Part 20

Trondille tehtiin sija permannolle. Siinä maatessa paleli sitä kylkeä, joka ei ollut lieteen päin ja se oli vasen. Hän keksi että toista kylkeä paleli siksi, että se oli paljaana yökylmässä; sillä hänhän makasi keskellä metsää. Miten hän oli joutunut metsään? Hän nousi katsomaan ja tuli paloi todella kaukana ja hän makasi todella yksin metsässä; hän tahtoi mennä kotiin valkean ääreen, muttei päässyt paikalta. Silloin häntä rupesi kovasti peloittamaan, sillä siitä saattoi kulkea petoja ja noidat ja kummitukset saattoivat tulla, hänen täytyi päästä kotiin valkean ääreen, mutta hän ei päässyt paikalta. Pelko kasvoi kasvamistaan, hän kokosi kaikki voimansa ja sai vihdoin huudetuksi: "äiti!" -- ja heräsi.

-- Rakas lapsi, sinä makaat niin raskaasti, sanoi äiti ja nosti häntä.

Häntä puistatutti ja hän katsoi ympärilleen. Vieras oli poissa eikä hän uskaltanut häntä kysyä.

Äiti tuli huoneeseen mustassa hameessaan ja läksi kylään. Hänen mukanaan tuli kotiin kaksi uutta vierasta, joilla niinikään oli mustat hiukset ja litteät lakit. He eivät hekään syödessään sanoneet "Jeesuksen nimeen", ja he puhelivat hiljaa isän kanssa. Sitte hän ja he menivät latoon ja toivat sieltä suuren arkun, jota kantoivat välissään. He laskivat sen kelkkaan ja sanoivat hyvästi. Silloin sanoi äiti:

-- Odottakaa vähän ja ottakaa sekin pienempi arkku, jota hän kuljetti muassaan.

Ja hän läksi sitä noutamaan. Mutta toinen miehistä sanoi:

-- Se saa jäädä _tuolle_, ja hän viittasi Trondiin.

Toinen lisäsi:

-- Opi vaan käyttämään sitä yhtä hyvin kuin se, joka nyt makaa _tässä_, ja hän osoitti suurta arkkua.

Sitte he molemmat hymyilivät ja läksivät menemään. Trond katseli pientä arkkua, jonka oli saanut:

-- Mitä siinä on? kysyi hän.

-- Vie se sisään ja katso, sanoi äiti.

Hän teki niin ja äiti auttoi häntä avaamaan arkkua. Silloin välähti suuri ilo hänen kasvoilleen; sillä hän näki siellä jotakin niin hienoista ja hentoista.

-- Ota se, sanoi äiti.

Poika kosketti sitä vain yhdellä sormella, mutta veti sormensa peloissaan pois.

-- Se itkee! sanoi hän.

-- Rohkaise mieltäsi, sanoi äiti.

Hän kävi kiinni koko kourallaan ja otti kapineen arkusta. Hän piteli sitä ja käänteli sitä, hän nauroi ja kosketti sitä.

-- Äiti mikä se on? kysyi hän; se oli kevyt kuin leikki.

-- Se on viulu!

Sillä lailla sai Trond Alfinpoika ensimäisen viulunsa. Isä osasi hiukan soittaa ja hän opetti pojalle ensi otteet; äiti osasi rallattaa säveliä siltä ajalta jolloin hän tanssi, ja nämä poika oppi, mutta rupesi pian itse tekemään uusia. Hän soitti aina kun ei lukenut, hän soitti niin että isä kerran sanoi hänen ihan näivettyvän siihen paikkaan. Kaikki mitä poika tähän päivään asti oli lukenut ja kuullut, meni viuluun. Pehmeä, hento kieli oli äiti; viereinen, joka aina seurasi äitiä, oli Ragnhild. Karkea kieli, jota hän harvemmin joutui koskettamaan, oli isä. Mutta viimeistä vakavaa kieltä hän miltei pelkäsi ja sille ei hän antanut mitään nimeä. Kun hän otti kvinttikielen väärin, niin siitä tuli kissa; mutta kun isän kieleen tuli väärä kosketus, niin se oli härkä; jousi se oli Blessommen, joka ajoi Köpenhaminasta Vaageen yhtenä yönä. Joka laulukin oli määrätty esine. Se laulu, jossa oli niitä pitkiä, vakavia ääniä, oli äiti mustassa hameessaan. Se joka hyppäsi ja pomppi, oli Mooses, joka änkötti ja löi sauvallaan kallioon. Hiljainen soitto, joka syntyi, kun jousi kevyenä lepäsi kielillä, oli sinipiika, joka kokosi karjan sumuun, kun eivät muut sitä voineet nähdä.

Mutta soitto liiti tunturien yli ja pojan valtasi kaipaus. Kun isä eräänä päivänä kertoi, että pieni poika oli soittanut markkinoilla ja ansainnut paljon rahaa, odotti Trond äitiä kyökissä ja kysyi häneltä hiljaa, eikö hänkin pääsisi markkinoille soittamaan ihmisille.

-- Kuinka sinä sellaisia ajattelet, sanoi äiti, mutta puhui siitä paikalla isälle.

-- Kyllä hän vielä ehtii maailmalle, vastasi isä ja sanoi sen sellaisella äänellä, ettei äiti toista kertaa pyytänyt.

Pian puhuivat isä ja äiti taas pöydän ylitse joistakin uutisasukkaista, jotka hiljan olivat muuttaneet tunturille ja aikoivat naimisiin. Isä sanoi, etteivät he olleet saaneet pelimannia häihinsä.

-- Enkö minä pääsisi pelimanniksi? kuiskasi poika, kun äiti taas oli tullut kyökkiin.

-- Sinäkö, joka olet niin pieni, sanoi äiti, mutta hän meni latoon, missä isä oli ja sanoi sen hänelle. --Hän ei koskaan ole ollut kylässä, lisäsi hän, hän ei koskaan ole nähnyt kirkkoa.

-- Minä en ymmärrä miksi sinä pyydät sitä minulta, sanoi Alf; mutta hän ei sanonut enempääkään ja äiti luuli saaneensa luvan.

Sentähden meni hän uutisasukkaiden luo ja tarjosi poikaa pelimanniksi.

-- Niinkuin se poika soittaa, ei kukaan poika vielä ole soittanut.

Ja poika otettiin pelimanniksi. Kotonapa vasta nousi ilo! Poika soitti aamusta iltaan ja harjoitteli uusia nuotteja ja yöllä näki hän niistä unta; ne kantoivat häntä kukkuloiden yli vieraille maille, ikäänkuin hän olisi ratsastanut kiitävien pilvien päällä. Äiti ompeli hänelle uusia vaatteita, mutta isä ei tahtonut olla sisällä.

Viimeisenä yönä ei poika nukkunut, vaan ajatteli valmiiksi uuden nuotin kirkosta, jota ei hän ollut nähnyt. Varhain aamulla hän oli ylhäällä, äiti samoin, antamassa hänelle ruokaa, mutta ei hän saanut mitään syödyksi. Hän veti ylleen uudet vaatteet ja otti viulun käteensä ja silloin tuntui kaikki hänen silmissään loistavan ja välkkyvän. Äiti seurasi häntä porraskivelle ja katseli siitä kuinka hän kulki ylös mäkiä; hän läksi ensi kertaa kotoa.

Isä astui hiljaa sängystä ja meni ikkunaan; siinä hän silmillään seurasi poikaa, kunnes äiti portailla liikahti, silloin hän taasen meni sänkyyn ja oli pitkänään, kun äiti tuli sisään.

Hän kierteli miehensä ympärillä, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin puhuttavaa. Ja vihdoin hän sanoi:

-- Eiköhän minun pitäisi lähteä kirkolle katsomaan kuinka siellä käy.

Mies ei antanut mitään vastausta, hän katsoi siis asian päätetyksi ja läksi.

Se oli ihana poutapäivä, jolloin poika läksi nousemaan ylös tunturia; hän kuunteli lintuja ja näki auringon kimmeltelevän lehvillä, astuessaan eteenpäin, viulu kainalossa. Ja kun hän tuli häätaloon, ei hän vielä nähnyt mitään muuta kuin sen mitä hänen päässään ennestään oli, ei morsianta eikä saattoa; hän vaan kysyi, joko pian lähdetään ja kuuli että lähdetään. Hän asteli viuluineen edellä, hän kokosi soittoonsa koko aamun, kaiku vaan helisi puiden välissä.

-- Joko kirkko kohta näkyy? kysyi hän takaansa.

Kauvan hänelle vastattiin, ettei, mutta vihdoin sanoi joku:

-- Kun vaan kierretään tuo tunturinsyrjä tuossa, niin näet sen.

Hän pani viuluunsa uusimman nuottinsa, jousi tanssi kielellä ja hän katseli suoraan eteensä. Kylä lepäsi ihan hänen silmiensä alla!

Ensimäiseksi näki hän pienen, keveän hattaran kuni sauhuna nousevan ylös vastakkaista tunturinsyrjää. Hänen silmäänsä näkyi vihreitä niittyjä ja suuria taloja, joiden ikkunoissa aurinko paloi; ne kimmeltelivät miltei kuin jäävyöry talvipäivänä. Talot suurenivat suurenemistaan ja ikkunoita lisääntyi lisääntymistään ja täällä toisella puolella oli mahdottoman suuria punaisia taloja, niiden alapuolelle oli pantu kiinni hevosia; pieniä, koreapukuisia lapsia leikki mäellä, koiria istui katselemassa leikkiä. Mutta kaikkialla kulki pitkä, syvä sävel, joka pani pojan vapisemaan ja kaikki mitä hän näki, liikkui sen sävelen tahdissa. Samassa näki hän suuren, solakan rakennuksen, jonka korkea, kiiltävä huippu ulottui taivaaseen asti. Ja alempana kimmelteli auringossa satoja ikkunoita, niin että talot olivat kuin tulessa. Se on varmaan kirkko! ajatteli poika ja sävelen täytyy tulla sieltä! Ympärillä seisoi ääretön joukko ihmisiä ja kaikki olivat toistensa näköiset! Hän pani heidät heti yhteyteen kirkon kanssa ja katseli pelonsekaisella kunnioituksella pienintäkin lasta. Nyt minä soitan! ajatteli Trond ja alkoi. Mutta mitä kummaa? Viuluhan ei enään soinut. -- Mahtaa olla vika kielissä; hän tarkasti niitä, mutta ei niissä ollut mitään vikaa. "Sitte mahtaa syy olla siinä, etten paina tarpeeksi" ja hän painoi voimakkaasti, mutta viulu oli ikäänkuin särkynyt. Hän koetti vaihtaa kirkon nuottia toiseen, mutta ei se auttanut; ei ääntä, ainoastaan piipatusta ja valitusta. Hän tunsi kylmän hien pisaroivan alas kasvoja, hän ajatteli näitä järkeviä ihmisiä, jotka seisovat tässä ja ehkä nauravat häntä, häntä, joka kotona osasi soittaa niin kauniisti, muttei täällä saanut esiin ainoaa säveltä! "Jumalan kiitos, ettei äiti ole täällä näkemässä häpeääni", puheli hän itsekseen, seisoessaan soittamassa keskellä kansanjoukkoa -- mutta tuollahan hän seisoikin mustassa hameessaan ja eteni kauemma ja kauemma. Samassa äkkäsi hän sen mustatukkaisen miehen, joka oli antanut hänelle viulun, istumassa korkealla kirkon huipulla. "Anna se tänne!" huusi hän, nauroi ja ojensi kätensä, ja huippu, jolla hän istui, nousi ja laski, nousi ja laski; mutta poika otti viulun kainaloonsa. "Et saa!" huusi hän, kääntyi ja karkasi pois ihmisten joukosta ja läksi juoksemaan, talojen välitse, yli niittyjen ja metsien, kunnes ei hän enään jaksanut juosta, vaan vaipui maahan.

Siinä hän makasi kauvan, kasvot maassa, ja kun hän vihdoin kääntyi, ei hän muuta nähnyt eikä kuullut kuin Jumalan äärettömän taivaan, joka kaartui hänen päällään ja kohisi ikuista kohinaansa. Se tuntui hänestä niin kauhealta, että hänen uudelleen täytyi kääntyä maata kohti. Kun hän sitte nosti päätään, näki hän viulun, maassa yksinään.

-- Kaikki on sinun syysi! huusi poika ja otti sen käteensä murskatakseen sen, mutta pidätti kätensä ja katseli viulua.

-- Olemmehan me yhdessä viettäneet monta iloista hetkeä, puheli hän itsekseen ja vaikeni. Mutta hetken perästä hän taas sanoi: -- kielet täytyy katkaista, sillä ne ovat kelvottomat! ja hän otti veitsen ja leikkasi.

-- Au! pani kvintti lyhyeen ja tuskallisesti. Poika leikkasi.

-- Au! sanoi seuraava; mutta poika vaan leikkasi.

-- Au! pani kolmas raskaasti...

Ja jo oli neljäs hänen käsissään. Suuri tuska valtasi hänet; hän ei katkaissut neljättä kieltä, sitä jolle ei hän koskaan ollut uskaltanut antaa nimeä. Nyt hän myöskin oli tuntevinaan, ettei syy siihen, ettei hän ollut osannut soittaa, sittenkään ollut kielten. Samassa asteli äiti hitaasti häntä kohti, tullakseen viemään häntä kotiin. Mutta entistä suurempi kauhu valtasi pojan, hän piteli viulua katkenneine kielineen kädessään, nousi ja huusi alas äitiä vastaan:

-- Ei äiti, kotiin en tulee ennenkuin osaan soittaa mitä tänään olen nähnyt.

ISÄ.

Se mies, josta tässä kerrotaan, oli pitäjänsä mahtavin; hänen nimensä oli Thord Överaas. Eräänä päivänä seisoi hän papin kansliahuoneessa vakavana ja pystyssä päin.

-- Minulle on syntynyt poika, sanoi hän, -- ja minä tahtoisin kastattaa hänet.

-- Mikä nimeksi pannaan?

-- Finn, isäni mukaan.

-- Entä kummit?

Thord mainitsi heidät ja he olivat pitäjän mahtavimpia miehiä ja naisia, hänen sukulaisiaan.

-- Onko vielä muuta? kysyi pappi ja nosti silmänsä.

Talonpoika seisoi hetken ääneti.

-- Soisin, että hänet kastettaisiin yksikseen, sanoi hän.

-- Siis arkipäivänä?

-- Ensi lauvantaina kello 12 päivällä.

-- Onko vielä muuta? kysyi pappi.

-- Ei ole mitään, ja talonpoika käänteli lakkiaan ikäänkuin lähteäkseen.

Silloin nousi pappi.

-- On sentään, sanoi hän ja astui ihan Thordin eteen, otti hänen kätensä ja katsoi häntä silmiin; -- suokoon Jumala, että saisit lapsesta siunausta!

Kuusitoista vuotta myöhemmin seisoi Thord papin huoneessa.

-- Sinäpä pysyt nuorena, sinä Thord, sanoi pappi, sillä hän ei huomannut hänessä mitään muutosta.

-- Minulla ei olekkaan mitään huolia, vastasi Thord. Pappi ei sanonut siihen mitään, mutta vähän ajan perästä hän kysyi:

-- Mitä asiaa sinulla tänä iltana on?

-- Tulin puhumaan pojastani, jonka huomenna pitäisi päästä ripille.

-- Se on reipas poika.

-- En tahtonut maksaa ennenkuin kuulin kuinka monentena hän seisoo kirkon lattialla.

-- Ensimäisenä.

-- Vai niin se on -- tässä on sitte papille kymmenen.

-- Onko vielä mitä muuta? kysyi pappi ja katsoi Thordiin.

-- Ei ole.

Thord läksi.

Taas kului kahdeksan vuotta ja eräänä päivänä kuului papin kanslian edustalta melua, sillä paljon miehiä tuli sisään, ensimäisenä Thord. Pappi nosti päätään ja tunsi hänet.

-- Sinä tulet tänä iltana mieslukuisena.

-- Tulen panemaan poikaani kuulutukseen. Hän menee naimisiin Kaarina Storlidenin, tämän Gudmundin tyttären kanssa, joka seisoo tässä.

-- Sehän on paikkakunnan rikkain tyttö.

-- Niinhän ne sanovat, vastasi talonpoika ja sitaisi ylös hiuksiaan toisella kädellään.

Pappi istui hetkisen ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena, hän ei sanonut mitään, vaan kirjoitti nimet kirjoihinsa ja miehet kirjoittivat alle. Thord laski kolme taalaria pöydälle.

-- Ei minulle tule kuin yksi, sanoi pappi.

-- Kyllähän minä sen tiedän, mutta hän on ainoa lapseni -- minä tahtoisin antaa vähän runsaammin.

Pappi otti vastaan rahat.

-- Sinä seisot täällä nyt kolmannen kerran poikasi asioilla, Thord...

-- Mutta nyt ne ovatkin suoritetut, sanoi Thord, pani muistikirjansa kokoon, sanoi hyvästi ja läksi.

Miehet menivät hitaasti perässä.

Kaksi viikkoa myöhemmin soutivat isä ja poika kauniilla ilmalla veden poikki Storlideniin puhumaan häistä.

-- Tämä tuhto ei ole oikein lujassa, sanoi poika ja nousi panemaan sitä kuntoon allensa.

Samassa lähtee lauta, jolla hän seisoo, luisumaan; hän levittää käsivartensa, huutaa ja putoaa veteen.

-- Ota airo! huusi isä, nousi ja ojensi airon. Mutta kun poika hetkisen on koettanut uida, kankenee hän. -- Odota vähän, huusi isä ja souti paikalle.

Silloin keikahtaa poika selälleen, luo isään pitkän katseen -- ja vaipuu.

Thord ei oikein tahtonut sitä uskoa, hän pysytteli venettä paikoillaan ja tuijotti siihen kohtaan, mihin poika oli vaipunut, ikäänkuin odottaen hänen nousevan pinnalle. Muutamia kuplia nousi, ja taas muutamia, nousi suuri kupla, joka särkyi -- sitte lepäsi järvi peilinä.

Kolme päivää ja kolme yötä näkivät ihmiset isän veneellään kiertävän samaa kohtaa, syömättä tai nukkumatta; hän etsi poikaansa. Kolmannen päivän aamuna hän hänet löysi ja kantoi hänet harjanteiden poikki taloonsa.

Siitä päivästä oli kulunut noin vuosi. Eräänä syysiltana myöhään kuulee pappi sitte jonkun kopistelevan oven takana ja varovaisesti hakevan lukkoa. Pappi avasi oven ja huoneeseen astui pitkä, laiha, käyrävartinen, valkohapsinen mies. Pappi katseli häntä kauvan ennenkuin tunsi hänet. Se oli Thord.

-- Tuletko sinä näin myöhään? sanoi pappi ja jäi ääneti seisomaan hänen eteensä.

-- Myöhäänhän minä tulen, sanoi Thord ja istuutui. Pappikin istuutui, ikäänkuin odottamaan; kauvan he kumpikin vaikenivat, sitte sanoi Thord: -- minä tahtoisin antaa köyhille lahjan; siitä pitäisi tehtämän rahasto, joka kantaa poikani nimeä.

Hän nousi, laski pöydälle rahaa ja istuutui taasen. Pappi laski rahoja.

-- Tässä on paljon rahaa, sanoi hän.

-- Siinä on puolet talostani; minä möin sen tänään. Pappi istui kauvan ääneti; vihdoin hän lempeästi kysyi:

-- Mihin sinä nyt aiot ryhtyä, Thord?

-- Johonkin parempaan.

He istuivat vähän aikaa, Thord katse maassa, pappi katsoen häneen. Sitte sanoi pappi hiljaa ja vitkaan:

-- Nyt taitaa poikasi vihdoinkin tuottaa sinulle siunausta.

-- Niin minä itsekin luulen, sanoi Thord ja nosti silmänsä.

Ja kaksi raskasta kyyneltä vieri alas poskia.

KOTKANPESÄ.

Endrelä oli pieni, yksinäinen kylä, keskellä korkeita tuntureja. Laaksonpohja oli tasainen ja hedelmällinen, vain leveä virta, joka tuli tuntureilta, halkoi sitä. Tämä virta juoksi järveen, joka oli ihan likellä kylää ja joka näkyi kauvas.

Endrevettä myöten se mies muinoin oli tullut, joka rupesi laaksoa viljelemään; hänen nimensä oli Endre ja hänen jälkeläisensä täällä asuivat. Toiset sanoivat hänen paenneen tänne murhatyön takia, siksi oli hänen sukunsa niin synkkä; toiset sanoivat sitä tunturien syyksi, jotka juhannuspäivänä ajoivat pois auringon kello viisi iltapäivällä.

Tämän kylän päällä riippui kotkanpesä. Se oli tehty korkealle kallionrevelmään, tunturin kylkeen; kaikki saattoivat nähdä kun naaraskotka asettui pesälle, mutta kukaan ei saattanut sitä saavuttaa. Koiraskotka purjehti korkealla kylän yläpuolella ja laskeutui silloin tällöin ottamaan karitsan; kerran se otti pienen lapsenkin ja meni menojaan. Sentähden ei paikkakunta saattanut olla rauhallinen niinkauvan kuin kotkanpesä oli Flak-tunturilla. Kansa tiesi kertoa, että ennen vanhaan kaksi veljestä oli kiivennyt pesälle ja hävittänyt sen; mutta nykyajan kansassa ei ollut ketään sellaista, joka olisi sinne ylettynyt.

Missä vaan kaksi endreläistä sattui yhteen, puhuivat he kotkan pesästä ja katsoivat sinne. He tiesivät koska kotkat tänä vuonna olivat palanneet, minne ne olivat iskeneet, missä tehneet pahaa, ja kuka viimeksi oli koettanut kiivetä pesälle. Nuoret kiipeilivät lapsesta pitäen vuorille ja puihin ja harjoittelivat painia ja syliotteita, kerran kiivetäkseen hävittämään kotkanpesän, kuten veljekset.

Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Leif paras poika Endrelässä eikä hän ollut Endren sukua. Hänellä oli käherät hiukset ja pienet silmät, hän oli mainio kaikissa kisoissa ja naisiin menevä. Hän rupesi jo aikaiseen puhumaan, että hän kerran saavuttaa kotkanpesän; mutta ihmiset arvelivat, ettei siitä pitäisi niin paljon puhua.

Se ärsytti häntä ja ennenkuin hän oli päässyt parhaimpaan ikäänsäkään, läksi hän kiipeemään. Oli aurinkoinen aamupäivä alkukesästä; pojat mahtoivat vasta olla munasta päässeitä. Ihmisiä oli kokoontunut suureen joukkoon tunturin juurelle katsomaan, vanhat kielsivät lähtemästä kiipeemään, nuoret yllyttivät. Mutta poika ei kuunnellut kuin omaa haluaan, odotti sentähden kunnes emäkotka oli jättänyt pesän, hypähti kiinni puunoksaan ja riippui monen kyynärän korkeudella maasta. Puu kasvoi revelmässä ja tätä revelmää pitkin hän meni. Pieniä kiviä irtaantui jalan alta, soraa ja multaa valui alas, muuten oli ihan hiljaista; vain virta vieri taempana, pitäen kaukaista, ainaista kohinaansa. Tunturi rupesi ulkonemistaan ulkonemaan, poika riippui kauvan kiinni toisesta kädestään, hakien jalansijaa, mutta löytämättä. Monet, varsinkin naiset, käänsivät pois kasvonsa ja sanoivat, ettei hän olisi tehnyt tätä, jos hänen vanhempansa olisivat olleet elossa. Vihdoin hän kuitenkin tapasi jalansijan, haki taas, milloin käsin, milloin jaloin, jalansija petti, hän luisui, mutta sai taas kiinni. Alhaalla seisojat kuulivat toistensa vetävän henkeään. Äkkiä nousi pitkä, nuori tyttö, joka oli istunut yksin kivellä; ihmiset sanoivat, että hän jo lapsena oli lupautunut pojalle, vaikkei poika kuulunut sukuunkaan. Tyttö oikaisi kätensä tunturia kohti ja huusi:

-- Leif, Leif, miksi sinä teet tätä?

Kaikki kääntyivät häneen katsomaan, isä seisoi ihan vieressä ja silmäili ankarasti häneen, mutta hän ei häntä edes tuntenutkaan. -- Tule alas, Leif, huusi hän, -- minä pidän sinusta etkä sinä sieltä ylhäältä mitään voita!

Hetken tai kaksi näkyi poika punnitsevan asiaa, mutta sitte hän kiipesi ylemmä. Hänellä oli väkevät kädet ja jalat, sentähden kävi kaikki hyvän aikaa onnellisesti; mutta pian hän rupesi väsymään, sillä hän pysähtyi usein. Pieni kivi vieri alas kuin minäkin enteenä ja kaikkien silmien täytyi seurata sitä alas asti. Toiset eivät saattaneet kestää tätä, vaan läksivät pois. Tyttö vain seisoi korkealla kivellään, väänteli käsiään ja katseli ylöspäin. Leif hapuili taasen kädellään, sitte se heltisi, tyttö näki sen selvästi; hän iski kiinni toisella kädellään, sekin heltisi.

-- Leif! kirkaisi tyttö niin että vihloi ja kaikki muutkin yhtyivät huutoon.

-- Hän luisuu! huusivat he ja ojensivat kätensä häntä kohti, sekä miehet että naiset.

Hän luisuikin, veti perässään hiekkaa, kiviä ja multaa, hän luisui luisumistaan yhä nopeammin ja nopeammin; ihmiset kääntyivät poispäin ja sitte he kuulivat: takaansa rytinää ja rapinaa, kuulivat raskaan läjäyksen, ikäänkuin suuri kasa märkää multaa olisi pudonnut maahan.

Kun he taas saattoivat kääntyä katsomaan, makasi hän heidän edessään murskana, tuntemattomana. Tyttö makasi suullaan kivellä, isä kantoi pois hänet.

Nuoret, jotka kiivainten olivat kiihoittaneet Leifiä kiipeemään, eivät enään olisi uskaltaneet käydä häntä edes auttamaan; toiset eivät saattaneet häntä katsellakaan. Vanhojen täytyi astua esiin. Vanhin virkkoi, tarttuessaan ruhjottuun ruumiiseen:

-- Ikävähän tämä oli; -- mutta, lisäsi hän ja katsahti ylöspäin,-- onhan se hyväkin, että on jotakin, joka on niin korkealla, ettei kaikki kansa ylety sitä ottamaan.

USKOLLISUUTTA.

Kotiseutuni tasangoilla asui pariskunta, jolla oli kuusi poikaa; he ahersivat uskollisesti hyvin suurella, mutta rappeutuneella talolla, kunnes tapaturmainen isku teki lopun miehen elämästä ja vaimo jäi hoitamaan raskasraateista viljelystään ja kuutta lastaan. Hän ei kuitenkaan joutunut neuvottomaksi, vaan talutti molemmat vanhimmat pojat kirstun luo ja pani heidät isän ruumiin ääressä lupaamaan, että he auttavat nuorempia veljiään ja äitiään sen mukaan kuin Jumala antaa voimia. He lupasivat ja pitivätkin sanansa, kunnes nuorin pojista oli päässyt ripille. Silloin he katsoivat olevansa vapaat, vanhin nai talollisen lesken ja vanhimman jälkeinen vähän ajan kuluttua hänen varakkaan sisarensa.

Neljän seuraavan veljen piti nyt käydä kiinni talon johtoon, senjälkeen että heitä itseään tähän asti oli johdettu. He eivät erittäin rohkeina käyneet tähän työhön; he olivat lapsesta asti tottuneet olemaan yhdessä, joko kaksitellen tai kaikki neljä ja nyt liittyivät he entistä likemmä toisiaan, kun heidän täytyi turvautua toistensa apuun. Kukaan ei ilmaissut mitään omaa mielipidettä, ennenkuin varmaan luuli tietävänsä toisten mielipiteen; itse asiassa eivät he tietäneet omaa mieltäänkään ennenkuin olivat katsoneet toistensa kasvoja. He eivät olleet tehneet mitään päätöstä, mutta sellainen sanaton sopimus heidän välillään kuitenkin oli, etteivät he eroaisi niin kauvan kuin äiti eli. Äiti oli kuitenkin vähän toista mieltä ja sai molemmat vanhimmat puolelleen. Talon maanviljelys oli paisunut suureksi ja tarvitsi enemmän apua, jonkatähden äiti ehdotti, että molemmille vanhemmille maksettaisiin heidän osansa ja talo jaettaisiin neljän nuoremman kesken, siten, että he kaksi yhdessä viljelisivät osiaan. Vanhan rinnalle rakennettaisiin uusi huonerivi, toinen pari muuttaisi siihen, toinen jäisi äidin luo. Mutta muuttavasta parista piti toisen mennä naimisiin, koska sekä talo että karja tarvitsi hoitajaa -- ja äiti mainitsi tytön, jota hän toivoi miniäkseen.

Kenelläkään ei ollut mitään tätä vastaan; nousi vaan kysymys, kumpiko veljespari muuttaisi äidin luota ja kumpiko heistä menisi naimisiin. Vanhin sanoi, että hän kyllä muuttaa, mutta naimisiin ei hän koskaan mene ja muutkin torjuivat naimakaupan luotaan.

Pojat sopivat sitte äidin kanssa, että tyttö itse saisi ratkaista asian. Ja eräänä kesäiltana ylhäällä karjatalolla äiti kysyikin häneltä, eikö hän tahtoisi muuttaa emännäksi Tasalaan, ja tyttö suostuikin. Niin, kenen pojista hän tahtoo, sillä hän saattaa saada kenen tahtoo. Sitä ei tyttö ollut ajatellut. Paras oli sitte nyt ajatella, sillä asia riippui hänestä. Niin, no, jos ottaisi vanhimman; mutta häntä ei hän voinut saada, sillä hän ei tahtonut mennä naimisiin. -- Silloin mainitsi tyttö nuorimman. Mutta äiti piti sitä niin outona, hän kun oli nuorin.

-- Lähinnä nuorin sitte.

-- Miksei lähinnä vanhin?

-- Niin, miksei? vastasi tyttö, sillä häntä hän kaiken aikaa oli ajatellut ja sentähden ei hän ollut häntä maininnut.

Mutta äiti oli huomannut sen jo silloin kun vanhin poika kieltäytyi menemästä naimisiin, että hän varmaan arveli lähinnä vanhimman ja tytön katsovan toisiaan hellin silmin. Lähinnä vanhin meni siis naimisiin tytön kanssa ja vanhin muutti hänen kanssaan. Miten he sitte lienevät jakaneet talon keskenään, sitä eivät vieraat koskaan saaneet tietää; sillä he tekivät työtä yhdessä kuten ennenkin ja korjasivat viljat milloin toiseen, milloin toiseen latoon.