sisällä, olisi hänen täytynyt itkeä kärsimättömyyttään.

Keskiviikko tuli ja yhä vielä hän makasi; mutta torstaina hän rupesi miettimään, eikö tästä sentään lauvantaiksi pitäisi ruveta paranemaan, ja perjantaina hän oli ylhäällä. Hän muisti visusti isän sanat: "jos sinä ensi lauvantai-iltana pääset Husabyn hukan ja hänen pentujensa ohi, niin on tyttö sinun." Alituiseen katseli hän Husabyhyn.

-- En minä pahempaa voi saada kuin selkääni, ajatteli Tore.

Husabyn karjakartanolle kulki, kuten jo ennen on sanottu, vain yksi ainoa tie; mutta reipas mies saattoi sentään päästä sinne, vaikkei kulkenut juuri sitä tietä. Kun souti tuonne niemen taakse ja laski maihin tunturin tuolle puolelle, niin aina sitä jollakin lailla pääsi ylös, vaikka seinämä olikin niin jyrkkä, että pukki vaivoin kulki siitä ja se tavallisesti sentään ei hätäydy tuntureilla.

Lauvantai tuli ja Tore oli kaiken päivää ulkona; -- aurinko säteili niin että pensaat vavahtelivat ja kaiken aikaa kuului huhuilun houkutus tuntureilta. Hän oli vielä istumassa oven edustalla, kun ilta jo joutui ja sumun höyryt nuolivat nurmikkojyrkänteitä. Hän loi katseensa sinne ylös ja siellä oli ihan hiljaista, hän katsahti Husabyhyn päin -- ja sitte työnsi hän veneen vesille ja läksi kiertämään nientä.

Karjakartanolla oli Aslaug saanut pois päivän työt ja istuutunut. Hän arveli, ettei Tore kai pääse sinne sinä iltana, mutta että hänen sijaansa tulee sitä useampia muita; hän päästi irti karjakoiran eikä sanonut kenellekään minne läksi. Hän asettui istumaan sellaiseen paikkaan, että saattoi nähdä laakson, mutta siellä nousivat sumut, eikä hän muutenkaan saanut katsotuksi sinne; sillä muistot olivat joka paikassa vastassa. Hän siirtyi siis muualle ja huomaamattaan tuli hän joutuneeksi toiselle puolelle ja asettui katsomaan järvelle. Siitä tuli sellainen rauha, kun silmäili pitkiä vesiä.

Hänen rupesi tekemään mieli laulaa; hän valitsi laulun, jossa oli pitkiä säveliä, ja kauvas kaikui ääni hiljaisessa yössä. Hän ihastui itsekin ja lauloi värsyn lisää. Mutta äkkiä tuntui siltä kuin joku olisi vastannut kaukaa, alhaalta.

-- Mitä ihmettä se on? ajatteli Aslaug, astui jyrkänteelle ja kietoi käsivartensa solakan koivun ympäri, joka värisi ja vapisi syvyyden päällä. Hän katsahti alas, mutta ei nähnyt mitään. Vuono lepäsi suurena ja tyynenä, ei lintukaan viilättänyt sen yli: Aslaug istuutui taasen ja rupesi laulamaan; mutta nyt vastattiin samoin sävelin ja likempää kuin äsken.

-- Kyllä siellä sittenkin on joku.

Aslaug ponnahti pystyyn ja kumartui katsomaan alas. Silloin näki hän kallioseinämän luona veneen, joka oli laskenut maihin, ja niin syvällä se oli, että se näytti pieneltä näkinkengänkuorelta vain. Hänen silmänsä kulkivat ylöspäin -- silloin äkkäsi hän punaisen lakin ja sen alla pojan, joka ponnisteli ylös miltei sileää tunturiseinää.

-- Hyvät ihmiset, kuka se saattaa olla? kysyi Aslaug, päästi käsistään koivun ja juoksi hyvän matkan päähän. Hän ei uskaltanut itselleenkään vastata, sillä tiesihän hän, kuka se oli. Hän heittäytyi nurmikolle ja kävi kiinni ruohoon molemmin käsin, ikäänkuin asia olisi riippunut hänen kiinnipitämisestään; mutta ruohon juuret katkesivat, hän huusi ääneen ja rukoili Jumalaa kaikkivaltiasta auttamaan. Mutta sitte johtui hänen mieleensä, että tämä Toren teko oli Jumalan kiusaamista ja ettei apua sentähden ollut odottaminen.

-- Vain tämän ainoan kerran, rukoili hän ja kietoi kätensä koiran ympäri, ikäänkuin se olisi ollut Tore, joka hänen pitää pelastaa. Hän vierittelihe koiran kanssa pitkin nurmikkoa ja aika tuntui hänestä loppumattomalta.

Mutta äkkiä riistäytyi koira irti.

-- Vov, vov! haukkui se alas jyrkännettä ja heilutti häntäänsä; -- vov, vov! haukkui se Aslaugille ja pani etukäpälänsä häntä vastaan; -- vov, vov! taas alas jyrkännettä -- ja tuossapa nousi punainen lakki tunturisyrjän yli ja Tore lepäsi hänen povellaan.

Siinä hän viipyi minuuttikausia, saamatta sanaa suustaan ja kun hän vihdoin puhui, ei sanoissa ollut mitään järkeä.

Mutta vanha Nuutti Husaby lausui tämän kuultuaan sanan, jossa oli järkeä, sillä hän sanoi:

-- Se poika on hyvä olemassa. Tyttö on hänen.

ILOINEN POIKA.

ENSIMÄINEN LUKU.

Öyvind oli hänen nimensä ja hän itki, kun syntyi tähän maailmaan. Mutta kun hän sitte istui äidin sylissä, nauroi hän, ja kun illalla sytytettiin tulta, nauroi hän jotta helisi, mutta itki, kun ei päässyt tulen luo.

-- Siitä pojasta sitä vasta mahtaa tulla jotakin, sanoi äiti.

Siellä missä hän syntyi, riippuivat vuoret ihan asumuksen päällä; mutta ne eivät olleet korkeat; mänty ja koivu kurkistelivat alas ja tuomi kylvi kukkia katolle. Mutta katolla käveli pieni pukki, jota Öyvind ruokki; se oli pantu sinne, jottei se menisi karkuun, ja Öyvind kantoi sille lehtiä ja heiniä. Eräänä päivänä teki pukki hyppäyksen ja katosi vuorille; se meni ylös asti ja joutui sellaisille paikoille, joilla ei se ikinä ollut käynyt, Öyvind ei nähnyt pukkia, kun illallisen jälkeen tuli ulos, ja muisti paikalla ketun. Hän kuumeni ihan kuumaksi, katseli ympärilleen ja kuunteli.

-- Kili -- kili -- kili -- kilipukkiseni!

-- Ä-ä-ä-ä-ä-ä-äää! sanoi pukki vuorenrinteeltä, pani pään kallelleen ja katsoi alas.

Mutta pukin vieressä oli pieni tyttö polvillaan.

-- Sinunko tämä pukki on? kysyi hän.

Öyvind seisoi suut, silmät auki ja pisti molemmat kätensä housuntaskuihin.

-- Kukas sinä olet? kysyi hän.

-- Minä olen Marit, äidin tyttö, isän viulu, talon sinipiika, Olli Nordistuenin tyttärentytär Hejdelästä; käännyn syksystä viidennelle, kolmantena päivänä kylmistä öistä.

-- Vai sinä se olet, sinä! sanoi Öyvind ja veti henkeään, sillä hän ei hänen puhuessaan ollut uskaltanut sitä tehdä.

-- Sinunko tämä pukki on? kysyi tyttö taas. -- Minun, sanoi poika ja nosti katseensa.

-- Minun tekee niin mieli tätä pukkia -- etkö sinä antaisi sitä minulle.

-- En.

Tyttö potkia päristeli vuorella ja katseli poikaan, vihdoin hän sanoi:

-- Entä jos sinä saat pukista voirinkilän, niin enkö minä sitte saa sitä?

Öyvind oli köyhien lapsia; hän oli vain kerran eläissään syönyt voirinkilää, silloin nimittäin, kun isoisä tuli heille käymään, eikä hän ennen eikä jälkeen ollut sitä maistanut. Hän katsoi tyttöön.

-- Näytä se ensin, sanoi hän.

Tyttö oli paikalla valmis ja näytti suurta rinkeliä, jota piteli kädessään.

-- Tässä se on! sanoi hän ja heitti sen tulemaan.

-- Ai, se meni kappaleiksi! sanoi poika ja keräsi huolellisesti kaikki palaset; pienintä hänen täytyi maistaa ja se oli niin hyvä, että hänen täytyi maistaa toistakin ja ennenkuin hän huomasikaan, oli hän syönyt koko rinkilän.

-- Nyt on pukki minun, sanoi tyttö.

Poika seisautti viimeisen palan suussaan, tyttö kellitteli ja nauroi, pukki seisoi hänen vieressään, rinta valkoisena, selkä ruskean mustana ja katseli alas, pää kallellaan.

-- Etkö sinä voisi vähän odottaa, pyysi poika ja hänen sydämensä alkoi sykkiä.

Tyttö nauroi entistä vallattomammin ja nousi polvilleen.

-- Ei, pukki on minun, sanoi hän, kietoi kädet pukin kaulaan, irroitti sukkasiteensä ja köytti sen ympärille.

Öyvind katseli komentoa. Tyttö nousi ja rupesi vetämään pukkia perässään; se ei tahtonut lähteä, vaan oikoi kaulaansa Öyvindiä kohti.

-- Ä-ä-ä-ä-ää! pani se.

Mutta tyttö kävi toisella kädellään kiinni selkäkarvoihin, veti toisella nauhasta ja puheli kauniisti:

-- Tule pois nyt, pukki, niin pääset tupaan ja saat syödä äidin vadista ja minun esiliinastani. Sitte hän lauloi:

Puku pukkini joudu, tule vaskani, tuu lumitöppösin Mirri, sa naukuja-suu, ja sorsaset sulkaa vailla, nyt tulkaa, kananpoikaset kaa esiin koikkelehtaa, kyy kyyhkyni pienot te untuva-hienot! Kävi kaste jo maass' tuli aurinko taas, ja alulla vast' on kesä kultainen vaan syksyn jos huudat se kuulee sen!

Siinä sitä sitte oltiin.

Poika oli hoitanut pukkia talvesta asti, sen syntymästä saakka, eikä hän koskaan ollut ajatellut, että hän voisi sen kadottaa; mutta nyt se oli tapahtunut hetkessä, eikä hän enään saisi sitä nähdä.

Äiti tuli hyräillen rannalta, jossa oli ollut pesemässä? pyttyjä; hän näki pojan itkeä kyyköttävän nurmessa ja meni hänen luokseen.

-- Mitä sinä itket?

-- Voi pukki, pukki!

-- No, missä pukki on? kysyi äiti ja katsoi katolle.

-- Ei se enään koskaan tule takaisin, sanoi poika.

-- Poikaseni, kuinka se on tapahtunut?

Poika ei heti tahtonut tunnustaa.

-- Onko kettu vienyt sen?

-- Kunhan olisikin!

-- Oletko hullu! sanoi äiti. -- Minne pukki on joutunut?

-- Au, au, au -- kun minä -- myin sen rinkilästä!

Samassa hetkessä jolloin hän tämän lausui, ymmärsi hän mitä oli myydä pukki rinkilästä; hän ei ennen ollut sitä ajatellut. Äiti sanoi:

-- Mitä sinä luulet sen pienen pukin ajattelevan, kun sinä saatoit myydä sen rinkilästä?

Ja poika ajatteli asiaa ja ymmärsi täydellisesti, ettei hän enään ikinä voi iloita _tässä_ maailmassa -- eikä Jumalankaan luona, ajatteli hän sitte.

Hän oli niin suruissaan, että lupasi ettei koskaan tee pahaa; ei hän enään leikkaa poikki rukinnyöriä eikä päästä ulos lampaita eikä mene järvelle yksinään. Hän nukkui siihen paikkaan ja näki unta pukista, että se oli päässyt taivaan valtakuntaan; siellä istui Jumala ja hänellä oli suuri parta niinkuin katkismuksessa ja pukki seisoi vieressä ja pureskeli lehtiä paistavasta puusta; mutta Öyvind istui yksin katolla eikä päässyt ylös.

Samassa koski jokin kostea hänen korvaansa ja hän heräsi unestaan.

-- Ä-ä ä-ä ä-ä ää! kuului ja pukki oli palannut!

-- Ei mutta oletko sinä tullut takaisin! ja poika hypähti pystyyn, nosti ylös molemmat pukin etukäpälät ja rupesi tanssittamaan sitä kuin veljeä; hän nyki sitä parrasta ja aikoi juuri lähteä viemään sitä äitinsä luo, kun hän kuuli takaansa liikettä ja näki tytön istuvan nurmella, ihan likellä. Nyt hän ymmärsi kaikki ja päästi irti pukin. -- Sinäkö sen olet tuonut?

Tyttö nyhti kädellään nurmea maasta ja sanoi:

-- Eivät antaneet minun pitää sitä; vaari istuu tuolla ylhäällä odottamassa.

Pojan häntä katsellessa kuului terävä ääni tieltä:

-- No!

Silloin muisti tyttö mitä hänen piti tehdä; hän nousi, meni Öyvindin luo, pisti toisen multaisen kätensä hänen käteensä, veti sen samassa pois ja sanoi:

-- Anteeksi!

Mutta siihen hänen rohkeutensa loppuikin, hän heittäysi pukkia vastaan ja itki.

-- Minä taidan antaa pukin sinulle, sanoi Öyvind ja käänsi kasvonsa muualle.

-- Joudu nyt! huusi vaari mäestä.

Ja Marit nousi ja rupesi, jalkojaan laahustellen nousemaan ylös mäkeä.

-- Sukkasiteesi unohtuu! huusi Öyvind hänen perässään.

Tyttö kääntyi ja katsahti ensin nauhaan ja sitte poikaan. Vihdoin teki hän lujan päätöksen ja sanoi, itku kurkussa:

-- Sen sinä saat pitää.

Poika meni hänen luokseen ja otti hänen kätensä:

-- Kiitoksia, sanoi hän.

-- Ei kiittämistä, vastasi tyttö, huokasi hirveän syvään ja läksi.

Poika istuutui nurmelle, pukki asteli hänen vieressään, mutta se ei enään ollut niin rakas kuin ennen.

TOINEN LUKU.

Pukki oli köydessä tuvan seinustalla; mutta Öyvind katseli vuorelle päin. Äiti tuli ulos ja istuutui hänen luokseen; mutta hän tahtoi kuulla satuja siitä mitä oli kaukana, sillä nyt ei pukki enään riittänyt. Silloin hän sai kuulla, että kaikki kerran osasi puhua; vuori puhui purolle ja puro joelle ja joki merelle ja meri taivaalle; mutta hän kysyi eikö taivas puhunut kenellekään, ja taivas puhui pilville, mutta pilvet puille, mutta puut nurmelle, mutta nurmi kärpäsille, mutta kärpäset eläimille, mutta eläimet lapsille, mutta lapset täysikasvaneille; ja niin sitä jatkui, kunnes kaikki meni ympäri eikä kukaan tietänyt kuka alkoi, Öyvind katseli vuorta, puita, järveä, taivasta ja huomasi, ettei oikeastaan koskaan ennen ollut niitä nähnyt. Kissa tuli samassa ulos ja asettui kivelle päiväpaisteeseen. -- Mitä kissa sanoo? kysyi Öyvind ja osoitti sitä.

Äiti lauloi:

Aurinko paistaa puunlatvan takaa, kissa se laiskana kivellä makaa. "Hiiriä kaks oli murkinaks, neljä pientä kalaa varastin ma salaa; nyt on maata hyvä, silmäss' unijyvä", sanoo kissa.

Mutta kukko tuli kaikkine kanoineen.

-- Mitä kukko sanoo? kysyi Öyvind ja löi kädet yhteen.

Äiti lauloi:

Kanamuorin siivet riippuu, kukko toisella säärellä viippuu. "Hanhet nää korkealle lennättää, järkikullass' ei vaan ne nouse kukon verroille! Kaa, kaa kanat, tarhaan jo, pääsköön lepoon aurinko", sanoo kukko.

Mutta kaksi pientä lintua lauloi katonharjalla.

-- Mitä linnut sanovat? kysyi Öyvind ja nauroi.

"Kaunis on tää mailma nähdä kun ei tarvis työtä tehdä", sanoo linnut.

Ja hän sai kuulla mitä kaikki sanoi, aina muurahaiseen asti, joka ryömi sammaleissa, ja matoon, joka nakersi puunkuorta.

Samana kesänä rupesi äiti opettamaan häntä lukemaan. Kirjat olivat jo kauvan olleet hänellä ja hän oli paljon ajatellut, miltä se oikein tuntuisi kun nekin rupeisivat puhumaan. Nyt muuttuivat kirjaimet eläimiksi, linnuiksi ja jos miksikin; mutta sitte ne rupesivat kulkemaan parittain, kaksitellen; a seisoi lepäämässä puun alla, jonka nimi oli b; sitte tuli c ja teki samoin; mutta kun niitä tuli yhteen kolme ja neljä, tuntui siltä kuin ne olisivat suuttuneet toisiinsa; ei oikein tahtonut luistaa. Ja jota pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän hän unohti, mitä ne olivat; kauvimmin muisti hän a:n, josta hän eninten piti; se oli pieni, musta karitsa, joka oli ystävä kaikkien kanssa; mutta pian hän unohti a:nkin, sillä kirjassa ei ollut mitään satuja, vaan ainoastaan läksyjä.