Part 23

Lappalaisia tietysti eninten näkee ja heitä myöskin eninten kysyy, aina siitä hetkestä asti, jolloin ensimäinen lappalainen astuu laivankannelle. Hänellä on yllään vaaleanharmaa villapusero, päärmeenä punaista ja vyöllä vyö (talvella hän käyttää poronnahkaturkkia) sekä omituiset jalkineensa ja erikoinen päähineensä. He ovat miltei kaikki pienet, hyvin ystävälliset ja puheliaat ja täynnä tunnetta ja mielikuvitusta. Monet merilappalaisista pukeutuvat norjalaisten tavoin ja luultavasti aikojen kuluessa sulautuvat heihin. Tunturilappalaiset sensijaan pysyttelevät itsekseen; kerran omistettuaan kaiken maan siellä pohjoisessa, ovat he nyt tungetut ylätuntureille, joutuvat siellä usein riitaan uutisasukkaiden kanssa ja kantavat tavallisesti suurta kaunaa norjalaisia vastaan. Heidän saduissaan on piru aina puettu norjalaiseksi. Jos norjalainen tavataan tuntureilla paitsi lappalaisen seurassa, ammutaan hänet ehdottomasti; tätä minä kuulin vakuutettavan monelta taholta, muitten muassa sitä vakuutti eräs lappalainen, joka antoi minulle paljon tietoja tästä omituisesta kansasta, johon ei hänen enään, sivistykseensä ja asemaansa nähden, saattanut sanoa kuuluvan, mutta jota hän rakasti. Mikä kestävyys onkaan tässä kansassa, joka suurimman osan elämäänsä elää lumessa, taistellen susia ja luonnon voimia vastaan! Suurimman osan vuotta vaeltaessaan etsimässä pakoon peloitettua tai varastettua poroa, koko lumen ajan seisoessaan suksilla ja sitte rämpiessään rydöissä ja raivaamattomilla teillä, on tunturilappalainen saanut omituisen käynnin: hänen säärensä ovat väärät ja polvet notkuvat; hän näyttää paremmin liukuvan kuin käyvän. Mahdottomilta tuntuvat ne matkat, jotka hän väsymättömällä reippaudella, usein raskas taakka selässä, jättää taakseen, niinikään tuntuu tavattomalta, että hän saattaa kävellä vuorokausia levähtämättä. Ruokansa, nimittäin kimpaleen poronlihaa ja leipää, kuljettaa hän mukanaan povellaan. Kun hän hiihtäessään on huomannut suden jäljet, seuraa hän sitä, kunnes saavuttaa sen. Susi alas tuntureja, mutta lappalainen suksillaan nopeammin perässä, ylös, alas tuntureja, usein vuorokausia umpeensa; mies syö, susi ei saa syödä eikä pysähtyä; se saattaa väsyä siihen määrään, että se laskeutuu mäelle ja irvistää miestä vastaan kuin koira. Silloin se ammutaan tai tapetaan yksinkertaisesti suksisauvalla. Kymmenen taalaria saa lappalainen nyt tapporahoja ja sitäpaitsi tietysti nahan hinnan. Kun lappalainen pääsee suden jäljille, ei susi _koskaan_ voi pelastua häneltä. Siitä huolimatta on susi hänen pahin vihollisensa. Se valitsee mielellään pimeän ja räntäsään; porot seisovat lumihangessa, jonka jäkälien tähden ovat penkoneet sekaisin; ne seisovat kylki kyljessä, usein sadottain, takapuolet aina ylempänä ja eturuumis hangessa -- siis kykenemättöminä vainuamaan. Äkkiä tulee susi ja karkaa lihavimman poron niskaan; ennenkuin koirat, joita niitäkin voi pettää, saavat hereille lappalaisen ja ennenkuin hän pyssyineen on kömpinyt maakuopastaan, on parvi hajalla ja usein menee viikkojen vaivoja ennenkuin sen saa koolle -- jos poroja yleensäkään saadaan kokoon; sillä vieraat porot, jotka joutuvat lappalaisen parveen, tapetaan tavallisesti heti ja kun omistaja tulee, ei näy mitään, Tietysti hän maksaa samalla mitalla kun voi. Mutta hän ei aina voi.

Lappalainen tulee toimeen erinomaisesti. Poron veri, josta hän keittää lientä, sen liha ja maito ovat niin lihavaa ja voimakasta ruokaa, ettei jokainen meistä voisi sitä syödä, vaikka valmistaisimme sen omallakin tavallamme. Keittoruuan kanssa syödään jauhoja ja suolaa, jokainen tekee itse leipänsä ja paistaa sen liedellä. Kerron näin paljon lappalaisesta siksi, etten itse puolestani koskaan väsynyt kyselemään hänen elintavoistaan ja edellytän, että muitten matkustajien laita on sama. Seudun virkamiehet pitävät lappalaisesta ja kertovat hänestä mielellään. Käräjämatka siellä pohjoisessa tehdään usein yli asumattomien tunturien, ajaen poroilla, huimaavaa vauhtia. Opas ajaa edellä, sitte matkustavainen ja vihdoin kuorma-poro; viimemainittu on usein kesyttämätön eläin, joka pannaan kiinni matkustavaisen pulkkaan pitelemään vastaan, ja siitä saattaa johtua mitä hullunkurisimpia kohtauksia. Kulku on aika vaarallista, sillä kesytetyinkin poro on kuitenkin villi eläin, joka käy sekä miehen että pulkan kimppuun, kun väsyy, -- asettuu itse alamaassa pulkkaan eikä yleensä suostu mihinkään, ennenkuin pitkien kujeiden perästä. Mennään nurin narin, mutta ohja on visusti kierretty käsivarren ympäri, eläimen täytyy siis odottaa, ja karvapuku suojelee lunta vastaan; siis ylös taas vaan -- uusia kujeita, ja taas menemään.

Mutta en saata lopettaa kertomustani lappalaisista muistelematta _Else Marie Schanckea Tenossa_, josta niin monet minulle kertoivat, kun ensin olin oppinut kyselemään. Kaikki lappalaiset sen tunturin seuduilla kutsuivat häntä "äidiksi" ja äiti hän todella on ollut heille. Naimisissa rikkaan kauppiaan kanssa, lahjoitti hän sekä oman että miehensä omaisuuden lappalaisille ja uhrasi suurimman osan elämäänsä heidän hyväkseen, vaikka hän oli _kahdentoista_ lapsen äiti ja kantoi suuren talouden huolta hartioillaan. Yksi esimerkki joukosta: jouluaaton aattona, kun Else Marie jakeli ruokaa suuren sukulais- ja vierasjoukon piirissä, astui sisään lappalainen ja pyysi häntä kyynelsilmin seuraamaan, vaikka olikin mentävä kauvas tunturille ja oli paha ilma; hänen vaimonsa oli kaksi vuorokautta maannut synnytystuskissa; jollei "äiti" tulisi mukaan, niin ei olisi pelastusta. Sekä Else Marien lapset että vieraat sanoivat hänelle, ettei seitsemänkymmenen kahden vanha vaimo saata lähteä yön selkään, tällaisella rajuilmalla ja lisäksi niin kauvas. Mutta lappalainen tunsi "äidin"; hän turvausi häneen itseensä ja pyysi Jumalaa auttamaan häntä rukoilemaan. Silloin nousi vanhus, joku sai lähteä hakemaan hänen suksiaan, toinen hänen lappalaisturkkiaan; itse hän keräsi kokoon ruokaa ja lääkkeitä ja pukeutui samalla tavalla kuin lappalainen; sitte hän läksi hänen mukaansa lumituiskuun. Sekä sen yön että seuraavan päivän hän oli poissa; he olivat juuri kerääntyneet joulupuuron ympärille -- eikä suinkaan iloisin mielin, kun hän reippaana astui sisään. Tervehdykset lausuttiin puolelta ja toiselta ja kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen. Mutta hän ei kiinnittänyt heihin huomiota, jakeli vain lyhyitä käskyjä, piti toimitettaman lämmintä vettä ja maitoa, piti tuotaman pieni laatikko, jossa oli ollut sokeria, ja kun hän sen sai, otti hän povestaan esiin pienen käärön, avasi sen -- ja siellä oli pieni lapsi pehmeässä jäniksennahassa.

-- Tämän on Jumala antanut minulle, sillä äiti on kuollut.

Hän sisusti pienen laatikon jäniksennahalla, keräsi vaatteita ja laski lapsen niihin, pestynä ja siistittynä. Tämä laatikko oli sitte aina hänen vuoteensa ääressä, hän hoiti lasta väsymättä ja kanniskeli sitä kaikkialla muassaan. Lapsi oli, hänen omien sanojensa mukaan, hänen "sydämensä lapsi." Mutta kuuden vuoden vanhana paloi se tulipalossa. Hän haki silloin itse luut tuhkaläjästä, pani ne samaan pieneen jäniksennahalla sisustettuun laatikkoon, mihin hän ensin oli laskenut lapsen, ja hautasi ne. Tässä tilaisuudessa hän sanoi:

-- En ole ollut kyllin hyvä äiti kahdelletoista lapselleni. Eikö sitte ollutkin Jumalan kiusaamista, kun vielä otin kolmannentoista?

Kerrotaan myöskin, että varakkaat, hyväätekevät lappalaiset tuhatlukuisista porokarjoistaan lahjoittavat köyhille veljille, vieläpä ylläpitävätkin heitä. Mutta Nordlandin asukkaat, olkootpa sitte norjalaisia, suomalaisia tai lappalaisia, ovat hyväntahtoista, ystävällistä kansaa. Sitä mikä tavallisesti estää ihmisiä olemasta hyväntahtoisia ja ystävällisiä -- kaikki ne tuhannet huomioon otettavat asianhaarat, ne erilaiset työt, levoton mieli, joka kaikki ärsyttää, häiritsee -- sitä tavallisesti ei täällä ole olemassa. Niin yksinäisissä oloissa iloitsevat ihmiset toisistaan, niin suuren luonnon keskellä ja vaaranalaisessa työssä, niin pitkässä pimeydessä ja niin suuressa valossa versoo syvempiä ajatuksia.

Vielä kehoitan pitkämatkaisia välttämättä astumaan johonkin venäläislaivaan, joita Tromsassa ja Hammerfestissä vilisee. Huonojen lotjien asemasta, joilla he ennen kulkivat, on heillä nyt siroja kuunareja ja prikejä. Jos onnistuu saamaan mukaansa venäjää puhuvan kauppiaan -- ja siellä puhuvat kauppiaat miltei yhtä usein venäjää kuin meikäläiset espanjaa [Useat sikäläisistä kauppiaista ymmärtävät myöskin lappia ja suomea; heillä on siis huomattava lisä paitsi sitä kielitaitoa, joka kaikkien kauppiaiden on omaaminen.] -- niin tietää, että otetaan hyvin vastaan; kestitykseksi tarjotaan erinomaista venäläistä teetä, viiniä j.n.e. Venäläiset ovat hyväluontoista, sydämellistä kansaa; joka sitä epäilee, tarkatkoon heitä kun he ovat kallistaneet lasia; joka epäilee, se kuunnelkoon kun he laulavat ja nähköön kun he tanssivat vanhojen laulujensa mukaan, vanhat ja nuoret sekaisin! Esilaulaja aloittaa aina ja toiset yhtyvät häneen kuorossa, usein suurella taidolla. Saattaa kuulla, että nämä laulut ovat monen sadan vuoden vanhat ja saattaa niinikään kuulla, että ne kaiken aikaa ovat olleet sielujen omaisuutta; sillä _kaikki_ laulavat, ilman rahtuakaan harjoitusta noita puolen sadan värssyn pituisia lauluja, aivan niinkuin nostettaisiin kaivosta vettä, tietäen että sinne aina jää. Meille kerrottiin, että useimmissa lauluissa puhuttiin rakkaudesta, mutta Venäjän ja tsaarin nimi oli aina mukana: isänmaantunne kannatti laulua. Onko se sitte niin ihmeellistä? Kuinka tyhmää on ollut luulla, että venäläiset olivat lauma puoli villejä, jotka kuljetettiin sotaan kuin mitkäkin hevoset ja jotka elivät, taistelivat ja kuolivat ilman ajatuksia ja tunteita, vain tsaarin käskystä. Voivatko orjat ja elukat saada aikaan niin suuria? Venäläisissä on kautta vuosisatain elänyt kansallistunne muistoineen suurilta sota-ajoilta, joista runot ja laulut ovat nousseet; he eivät ole osanneet lukea eivätkä kirjoittaa, mutta he ovat osanneet kertoa ja laulaa, he ovat osanneet itkeä ja tanssia, kärsiä ja kuolla. _Tsaari Pietari_ nosti valtaistuimelle venäläisen uskon ja venäläisen laulun kaihon, _Suworow_ vei sen voittoon, _Nikolai I_ puolusti sitä ja kuoli sen edestä ja _Aleksanteri_ antoi sille vapauden aatelisoikeuden. Sentähden ovat venäläiset olleet niin peloittavat, että he kulkivat sydämessä elävä Jumala ja laulussaan elävä isänmaan historia -- ja juuri nämä puuttuivat usein vastustajilta. Tämän kautta saattaa myöskin ymmärtää heidän kuuluisan kurinsa, sen, joka poltti Moskovan poroksi, joka upotti laivat Sevastopolin satamassa ja kaatoi satoja tuhansia heistä kaikille Europan taistelukentille.

Olen ehkä viipynyt liian kauvan niissä kansoissa, joita tällä matkalla kohtaa; pyydän siinä tapauksessa katsomaan yllä ollutta mietteiksi matkan varrelta; samat mietteet tulevat varmaan välttämättömänä sarjana jokaisen mieleen.

Yhtämittaa ottaa eläin- ja kasvikuntakin osaa näytelmään. Valas sukeltaa esiin, ruiskuttaa ja kellahtelee. Valaan vihollinen on tuurakala, joka syöksee pistimensä sen ruumiiseen, niin että se, raivoten tuskissaan, usein hyökkää suoraan maalle. Me satuimme juuri näkemään valaan, joka mahtoi olla haavoittunut; sillä se hyppäsi äkkiä ilmaan ja oli ihan pystysuorassa, monta kyynärää veden pinnasta; se huusi niin, että kaikki laivan kannella kääntyivät ja huudahtivat. Tällaisessa tilaisuudessa kertovat kalastajat ja kauppiaat laivalla sinulle yllin kyllin juttuja suurilta kalastuspäiviltä pohjoisessa, kun koolla on tuhat venettä, kun vesi on kalaa tai silliä niin kovanaan, että kalat nostavat venettä ja niitä korjataan talteen kahmaloin ja haavin; tai he kertovat suurista rajuilmoista, jotka ajavat veneet penikulmien päähän; siellä minne ne ovat ajelehtineet, hyökkää kimppuun nälkääntyneitä ja paleltuneita ihmisiä, jotka ryöstävät kaikki ruokatavarat; usein eivät he malta odottaa että puuro, jota keittävät suuressa padassa, kaadettaisiin vatiin, vaan he piirittävät padan, syövät käsin ja juovat vettä päälle! Sitte sinulle vielä kerrotaan haaksirikoista ja vaikeroivista haaksirikkoisista veneen emäpuun varassa ja urheista pelastusyrityksistä; mutta usein ne vaan tuovat emäpuun toisensa viereen ja kurjuutta kurjuuden päälle. Siinä sinä kuulet tämän suuren luonnon suurta historiaa.

Kesken kertomusta ui muutamia haahkoja tutunomaisesti ohi ja ne tuovat mukanaan oman herttaisen tarinansa. Haahka on pohjoisnorjalaisen lemmikki, se onkin niin kesy, että se usein menee suoraan asumuksiin ja tekee pesänsä sängyn alle, jopa sänkyynkin, jolloin ihmiset siirtyvät tieltä, tehdäkseen vieraalle tilaa. Haahka tahtoo mielellään hautomisen aikana olla peitossa ja sentähden sille pöydistä ja vanhoista veneistä tehdään koppi; jos talossa on kissa tai koira toimitetaan se pois. Ihmiset saattavat nostaa linnun pesästä; runsaaksi kiitollisuudenosoituksekseen asunnosta ja hoidosta jättää se untuvat, joita on pudottanut ympärilleen. Mutta korpit, varikset ja lokit pitävät varansa, kun se hetkiseksi kammertaa rantaan uimaan ja juttelemaan puolisonsa kanssa, joka siellä on vartioimassa. Jos viholliset ovat löytäneet pesän seuraamalla emää kun se on palannut pesälle, väijyvät ne hetkeä, jolloin se seuraavan kerran nousee pois; niiden on nimittäin tarkoitus juoda munat suuhunsa. Mutta haahka on viisas; se makaa pesällään niin kauvan, että viholliset kärsimättöminä rupeavat sitä puremaan ja nokkimaan; silloin se huutaa ja sen kuulee koiras ja tulla kammertaa paikalle; jo nousee tappelu. Jos se vaan saa käsiinsä ryövärin, niin se hirveitten huutojen kaikuessa, jotka pelästyttävät toiset pakoon, askel askeleelta vetää ryövärin järveen; haahkapuoliso on kömpelöliikkeinen, mutta väkevä, ja se upottaa upottamistaan lurjusta veteen, kunnes elämä lähtee. Kun haahka on saanut poikaset munasta, on sillä aika työ auttaa ne rantaan, sillä petolinnut ovat koko ajan kintereillä; väkevä ystävä auttaa emää kuitenkin aina hädässä; mutta niin pian kun emä on saanut poikaset veteen, lähtee puoliso uimaan merelle ja jättää sekä emän että poikaset; ja yhdessä tuhansien toverien kanssa seikkailee se sitte äärimmäisten kalliosaarten rannoilla. Emä kamppailee sekä omien että puolisonsa omien puolesta. Jos hän näissä tyynissä, petollisissa vesissä, joita ei hän vielä uskalla jättää, menettää poikaset, niin ui hän uskottoman perässä ja jakaa hänen kanssaan merijoukon seikkailut.

Juuri kun olet kuuntelemassa kertomuksia haahkasta tai siitä tyhmästä linnusta, jonka käsin saa kiinni (lue _Petter Dassin_ kirjasta _"Nordlands trompet"_ siv 124, 4:s painos), tai "tyvjo'sta" joka elää vain muitten lintujen pyydystämästä saaliista, pakoittaen ne päästämään irti saaliinsa -- on laiva peloittanut lokki- ja tiiraparven ja me olemme kuin lumipilvessä. On niin iloisen näköistä, kun nuo miljoonat [Ymmärrettävä sananmukaisesti! Saksalainen tiedemies on nimittäin laskemalla yksityisiä neliöjä joukossa, päässyt kuuteen miljoonaan.] loistavat, siivekkäät lumipallot liitelevät ristiin rastiin, nousevat, laskeutuvat, vikisevät, kirkuvat ja kihisevät kuin tiheässä verkossa, ettei Jumalan aurinko liene sen iloisempaan kuvaan paistanut. Se vaikuttaa kaksin kerroin virkistävästi tuossa suuremmoisessa, raskaassa luonnossa, missä alastomat asumukset lepäävät puuttomalla tasangolla eikä penikulmiin tapaa elämän jälkeäkään.

Luikertelevissa vuonolaaksoissa, missä ei Golfvirran siunaus haihdu tyhjään avaruuteen, missä tunturin rinteet juovat aurinkoa, huokuakseen sitä kaikelle, mikä niiden suojassa elää -- siellä kasvaa puita, siellä viheriöitsee niittyjä, siellä suitsuttaa aurinko, paistaen lakkaamatta yöt, päivät, ilmaan kasveja, niin että ne kolmessa kuukaudessa kehittyvät enemmän kuin muualla viidessä, ja siellä näkee kasvullisuuden, joka on yhtä rehevä kuin Norjan hedelmällisimmissä laaksoissa. Vain ne kasvit, jotka etelämpänä vaativat kuuden kuukauden kasvamisaikaa, kuten hienommat hedelmät, eivät menesty; sillä tämä on -- huomattakoon se -- 70:llä ja 71:llä leveysasteella, ja sentähden ehkä suurin ihme tässä ihmeitten maassa. Kun minä seisoin _Lyngenvuonossa_ enkä nimenomaan kiinnittänyt huomiota siihen, _mitä_ puita ja hedelmiä täällä niin kauniisti kasvoi [punaisia viinimarjoja kasvaa esim. Lyngenin pitäjässä], niin saattoi luonnon rehevyys ja muodot, auringon valaistus vuonoilla ja tuntureilla, panna minut uskomaan, että olin Italiassa; lumihuiput kaukaisuudessa eivät laisinkaan häirinneet tätä vaikutusta, sillä niitähän usein näkee Italiassa.

Itse reitillä kohtaa silloin tällöin keskellä jylhyyttä, hymyilevääkin kauneutta, esim. Tromsan leveä satamansuu. Molemmin puolin kohoilee lumitunturien suuruus, mutta alhaalla, tasaisena ja pehmeänä pistäiten salmeen, hymyilee maisema taloineen ja viheriäisine niittyineen; kaupunki on korkean mäen alla, joka kasvaa koivumetsää ja josta asukkaiden lukuisat kesähuvilat valkoisina kuumottavat ja liput liehuvat. Jos katselee seutua jostakin näistä kesähuviloista, käy näköala vieläkin suuremmaksi, mutta kaupunki pieneksi keskellä suurta luontoa; kaikki, joka antaa elämää, tuntuu ystävälliseltä. Jos sinä astut puutarhan läpi, henkii kukkasista vastaan Pohjolan hieno lemu, ja jos kuljet oikotietä metsän läpi toiselle talolle, tervehtivät nurmet ja koivut samalla tavalla. Askeleesi edestä pyrähtää toinen metsäkanaparvi toisensa perästä lentoon. Nämä linnut kirjavassa kesäpuvussaan, kaula valkeana, tanakkana ja jalassa paksut sukat, pysyttelevät ihan seinivierillä.

Kun minä nyt lopetan tämän kuvauksen, jonka olen arvellut kehoittavan käyttämään uutta huvimatkareittiä ja innostuttavan Pohjolan matkustavaa yleisöä -- sulavat kaikki kuvat silmissäni yhdeksi. Olen sen kuvan jo maininnut sanoessani, että Norjan luonto on kaunein kaukonäkynä.

Se väikkyy silmissäni tulevaisuuden kaukonäkynä. Norja -- raivaamattomuudessaan ja keskentekoisuudessaan -- ei aina ole rikas nykyisyydessään; mutta keskentekoisuudesta nousee tulevaisuus. Se symbooli hallitsee nykyään maata, että nämä seudut, jotka historiamme aamunkoiton aikoina synnyttivät suuria sukuja ja voimakkaita tekoja, taasen hulmahtavat nousevan auringon paisteeseen.

Mainitsen kuitenkin vielä viimeisen nautinnon tältä matkalta: se oli se, kun viikkokausia purjehdittua tunturien välitse, taas sai kulkea matalien metsäselkien keskellä, katsella suuria viljavainioita ja suojaisia koteja, laskettaa salmeen Namsosin luona, temmeltää _Overhaldenin_ reippaan kansan keskellä ja ajella hyvillä hevosilla talosta taloon tuossa kuulussa vilja- ja metsämaassa. Jos tämän tahtoo tehdä, niin on kuljettava _Snaasenista Stenkjäriin_ eikä toista (tavallista) tietä. Matka _Stenkjäristä Levangeriin_ on laatuaan kauneimpia maassamme; mutta se on nähtävä auringonpaisteessa. Täällä tuntee ihminen olevansa sukua vankkojen asutusseutujen kanssa; suuri, villi luonto on vahvistanut, jopa monistanut kykyä käsittämään ja rakastamaan tasaista, hedelmällistä, herttaista.

KARHUNTAPPAJA.

Pahempaa veitikkaa valehtelemaan kuin papin vanhin poika, tuskin oli koko paikkakunnalla; hyvä hän oli lukemaankin, siitä ei ollut mitään hätää, ja talonpojat kuuntelivat mielellään hänen lukemistaan, mutta kun se oli sellaista, josta he pitivät, valehteli hän mielellään lisää niin paljon kuin hän luuli heidän sulattavan; tavallisesti hän puhui väkevistä miehistä ja rakkaudesta, joka surmasi.

Pappi huomasi piankin, että puiminen riihessä hiljenemistään hiljeni; hän meni katsomaan, ja Thorvald siellä kertoi juttujaan. Sattui sitte, että metsästä ajettiin kotiin ihmeellisen vähän puita; pappi katsomaan -- ja Thorvald siellä taas kertoi. Tästä täytyy tulla loppu, ajatteli pappi; ja hän pani pojan varsinaiseen kouluun.

Siellä oli vaan talonpoikaislapsia, mutta papista oli liian kallista pitää kotiopettajaa sille yhdelle pojalle. Thorvald ei kuitenkaan ollut kahdeksaa päivää ollut heidän joukossaan, kun muuan koulutoveri jo ihan kalpeana tuli kertomaan, että hän on tavannut maahiset tiellä; -- toinen tuli vieläkin kalpeampana kertomaan, että ilmielävänä oli nähnyt päättömän miehen hommailevan veneitten luona valkamassa, ja pahinta kaikesta oli, että pieni Nuutti Pladsen ja hänen vähäinen sisarensa eräänä iltana, kun heidän piti mennä kotiin, palasivat ihan hädissään, itkivät ja kertoivat kuulleensa karhun murajavan pappilan kivikkojyrkänteellä, vähäinen Marit oli ihan nähnyt sen harmaitten silmien säkenöivän. Koulumestaripa nyt suuttui pahanpäiväisesti, iski viivoittimen pöytään ja kysyi -- mikä piru -- Jumala suokoon anteeksi pahan tekoni! -- lapsiin oli mennyt.

-- Täällä menevät päät toinen toistaan pahemmin sekaisin, sanoi hän; -- joka pensaassa kuukkii sinipiika, -- joka veneen alla nyökyttelee päätään Ahti, -- ja karhu kävelee ulkona keskellä päivää sydäntalvella. Ettekö te enään luota Jumalaanne ja kristinuskoonne? sanoi opettaja, -- vaan uskotteko kaikellaiseen paholaisen peliin ja pimeyden hirveisiin voimiin ja karhuun, joka keskellä keskitalven kirkasta päivää kävelee ulkona?

Vähitellen hän siitä kuitenkin lauhtui ja kysyi pieneltä Maritilta, eikö hän uskalla mennä kotiin. Tyttö itki ja tyrski ja väitti sitä ihan mahdottomaksi; koulumestari lupasi silloin, että Thorvald, suurin niistä, jotka vielä sattuivat olemaan jälellä koulussa, saa saattaa hänet kotiin.

-- Ei, hän on itsekin nähnyt karhun, itki Marit; -- hän sen juuri kertoi.

Thorvald pieneni paikallaan, varsinkin kun koulumestari hellästi rupesi vetelemään viivoitinta vasemman kätensä läpi.

-- Oletko _sinä_ nähnyt karhun? kysyi hän levollisesti.

-- Kyllä se kuitenkin on totta, että lautamiehen renki löysi karhunpesän pappilan kivikkojyrkänteestä, juuri sinä päivänä, jolloin hän meni ampumaan metsäkanoja, sanoi Thorvald.

-- Oletko sinä sitte nähnyt karhun?

-- Ei niitä ollutkaan yksi, vaan kaksi suurta ja ehkä kaksi pientäkin, sillä tavallisestihan ne vanhat pitävät pesässään sekä tämän vuoden että edellisen vuoden poikasen.

-- Oletko sinä sitte nähnyt ne? toisti koulumestari entistä lempeämpänä ja silitteli silittelemistään viivoitinta.

Thorvald oli vähän aikaa vaiti. -- Näin minä kuitenkin sen karhun, jonka Lauri Skytter viime vuonna oli tappanut.

Koulumestari astui nyt askeleen likemmä ja kysyi niin lempeänä, että poika pelästyi:

-- Oletko sinä nähnyt karhut siellä pappilan kivikkojyrkänteessä, kysyn minä?

Nyt ei Thorvald enään sanonut mitään.

-- Ehkä sinä sillä kertaa muistit niinkuin vähän väärin? kysyi koulumestari, tarttui hänen takkinsa kaulukseen ja läjähytti kylkeensä viivoittimella. Thorvald ei sanonut sanaakaan eivätkä toiset uskaltaneet katsoa sinnepäin. Silloin virkkoi koulumestari vakavana: -- on rumaa, että papinpoika valehtelee; ja vielä rumempaa, että hän opettaa talonpoikaislapsi-raukkoja valehtelemaan.

Ja _sillä_ pääsi poika tällä kertaa.

Mutta seuraavana päivänä koulussa -- opettaja oli kutsuttu papin luo ja lapset olivat omissa hoteissaan -- rupesi Marit ensinnä pyytämään, että Thorvald taas kertoisi jotakin karhusta.

-- Sinä taas pelästyt, sanoi Thorvald.

-- Kyllä minä voin kuulla, sanoi Marit ja siirtyi likemmä veljeään.

-- Saatte uskoa vaan, että kyllä se nyt ammutaan! sanoi Thorvald ja nyökytti päätään; -- tänne paikkakunnalle on tullut sellainen poika, joka osaa sen ampua. Tuskin oli Lauri Skytter kuullut puhuttavan karhunpesästä pappilan kivikkojyrkänteessä, ennenkuin hän tulla tuiskusi seitsemän pitäjän takaa ja hänellä oli niin raskas pyssy kuin ylin myllynkivi ja niin pitkä kuin tästä tuonne Hannu Voldeniin asti.

-- Jesta sentään! huusivat kaikki lapset.

-- Niinkö pitkä? toisti Thorvald, -- se on varmasti niin pitkä kuin tästä tuoliin.

-- Oletko sinä nähnyt sen? kysyi Olli Böen.

-- Jaa olenko minä nähnyt sen? Minä olen ollut sitä puhdistamassa; sillä sen saatte uskoa, ettei siihen työhön otetakkaan joka miestä. Tietysti en _minä_ jaksanut sitä nostaa; mutta sama se -- minä puhdistin vaan lukot ja saatte uskoakin, ettei se työ mitään helppoa ole.

-- Sanovat, ettei se pyssy enään viime aikoina ole osannut niin hyvin, sanoi Hannu Volden, kumartui taappäin ja pani molemmat jalkansa pulpetille.