Part 22

Norjalaista Nordlantia ja Ruijaa tunnetaan rajojen ja sikäläisten virkatehtävien ulkopuolella norjalaistenkin kesken niin vähän, ettei voi pyytääkään, että tanskalaiset tai ruotsalaiset niitä tuntisivat. Kuitenkin koskee kehoitukseni lähteä sinne huvimatkalle yhtä paljon heitä kuin norjalaisia. Mutta minä lisään heti, etten tietystikään tahdo neuvoa sinne niitä, joilla ei ole varaa taikka aikaa tehdä enempää kuin yhden tai pari pitempää matkaa eläissään, vaan sensijaan niitä monia, jotka ovat nähneet kulturimaat Europassa, jotka eivät ikävöi suuria kaupunkeja, vaan juuri pois niistä, jotka eivät enään etsi huvia, vaan parin kuukauden virkistystä suuremmoisessa luonnossa. Ja sitte minä käännyn niiden puoleen, jotka tahtovat panna kuntoon hermostonsa ja joiden siitä syystä mieluummin on valittava voimistava merimatka kuin helteinen kylpypaikkaelämä. Tosin saattaa kaupanpäälliseksi seurata vähän merikipua, vaikka harvemmin kesällä kauniilla ilmalla; mutta osaksihan merikipu on terveellinen tauti, osaksihan tämä matka siinä suhteessa on suojatuin minkä saattaa tavata; sillä kuljetaan, muutamia lyhyitä poikkeuksia lukuunottamatta (Jäderen, Stat, Hustadviken, Folden, Länsivuono) kaiken matkaa saaristotietä; kovassakin myrskyssä kulkee höyrylaiva ihan hiljaa vuorokausia umpeensa; matkustaja elää kuin oman pirttinsä permannolla, sillä eroituksella vaan, että häntä ravitsee voimakas meri-ilma ja suuremmoisin luonto, mitä Pohjola saattaa tarjota. Englantilaiset ovat osanneet löytää sen ja nyttemmin myöskin amerikkalaiset, ranskalaiset ja hollantilaiset. Jokaista norjalaista huvimatkailijaa kohti tulee kymmenen ja kaksikymmentä ulkomaalaista. Englantilaiset ovat vuokranneet tämän pohjoisen seudun parhaimmat lohivedet ja metsästysmaat.

Vanha saksalainen maalari Preller, joka aikoinaan pohjoismaista on hakenut aiheita historiallisia maisemiaan varten (näin hiljan erään hänen mytologisen kohtauksensa, joka on pantu tapahtumaan tässä luonnossa), sanoi minulle: "Joka tahtoo nähdä meren ja ilman ja maan kamppailua ja ihmisten kamppailua näitä kaikkia vastaan, matkustakoon sinne pohjoiseen." Huvimatkailija luultavasti ei halua nähdä tämän -- kuten helposti voisi tapahtua -- kohdistuvan itseensä, vaan tunturimuodostukset ja ne vaikutelmat, joista luonto täällä aina pitää huolen, sekä paikkakunnan kansa, voivat tehdä hänelle täyden selvän. Mainitsen tämän koska pohjoisnorjalaisen kertomukset luonnostaan ja elämästään ovat parasta mitä matkaltani tuon; hänen mielikuvituksensa on vaaran ja yksinäisyyden kasvattama, ja se on sukua luonnon kanssa.

Saksalainen maailmanmatkustaja _Alexander v. Ziegler_ -- tunnustan sen häpeäkseni -- ensinnä herätti minussa halun nähdä näitä seutuja. Hän mainitsi kolme paikkaa maailmassa, joita hän, kutakin laatuaan, piti näkemistään suuremmoisimpina ja niistä olivat Nordlanti ja Ruija yksi.

Matka on järjestettävä niin, että joko tulo- tai menomatkalla kuljetaan maitse _Namsosiin_; ehkä on parasta jakaa matkaa, siis mennessä maitse _Trondhjemiin_ ja palatessa maitse _Namsosista Trondhjemiin_ ja siitä taas laivalla rannikkoa pitkin romsdalilaisiin kaupunkeihin (muitten muassa kauniiseen _Moldeen_) ja eteenpäin Bergenin rannikkoa pitkin, jolloin sopii poiketa _Bergeniin_ ja käyttää hyväkseen Hardangerin vuonoa tai jotakin muuta niistä monista, joihin pienemmät laivat Bergenistä kulkevat. Nordlantiin on joka tapauksessa saavuttava kesäkuun lopulla tai heinäkuun alussa keskiyöauringon takia. Sen saattaa kyllä myöhemminkin nähdä täydessä vaikuttavuudessaan, mutta etempää pohjoisesta ja vain korkeilta, vapailta paikoilta.

Matka sinne on, mielestäni, hyvin kallis. Jos eri laivayhtiöt keskenään sopisivat alentamaan hinnat pitkämatkaisille Ruotsista ja Norjasta, ottaisivat huomioon matkan pituuden ja järjestäisivät niin, että matkaa voitaisiin keskeyttää ja jatkaa mielin määrin, niin siitä varmaan koituisi niille etua; sillä varmaan tästä kesäreitistä ennen pitkää tulee Pohjolan suosituimpia. Varmaan; sillä niin totta kuin pohjoismaalainen rakastaa pohjoista runoutta ja tarua, täytyy hänen rakastaa sitä luontoa, joka luo säveliä Eddan suurimpiin runoihin ja tarun voimakkaimpaan toimintaan. Jokainen pohjoismaalainen ikävöi vaikutuksia pohjoiselta luonnolta, asukoon sitte meren rannalla tai vuorten keskellä, se on hänessä synnynnäistä.

[Matkustakoot sinne Pohjolaan ennen kaikkia pohjoismaiset taiteilijat, sillä he saavat sieltä aiheita, joita eivät tapaa mistään muualta; eivät yksin historialliset ja laatumaalarit, jotka siellä tutustuvat erittäin voimakkaaseen, moninaiseen ja tähän asti hyvin vähän tunnettuun elämään, joka antaa aihetta niin hyvin historialliselle käsittelylle kuin nykyaikaiselle, joko iloisesti tai vakavasti vaikuttavalle tutkinnalle; vaan kaikenkaltaiset taiteilijat, niin totta kuin heidän täytyy toimittaa vaikutuksilleen ja sen kautta taipumuksilleenkin kohotusta, hankkia silmilleen suuria näköaloja, joissa on pohjoisia värejä ja muotoja ja joiden juuret ovat kiinni niissä ensimäisissä mielikuvissamme, jotka saimme taruista, jumaltiedoista ja saduista. Soitto- ja laulutaiteilijoilla sekä näyttelijöillä on sitäpaitsi tilaisuus pohjoisissa kaupungeissa (_Tromsössa, Hammerfestissä, Vesisaaressa_) ansaita takaisin matkakulujaan. Mutta se neuvo annettakoon samalla, että älköön kuka hyvänsä menkökään tarjoamaan esityksiään; näissä kaupungeissa nimittäin ei jouduta tekemisiin tavallisen pikkukaupungin yleisön kanssa; ja siellä pohjoisessa tapaa sekä maalla että kaupungeissa sellaista lukeneisuutta ja sivistystä, että se ensi hetkenä panee hätkähtämään; sittemmin sen kyllä huomaa täydelleen sopivan yhteen niiden vaatimusten kanssa, joita yksinäinen elämä suuren luonnon keskuudessa asettaa lapsilleen. Se on kasvattanut näitä sieluja vaaroissa ja kieltäymyksessä näyttänyt niille mukaansatempaavia näkyjä; ja he ovat miltei kaikki käyneet ulkomailla, yhtä paljon oman kaihonsa vieminä kuin siksi, että koko kansa on kauppa- tai merimiehiä.]

Heti kun on päästy Namsosin satamansuusta -- joka, mutkitellen havupuuta kasvavien tunturien ja niemien lomitse, on kauneimpia maassamme -- ja vähän myöhemmin jätetty Trondhjemin satamansuu, muuttuu luontokin. Rehevämpi puunkasvu pakenee suojaisempiin vuonoihin, joissa eivät meren myrskyt pääse sitä katkomaan eivätkä ihmiset niin helposti hävittämään. Sillä yhtä varmasti kuin pitkin meren rantaa kerran on ollut suuria metsiä, yhtä varmasti ovat merituulet pitäneet huolta sen hävittämisestä, mikä ihmisiltä on jäänyt hävittämättä. Rehevämpää nurmivyöhykettä kuin se joka ulottuu pohjoisimpaan Ruijaan asti, en ole nähnyt. Se törröttää tiheänä kuin karvat poron selässä, suolainen meri on tehnyt sen tuoreen vihreäksi ja meheväksi, sillä usein se kastelee sen suorastaan ja aina ilman läpi, jonkun matkan päästä. Karjanhoito on niin tärkeä tekijä pohjoisnorjalaisen elämässä, ettei hyvä kalavuosikaan elätä häntä, jos jonakin vuonna märkyys on estänyt häntä saamasta alati rehevää heinää korjuuseen.

Tämä on ilahuttava asia; sillä kansa, joka ottaa elatuksensa _yksinomaan_ merestä, saa liian paljon sen epävakaisuutta, kun taas maa sitoo mielen uskollisuuteen ja järjestykseen.

_Helgelannin_ luona käyvät tunturit tukevammiksi ja etenevät kauvemma toisistaan, joten ne yksinään kohoilevat merestä. Tuntureja peittää usein omituinen sammal, joka leviää ylöspäin milloin harmaan vihreänä, milloin ruskean punaisena ja muun maiseman esiintuodessa voimakkaita vastakohtia, syntyy sammalpeitteelle auringon kimmellyksessä niin uusia värivaikutuksia, että maalari mahtaisi luulla kuulevansa vieraiden sävelten sointuja ja voida -- jos osaa ne pidättää -- loihtia ilmoille lumoavan kauniin kokonaisvaikutuksen. Täällä kuljetaan parin historiallisen paikan ohi, kuten sen, jossa _Haarek Tjottalainen_ asui, se paikka pistäikse ulos kuin laiva, joka paraikaa liukuu veteen. Sitä ympäröivä piiri on suuri ja avara. Haahkaparvet jotka uiskentelevat, lokit, jotka kirkuvat, nordlantilaisveneet, jotka laskevat laivan luo, purret ainoine suurine raakapurjeineen, joita yhtämittaa tulee vastaan, mieluisat rannat ja vastassa tunturien ainainen kaukokuva, tekevät kulun kotoiseksi, milteipä kodikkaaksi; sillä kaikki on niin sopusuhtaista ja samalla niin voimakasta; se valloittaa ja pitää hallussaan.

[Kävin tällä kertaa kaikissa niissä kolmessa talossa, joissa _Olavi pyhää_ vastaan nostetun kapinan kolme päällikköä asui. Myöhemmin kävin itse _Stiklestadissa_ Värdalissa, jossa he johtivat joukkonsa suurta kuningasta vastaan, joka siellä kaatui. Voimakkaammin ei mikään historiallinen muisto ole minua liikuttanut. Mutta nähdessäni sen ihmeellisen maiseman, joka täällä avautuu silmien eteen ja joka on sama jonka _Olavi_ ja hänen uskolliset seuralaisensa näkivät, kun he pitkän poissaolon perästä pääsivät tunturien yli ja riemuiten tervehtivät kotia -- jonka edestä täällä todella kannattaa kaatua -- muistui ehdottomasti mieleeni _Bjarköj_, ylimpänä Lofoteilla, jossa _Tore Hundin_ suurta taloa saartavat tunturijonot, rikkirevittyinä, mutta korkeina kuin hänen sielunsa, ja meri, joka kahdelta taholta soi satamaa ja satamansuuta ketun luolalle molempine aukkoineen; muistui mieleeni _Tjotta_ Haalogalandissa, missä viekas _Haarek_ kaikessa hiljaisuudessa oli veistänyt sitä suunnitelmaa, joka, kun aika oli tullut, pantiin täytäntöön ja johdatti hänet Stiklestadiin, muttei häntä itseään jaarliksi eikä hänen sukuaan valtaistuimelle; muistui mieleeni _Egge_ Tröndelagissa, -- se oli kuin satula, joka on pantu maiseman leveään, kärsivälliseen selkään ja jolla _Kalf Arnenpoika_ ratsasti; hän saattoi kauvan kääntää ohjaksia puolelle ja toiselle, epäillen minne päin mennä, mutta käänsi vihdoin Stiklestadiin kuningasta vastaan, neljää veljeään vastaan! Kaikki nämä suuret kodit ovat muovailleet heidän jokaisen luonnettaan. Saatamme olla varmat, että he Stiklestadin luona hakatessaan auki tietä, kantoivat kotejaan mielessään; sillä jos he täällä olisivat päästäneet kätensä heltiämään, niin he olisivat päästäneet sielläkin. Keskellä kostoa, keskellä odotusta ja tuskaa sukelsi kunnianhimoisten suurmiesten silmiin näkyjä lapsuuden leikkikentiltä ja isien hautakummuilta; he näkivät äkkiä kunniasijan salissa, kuulivat salaisen laulun tahdin ja siinä kohosivat kotitunturien ääriviivat.]

Mutta kaikki tämä on vain johdantoa siihen hetkeen, jolloin Lofotin tunturit alkavat siintää. En tiedä mikä on ihanampaa, sekö että ne väikkyvät kaukaisena näkynä kuni mikäkin sininen muuri tuhansine huippuineen sen äärettömän jättiläispirtin päällä, johon samalla olemme purjehtineet, itse Länsivuonon permannossa, kun aurinko paistaa niin kauvas kuin silmä kantaa, mutta kangastukset usein asettuvat eteen ja nostavat kokonaisia tunturiharjanteita ylösalaisin joko eteesi tai taaksesi ja alituiseen siirtelevät niitä, ja valaat leikittelevät ja linnut kirkuvat ja sujahtavat veteen; -- vaiko se, että ne likenevät, että muuri avautuu, joka huipusta tulee oma erityinen tunturi, toinen toista avarampi, ja tätä loppumattomassa jonossa, niin kauvas kuin silmä kantaa parhaimmankin kaukoputken avulla. Kehutaan _Romsdalia_ Troldhuippuineen, Vängahuippuja, Hornetia j.n.e., mutta minä lisään paikalla: Lofotit avaavat nämä näyt monta sataa kertaa perätysten, -- tai paremmin sanoen: sitä tunturipanoramaa, joka nähdään Molden luona, kestää täällä ylhäällä vuorokausia, vaikka kuljettaisiin nopeimmallakin laivalla. Mutta tunturimuodot ovat niin risaiset, ettei sielussani ole yhtään kuvaa mytologian tai raamatun tai draaman piiristä, joka riittäisi kuvaamaan sitä kivettynyttä liikettä, jota katselin, sitä uhkaavaa taisteluasentoa, sitä tyyntä kauhua, sitä tuhathuippuista moninaisuutta, joka ilmenee ainoassakin kiven valantamuodossa. Ensimäisenä tuntina, ehkäpä ensimäisenä päivänä ihminen pitää puoliaan ja komentaa näkemänsä kauneuden laskuun, mutta kun näkyjä jatkuu vuorokausia ja yhtä suuremmoisina, sama sitte katseliko niitä likeltä vaiko kaukaa, niin kuolleessa luonnossa vihdoin tuntuu sellainen jännitys kuin keskellä elävää toimintaa. Sen tunsivat ne, jotka kerran runoilivat, ja tuntevat ne, jotka nyt paikalla kertoilevat niitä suuria tarinoita, jotka liitävät yli näiden maiden ja joissa tunturit muuttuvat draamallisiksi henkilöiksi, esiintyvät jättiläisinä ja jättiläisneitoina, ritareina ja impinä; suurpiirteisyys käy vieläkin suuremmaksi senkautta, että toimivat henkilöt tässä kividraamassa ovat niin mittaamattoman etäällä toisistaan. Ne jotka siellä ylhäällä purjehtivat, unelmoivat ja runoilevat, katsovat nimittäin penikulmia kuten me kävelyretkiä, ja puhtaassa ilmassa näkyvät esineet yhdentoista, jopa kolmentoista penikulman päästä ja me luulemme seuraavassa hetkessä pääsevämme niiden luo. Ja eihän se valo, joka tätä satuluontoa valaisee, ehdy ensinkään. Me olemme paikalla, jossa muutama kuukausi sitte vallitsi ainainen yö, mutta jossa nyt on ainainen päivä. Kannelle kokoontuneena kävelevät matkustajat odottelemassa puoliyön aurinkoa: he ovat kuulleet, että kaikki heidän käsityksensä, lienevät ne mimmoiset hyvänsä, tulevat väistymään itse näkyvän luonnonvoiman tieltä. Ja se on totta. Niinpian kuin tuo tulinen kiekko tulla täyttää taivaanrannan takaa, minne se hetkiseksi on mennyt viestiä viemään, muuttuvat taivas, tunturit ja meri. Itse aurinkoa saattaa tuntikausia katsella paljain silmin; sen ympärillä ei ole mitään ehkäisevää sädeloistoa, kaikki palo on suljettu kehän sisään, mutta kehä on paljon suurempi kuin mimmoiseksi me päivällä olemme tottuneet sitä kuvittelemaan; se on niin suuri, että me aluksi olemme ihan ihmettelyn vallassa emmekä voi ajatella mitään muuta. Vihdoin käy väri vahvemmaksi; se on hehkuvan punainen meteori, jonka luulisi laukeavan miljooniksi kappaleiksi, jollei näytelmän tyyni ylhäisyys, värien sopusointuisa loisto taivaalla, jonka kantta se majesteettisena vaeltaa, valaisi rauhaa, täydellistä kirkastuksen rauhaa. Kun pilvenhattara joutuu kiekon päälle, syttyy se paikalla hehkumaan ja käy tummemman punaiseksi, niin että aurinkoon piirtyy kuin tuntureja tai maisemia. Mutta kun pilvenhattara purjehtii herkälle taivaalle, syttyvät vain päärmeet; ne käyvät valkoisen tai punaisen hehkuviksi, keskusta taas pysyy entisellään ja se korottaa kaikkea ympärillä. Sillä taivas hekumoi kaikissa värivaihteissa, alkaen väkevimmästä veripunasta tunturien päällä, välinpitämättömään harmaanvalkoiseen korkeudessa; mutta et voisi ainoaankaan kohtaan painaa neulankärkeäkään ja sanoa: _tuossa_ vaihtuu toinen väri toiseksi. Jos tämä näytelmä pysyisi liikkumattomana, niin siihen mahdollisesti kerran saattaisi kyllästyä. Mutta se vaihtelee lakkaamatta; milloin on aurinko sinipunertavampi, milloin kellanpunainen, milloin vihreän harson peitossa, milloin valkoisen valaisema; mutta kaiken aikaa se pysyy lämpöisenä ja vaihtelevien harsojensa takana punaisena. Milloin kiitää eteen pilvensiekale, hehku täyttää sen, nyt se taas kiitää pois; nyt on aurinko kirkkaassa palossa, nyt tulee taasen pieni, pitkulainen pilvi, joka vapisee ja palaa ja pakenee. Ja ympäröivä taivas käy samaan aikaan läpi kaikki värivaihdokset, ikäänkuin vavistus sitä liikuttaisi ja sen pilvien päärmät palavat voimakkaammin ja niiden sisu vaalenee tai tummuu senmukaan kuin ne ohenevat tai tihenevät, tai joutuvat siintävälle tai valkoiselle tai punaiselle tai sinipunertavalle pohjalle. Näytelmä on niin alituiseen uusi, että olen nähnyt vanhojen ihmisten rientävän seuraamaan sitä samalla ehtymättömällä tarkkaavaisuudella kuin me.

Kummallista on lisäksi vielä se, että muu osa taivasta ja ne tunturit jotka lepäävät sen alla, pysyvät koskemattomina. Tuolla lepää teräksensinisellä merellä, mustanpuhuvalla tunturinjuurella, syvänsinisillä tunturinrinteillä ja huipuilla vaihtumaton värien viileys, kun sensijaan _täällä_ kaikki hehkuu, loistaa, vaihtelee ja riemuitsee auringossa. Mutta välistä saattaa yksinäinen tunturi keskellä viileyttä kokonaan eroittautua ja pukeutua punaan kiireestä kantapäähän asti; tuntuu siltä kuin tämä tunturi pitäisi omaa pientä aurinkoaan takanaan peitossa. Se on kun onkin sellaisella paikalla, että aurinko osuu siihen ja sen hehku korottaa vielä voimakkaammin ympäristön kylmyyttä.

Kerran keskiyönauringon ollessa ihanimmillaan, nousi kuu; se nähtävästi ei tietänyt mitä oli tekeillä; sillä ränstyneempää, äreämpää ja huonotuulisempaa juopuneennaamaa ei opiuminautintoon vajonnut kiinalainenkaan olisi voinut näyttää. Se olikin hyvin tuollaisen hiuksettoman juopporentun näköinen. Ei ollut helppo ymmärtää, että joku runoilija joskus olisi kirjoittanut sille oodeja tai rakastajatar kaihoten nostanut katseitaan sitä kohti. Me vihelsimme sen ulos niin että se surkeana vetäytyi pois ja nauroimme päänpäätteeksi. Se olikin käynyt tavattoman pieneksi ja käpertyneeksi; varmaan se itsekin sen tunsi, sillä se pysytteli huomattavan matkan päässä.

Lofotin tunturiluonne ei esiinny kauvempana pohjoisessa, paitsi mahdollisesti jonoissa, joissa on muutamia harvoja huippuja, miltei sellaisia jommoisia ihailemme etelämpänä, esim. _Romsdalissa. Lyngenvuonossa_ se taas esiintyy, osaksi myöskin _Balsfjordissa_ ja ehkäpä muissakin vuonoissa, vaikka harvemmin. Me jatkamme kuitenkin matkaamme tunturien välitse ja näemme vain tuntureja, sekä metsäisiä että metsättömiä, väliin vihreinä huippuun asti, väliin penikulmittain harmaata sammalta, vailla kaikkea nurmista turvetta. Sentähden saattaa tulla seutuihin, jotka tekevät tavattoman ruman vaikutuksen; mutta kun nousee vähän korkeammalle ja seudut jäävät kaukaisuuteen, joten kiven muodot ja suhteet, meren syvä väri ja ilman kirkkaus pääsevät vaikuttamaan, niin saattaa äärettömyyden henkäys puhaltua aavaan, villiin maahan ja silloin se on kaunis. Otamme esimerkiksi _Hammerfestin_. Heti kun tuosta pienestä, maatölleistä kasatusta merirasvapesästä nousee Salenille -- pieni tunturi sen takana -- sujuu kaupunki somana ja siistinä lahden poukamaa pitkin. Sen tavattoman toimellisuuden työmaina ovat vuonot ja rantamaat, -- laivat, sekä suuret että pienet, kalankuivatuslaitokset, merirasvakeittiöt, ruijalaisveneet, höyrylaivat. Siitä monen penikulman suuruisesta lammesta, jona järvi näyttää olevan -- harmaiden tunturien saartamana, joitten takaa lumitunturit vilkuttavat -- nousee sitäpaitsi kalliosaari ja pistäikse rehevä taipale. Ilman kirkkaus antaa raskasmieliselle luonnolle ystävällisemmän sävyn ja inhimillinen toimeliaisuus sen kehysten sisäpuolella kohoaa suuremmoiseksi vaikutukseksi. Tämä on maailman pohjoisin kaupunki, 71:llä leveysasteella. _Kaikki_ norjalaiset maisemat tarjoavat mielestäni -- päinvastoin kuin tanskalaiset -- vähemmin viehätystä likeisyydessä, nimittäin sillä paikalla, jolla seisomme, mutta sensijaan tavatonta kauneutta kaukaa katsoen.

Vielä viehättää, mielestäni, norjalainen luonto omituisuudellaan; varsinkin merenranta, ja se sitä enemmän, jota pohjoisemmaksi tullaan. Mutta jotta oikein voisimme tuntea tämän omituisuuden, täytyy mielen virittyä vastaanottoiseksi, näkemään sekä ihmisten että lintujen ja kalojen elämää, joka täällä tulee vastaan. Pitkin koko norjalaista rantaa tavataan yhtä varmaan eroa kasvojen muodossa, kielessä, luonteessa ja puvussa kuin siellä kaukaisuudesta tulee vastaan erimuotoisia veneitä. Pohjoisnorjalaisen vene -- pitkin matkaa erilainen -- tuntuu pitkämatkaisesta ihan oudolta; minun käsitykseni mukaan on se kaunein maassa, tehty paikkakuntalaisen tarvetta varten ja silmällä pitäen pohjoisen seudun pitkiä matkoja, nopeakulkuiseksi ja samalla sopivaksi kalastukseen, nimittäin keveäksi kääntää ja käsitellä. Sen muoto on samalla sekä voimakas että liukas ja jotakin samantapaista on mielestäni kansassa. Pohjoisnorjalaista on sanottu hitaaksi ja kauvan hän vielä tulee tekemään sen vaikutuksen; hän on nimittäin epäluuloinen. Niin laiminlyötyä, ryöstettyä ja halveksittua kansaa ei Pohjolassa näihin asti ole ollut. Kuohuksiin nousee mieli, kun kuulee puhuttavan virkamiehistä ja asetuksista tanskalaisaikana, bergeniläisten kauppiaiden ja maakauppiaiden nylkemisestä aina meidän aikoihimme asti. Nordlantiin ja Ruijaan oli päässyt juurtumaan niin kehittynyt nylkemisjärjestelmä, että _Petter Dass'kin_ kirjassaan "Nordlands Trompet", kuvaa väärinkäytöstä ja nylkemistä, jota ei hän itse sellaiseksi tajua. [Jokainen nordlantilaismatkailija hankkikoon Petter Dassin kirjan "Nordlands Trompet", mutta älköön sitä lukeko ennenkuin paluumatkalla, kun hän itse on saanut käsityksen, miten verrattoman tosi se on.] Mutta pohjoisnorjalainen, maan ensimäinen kalastaja, sen rohkein, väsymättömin merimies, ei ole hidasluontoinen. Katso häntä veneessä -- ja jokaista on arvosteltava omassa toimessaan! -- Hän ei ole yksin väkevä soutaja ja joutuisa purkaja, mutta hänen liikkeensä, kun hän nostaa purjeita tai hoitaa laivaa, ovat enemmän kuin reippaat, ne ovat keveät, kauniit. Puhu sitte hänen kanssaan! Mitä kaikkia hän onkaan lukenut ja ajatellut ja kuinka helposti hän seuraa sinun kertomustasi. Tosin hän, ollakseen nykyaikainen ihminen, on liiaksi syventynyt jaabekimaisiin kannunvalamisiin, mutta osaksi ei sitä ole ihmetteleminen, kun tuntee hänen menneisyytensä, osaksi voimme kiittää Jumalaa, jos pohjoisnorjalainen yhtä helposti pääsee hallitun asemasta itse hallitsemaan kuin hän iloisessa seurassa lämmittää muutamia vieraita munia, jotka haudottaessa mätänevät ja jotka hän sentähden ensinnä itse potkii pois. Tässä suhteessa tulee hänen virkamiehistönsäkin rientämään hänen avukseen; se on yleensä nyt ihan entisen vastakohta. [Hiukan kuvatakseni vanhaa virkamiesluokkaa, otan tähän seuraavan: vähän senjälkeen kun Norjasta tuli itsenäinen maa, pantiin juoppo tanskalainen pappi viralta ja vimmoissaan siitä, etteivät suurkäräjät antaneet hänelle eläkettä, haukkui hän Norjan valtiosääntöä roistoksi; hän luuli, että se oli mies! Vielä 40-luvulla oli Ruijassa pappi, joka antoi lukkarin astua saarnatuoliin lukemaan saarnan saarnakirjasta. Itse hän sillaikaa löi korttia kauppiaan luona; vähän ennen oli Nordlannissa pappi, joka laittoi oveensa luukun, jotta talonpojat siitä voisivat puhua hänen kanssaan, ja ojensi heidän puristettavakseen kepin, kun he aikoivat ottaa häntä kädestä.] Nykyinen virkamiehistö on pääasiassa nuoria miehiä, jotka sielultaan ja mieleltään ovat kiintyneet kansaan. Näillä seuduilla on kai se ominaisuus, että ne lumoavat kaikki jotka sinne muuttavat: siellä olleet virkamiehet kuvaavat sittemmin oleskeluaan pohjoisessa ihanimpana aikanaan. Yhdessä liitossa kansan kanssa nuoret virkamiehet pian voittavat kansan luottamuksen; useat sen omistavatkin. Sitkeä luonnonvoima itse kansassa, joka on kestänyt vuosisatojen solvaukset, se kun on karaistunut raadannassa merellä, hengen ja omaisuuden aina häälyessä onnenkaupan varassa, jonka rinnalla nuo äskenmainitut rettelöt olivat naurettavia pikkuasioita -- tämä karaistu luonnonvoima vie nyt suurkäräjien turvissa, jotka ovat ottaneet Nordlannin ja Ruijan lempilapsikseen, näitä seutuja suurta tulevaisuutta kohti.

Osa asukkaista on, kuten sanottu, _kveenejä_ ja _Suomen lappalaisia_. Ensimainitut (Suomen lappalaiset) ovat voimakasta, kelpo väkeä, hyviä hylkeenampujia, norsunpyytäjiä ja hainkalastajia, myöskin maanviljelijöitä. Joutuessaan avioliittoon norjalaisten kanssa, taivuttavat he nämä aina puhumaan suomea, ei sentähden, että he olisivat etevämmät, kuten on luultu, vaan sentähden, että suomalaiselle on fyysillinen mahdottomuus puhua norjaa, kun ei hän lapsesta ole siihen tottunut. Paikalla voi tulla tästä asiasta vakuutetuksi. Hyvät koulut pitävät nykyään huolta siitä, että lapset oppivat norjaa ja kokemus on osoittanut, että ne jotka kerran ovat oppineet norjaa, ottavat sen jokapäiväiseksi kielekseen.